Part 17

-- "Me ihmiset erehdymme joka askeleella. Ei Jumalakaan voinut, tai tahtonut paratiisia suojella käärmeeltä, vaan täytyi Hänenkin katua, että loi ihmisen... Hyvän ja pahan välinen taistelu on ollut välttämättömyys, ja paha on nyt kuten paratiisissakin todistanut suuren voimansa..."

Hän mietti, kasvot harmaina ja lisäsi sitten rauhallisena:

-- "Tunnusta nöyränä pahan voima, sillä kyllä sekin on ase Jumalan kädessä... Ja kun sen tunnustat, et tuomitse poikaasi, etkä ketään, kuten et voi tuomita itsemurhasta sitä onnetonta, jonka veneen on voimakas koski kuohuihinsa nielaissut..."

Elämän suuret tulimiekat, hyvä ja paha, välkkyivät ja leikkelivät ihmistä. Isän hellimmät tunteet alkoivat väristä. Hän ei surrut enää taloansa. Hän suri nyt poikaansa, näki hänet vankivaatteissa ja huokasi:

-- "Voi minun poikaani!... Voi minun ainoata lastani!"

-- "Rauhotu! Tunnusta onnettomuus Jumalan aseeksi ja alistu nöyränä. Hän on nähnyt, että ainoastaan sitä tietä kulkien on poikasi suureksi kirkastuva", -- lohdutteli Rannisto.

Isän silmissä vilahteli ainoan lapsensa kurjuus ja onnettomuus. Tuskaisena, hätäytyneenä käveli Tuukkala huoneessa. Silmiin sattui Harhaman kirja. Hän ei voinut silloin katkeruuttaan hillitä. Rautaisen miehen luonne kiehahti, kuten aina kiehahtaa jalo luonne alhaisuutta nähdessänsä. Hän tajusi, että Harhama oli se inhottava käärme, joka oli hänen poikansa turmioon vetänyt. Raivostuneena hän huusi:

-- "Hän se on tässä käärme... _Hän_ ei voi olla Jumalan lähettämä, sillä oliko _käärme_ tullut paratiisiin _Jumalan_ sallimana ja Hänen aseenansa?"

Suuri elämänkysymys näyttäytyi uudessa valossansa. Rannisto vaikeni. Hän huomasi, että paha ei ole _aina_ Jumalan ase, vaan jonkun muun. Tuukkala jatkoi:

-- "Ei Jumala ole parantanut käärmeen puremaa käärmeen myrkyllä, vaan hän on lähettänyt Poikansa sitä parantamaan... Ovatko silloin Hänen aseitansa semmoiset matelevat käärmeet kuin Harhama?"

Hän raivostui ja huusi vannoen:

-- "Paratiisiin madelleen Perkeleen palvelija hän on eikä Jumalan ase... Rietas käärme hän on..."

Huone oli tuskaa ja epätoivoa täynnä. Rannisto pysytteli tyynenä. Ystäväänsä rauhotellen lausui hän hiljaa:

-- "Tuomio on Jumalan!"

Tuukkala näki poikansa kärsivän hahmon, Harhaman elämän uhrin. Epätoivoisena vastasi hän Rannistolle:

-- "Ihmisten _itsensä_ tuomitseminen on Jumalan tehtävä, mutta _pahan_ tuomitseminen on meidän _velvollisuutemme_... Jos minä en ole oikeutettu tuomitsemaan Harhamaa _itseänsä_, niin olen minä velvollinen tuomitsemaan hänen _elämänsä_, hänen pahat tekonsa, hänen saastaisen kirjansa... Se tuomitseminen on minun velvollisuuteni sekä Jumalan että ihmisten edessä..."

Hänen äänensä jyrisi. Lattia näytti notkuvan hänen raudanraskaista, kiihkeistä askelistansa. Ihan kuin puolustautuaksensa lausui Rannisto:

-- "Minä olen syyllinen, eivätkä Harhaman kirjan erehtyneet arvostelijat, joita minä olen uskonut..."

Katkeruus, isänrakkaus ja mielenjalous leimahtivat Rannistossa kuin rovion tuli. Hän raivosi epätoivoisena:

-- "Eivät arvostelijatkaan ole syyllisiä, sillä hän on osannut tehdä maailman kavalimman shakkivedon... Hunningolle joutuneena on hän alkanut Rousseaun ja Augustinuksen keksinnöillä lyödä rahaa... Hän on ryhtynyt myömään kavalaa kääntymistänsä... Oletko sinä nähnyt alhaisempaa tekoa?... Eikö hän ole käärme, joka myö ketensä enkelinnahkana?"

Hän vaikeni, pyyhki hien otsaltansa. Täyteläinen kalkki vaahtosi elämäntuskaa. Onneton isä joi sitä, tuli katkeraksi oikealle syylliselle Harhamalle, joka oli onnettomuuden aiheuttanut. Raskaasti hengittäen jatkoi hän:

-- "Nämä likaisen elämänsä paljastelijat tulevat syöpäläisiksi, joita syyttömät saavat takissansa ruokkia... Ja onko hän edes itse ajatellut sitä, että jokainen on jäävi puhumaan omasta asiastansa?... Hän, raukka, ei näy tietävän sitä yksinkertaista totuutta, että oman silmänsä malkaa ei kukaan voi _itse_ nähdä... Ainoastaan vieraan silmällä voidaan löytää oman silmän raiska ja malka..."

Rannisto oli likomärkä tuskanhiestä. Hän yritteli rauhotella ystäväänsä puhuen:

-- "Mutta emmehän me paranna asiaamme sillä, että sanomme: 'käärme petti minut'..."

Tuukkala puristi tulikuumaa otsaansa käsiensä väliin, hengitti kuumeisesti, näki poikansa kurjan hahmon aina edessänsä ja raivosi: -- "Mutta me olemme toki velvolliset _paljastamaan_ käärmeen ja tekemään sen muille vaarattomaksi... Kuuletko, Rannisto!... Meidän _täytyy_ sen pää rikki lyödä... Meidän velvollisuutemme on paljastaa pahan pesäke..."

Hän istahti väsyneenä, raivostuneena. Silmistä leimusi epätoivoisin katkeruus. Hiki valui virtana. Katkerana jatkoi hän:

-- "Tämä saasta on vielä kohotettu ei ainoastaan kirjailijaksi, vaan vieläpä runoilijaksi!... Ajattele mikä häväistys se on kirjailijoitamme ja runoilijoitamme kohtaan!..."

Hän löi nyrkkinsä pöytään ja huusi raivoissaan:

-- "Se on koko kirjailijamaailmamme silmille heitetty tahra... Runoilija!... Runoilijan ensimäinen ehto on mielenjalous ja hengen suuruus. Sen ehtona on myös se, että mies on aikansa sivistyksen korkeimmalla kukkulalla sekä tiedoissa että perinnäisessä sivistyksessä, ja tuntee elämän ytimetkin... Ja mikä tämä Harhama on?... Pari vuotta on koulunpenkillä istunut... Sekö olisi runoilija?..."

Hän kiihtyi. Hänen vihansa leimahteli joskus koko kaunokirjallisuuttavastaan. Hän raivosi silloin:

-- "Minä varotin sinua jo silloin, kun toit sen käärmeen kotiisi... Minä varotin sinua _koko_ mokomasta kaunokirjallisuudesta... hulluttelusta! sillä se on arvottominta henkistä ravintoa... Sinä yrität keskeyttää!... Kuuntele!..."

Hän joutui haltioihinsa. Voimallinen luonne purkautui yhtenä vihanryöppynä. Hän huusi:

-- "Katso ympärillesi!... Ei _ainoakaan_ sivistynyt ihminen lue hänen laistensa rehentelijöiden runoja ja romaaneja... Ne nauravat sille hassutukselle..."

Hän seisoi onnettoman Ranniston edessä tuomarina... Sortuneena punnitsi Rannisto hänen sanojansa ja ajatteli useita oppineita, eikä voinut kumota raivoavan naapurinsa sanoja. Se huomio lisäsi hänen masennustansa, lisäsi hänen syyllisyydentuntoansa. Tulinen kivi painoi hänen hartioitansa. Hän oli jo mäsäksi rutistumaisillansa. Vihan ja epätoivon valtaamana jatkoi Tuukkala:

-- "Se on roskaväen ruokaa koko kaunokirjallisuus... Siinä ei ole mitään ajatusta, ja se tyhjyys peitetään sillä, että huudetaan sen muka olevan taidetta!... Se on joutilaan väen ajakuluketta ja Jumalan kiitos, että meillä on vielä sivistynyttä väkeä jotka pysyvät runorenkutuksista kaukana, tekevät työtä ja vievät sivistystä eteenpäin..."

Rannisto yritti häntä tyynnytellä, mutta epätoivoinen kiihtyi siitä yhä enemmän. Hän jatkoi puoli huutaen:

-- "Kansan syöpäläisiä ovat semmoiset 'kirjailijat', kuin Harhama... Ei ainoakaan virkamies tule kansalle niin kalliiksi kuin ne. Sillä katso mitä ne maksavat: Niiden jokaisesta tuherruksesta täytyy kymmeniä tuhansia tuhlata jo painotöihin ja paperiin... Laske mikä virkamies aiheuttaa semmoiset menot ja on semmoisena kansan taakkana."

Rannisto vaikeni. Tuukkala lisäsi katkerana ja raivostuneena:

-- "Jos meillä olisi yhtä monta Harhama-kirjailijaa, kuin on virkamiestä, niin parissa vuodessa olisi koko maa puti-puhtaaksi syöty... Ne söisivät meiltä kaiken syötävän..."

Hän nousi, käveli kiihkoisena ja leimusi edelleen halveksivasti puhuen:

-- "'Runoilija!'... Runoilija voi olla _ainoastaan_ se, joka on ylimys ja on kasvanutkin ylimysten joukossa... Katso maailmaan: Siellä ovat runoilijoita ainoastaan Dante, Milton, Goethe, Byron ja semmoiset, jotka ovat syntyperänsä, sivistyksensä, tietojensa ja seurapiirinsä kautta ylimyksiä... Mutta mikä on Harhama?...Karjapihoilla kasvanut, joka elämästä on nähnyt ainoastaan Pietarin kapakat ja ylimyksistä ehkä jonkun kantapäät. Luuletko että runoilija-ylimys kasvaa torpan kartanoilla, ja viisaus sataa aivoihin kuin manna taivaasta... Ja tämä viskataan runoilijoitten häpeäksi niiden joukkoon... Ajattele sitä häväistystä!... Hän on korottautunut kansan parantajaksi ja hänen kirjansa paljastaa hänen henkisen vaivaisuutensa. Se osottaa, että hän on oikea henkinen ruotilainen. Kulturin lois-eläjänä hän kumminkin on astunut opettamaan maansa kulturin edustajia: Tiedemiehiä, taiteilijoita ja elämän kovassa koulussa viisastuneita työn edustajia, kulturin varsinaista kantajoukkoa."

Rannisto masentui lopullisesti. Hän oli alun pitäen aavistanut samaa, mitä nyt Tuukkala puhui, mutta hän oli antanut isänrakkauden hänet harhaan johtaa. Hän katui nyt sitä Jumalan ja tyttärensä ja naapurinsa edessä. Sanatonna istui hän ja joi maljaansa, joka juodessa yhä vain täyttyi. Tuukkala silmäili sanomalehteä. Silmiin pistivät sanat hirttämisestä. Hän kauhistui, näki jo poikansa hirttonuora kaulassa. Raivoissaan sieppasi hän Harhaman kirjan, paiskasi sen nurkkaan ja huusi:

-- "Olkoon kirottu se päivä, jona sinä sen kirjoitit!"

-- "Älä kiroa... Siunaa, älä kiroa!" -- yritti Rannisto.

-- "Pitääkö minun pahaa siunata?" -- huusi epätoivoinen Tuukkala... Hän näki poikansa asettuvan jo hirsipuun alle... näki hänen kauhistuvan ja tylsistyvän. Sitä nähdessään hätäytyi hän kuin äiti, joka näkee kosken vievän lastansa. Hän huusi:

-- "Olkoon kirottu se päivä, jona sinä, käärme, hiivit tähän taloon!... Muuttukoon poikani onnettomuus varotushuudoksi!..."

Hän näki poikansa jo hirsipuussa riippumassa. Tuskanhiki valui virtana isän otsalta. Kasvot harmaina jatkoi hän kiroustansa:

-- "Olkoon kirottu sinun kirjasi!... Muuttukoon se tuliseksikiveksi, jota ei kukaan uskalla käteensä ottaa!... Sulkekoon poikani onnettomuus siltä kaikki tiet ja kaikki ovet ja muuttakoon sen myrkylliseksi kalisevaksi käärmeeksi, jota jokainen tietää varoa!"

Hän istahti taas väsyneenä, kokonaan rauskaksi lyötynä. Hiukan rauhoituttuansa puristi hän sielustansa sen kaikki rautaiset voimat, laski kätensä Ranniston raamatun päälle ja lausui ylpeänä:

-- "Mutta kansan täytyy elättää kaikki vaivaisensa, kulkekoot ne sitten vaikka Harhaman laisina runoilijapuoskareina... Meidän täytyy ruotilaisina elättää semmoiset kulturin loiskasvit, sillä ilman meitä täällä olisi erämaa... Älä masennu, Rannisto, sillä meillä on loppumaton voima ja oikea runsaus tässä: raamatussa."

Kaksi laulua, jotka laulettiin määrän päässä.

Vankilan raudat helisivät. Harhaan joutunut kärsi vieraalla maalla.

Oli pilvinen yö.

Rajutuuli vinkui vimmatusti... Vihaiset elämänvoimat tuntuivat olevan irti... Ne raivosivat nyt tuulen ulinan seassa.

Oli käymässä ijäinen pimeyden ja valon taistelu.

Pienessä vankikopissa istui Oolavi rautoihin lyötynä. Synkkä epätoivoinen katse tähysteli pimeään nurkkaan... Hän tunsi hirmupainon hartioillansa. Raudat puristivat hänen nilkkojansa...

Tuuli ulvahteli kamalasti. Akkuna-aukon ohi näytti häilähtävän kuoleman musta harja... Tuuli ulvahti uudestansa... Se muistutti Oolaville jotain himmeää, jotain äsken unohdettua...

Hän koetti terottaa muistoansa. Tuuli ulvoi yhä rajumpana... Hän oli kuulevinansa vaahtoavien aaltojen ärjynnän... Se ääni tuntui tutulta... Se tuli tutuilta vedenseliltä: Juuri niin oli joskus ennen pauhannut Litvanselkä...

Silloin suli hetkeksi vangin mieli... Kotimaan kellot alkoivat soida hiljallensa... Kuului kotiportin kaunis narahdus... Kotikukko näkyi tuuliviirin riuvun päästä... Kuului myös äidin laulama kehtolaulu...

Vanki mietti... Hän ei huomannut enää että raudat puristivat hänen käsiänsä... Hän kuunteli kaunista kellojen ääntä... Hän muisteli menneitä päiviä, jolloin onni täytti kauniin Litvan...

Kotiportin narahdus tuntui armaan tytön naurun helinältä.

Pimeydessä kierivät salaiset ihmis-elämän selitykset... Ne kierivät selittämättöminä, silmin näkemättöminä... Ne ilmestyivät ja taas hävisivät... Salaisuuden syvyyksistä kuuluivat oudot kuiskaukset...

Vanki kuunteli niitä ja mietti elämäänsä... Hän muisteli polkujansa ja hapuili elämän selitystä... Mutta hämäränä hävisi sen selitys silmistä... Oudot äänet muuttuivat ikuisiksi arvoituksiksi...

Yö synkkeni... Kuoleman kävelyhetki läheni... Jo siroteltiin sen tielle mustia havuja...

Silloin alkoi synketä vangin mieli... Hän tunsi taas rautojen puristuksen... Hän tajusi elämäntuskan... Povea poltti... Katkera huokaus kertoi, mitä oli mielessä hänellä...

Yhä synkkeni, yhä kolkkoni... Yhä polttavampana paloi vangin povi... Hän muisteli elämänsä kaikkia polkuja... Hän lähti lapsuudenilo-ahoilta, lähti niiltä kauniiden kellojen soidessa... Marjat tuoksuivat... Lintu lauloi... Käki kukkui heleitä metsän hopeoita... Pikku Martva leperteli hänen rinnallansa...

Aika vierähti... Ikä kierähti... Se vei tytön lapsesta neitoseksi, pojan nuorukaiseksi... Hän muisteli niitä aikoja... Hän muisteli Martvaa ja valoisia Litvan päiviä...

Raskas huokaus lähti vangin povesta...

Salainen sävel soi suruisesti... Se soi vankilan rautojen helinän säestämänä... Se sävel kertoi elämäntuskaa ja elämäntuska oli sen sävelen surunvärinänä...

Vanki kuunteli suruista säveltä ja mietti edelleen hämärää elämäntietä... Hän muisti päivän, jona souteli Martvan kanssa Litvanjoella ja antoi hänelle onnenkukat... Sydän suli... Mielivärisi suruna... Martvan kyynel kiilsi kaikkialla... Se poltti nyt vangin povea...

Puoli-yö lähestyi... Kuoleman väki pukeutui viittoihinsa.

Jo soivat suruisimmat elämänkellot... Vanki muisteli elämänsä kaunista aamua... Hän mietti "Litvan laulua", jonka oli joella kuullut ja jota oli monesti miettinyt itseksensä... Elämä himmeni, kaikki sumeni... Hän huomasi että "Litvan laulussa" oli ollut salainen ennustus kätkettynä... Kyynel kostutti silmää... Hän ei enää paljoa tajunnut... Salaiset kädet seuloivat hämäryyttä elämän sekaan...

Taas kiintyi ajatus Martvaan... Sen kyynel kimalteli nyt taivaan korkeudessa, hohti siellä kalliina helmenä...

Mutta helmen hohde poltti nyt vankipoloista... Siitä tippui tulinen tuska.

Luonnonvoimat vinkuivat vihurina... Hyvä ja paha taistelivat halki elämän keskenänsä... Siinä pauhussa mietti vanki taas elämänsä tarua... Hän muisti kihlauksensa... Hänen elämän unelmansa hohtivat hänelle hetkisen ja sammuivat sitten synkäksi kuoleman yöksi...

-- "Oi, mihin minä olen joutunut... Minä olen elämäni raudoiksi takonut!" -- huokasi onneton vanki...

Vankilan raudat kilisivät huokauksen ameneksi... Vanki muisteli maailmalle lähtöänsä... Mieleen osuivat ne illat, joina hän valmisteli lähtöänsä, suunnitteli matkojansa...

Mutta silloin muistuivat myös mieleen ne illat, jolloin hän oli lukenut Harhaman kirjaa... Hän huomasi sen käärmeen, jolla pahan voima oli hänet johtanut syömään väärän hedelmän...

Puoli-yön kello löi. Kuoleman väen viitat häilähtelivät...Tuskanhiki nousi vangin otsalle. Hän tajusi nyt Martvan ja isänsä ja äitinsä tuskan.

Ja silloin Oolavi kirosi kulkemansa tien. Hän lausui vankilan kaameassa hiljaisuudessa:

-- "Olkoon kirottu se polku, jota myöten olen kulkenut!"

Raudat helähtivät hänen jaloissansa. Hän jatkoi:

-- "Muuttukoot minun askeleeni myrkyllisiksi käärmeiksi!... Kihisköön koko tie niitä täynnä, niin että jokainen sitä polkua pelkää!..."

Käärme nosti voitokasta päätänsä syvyydestä. Sen päässä hohti tulinen kruunu. Se nautti pahan voitosta. Oolavi jatkoi kiroustansa, toivottaen:

-- "Satakoon sille polulle lakkaamatta tulta ja tulikiviä!... Käyköön siellä tuulena kuoleman kylmä hengähdys!... Kulkekoon kuu taivaalla kauhuna ja valukoon auringosta kuolema ja myrkky!..."

Yhä ylevämpänä nosti käärme voitokasta päätänsä. Se sai jo Perkeleenmuodon. Sen kruunu hohti huikaisevana tulena. Oolavi jatkoi:

-- "Olkoon kirottu koko minun elämäni!... Ripustautukoon se tulikuumana vuorena minun kaulaani ja painakoon minut synkimpään syvyyteen!... Lisääntykööt minun kipuni siellä lakkaamatta, niin että huudan tuskissani yöt ja päivät!"

Hän hyppäsi ylös. Raudat helähtivät hänen jaloissansa. Hänen olemuksensa oli täynnä tuskaa ja uhmaa. Hän huusi raivostuneena:

-- "Muuttukoon se tuskanhuutoni kiroukseksi ja nouskoon se syvyydestä niinkuin ulvova myrsky ja soikoon yöt ja päivät sen korvissa, joka minut on tänne johtanut... Muuttukoon se tuskan huutoni myrkyksi, joka syö ja kuluttaa hänen kirjansa lehdet niinkuin syöpä... Todistakoon taivas ja maa minun kiroustani!"

Myrskyn pauhu ja ulina säesti hänen kiroustansa. Hänen silmänsä paloivat vihana. Hyvän ja pahan pasuunat soivat ja vankilan raudat kilisivät elämän yleisen tuskanlaulun seassa.

* * * * *

Mutta hyvän häviöstä nousi voitokkaana pahan valta. Ihmis-onnen raunioilla riemuitsi se voima, joka sen onnen oli raunioiksi lyönyt.

Niin liehuivat vastakkaisten voimien voitto liput toistensa vuorottaista häviötä todistaen.

Ylhäällä kaikkeuden tyhjyydessä leijaili suuri, kirkas tulipallo. Sen päällä seisoi Perkele säteillen huikaisevan tulihohteen hehkuissa... Kirkas tulikruunu loisti hänen päässänsä... Hänen hartioillansa hulmuili kaunis tulivaippa... Tasaisesti, vinhoin vauhdin pauhasi tulipallo kaunista matkaansa tehden. Valon nopeudella syöksyi se maailmoiden ohi... Auringot hohtivat, tähdet paloivat... Suurena, ajatuksiinsa vaipuneena heitti Perkele tulikäärmevaltikkansa jalkojensa eteen... Ylpeänä seisten tarkasteli hän kaikkeutta huudahtaen:

-- "Oi, mikä suuri näky avautuu!"

Kaikkeus kohisi. Maailmat tappelivat tiestä. Tulinen pallo syöksyi kauniisti maata kohti... Alhaalla, synkimmässä pimeydessä pauhasi maa rataansa myöten... Se syöksyi kuin mykäksi lyöty hirviö, levähtämättä, epätoivoisena... Tuhannet ja tuhannet tähdet riensivät samoten radallansa, hetkeksikään levolle laskeumatta. Sitä suurta näkyä katsellessansa lausui Perkele kateisin mielin:

-- "Näin pauhaa kaikki Hänen käskystänsä radoillaan suuren kaikkeuden halki!... Hän, Kurja, minulta on anastanut maailmanjärjestyksen aseeksensa!..."

Kaikkeuden ihmeet todistivat Jumalan kaikkivaltaa... Suuren pakolaisen mieli katkeroittui... Jumalan voimaa ajatellen jatkoi hän kateisena:

-- "Sen vuoksi Häntä tottelee nyt kaikki: Ei tohdi kuu, ei maa, ei taivaan tähti polultaan hienon hiuskarvan vertaa sivulle poiketa, ei vauhtiansa lisätä taikka hidastuttaa sitä..."

Hän katsoi maahan, jossa raatoi koko luonto. Hän näki sieltä elämäntoimet ja jatkoi kateuttansa, lausuen:

-- "Niin: kaikki, kaikki Häntä tottelee: Jokainen mato, kukka sekä ruoho yöt päivät raataa tuiki kuuliaisena elämänlakiensa säätämässä ahtaassa elontoimen piirissä, jonka lait säätänyt on Hän... Ei ilmanlintu, eikä muu voi muut taa lempensä nousuaikaa, eikä myöskään lajinsa orja-alueesta lentää pois toisen lajin elintointen piiriin... Ah mikä suuri valta sekä voima Hänellä siis nyt onkaan käsissään!...Kaikkeuden koko suuri ihmelaitos alistuu niin kuin kuuliaisin orja jokaista Hänen tahdon-ilmaustaan napisematta aina seuraamaan..."

Yhä suuremmat näyt avautuivat... Tulinen pallo leijaili niiden lomitse hiljaa, kauniisti kohoten, tai laskeutuen ja kaartain kaikkeuden tyhjyydessä... Suuri Kaikkivallan vastustaja silmäili kateisena ympärilleen ja jatkoi järkeilevää puhettaan:

-- "Niin: voimani ei pysty kukkaan, kiveen, ei eläinkuntaan, sillä Hän on niille takonut liian vahvat orjakahleet: _elämänlait_, kaikkeuden orjasääteet... Se laki on kuin lujaa ikivuorta... En voi, en koskaan siihen vaikuttaa."

Hän mietti taas... Hänen tiensä varrella syntyivät uudet maailmat. Jumalan asetta: maailman lakia totellen lähtivät ne tyhjyydestä... Tulinen pallo liiteli majesteetillisen kauniina. Kaikkeuden suuri näky huikaisi silmiä. Kateisena jatkoi Perkele:

-- "Sen kaiken vei hän vielä vääryydellä... Ja silloin minun käskettävikseni jäi ainoastaan joukko enkeleitä... Muu kaikki luisui käsistäni pois..."

Maailman syntymäpauhu raivosi... Kuin myrsky kantoi se kaunista tulipalloa, joka leijaili maata kohti kauniisti, niinkuin enkelien uni, joka laskeutuu maahan öiseen aikaan, rauhassa nukkuvien unennäöiksi... Jo kulki se auringon ohi... Jo läheni se öistä maata. Silloin oikaisi Perkele itsensä ja lausui ylpeänä itsekseen:

-- "On toki yksi vapaa: _ihmishenki_... Siis siinä hengessä on kaikki toivo... Ei muuta perustusta ole vallalleni, vaan täytyy kaikki toivo siihen panna..."

Maasta nousi ihmishengen jumala-ikävä ja rukous korkeutta kohti... Perkele huomasi sen. Katkerana lausui hän silloin:

-- "Niin: se on ainut peruskivi... Mutta, ah! Se henki myös on taipumuksillansa sidottu Häneen, jos ei kokonansa, niin perinnä ja olemukseltaan: Lajinsa laki sitoo ihmistäkin lajiinsa: _Häneen_, josta on saanut hän hengen... Siis toivokseni jää nyt ainoastaan sen ihmishengen suuri _vapaus..._"

Tulinen pallo pauhasi loistavan auringon ohi. Tuhannet enkelit veisasivat ylistystä Perkeleelle. Riemastuneena, ylpeänä jatkoi hän silloin:

-- "Vaan se vapaus on vallalleni perustus, joka kyllä kerran pitää... Ja jos on Jehovalla aseenansa maailmanjärjestys ja sen laki, niin aseeton en ole minäkään... Ah, _kavaluus_ on minun miekkanani!... Se miekkani on miekkojen miekoistakin terävin, sekä myöskin tylsymätön!... Ken polkee siihen miekkaan: 'käärmeen päähän', hän kantapäähän itse saapi haavan... Hän saapi haavan, joka ei koskaan umpeen parane, eikä mätänemästä lakkaa milloinkaan."

Elämän ja kuoleman voimat raatoivat maassa... Molemmat ne tottelivat Jumalan käskyä: Hänen maailmanlakiansa: Kuolemakin kulki viikatteinensa Hänen niittomiehenänsä... Perkele katseli näkyä jumalien kivikova ele kateisilla kasvoillansa. Kirkonkellot soivat maassa. Rukous kohisi. Uhrisavu suitsusi. Katkerana järkeili silloin Perkele:

-- "Vaan ei jaksa pieni ihmishenki käsittää, että suuri, kavaluuskin on jalo ase meille jumalille. Hän ei tiedä, että sille, joka itse on ääretön, ei voi siis olla rajaa ja mittapuuta, eikä määritelmää, kuten on äärellisen hyveen laita... Ei _Jehovakaan_ sääliä saa ketään, kun tulee ruoskan, rangaistuksen aika... Ja eihän toki minun kavaluuttani voi verratakaan Hänen vitsoihinsa... Niin paljon niitä korkeampi on se. Hän onhan _vääryys_, minä _oikeus_."

Haikarat lentelivät maassa Jumalan käskyjä totellen... Kuoleman heinäväki korjasi Hänen satoansa... Senkin viikate välkkyi Hänen valtikkanansa... Myrsky nukkui, kun Hän käski, heräsi, kun Hän antoi vihjauksen.

Jo liiteli tulinen pallo kuun ohitse. Silloin pisti suuren hengensilmiin tulinen käärmevaltikkansa joka kiemurteli hänen edessänsä. Sen nähtyään hän muisti alennuksensa hetken: Hän muisti kuinka kerran oli itse käärmeen muotoisena matanut maassa... Ikikatkerana lausui hän sitä muistaessaan:

-- "Ihminen!... Sinä vierot minua, kurja!... Et huomaa, että olen alentunut käärmeenä aivan maassa matamaan!... _Sinua_ täytyi siten pelastaa, vapahtaa Jehovasi orjuudesta!... Unohdin silloin jumaluutenikin ja tulin halvimmaksi eläimeksi... Ah, sitä kauhistavaa alennusta!... Se oli katkerampi, polttavampi kuin tuskanmalja, jonka Jeesus kerran sai juoda Golgatalla kuollessaan!..."

Maailmoiden pauhu soi Jumalan voittolauluna... Kuoleman virretkin hymisivät Hänelle... Viha leimahti silloin Perkeleestä... Etäällä veisasivat hänen enkelinsä surren herransa alennusta. Tulipallo kaartoi kuun ohi. Kauniisti liitäen laskeusi se maata kohti. Alennusta ajatellen lausui Perkele Jumalalle ja ihmiselle raivostuneena:

-- "Se alennus, se käärmeeksi tuleminen, se johtui Hänen, Kurjan vääryydestään. Jos Häntä ei olisi ollut olemassa, niin olisin ollut kaikkeuden herra enkä maassa matanut kuin käärme!..."

Aamu- ja iltaruskot puhkesivat maassa Jumalan käskyä totellen... Ne puhkesivat kuin kauniit kaikkeuden punakukat... Jumalien viha leimahti Perkeleessä... Hän mietti alennustansa, oikaisi itsensä suureksi ja lausui ylpeänä:

-- "Vaan voimaani on hänkin saanut maistaa!... Kun alennukseni oli _suurimmillaan_: kun matelin kuin inhottava käärme, niin juuri _silloin_ pistin Häneen piston, johonka kerran kaikki ruhjoutuu..."

Enkelit veisasivat voittolaulua... Perkele nautti voitostansa. Hän mietti sekä lausui korskeana:

-- "_Sen_ piston johdosta Hän oli _pakotetta_ Pojassaan ihmiseksi alentumaan!..."

Suuri voittolaulu hiveli hänen korviansa... Tulipallo kohisi kulkiessansa... Sen valokehä hohti huikaisevana... Voitostansa ylpeillen jatkoi Perkele: