Part 15
Sydän-yön seutuvilla käveli Martva yksinänsä hautausmaan ohi. Hän oli lähtenyt kävelylle, ei suotta aikojansa, mutta ei myös minkään asian tähden... Mieli oli ollut tuskaa täynnä, ajatukset polttavia, ja siksi oli hän lähtenyt ulos yöhön kuin kertoaksensa sille surujansa, pyytääksensä sitä jäähdyttämään hänen sielunsa hirmuista paloa...
Jokunen tähti tuikahti pilvenraosta... Korkealla taivaalla häämöitti tuskanmalja...
Ajatuksettomana oli Martva harhaillut, oli viipynyt kauvemmin kuin oli aikonut ja edennyt kauvas asunnostansa, sitä ollenkaan huomaamatta... Viimein tunsi hän jalkojensa herpoutuvan ja voimiensa väsyvän... Hän alkoi hoippuen kahlata takaisin kaupunkia kohti...
Surullinen haikara lensi saunan katolta pois... Se istahti hautausmaan aidalle... Pää oli kallellaan, siipi suojana vilua vastaan... Se suri ja katseli rikkaan Ranniston onnetonta tytärtä...
Tuskanmalja täyttyi ihmishengen juotavaksi... Se tuikutti pilvessä pienenä tähtenä... Martvan voimat väsyivät väsymistänsä... Jo laulahti haikara ensimäisen laulunsa... Se tervehti sillä pientä tulijaa... Surullinen oli laulu, kylmä haikaran povi...
Silloin vasta huomasi Martva, että hänen äitionnensa aika oli tulossa...
Hautausmaalla hiiviskelivät Tuonelan elottomat neidot... Niillä oli kalmanpaita päällä, sen kylmät, valkeat sukat jaloissa... Haikara jatkoi haikeata lauluansa... Tuskanmalja laskeutui alemma...
Tuonelan saunaa pestiin... Mutta jääkylmä oli saunankiuvas maanpäällä... Ei ollut valmis kapalovyö... eivät rievut puhtaiksi pestyt...
Martva hätäytyi... Se hätä joudutti sen hetken tuloa, jonka hän oli uskonut vielä olevan parin huomisen takana... Hätäytyneenä alkoi hän kiiruhtaa, mutta jalka ei ottanut enää totellaksensa... Kauhistuneena pysähtyi hän taivas-alla...
Jäinen tuuli puhalsi... Hautausmaalta vilkkuivat saunan-akkunan kylmät tulet... Jäisenä narahti saunan ovi... Sinä ovena oli nyt kalmiston veräjä...
Jo laskeutui tuskanmalja hänen huulillensa... Hän vapisi... Hän joi epätoivonsa maljoista katkerinta... Kädet hätäytyneinä ylösnostettuna supisi hän:
-- "Voi, Herra Jumala!... Auta minua, Herra Jumala!... Auta minua ja säästä!"
Vilu veisasi suurta virttänsä... Äitiä palelsi... Pientä tulijaa odottivat kylmän liinat...
Hetki läheni...
Tuonelan neidot istahtivat jo hautakiville... Mieli oli apea, silmä eloton, käsi kylmä... Haikara lauloi, kuin surren armaintansa... Taivaalla suri enkeli. Se lausui Martvalle lohdutuksen:
-- "Jumalan lähettämä malja on _sinun_ onnesi... Se jalostaa henkesi... Juo siis rauhallisena!..."
Taas yritti Martva kahlata, mutta jalka tuskin nousi enää tiestä... Hätä yltyi... Se taas joudutti ajan tuloa... Hän hengitti hätäytyneenä... Eikä ollut lähellä ihmistä, ei ihmisasuntoa...
Hangella kukkivat ihanat elämäntuskan kukat... Ihmis-elämä lauloi suurta tuskanvirttä... Kuoleman kellot soivat korvissa... Sen risteillä koristettu kukkamaa puhui elämän mitättömyydestä, saarnasi elämän keskellä elämän katoavaisuutta...
Kulkija nääntyi jo hätäänsä... Hitaasti lyheni Martvan tuskan taival... Vaivaloisesti pääsi hän hautausmaan portin kohdalle...
Siitä ei hän jaksanut enää etemmä mennä... Hän näki, että malja ei mene pois, ellei hän sitä juo.
-- "Voi... voi, minua onnetonta!" -- huokasi hän ja hoiperteli hautausmaalle. Siellä lyyhistyi hän voimatonna hautaristin juurelle juomaan elämänsä tuskanmaljaa ja menetti hetkeksi tajunsa...
Surullisena katseli häntä lempeä haikara...
Se lauloi hänelle haikeimman laulunsa...
* * * * *
Tuonelan elottomat neidot huiskuttelivat liinojansa... Äänettöminä viittoivat he niillä toisillensa, kehottaen olemaan hiljaa, hiipimään hisahtamatta... Surullisina, vilusta väristen, kurkistelivat he ristien ja hautakumpujen takaa... He halusivat nähdä äidin, joka toi lapsensa suoraan Tuonelan kylmään, puhtaaseen kehtoon... He katselivat äitiä, joka nautti onnestansa yöllä jäisellä hautausmaalla... Kalman-vaalea sormi oli nostettu neitojen suulle, merkiksi että ei saa häiritä äidin ajan tuloa... Kuolema ja elämä kulkivat nyt käsi-kädessä...
Kuului ääni... Sitä säestivät Tuonelan kylmät pajupillit, jotka soivat syvällä mullan alla... Siellä laitettiin jo kätkyttä kuntoon... käärittiin kylmää kapalovyötä... siroteltiin tuonen havukukkia hietikolle, pienen tulijan tervehdykseksi...
Kaikki oli siellä jo valmista. Haikara istui korkeimman kalmankuusen latvassa... Sen laulu oli suruisinta säveltä, mieli vilua täynnä, eikä noussut siipi ilosta... Se kuljetti nyt Tuonelan pientä tulijaa...
* * * * *
Kun Martva tointui, oli lapsi jo viety Tuonen kehtoon... Hän istui hautakummulla, ristin juurella... Siinä ajatteli hän, mitä jaksoi enää ajatella... Hän joi maljansa pohjaan... Pää nojasi käsien varaan... Ruumis vapisi... Pakkanen kangisti polvia...
Kun hän silloin muisti Oolavia, pääsi häneltä katkera valitus:
-- "Oolavi... Oolavi!... Voi, rakas Oolavi, miksi minulle tämän teit!"
Hän purskahti katkeraan itkuun ja kutistui nyyhkyttäväksi kyttyräksi...
Mutta yhä katkeroittui tuskan-malja... Se täyttyi juodessakin...
Kankeana, verisenä nousi hän sitten, kääri kuolleen lapsen liinaan, peitti lumeen ja lähti hoippumaan tielle... Ohi ajoi öinen matkustaja, näki hänet, korjasi rekeensä ja saatuaan osotteen, vei hänet asuntoonsa.
Hän oli tehnyt öisistä matkoista surullisimman.
* * * * *
Jo olivat valmiit Tuonelan pienet tuliaiset... Kapalovyö odotti...Tuututaulua hyräili Tuonen tyttö...
Lapsen paitoja ompelivat Tuonelan elottomat neidot... Paita on valkea, ompelijan sormi veretön...
Jo odottaa kylmä kätkyt tulijaansa... Hienoin hiekkamatto on kätkyen jalaksen alla... Havukukat koristavat hietikkoa... Tasaisesti heiluu kätkyt... Pehmyt on Tuonelan kätkyen jalaksen alusta...
Taivaassa surevat enkelit... Valkea taivaan haikara istuu siellä orrellansa... Se kertoo Martvan lapsen maailmaan tuloa, laulaa sen lyhyttä vaellusta... Surullinen on laulun sävel... Surullisempi sen lyhyen elämän tarinan sisältö... Näin kertoo haikara hangelle syntyneen satua:
-- "Ensi itkuun on nukahtunut onneton ihmisten ilmoille tulija... Haudalta alkoi polku... Siinä päättyi myös vaellus... Hauta oli kehtona... kalmisto elämänmaana... kuolon syli äidin sylinä... lumi liinana... yösydän elämän ikänä."
Niin laulaa taivaan-haikara Martvan lemmen hedelmän tarua, synnittömänä eläneen elämän virttä...
Öiseen kalmistoon laskeutuu taivaasta enkeli... Hän on valkeampi lumen valkeutta... Puku on kesä-päivän kirkkautta... Vyö on kuutamon kylmää punetta... Siipi nousee taljallensa... Polvi taittuu... Se laskee jo haudan kylmälle lumelle... Siinä suree enkeli... Se viihdyttelee lumikehdossa nukkujata.
Korkealta hymisee enkelien ihana laulu... Hautausmaalla käärii enkeli pienen lumikehdossa eläjän taivaallisiin liinoihinsa... Hellästi nostaa hän sen syliinsä... Puhtaana värisee lapsen viaton sielu... Ei tunne ruumis kipua, ei henki itke erehdystänsä... Enkelit veisaavat hänelle:
"Tuskaton, synnitön oli sinun polkusi, kaunis kukka autuuden. Niinkuin lumi-kukkanen puhkesit sa hangelle, viatonna, tahratonna. Lumipuhdas on sun tiesi. Etkä hairahtunut sa askeltakaan polultasi. Kirkas helmi pakkasen, kukka puhdas hankien, rauhallisna käy nyt vaan Tuonen kehtoon nukkumaan! Vaan kun aamu valkenee, herätämme sinut taas taivaan iloon ijäiseen..."
Kylmä kukki... Se kukki ja koristi hautausmaata... Enkeli kohosi siivillensä... Pieni eläjä sylissä nousi se kohti taivaan korkeutta... Se vaali ja helli pientä lasta... Eikä värissyt enää vilusta poloinen... Hän oli päässyt ikuisen rauhan maille... Ei syyttänyt hän onnetonta äitiänsä... ei soimannut isäpoloista...
Tuonelan kujastensuussa avautuu havuveräjä. Vartija on nähnyt jo enkelin tulevan ja avaa hänelle veräjän... Tumma on havu veräjällä, tummempi kujasten kahden puolen... Tuonelan neidot kävelevät kuusikossa, valkeat liinat kädessä. Paljas on eloton jalka... Arastellen polkee se havuneulasille... Vaan ei pistä havuneula... Lempeä on Tuonelan havu...
Taivaalta kuuluu ihana soitto... Se ilmottaa Tuonelan neidoille, että enkeli on tulossa, tuomassa uutta asukasta Tuonelan rauhallisille maille... Veräjällä ottaa Tuonelan lempeä äiti pienen tulijan vastaan... Se sulkee hänet hellään syliinsä... Neidot laulavat kuusikossa tulijalle tervehdystä:
"Ällös pelkää, pienoinen! Tääll' on hyvä olla. Tuutusi, lapsonen, puhdas on. Armas tuutulaulusi jalo on ja ylevä. Kapalosi kaunis on, Hiekkamatolla sä saat Tuonen lasna leikitellä, havukukka kukkanasi. Rauhotu, pienoinen! Tääll' on rauha ijäinen."
Laulu viihdyttää tulijata... Kuusikon läpi kantaa hänet Tuonelan lempeä äiti... Se vie hänet Tuonen puhtaaseen hiekkatupaan... Jo laskee hän lyhyt-ikäisen kätkyen ikuiseen rauhaan. Ei sirahda sirkka, ei häiritse ääni pienen nukkujan unta...
Rauhaisata on lapsen olla Tuonelassa...
Kätkyt heilahtaa... Pieni Tuonelan tyttö soudattaa väsynyttä tulijata... Itse istuu hän lattialla hietikossa... Päivä kumottaa kummalla valolla... Musta havukukka kukkii akkunalla... Toiset Tuonelan elottomat lapset seisovat huoneessa... Uteliaina katselevat ne kehdon uutta heilujata... Kainoina ja äänettöminä ihailevat ne pikkuruista, eloton sormi sirosti suussa... Kehto heiluu kauniisti... Tuonelan äiti kokoaa kapalovöitä... Lapset alkavat laulaa kehtolaulua nukkuvalle... He laulavat hiljaa, surullisesti:
"Kehdossasi, armas, nuku herttaisinta unta! Unten ihanuuksiin huku! Puhdasta, kuin lunta, olkoot tuutu-unelmasi! Ällös olko huolissasi, vaikk' et, raukka, saanutkaan äidin rintaa maistaakaan!"
Pieni tyyntyy... Silmä ummistuu... Alkaa ikuinen uni...
Ja musta päivä se valkeni kuutamoyöstä.
Oudot kellot kumisivat. Ihmis-elämän selitys oli synkimmillänsä.
Oli surullinen päivä.
Aaveet ripustelivat pahan enteitä orsille ja nuorille. Surullisina riippuivat ne enteet Ranniston talossa. Kaikkialla häilähti hieno surunsuortuva. Kissa kehräsi unisena. Päivä paistoi apeana kuin kaipaavan neidon katse. Laulussa värisi laulun kaunein sävy: suru ja tuska. Kaikki odotti, oli hiljaa, ja ihmismieli oli kuin herkin tuulenhenki. Pieninkin puhallus pani sen värisemään kuin vilusta.
Eikä kukaan tietänyt yleisen surun syytä, ei sitä edes ajatellutkaan. Äiti luuli sitä tyttärensä sulhon ikävöimiseksi, muut ehkä vain talven hienoksi runoksi, eikä elämä itse selittänyt itseänsä, ei sanonut luomiensa surujen syytä.
Kuoleman mailta kuului kehtolaulu... Pieni nukkui Tuonelassa... Äiti itki onnetonna maailmassa...
Martva oli jo palannut kotiin. Hän oli palannut sairaloisena, mutta ilmotti sairauden olevan vilustumisesta johtunutta ohimenevää pahoinvointia, eikä huolinut lääkärin avusta.
-- "Kyllä se menee ohi ilman lääkäriäkin", -- lausui hän isällensä, kun tämä aikoi lähteä lääkäriä hakemaan. Eikä huomannut isän korva, mikä tuska helisi onnettoman tyttären sanoissa.
Niin kulki hän kotonansa, kuin kaunis kuoleman nunna elävien joukossa. Kulki mieli maassa, katseessakin kantamus tuskaa.
Mutta voimat alkoivat vähetä ja nyt makasi hän sairasvuoteella raukeana, surullisena, kuoleman kukkana. Äiti istui hänen vuoteensa vierellä, hoiteli häntä ja luki itseksensä vanhaa hartauskirjaa. Avonaisten ovien läpi voi nähdä tupaan. Siellä vanha nainen loi kangasta. Luomapuut pyörivät, rihma kiertyi niille kehiltä ja vaimo veisasi surullista vanhaa virttä:
"Käy, sielun', ylhäisiä teitä ja etsi tuskaa korkeaa. Elämänturhuus kauvas heitä! Ei siitä henki rauhaa saa. On hengentuska Jumalasta, vaan kaikki muu on maailmasta."
Jalo elämäntuska ilmestyi Martvan silmien eteen korkeuteen. Sen tulihohteinen väri loisti jalona, puhtaana, iki-ihanana, mutta polttavana. Vaimo jatkoi lauluansa. Hän antoi tuskaiselle lääkkeeksi laulunsa suruja, veisaten:
"Kuin taivaan kaunis iltarusko päiväksi hiljaa jalostuu, niin tuskastakin kerran usko ja sielun rauha kirkastuu. Muu kaikki niin kuin sumu haihtuu, vaan tuska onneen, rauhaan vaihtuu."
Tuskankukkaset puhkesivat surullisen laulun sanoista. Ne puhkesivat polttavina, tulivärisinä... Martva tuli surullisemmaksi. Hän katseli tuskan kukkaa, joka punotti korkeudessa. Se jalostui hänen silmissänsä, kuten aamurusko, joka haalistuu, kelmenee ja sitten leviää taivaalle suureksi päivän kirkkaudeksi. Hetken hän nautti sen jaloista, tulikuumista väreistä, mutta se nautinto poltti häntä poroksi. Vaimo jatkoi:
"Siis nouse siihen korkeuteen, johonka tuska jalostaa! Yöt päivät pyri Jumaluuteen! Alhainen sulle on tää maa. Ei siiven kantomatkaa täällä oo kyllin sulle, tään maan päällä."
Martva pidätteli silmäänsä, ettei se purkaisi kirkkaita kyyneleitänsä. Korkeuteen katsellen muisteli hän paljoa... Hän muisteli entistä yhteyttänsä Jumalan kanssa... Hän muisteli, miten hän oli Hänestä aivan tietämättänsä pois solahtanut... Hän _ujosteli_ nyt Jumalaa ja samalla ikävöi Häntä... Hän ajatteli nyt Häntä kuin armainta isän kotia... lapsuuden kulta-aikaa, kauneita morsiuspäiviä ja kaikkea mikä on elämässä jaloa ja suurta ja kaunista... Eikä hän tajunnut, miten Hän oli Hänestä pois valahtanut... Eikä hän oikeastaan ollut Hänestä poiskaan... Hän oli Häneen ainoastaan toisessa suhteessa kuin ennen... Hän oli tehnyt jotain, jota nyt peitteli Häneltä.
Hän katseli entistä hartaampana korkeuteen... Se oli jo täynnä tuskankukkia... Se punotti tulihohteisena kukkamaana... Kaikki oli siellä jaloa ja kaunista... Enkelit kulkivat valkopuvussa, surren, katsellen kukkamaata. Vaimo veisasi edelleen:
"On suurin nöyryys, inho maineen lennähdys sielun korkeuteen, niin kuin on hyrske meren laineen ranniston vuoreen, paluu veen takaisin veden alkujuureen: ulappain yhteyteen suureen."
Murhe painoi Martvan mieltä. Elämä hämärtyi, silmä sumeni. Hän katseli taas tuskankukkia, kuin äiti rakkaimman, autuaan lapsensa hautaa, kun ilta-aurinko valaa sille surullista punaansa... Hän oli niiden kukkien keskellä juuri huomaamaisillansa pienen lapsen autuaana hymyilemässä... Hän muisti hautausmaan... pakkasen...pienen vainajan... Hän oli juuri itkuun pillahtamaisillansa, mutta silloin huomasi äiti tyttärensä surun... Kyynel kierähti äidin silmästä. Hän salasi sen, kääntyi pois lapsestaan ja kuivasi kostean silmäkulmansa. Luomapuut pyörivät. Vaimo veisasi:
"Halveksi siksi, ihmishenki, mainetta sekä soimaajaa! Sa suuri oot, siis niiden renki et maailmassa olla saa. Maan runot siis ja maine heitä!... Käy suurna taivaan runoteitä."
Martva lakkasi hengittämästäkin... Tuskan tuli poltti häntä... Korkeudessa, tulisilla kukkamailla kävelivät enkelit... valkeat suruliinat hartioille heitettynä... Ne viittasivat liinoillansa häntä tulemaan sinne... Mielen täytti koti-ikävä... Talo oli tuskaa täynnä... Ruumis-arkku tuntui olevan tuvassa, jossa vaimo veisasi... Väki suri mustat kukat kädessä... Ei tohtinut kukaan hisahtaa, ei häiritä arkussa nukkuvan rauhaa.
Hetken pidätti hän henkeänsä, mutta sitten mursi sisällinen tuska tokeensa, kyynelvirta salpansa... Pieni lapsi hymyili kuoleman mailla tuskankukkien keskellä... Hän ei jaksanut enää kestää... Voima petti... Hän purskahti katkeraan itkuun ja kätki kasvonsa vuoteen tyynyyn, nyyhkyttäen siinä, tyynyyn itkuansa tukahuttaen...
-- "Martva!... Rakas Martva!... Mikä sinulle nyt tuli?" - hätäili äiti, joka näki tyttärensä ensikertaa ääneensä itkevän.
-- "Ai... jai... jai... jai!" -- kuului hiljainen huokaus, tukahtuen tyynyyn sekin.
Äiti hätäytyi. Hän sulki oven, kuivasi kyyneleensä, yritti nostaa Martvaa tyynystä ja kyseli itkunsa seasta:
-- "Mikä sinulle tuli?... Martva-kulta!... Älä itke, Martva-rukka!... Älä itke, rakkaani!"
-- "Äiti-kulta!... Voi äiti-kulta!" -- vaikeroi onneton tytär.
Tuvasta kuului taas surullinen veisuu. Äiti ja tytär itkivät yhdessä, surivat kilpaa. Kumpaakin polttivat toisensa kyyneleet... Äiti lohdutteli onnetonta, puheli hänelle ja silitteli hänen kutrejansa. Hän luuli kyyneliä morsiamen ikävästä johtuneiksi... Martva painoi kädellänsä tulikuumaa sydänalaansa... Koko hänen olemuksensa oli yhtenä katkeruutena... Hän kärsi kuin mato tulipitimissä... Hän oli takeena Jumalan suurella alasimella. Äiti tiedusti häneltä:
-- "Lapsi-rukka!... Koskeeko sinuun?... Oletko sinä sairas?... Minä lähetän isää noutamaan..."
-- "Ei... ei... ei... Ei minuun koske," -- kuului itkuun tukehtuva vastaus. Elämäntuska hohti yhä tulisemmissa väreissänsä. Murtunut äiti lohdutteli:
-- "Rauhotu nyt, lapseni!... Älä itke, armaani... Onko sinulla ikävä?"
Martvan vartalo nyähteli itkunkouristuksista. Hän vastasi valittaen:
-- "Voi, hyvä äiti!... Voi, minun rakas kulta äitini... Voi minua onnetonta..."
-- "Rauhotu!... Rauhotu!... Rauhotu!" -- rukoili itkevä äiti.
-- "Ei... jei... ei... jei... ei... Voi äiti-poloinen," -- valitti Martva. Surullinen veisuu säesti valitusta. Elämäntuska hymyili nurkassa nuorena tyttönä, tulikukkiin puettuna... hypisteli kukkiansa... ujosteli... hohti tulikuumaa tuskaa kauneutenansa... Se poltti ihmistä hyväksi... puhdisti... kulutti pahaa... jalosti ja kirkasti...
Elämäntuska on tulista jaloin... Se on tuskista suloisin.
Vihdoin olivat polttavimmat kyyneltulvat itketyt. Mieli väsyi, raukesi tuskiinsa, kuin väsynyt uneen. Äiti kohenteli sairaan pään-alusta, asetteli sairaan peittoa ja lohdutteli:
-- "Älä anna mielen masentua! Kesäksi tulee Oolavi kotiin ja silloin on kaikki taas ennallansa..."
Martva hymyili katkerasti, suuteli äitinsä kättä ja kiitti:
-- "Kiitos, äiti-rukka!... Istu tänne vierelleni!... älä vaivaa itseäsi!"
Äiti istahti vuoteen vierelle. Syntyi äänettömyys. Martva katseli haaveillen korkeudessa punottavia tuskankukkia. Poski oli heleänpunainen itkusta ja sairaudesta. Suupielessä näkyi kaunis, katkera tuskanväre ja silmiä himmensi suru. Äiti tiedusteli taas:
-- "Onko Oolavi nyt kirjoittanut?"
Martva ajatteli. Väsyneellä, välttelevällä äänellä vastasi hän lopuksi:
-- "On hän kirjoittanut..."
Itse asiassa oli Oolavi jouluaattona kirjoittanut viimeisen kirjeensä. Siinä oli hän ilmoittanut matkustavansa muutamaksi viikoksi Saksaan lopettamaan siellä opintonsa jonkunlaisella opintomatkalla. Sitten oli hän hävinnyt. Martva ei ollut alussa sitä huomannutkaan. Hänellä oli kyllä omista suruistansa. Myöhemmin alkoi hän oudostella, kun ei kuullut hänestä mitään, ei tiennyt osotetta. Mutta se oudostelukin tukahtui taas tuskiin. Hän luuli Oolavin töiden olevan aiheena vaikenemiseen ja osaksi unohti hänet kokonansa, palaen yöt päivät suuren tuskansa ahjotulessa.
Äiti kysyi taas hellästi:
-- "Joko hän kohta lupaa tulla?"
Tylsistyneenä, väsyneenä ja katkerana vastasi Martva:
-- "Niin, äiti!... Kyllä kai hän kohta tulee... kun lopettaa lukunsa..."
Hän vaikeni. Kysymys johti mieleen koko elämän katkeruuden ja silloin alkoivat hänelle taas soida kamalat kellot: Hän muisti taas erehdyksensä ja lapsensa kuoleman, tuskiensa polttavimman tulen, sielunsa suuren salaisuuden, ja sen väliaidan, joka häntä Jumalasta eniten eroitti.
Kaikki kukat katosivat. Hänen eteensä ilmestyi lapsen haamu, kuten tuhannesti ennen, hänen salassa itkiessänsä. Hän tunsi olevansa polttorovioon putoamaisillansa... Lieska löi korkealle... Hän vapisi ja katsoi korkeuteen... Siellä näki hän lapsensa lumikinoksella värisemässä... Kasvot olivat tuskan vääntämät... Alaston ruumis vetäytyi pakkasen pihdeissä kyttyräksi, kuin tuliselle raudalle viskattu käärme... Hennot sormet jäätyivät... Hartiat vetäytyivät kokoon... kasvot pakahtuivat itkusta punaisiksi...
Martva vapisi... Kauhistuneena käänsi hän kasvonsa tyynyyn ja purskahti raivoisaan itkuun ja huokasi verisen-katkerana:
-- "Oi, Oolavi!... Oolavi... Oolavi... Oolavi!..."
Kun tyttö elämäntuskaansa kantoi.
Pääsiäiskellot soivat... Taivaalla paloi himmeä tuskantuli...
Suuri tuskankirkko julisti Jumalan kunniaa: Valtavuudellansa kertoi se Hänen kättensä voimaa... Mahtavana viskautui holvipaljous korkeuteen... Kaunis, jylhä pylväsmetsä kannatti sitä hartioillansa... Patsas seisoi soleana, holvi kupertui kauniina... Sen hämärässä, huimaavassa korkeudessa tuntui liitelevän aina sureva enkelijoukko... Pieneksi kutistui niiden holvien alla ihmishenki... Holvin kivipaljouteen kasattu paine tuntui uhkaavan paineellansa sen maan tomuksi rutistaa.
Suuret ovat Jumalan kätten työt, mahtavat ovat Hänen kirkkonsa holvit.
Jo synkkeni päivä pääsiäis-yöksi... Taivaalla sytytettiin tuskantulisoihtua... Maa ja taivas odotti ja huusi pelastustansa...
Suuri Tuskankirkko aaltoili väkeä täynnä... Ihmishenki etsi siellä tulijuomaa suuren tuskansa sammuttimeksi... Ihmisjoukon liikkuessa aaltoili koko Tuskankirkon kirkkoväki kuin lainehtiva tuskanmeri... Kaikki hukkui huminana kirkon puolipimeyteen... Se puolipimeä täytti kaiken... Se antoi kirkolle salaisen kauniin pyhyyden leiman... Haudantakaiset hämärät leijailivat kaikkialla... Kynttilät paloivat himmeästi... Aaveilta, taivaan toivioretkeläisiltä näyttivät niiden valossa armon anojat... Laulu hymisi, tuska humisi... Salaisuus peitti enkeleitä, verho Kaikkein pyhintä ja kuoleman salainen esirippu kätki kalman työkaluja...
Yö yhä pimeni... Kärsimyksen kellot soivat jo kumeasti... Jo loisti tuskantuli kirkkaalla valolla... Tuskankirkossa koveni tuskanhumina... Ihmishenki huusi vapahdusta pahasta, alhaisuudesta, halpuudesta, johon se oli erehtynyt, saaden sen olentonsa ikisairaudeksi... Korkeudessa, holvien puolipimeydessä leijailivat surevat enkelijoukot... Ne veisasivat siellä suurta suruvirttä...Parvekkeella soivat suuret urut... Valtaavalla soitolla säestivät ne ihanaa enkelilaulua... Siihen yhtyi ihmishengen suuri tuskanhuuto... Ihminen kärsi... valitti... janosi onnea... huusi hädissänsä...kiemurteli tuskansa tulessa...
Hänen päällänsä leijailivat armottomat elämän ja kuoleman voimat...
Tuskanhuudon pauhatessa saapui Martva kirkon ovensuuhun. Enkelit lauloivat... Urut soivat... Tuskaiset rukoilivat polvillansa... Pyhyys täytti ilman hämärällä... Kynttilät tuikuttivat kuin himmeät tuskantähdet... Hätäytyneenä, arkana lymysi Martva ovensuuhun...Siinä värisi hän avuttomana, niin kuin pieni linnunpoika... Hän pelkäsi ja ujosteli... Hän karttoi ja kaihtoi nyt ihmisiä ja Jumalaa...
Väki kohisi, laulu hymisi... Tuskankellot kumahtelivat yhä tiheämmin... Kirkon hämärissä leijaili himmeästi hohtava verimalja... Sitä nähdessä yltyi ihmishengen jano... Rukous muuttui palavaksi, hätä hirveäksi... Hetkeksi hiljentyi sitte tuskanhuuto... Holveista tulvi silloin ihana, ylhäinen puhdas enkelilaulu... Surevat enkelit veisasivat korkeudessa:
"Rauhotu, tuskainen! Tyynny, ihminen Nyt on se yö, jolloin lyö Hän rikki käärmeen pään... Jo Jeesus saapuu juomaan katkeran maljasi tään. Hän saapuu jo tuomaan vapahdusta ja rauhaa... kun aika on täytetty... Maa nyt hältä lohtunsa saa."
Kyyneleet vuotivat virtana... Ihmiset särkyivät tomuksi ja tuhaksi... Rukouksen kohina yltyi pauhinaksi... Yhä kiihkeämmin huusi ihmishenki tuskissansa... Monet vaikeroivat polvillansa... Itkun ja valitusten sekottamana kohisi yhtenä veisuuna rukous:
"Oi, Sinä suuri Luoja! Rauhan ja tuskan tuoja Sa olet yhtä-haavaa, siis tuskanmerta aavaa nyt tule asettamaan, oi, Herra taivaan, maan!"
Entistä hartaampana soi enkelilaulu... Yhä tuskaisempana huusi väki... Mutta ovensuussa laskeutui Martva polvillensa puolipimeyteen... Kyyneleet vuotivat silmistä... Hän peittäytyi ihmisiltä... Hän itki ja vapisi tuskissansa... Hän hajosi ja rukoili palavinta rukoustansa... Salassa vaikeroiden valitti hän tuskaisena:
"Nyt tuskanmeri aukee edessäin... Mutta raukee jo voimat kokonaan. Oi, älä ylönanna minua, mutta kanna minua kuolemaan!"
Yhä valtaavampana pauhasi rukouksen kohina. Entistä tuskaisempina veisasivat enkelit, rukoillen:
"Kaikkein-Korkein! Huuto surkein Sulle nyt jo maasta kaikuu... Kaikki tuskaa huutaa, raikuu... Täytetty siis aika on. Saavu nyt jo, Verraton!"