Part 16
-- "Saavu jo... saavu jo... saavu jo!" -- kertasi valittava kaiku korkeissa kiviholveissa... Tuskantulet tuikuttivat himmeinä... Itku ja huokaukset hyrskivät meren maininkina ja alttarilla jatkoi kaunis kuoro kurjien valitusta ja harrasta enkelien rukousta:
"Saavu jo, Herra! Tuo jo pelastus! Lahjota vapahdus! Auta meitä, Jumala, auta meitä ja pelasta!"
Sävelten pauhu täytti hämäryyden... masensi pahan... nosti ihmismieltä, lisäsi tuskaa... Kirkon hämärästä nousi Martva polviltansa... Hän aikoi mennä alttarin luo... Salassa lähti hän pujottelemaan ihmismeren lomitse... Tuskaisena katseli hän ympärillensä... Hän hiiviskeli väen lomitse, kuin arka Tuonelan neito, joka on eksynyt elävien maille ja välttelee niiden katsetta... Hänen jokainen hermonsa värisi... Hän pelkäsi ihmisiä, kuin lapsi kuoleman väkeä... Arkana lintusena syöksähteli hän tuskissansa rukoilevien ohi.
Mutta silloin kiemahti hänen taaksensa rietas Harhaman elämän siittämä käärme... Suuri kohahdus kulki kirkon halki... Martva ei nähnyt rietasta matoa semmoisena, kuin se oli... Hän tajusi sen omana rikoksenansa... Hän hätäytyi, alkoi ujostella, häpeillä... Nopeasti koki hän jouduttautua alttarin luo, pois väen silmäyksistä... Hänen katseensa oli epätoivoinen, hänen hengityksensä oli hätäytynyt...Peljästyneenä katseli hän tietä... Rietas käärme kulki yhä hänen takanansa...
Taas kuohui tuska laulun hyminässä... Väki, joka huusi vapahdusta, näki Martvan, sekä riettaan käärmeen... Kaikki mykistyivät inhosta ja kauhusta... Syntyi hetkisen hiljaisuus... Sitten kuohahti kaikki taas kohinaksi... Väkijoukko alkoi paeta rietasta näkyä... Aaltoellen syöksyi kaikki pois tieltä, karttaen onnetonta Martvaa... Kauhuisat katseet tuijottivat häneen... Se kauhu, tuska, kohina ja joukon pois tieltä väistyminen sekottautui enkelien suureen laulun pauhinaan... Kuolo tuntui kulkevan väen läpi... Se kulki peljättävänä, kalmanliina hartioilla...
Jo hajosi Joukko kahtia tielle... Jo huomasi Martva kuinka häntä väki pakeni... Säikähdellen, vavahdellen yritteli hän ottaa askeleen milloin sinne, milloin tänne... Hädän valtaamana syöksähteli hän alttaria kohti hiukset hajalla, katse apua anovana... Tuskissaan, kauhuissansa vaipui hän siellä polvillensa pimeimpään holviin permannolle... Maahan lyötynä, epätoivoisena vaikeroitsi hän:
"Oi, väki kauhuissansa jo mua karttaa!... Konsa mä haudan rauhan saan... Nyt loppua jo alan... Ma, raukka, aivan palan... Voi tuskaa tämän maan!"
Hänen rukouksensa värisi kuin tuskansuortuvan varassa... Hänen sielunsa paloi tulena... Hän huusi rikki revittynä... Valtaava kuoro todisti silloin alttarilla tuskan suuruutta. Se lauloi:
"Voi tuskaa! Voi vaivaa! Tule, Luoja, ja juo se tuska ja tuo taas rauha meille eksyneille!... Auta, Luoja, auta oi!"
-- "Auta, Luoja, auta meitä!" -- jatkoi tuskainen ihmisjoukko. Kaiku valitti, tuskanlähteet kuohuivat, väki vaikeroi Martvan mukana... Lohdutellen lauloi taas enkelien joukko:
"Kohta joutuu vapahdus. Nyt jo saapuu pelastus. Suuri Rippivieras juo kohta maljan. Hän se tuo maahan rauhan. Voittolaulu raikukoon siis, niin kuin pauhu!"
-- "Oi... joi... joi!" -- vaikeroi Martva käsiänsä väännellen. Kaikuja väkijoukon valitus kertaili hänen valitustansa... Urut soivat ja enkelit veisasivat.
Silloin kuului vapahdettujen henkien ilohuuto, tullen kuolemanvaltakunnasta. Tuskainen kansa laski polvillensa ja lauloi Jumalalle ylistystä. Palavin huulin odotti se tulijuomaansa... Jo tuulahti suuri vapahdus... Jo veisasivat henget kuoleman valtakunnassa...Jo lymyytyi siellä käärme... Jo polvistui alttarille Jumalainen Rippivieras: maailman suuri Vapahtaja. Hänen päässänsä oli orjantappurainen kruunu... Veri vuoti Hänen kyljestänsä... Jo odotti Hän polvillaan kalkkiansa.
Kaikki hiljeni... Väki odotti polvillansa... Runsaat, kuumat kyynelvirrat valuivat... Suuren Rippivieraan eteen astui enkeli, kädessä katkera kalkki, jossa kuohui maailmantuska... Hän sekotti sen juoman Viattoman verellä... Hän antoi Rippivieraan juoda omat tuskansa maailman tuskan keralla... Kaikki valmistui... Aika täyttyi...
Jo oli malja valmis... Jo nosti enkeli sen Rippivieraan juotavaksi... Kauhuissansa katsoi näkyä menehtynyt Martva... Hän vaipui permannolle kokonansa, vapisi... itki... kiemurteli... rukoili ja huusi tuskissansa:
"Oi älä omaa Poikaas' uhraa _mun_ tähtein!... Sääli Häntä, oi! Oi älä ihmiskättä tahraa sen pyhään vereen... Kuka voi nyt mua auttaa hädässäni... Oi, koko minun elämäni on tullut muille turmioksi! Oi, miksi synnyin onneton! Mun tähteni, Hän, tahraton, nyt kärsii!... Älä, hyvä Luoja, mun tuskiani Hällä juota!"
Yhä katkerampana vaahtosi tuska... Ihmishengestä paloi pois paha... Se paloi tuskan tulessa... Virtanaan tulvi jo ilohuuto kuolemanmailta... Suuri Rippivieras joi jo maailman tuskaa...
Palava, harras rukouksen pauhu nousi silloin niin kuin suuri sävelmeri kohinaan. Polvillansa vaikeroiden rukoili ihmisjoukko tuskissansa:
"Oi, Jumalan Karitsa, joka pois otat maailman synnit! Armahda Sinä meitä!"
"Armahda... armahda... armahda!" -- lauloi ihana kuoro, kerraten kansan rukousta, ja kirkon holvistoiden korkeudessa jatkoivat suuret enkelien joukot hartaalla, ihanalla veisuullaan: "Armahda... armahda... armahda heitä!"
-- "Armahda minua, Jumalan Karitsa!... Armahda... armahda...armahda!" -- vaikeroi menehtynyt Martva tuskanhuudon säestyksellä.
Kun hartian taakaksi nousivat toisen rikokset.
Ääni tuli ijäisyyden mailta. Se tuli elämän ongelman selitykseksi. Se selitteli sitä, ollen itse ikuinen hämärä...
Oli sen tulo-aika.
Talven hanget kasvoivat kukkia: Jumalan tuomio puhkesi ihmis-elämästä itsestänsä. Se puhkesi kuin kukkaterä varren, juurien ja lehtien kasvu työstä, hedelmä kukan lemmestä ja sen muusta raatamisesta. Eikä pannut halla elämänkukkaa, ei katkaissut sitä niittäjän viikate.
Järkkymätön on Jumalan vanhurskas tuomio. Se on kiertämätön, kuin kaikkeus, erehtymättömämpi kuin päivän nousu.
* * * * *
Oli talvipäivä.
Auringon valokehrä kieri kylmällä taivaalla kirkkaana, kylmää säteilevänä hopeapyöränä. Savu lappautui liesistä suorana, punoutui savunuoraksi ja hupeni yläpäällänsä kirkkaan ilman värien sekaan. Harakka riiteli sian kanssa ruuasta, tepasteli sen edessä, hyppäsi selkään ja aikansa siinä iloittuansa lensi aidan seipääseen, jossa alkoi tarkastella ympäristöä.
Luonto raatoi siten ennallansa. Harakka hyppeli ilosta ihmissurujen keskellä, tuskantulien palaessa.
Rannisto istui huoneessansa ja laski kuukauden tuloja ja menoja. Työ oli juuri loppunut ja hän korjaili kirjanpitokirjojansa kassakaappiin, kun kuului kulkusten ääni ja kartanolle lennähti Tuukkalan korskuva hevonen... Tulija sitoi hevosensa nopeasti kiinni ja astui huoneeseen masentuneen, synkän näköisenä. Tavallisten kuulumisten kysymyksiin vastasi hän jonkun kuivan sanan ja istahti äänetönnä.
Terävä puukko oli tuotu taloon. Suuri isku oli tulossa. Tuukkalan hartioita painoi vuori. Hän mietti miten alkaa. Hän tutki Ranniston rauhallisia, jaloja kasvoja ja tunsi olevansa nyt pakotettu pistämään tulisen puukon hänen sydämeensä.
Yhä terottui puukko... Yhä epäröi pistäjä... Rannisto puheli rauhallisena. Tuukkala oli harvasanainen. Hän mietti, eikö olisi mahdollista jättää tulinen pisto pistämättä, ainakin toistaiseksi. Se tuntui mahdottomalta. Tulinen malja kannettaisiin kumminkin huomenna taloon... Ehkä tarjoaisi sen maailma raaoin, armottomin sanoin.
Taas epäröi hän. Tulinen puukko leikkeli häntä itseänsä, kun hän varustautui painamaan sen ystävänsä rintaan. Hän mietti, eikö olisi syytä lykätä hirmu-iskua vaikka huomeneksi... Sekin näyttäytyi turhaksi, jopa vääräksi. _Hänen_ poikansa oli onnettomuuteen syypää ja siksi täytyi hänen olla suora, ei salailla. Hänen on ehdittävä ennen maailmaa.
Yhä kuumeni tulinen veitsi. Tuukkala pyyhki kylmän hien otsaltansa, sulki oven, istahti ja huokasi raskaasti. Hän aikoi jo alkaa, otti jo puukon käteensä, mutta tulikuuma veri täytti aivot... Hän paloi ilmitulena... Kasvot muuttuivat tuhanharmaiksi... Puukko poltti kättä...
Mutta se oli tehtävä. Hän katsahti oliko viereisessä huoneessa ketään, sulki oven. Sitten huokasi hän, valmistautui pistoon, istahti ja alkoi:
-- "Minulla olisi sinulle sanottava pari katkeraa sanaa... En tiedä, jaksatko kuulla ja olla tyyni..."
Rannisto ei aavistanut sanoissa piilevän muuta kuin hienoutta... Tyynenä valmistautui hän ottamaan tulisen piston. Rauhallisena kehoitti hän:
-- "Ole hyvä!... Vai häiritseekö täällä joku?"
Hänkin katsahti viereiseen huoneeseen, sulki oven lukkoon ja odotti iskua.
Nyt oli isku annettava... Puukko hohti tuli punaisena... Tuukkala painui kokoon. Lattiaan katsoen ja raskaasti huoaten lausui hän synkkänä:
-- "Sanottavahan se kumminkin on..."
Ja nostaen katseensa oudostelevaan Rannistoon lausui hän:
-- "Anna minulle anteeksi poikani puolesta, sillä hän on vienyt sinut turmioon, samaten kuin minutkin..."
Rannisto ei käsittänyt mitään. Hämmästyneenä kysyi hän:
-- "Mitä sinä nyt oikeastaan tarkotat?..."
Naapuri painoi puukkonsa syvemmä.
-- "Asia on vaikea puhua", -- vastasi hän, painuen kokoon ja katsoen synkkänä lattiaan.
Puukko poltti jo Rannistoa: Pahat aaveet häilähtelivät. Onnettomuus puhkesi elämänkukasta armottomana. Rannisto aavisti onnettomuuden tapahtuneen, mutta ei käsittänyt, miten ja missä, eikä myös sen suuruutta.
Syntyi pieni hiljaisuus. Rannisto kokosi voimansa. Käsi raamatunpäällä lausui hän:
-- "Minä tiedän kaiken tulevan Jumalan lähettämänä ja siksi voin minä kaiken ottaa myös tyynenä ja nöyränä vastaan."
Ja oikaisten itsensä lisäsi hän:
-- "Sinä tunnet sukuni kanta-isän ja hänen seuraajiensa historian: Ranniston taloa eivät järkytä mitkään iskut, sillä sen omistajat seisovat kalliolla, eivätkä hiedalla ja pölyllä... Tiedäthän, että Ranniston talo on monesti porosta noussut, eikä raunioilla ole koskaan nuristu, vaan veisattu kiitosta Jumalalle."
Hän puhui taas ruhtinaana. Koruttomuutensa, hurskautensa ja miehekkyytensä kautta suurena leimahteli hänen jalo, jumala-uskon ja työn kirkastama henkensä. Rautainen Tuukkala näki hänet edessänsä häntä voimallisempana, sai siitä voimaa ja rohkeutta ja työnsi miehekkäänä tulisen puukon ystävänsä olemukseen:
Hän kertoi lyhyin sanoin eilen kaupunkimatkallansa saaneensa tietää, että hänen poikansa oli jo perinpohjin hävittänyt molemmat talot, Litvan ylpeydet, Jumalan palkat ihmistyöstä, Ranniston ja Tuukkalan. Hän teki selkoa asiasta, rahojen kavaltamisesta ja veloista, joista molemmat talot joutuisivat oitis vasaran alle.
Miekka oli työnnetty kahvaa myöten ihmis-olemukseen. Sen työntäjä odotti nyt verivirran purskahtamista.
Kun hän oli lopettanut, kyyristyi hän kokoon ja puristi tulikuumana humisevan päänsä käsiensä väliin.
Syntyi äänettömyys, Rannisto käveli huoneen pariin kertaan edestakaisin, istahti rauhallisena ja lausui:
"Jumala on viisaudessaan nähnyt hyväksi lahjoittaa minulle Jobin osan... Hän on ottanut omansa minulta ja uskonut sen toisten hoitoon ja Hän on erehtymätön... Hänelle olkoon kunnia ja kiitos lainasta ja siitä, että on vapauttanut minut nyt sen hoidosta ja suonut minulle Simeonin rauhan!..."
Hän oli juonut elämän katkeran maljan ja kiittänyt sen Antajaa. Hän osottautui taaskin ihmishengen ylimykseksi ja todisti sillä Jumalan hengen suuruuden ihmisessä. Rauhallisena kysyi hän Tuukkalalta:
-- "Missä on Oolavi nyt itse?"
-- "En tiedä... Arvelevat paenneen Amerikkaan", -- sai Tuukkala vastatuksi.
-- "Jumala olkoon hänen kanssansa ja ohjatkoon hänet takaisin luoksemme!" -- lausui siihen Rannisto.
Syntyi äänettömyys. Ranniston kuusen oksien pimeissä piiloissa lymysi Perkele. Maailmoiden ikilento julisti Jumalan kaikkivaltaa ja ihmis-elämä kohosi armottomana aaveena, tunnustaen, että ei kukaan voi itse teoistansa vastata. Se huusi Jumalan hirmuisena äänenä:
-- "Jokaisesta sanasta, jonka puhutte, jokaisesta askeleesta, jonka astutte, pitää teidän tili tekemän, sillä jokainen teidän harhamanne on _toisten_ kirous halki ihmiskunnan."
Vielä oli maljassa pisara tuskaa.
Tuukkalan koski kohisi kummasti. Tuskan maljaa juotiin pohjaan. Ihminen kantoi toisen kiroja.
Kevään tulvavedet täyttivät jokia. Harmaan kulon alta nousi viheriä ruohonpää. Urpu pehmeni ja valmisti lehden puhkeamista. Kiuru liritteli taivaan sinellä. Kauran kylväjä parsi vakkaansa, kalastaja verkkoansa ja lapset leipoivat savileipiä.
Oli harmaa, pilvinen päivä. Ei satanut, mutta ei paljoa puuttunutkaan. Metsä odotti paljasvarpuisena, järvi autiona. Kevätkoleat kulkivat mailla talven viime perintöinä.
Ranniston tuvassa oli koko talon väki koolla, samoin joku naapuri, niiden joukossa Tuukkala. Huomenna oli muutettava pois uuden isännän tieltä. Ystävien toimesta oli järjestetty entiselle isännälle uusi asunto läheisyydessä, sekä huolehdittu hänen toimeentulostansa. Nyt oli hän koonnut väen kiittääksensä sen kanssa viimeisen kerran Jumalaa Rannistossa eletyistä vuosista.
Jotain sanomattoman surullista oli talossa. Emäntä oli muutamissa viikoissa vanhennut monta vuotta. Poskelle oli ilmaantunut ryppyjä. Silmissä häämöitti raukea, surullinen katse. Raskas elämäntaakka näytti painavan hänen hartioitansa.
Ja kun vanha Rannisto avasi raamatun ja alkoi siitä lukea Jobin kiitosta Jumalalle, täytti hiljainen itku koko pirtin. Lukijan ääni värähti liikutuksesta, kyynel kierähti poskelle. Kivikovinkin mieli liikahti sitä näkyä nähdessä, eikä seiso koskaan väki haudanreunalla syvemmän surun murtamana, kuin se seisoi nyt Ranniston talon menneisyyttä haudattaessa.
Se oli surujumalanpalvelus. Kuolinkellot soivat. Hautausvirsi hymisi kaukaa. Rannisto itse siunasi elämänsä ja talonsa entisyyden haudan. Raikkaalla äänellä kiitti hän Jumalaa ja nöyränä alistui hän Sallimuksen kivikovan, vanhurskaan käden alle.
Jo oli hän haudan siunannut, jo oli se umpeen luotu... Hiljaiset muistokellot soivat vielä, yhä loitoten, yhä häviten kuuluvista... Väki seisoi lapiot kädessä... Oli tullut jo aika hajautua, unohtaa kuollut ja lähteä elävien askareille... Rannisto kiitti kaikkia palvelijoitansa avusta ja ystävyydestä ja lausui lopuksi:
-- "Jumala ei ole suonut minun teitä palkita elämänne illalla, mutta Hän itse on sen paremmin tekevä... Siunatkoon Hän teitä!"
Silloin antoi jokaisen silmä vielä uuden antimen ehtymättömistä kyynelrikkauksistansa. Itkun punaamat silmät ja kuuman kyyneleen punaisiksi turvottamat posket todistivat, että suru oli oikea.
Ranniston menneisyyden ja onnen kuolinkellot kumisivat jo viime kumahduksiansa. Suuri tuskan malja näytti olevan loppuun juotu. Ranniston kehotuksesta veisasi väki iki-ihanan hienon runon:
"Ah, sielun', vallita suo Herran ja turvaa Isään rakkaaseen!"
Mutta Martva seurasi suurta surujuhlaa puoli tajuttomana, kaikelle tylsistyneenä ja turtuneena. Hän vaelsi kuoleman morsiamena elävien mailla.
* * * * *
Taivaan korkeudessa soivat suuret laulut. Siellä täytettiin uusia tuskanmaljoja.
Jo oli malja taas täysi... Enkeli nousi siivillensä ja otti maljankäteensä... Malja hohti tulipunaisena... Sen juomana vaahtosi polttava tuska.
Puhki kaukaisten pilvien lensi kaunis enkeli maljoinensa, ruumis etunojossa kauniiden siipien varassa... Tuhannet enkelit seurasivat häntä... Ne veisasivat Jumalalle kiitosta, tunnustivat Hänen viisauttansa ja voimaansa... Ne lauloivat:
"Suuri olet Sinä, Jumala, suuri ja viisas... Sinä luot maailmoita tyhjästä. Ihmisen Sinä luot tomusta. Sinä olet viisaus ja voima."
Laulu pauhasi kaikkeudessa... Pilvenä vyöryi sen sävel... Se vyöryi kuin tuhansien pasuunien suusta sumuna puhallettu sävelpilvi, etsien äärettömyyden reunaa, mistä kaikuna palata... Kohisten lensi siinä pilvessä enkelijoukko... Tuskanmalja vaahtosi tulikirkasta hohdetta... Se hohde tippui veripisaroina maahan...
Sitä tuskanmaljaa tuotiin taas Ranniston taloon. Sen polttavin vaahto oli varattu heikon naisen juotavaksi.
Martva istui ja kampasi tukkaansa. Hän oli kalpea ja surullinen. Mieli oli tyhjä ajatuksista, silmä kyynelistä kuiva... Poskissa näkyivät taudin, katseessa surun jäljet... Hän ei tiennyt miksi kampasi. Mieli käski vain jotain tekemään. Hän kampasi kuin ajankuluksi... Kammatessansa hyräili hän surullisen "Litvan laulun" säveltä, hyräili sitä itseksensä, ei muille kuultavaksi.
Taivaalta laskeusi enkelijoukko alemma... Sävelpilvi vyöryi tuulenkantamana, ryöpyten lentävän joukon edellä... Malja hohti... Pisara tipahti siitä jo Martvalle ja koko Litvan väelle, erittäin Ranniston ja Tuukkalan taloille:
Posti tuli. Se oli viimeinen Ranniston posti entisen isännänaikana... Kuihtunut, murheen murentama äiti toi sanomalehden Martvalle... Tämä keskeytti kampaamisensa ja katsahti sanomalehteen, ei lukeaksensa, mutta muuten ilman aikojansa... Isä, äiti, Tuukkala ja muut istuivat sanattomina. Koko talo oli kuin kolkko hauta, ihmiset elämänsä jo eläneitä vainajia.
Kärsimyksen maljasta pudonnut pisara oli jo Martvan huulilla. Äkkiä kalpeni hän... Käsi vapisi, kuin liina tuulessa... Sanomalehti aivan rutisi käden vapisemisesta... Katse muuttui hätäiseksi, epätoivoiseksi... Sana ei lähtenyt suusta... Hänestä tuntui kuin putoaisi taivas hänen päällensä... Koko ruumis alkoi vapista...Ajatus tylsyi... Hän katseli kuin kauhun iskemä ympärillensä vilkuen.
Äkkiä syöksyi hän ylös ja parkasi epätoivoisen, vihlovan:
-- "Voo-i!"
Kaikki kauhistuivat... Tukka hajalla, kädet koholla vapisemassa syöksyi hän nopean askeleen eteen ja supisi, hätäisesti, lyhyesti yhä ympärilleen vilkuillen:
-- "Isä!... Isä!... Voi!... Isä!"
Kaikki hätäytyivät. Äiti ja isä kiirehtivät tyrmistyneinä apuun. Onnettoman tytön silmät vilkasivat pelokkaina... Ruumis vapisi... Polvet horjuivat... Hän syöksyi taas pari nopeaa askelta eteenpäin, pysähtyi jyrkästi, tuijotti eteensä ja parkaisi kauhean:
-- "Voi, isä-kulta!"
Ei kukaan saanut sanaakaan suustaan. Rannisto tarttui tyttäreensä ja yritti puhua, mutta onneton lyyhistyi kokoon lattialle, parahtaen taas valtavalla äänellä:
-- "Voi, isä-kulta!"
Sen huudettuansa hän meni tainnuksiin ja puhkesi hysteerisen raivoisaan itkuun. Tajuttomana nostettiin hänet vuoteelle.
Tuskanpisara punotti kauniina... Koko talo oli sen punaama...Ylhäällä kohisi enkelilaulujen pilvi... Siivekkäät laulajat veisasivat:
"Sinä olet vanhurskas. Ei järky Sinun tuomiosi. Et säästä Sinä ketään. Sinä lyöt eksyneet polvillensa. Sinä poltat väärän poroksi. Sinun ruoskasi on armoton. Sinä lääkitset sairaat tuskalla. Sillä poltat Sinä pahan pois."
Sävelpilvi pysähtyi Ranniston talon kohdalle... Enkelijoukko leijaili pilvessä... Malja hohti tuskanpunaisena tulena... Tippa tipahti siitä tipan perästä ja kumminkaan ei sisältö vähennyt. Sitä riitti siinä, riitti kuin viulussa säveltä.
Ranniston talossa yltyi tuskan tulipalo. Läksiäisjuhlan katkerimmat juomat olivat vielä juomatta.
Martva kärsi vuoteellansa tainnuksissa... Elottomat silmät tuijottivat korkeuteen... Vartalo nytkähteli itkukohtausten vääntämänä... Katse oli yhtä kauhua. Hän hoki:
-- "Oolavi!... Kulta-Oolavi!... Anna minulle anteeksi, rakas Oolavi!..."
Kaikki tyrmistyivät... He uskoivat hulluuden puuskan kohdanneen... Rannisto pyyhki tuskan hien otsaltansa ja rukoili:
-- "Kaikkivaltias Jumala!... Älä juota minulla yhdellä kertaa koko kalkkia, jonka olen ansainnut!"
-- "Oolavi... Oolavi!" -- parkaisi Martva.
-- "Sääli, rakas, hyvä Jumala!" -- valitti itkevä äiti. Väki vaikeroi ja hätäili.
-- "Anna anteeksi Oolavi!... Rakas Oolavi!... Minä olen syyllinen", -- vaikeroi Martva. Verinen tuska punasi huonetta.
-- "Mikä ihme hänelle tuli?" -- valittelivat kaikki. Yhdet lohduttelivat hourailijaa, toiset hautoivat hänen ohimoitansa. Äiti suuteli lastansa, valeli häntä kyyneleillänsä ja rukoili:
-- "Martva-kulta... Rakas Martva!... Herää, kulta-lapsi!... Herää, äidin armas silmäterä!"
-- "Älä kuole, Oolavi!... Älä kuole!... Tule pois, rakas Oolavi!" -- rukoili onneton tyttö, kauhun ilme kasvoillansa.
-- "Voi hyvä Jumala!... Voi rakas Jumala!" valitti sortunut äiti. Väki itki. Jotkut olivat tuskaansa menehtyä.
Ranniston talo oli nyt rikas maailman jaloimmasta tavarasta: elämäntuskasta, ainoasta oikeasta, väärentämättömästä ja katoamattomasta kalleudesta.
Viimein raukesivat hourijan vaivat ja hän nukkui kuumeiseen uneen.
* * * * *
Yksi katkera pala oli nielty. Toinen odotti jo:
Tuukkalan käsiin oli osunut sanomalehti, jota Martva oli katsellut. Hän kalpeni. Mutta hän oli jo kaikkeen tottunut, kaikelle turtunut. Rautaiset voimansa ponnistaen puhui hän Rannistolle, jonka kanssa hän oli nyt kahden kesken:
-- "Minä onneton se olen nytkin talosi turmio poikani kautta... Kuule kun luen." Ja hän luki sanomalehdestä uutisen: "Pietarissa oli käsiteltävänä oikeus-asia erästä pankinryöstäjää vastaan, joka samalla oli ampunut kuoliaaksi erään kiinni-ottajista. Syytetty kieltäytyi tähän asti ilmoittamasta nimeänsä. Viime istunnossa tunsi hänet kumminkin eräs sattumalta oikeuteen tullut henkilö, jonka jälkeen syytetty itsekin antoi oikeat tiedot itsestänsä. Hän on suomalainen Oolavi Tuukkala kotoisin Litvan kunnasta. Oikeus tuomitsi hänet hirtettäväksi, joka tuomio on kumminkin armossa lievennetty elinkautiseksi pakkotyöksi. Kertoessaan oikeudessa elämänsä vaiheista ilmoitti hän johtuneensa rikoksiin johtavalle polulle lukemalla erään Harhama-nimisen seikkailijan elämäkertaa. Mainittu elämäkerta oli hänelle maalannut elämän nautinnot semmoisilla väreillä, että hänessä heräsi halu nähdä ne omin silmin, kokea ne ja noudattaa niitä."
Ilkkuen nosti elämän näkymätön käsi toisen kirouksen syyttömän kannettavaksi.
Tuukkala heitti lehden käsistänsä ja painui murtuneena kokoon. Pitkä äänettömyys vihloi molempien miesten olemusta. Sanat kuivuivat suuhun kiinni ja hiki nousi otsalle. Kaksi työn aatelismiestä ja raamatun aarteiden väsymätöntä ruhtinaallista hoivaajaa istuivat Harhaman murskaamina, ruhjottuina, elämä säpäleinä jalkojen edessä.
Iskusta toinnuttuansa lausui Rannisto:
-- "Jumalan vanhurskasta kättä me emme voi kiertää... Mutta älä masennu!... Hän, joka johtaa kaikki purot mereen ja kaitsee maailmat tiettömässä äärettömyydessä, on armahtava sinua ja tuova tuhlaajapojan takaisin kotiinsa..."
Rautainen Tuukka tunsi voimansa herpoutuvan. Hän oli rakastanut ainoaa poikaansa kuin silmiensä valoa. Hän muisti sen entisen miehekkyyden, luonteenjalouden ja hienouden, ja nyt hän, miehistä paras, istui kuritusvankina. Isän sydän heltyi. Hän unohti lapsensa viat, antoi kaikki anteeksi ja tunsi tulisen puukon piston ajatellessansa poikansa nykyistä tilaa.
Oikea, jalo, ylevä ja miehekäs luonne etsii aina onnettomuutta nähdessänsä, rikollista katsellessansa, lieventäviä syitä ja vaikuttimia. Samalla kun se ankarasti tuomitsee rikoksen, säälii se sen tehnyttä. Ja Tuukkalan jalo luonne, johon isän rakkaus yhtyi, alkoi itsensä edessä etsiä onnettomuuteen syöstyn pojan elämästä niitä syitä, jotka olivat hänet turmioon vieneet. Synkkänä, masentuneena lausui hän Rannistolle:
-- "Minä varoitin sinua päästämästä Harhamaa kirjansa kautta kynnyksesi yli... Se oli aavistus... se oli Jumalan ääni... Tai minä jo _tiesinkin_, ettei likaisella luudalla lakaistu lattia valkoiseksi tule..."
Rannisto istui mykkänä, täyteen kaadettu tuskanmalja edessänsä... Mietittyänsä lausui hän mieli maassa:
-- "Se oli minun erehdykseni, josta nyt muut saavat kärsiä... Itse me ihmiset emme näy voivan teoistamme vastata. Sen on nyt Jumala minulle entistä selvemmin kirkastanut, sillä Hän on antanut minun nostaa omalla kädelläni kirouksen tyttärenikin hartioille..."
Taas syntyi äänettömyys. Molemmat miehet istuivat kuin kaksi haudan asukasta, sanattomina, mieli yhtenä synkkyytenä. Ikäänkuin anteeksipyytäen lausui Rannisto: