Part 14

-- "En tunne", -- vastasi Oolavi käsiensä nojaan kumartuneena. Stepan Mihailovitsh jatkoi yleisen melun seasta:

-- "Tietysti et tunne, kun olet 'uusi'... Ja tiedätkö miksi hän on Salakka?... No minä sinulle sanon: Siksi että hän ei koskaan 'tartu'... Poliisin nenän edestä livahtaa tipo-tiehensä kuin salakka... Ja miten ovelasti vielä livahtaa!... Aaa!... Sinä et tiedä miten ovelasti Andrei Andrejevitsh Salakka livahtaa... Ota esimerkiksi se kun hän varasti hopealusikat Petrofilta ja yritti 'tarttua'... Hän, Andrei Salakka tarkotan, meni silloin itse poliisille neuvomaan mihin päin hän muka näki miehen juoksevan... Ja poliisi mitä teki: Se kiitti Salakkaa ja lähti sinne päin juoksemaan... Siinä on sulle Salakka!... Entäs Jusupofilta varastaessa: Hän, se on Andrei, varasti, mutta minä 'tartuin'... Ja tiedätkö miksi 'tartuin'? Siksi että Andrei sanoi: 'Mopsi', sanoi, 'lähde sinä juoksemaan pakoon', sanoi, 'ja minä seison. Sinulla', sanoi Andrei Andrejevitsh, 'ei ole varastettua, niin joutavat ottaa kiinni!... näkevät vain sitten, että sinä et ole ollenkaan semmoisia joka varastaa... Minä taas, sanoi, sillä aikaa livistän'... Ja niin livistikin... Mutta minä 'tartuin.' Ja mikäs minun oli tarttuessa, kun olin syytön!... Eikö totta, että minä olin syytön?"

Oolavin sielussa välähtelivät yhä kauniit joulukuvat, jotka nyt hautautuivat elämän lokaan. Ne himmenivät vähä vähältänsä, ja yömajan saastainen ilma tunki niiden sijalle. Mopsin kertomus johti hänen ajatuksensa omaan ryöstöönsä ja aivot alkoivat taas tehdä sairaloista työtänsä, turtuivat, saivat tavallisen taudin-ilmiönsä, johon tarttui ympäristön saastainen ilma, kuin konsanaan rutto taudille alttiiseen ruumiiseen. Hän alkoi jo kiintyä Mopsin kertomukseen. Tämä joi pullosta kulauksen viinaa, tarjosi Oolaville ja kysyi:

-- "Entä miten sinä tänne tulit?"

Oolavi joi ryypyn pullon suusta, ojensi pullon takaisin ja vastasi:

-- "Mitenkäkö tulin?... Jalkaisin tietysti."

Mutta kysyjä oli tarkottanut toista. Hän oikaisi:

-- "Tietysti et ajurilla, kun ovat kalliita... Siennoilta ottaa tänne kaksi riunaa... Se on jo oikeaa ryöstöä... Nehän vievät ihmisiltä nahan, kirotut ajurit, eikä esivalta estä... Johan seestää... Sen tähden sinäkin tulit jalkasin... Mutta minä tarkotin, että miten sinä tänne 'jouduit'. Tiedätkö, että tänne ei pääse, ennen kuin 'joutuu'?"

Oolavin mieleen nousi katkera pala. Hän oli tänä päivänä ajatellut juuri sitä kysymystä, jonka nyt Mopsi teki hänelle. Hän oli läkähtyä. Koti jouluinensa näyttäytyi taas, ilmestyen kuin kynttilöissänsä hohtava joulukuusi synkimmän korven keskellä vaeltajalle, joka on väsynyt, epätoivo täyttää mielen ja kuolema viikatteinensa näyttää kurkistelevan kuusien juurilta.

Kun Oolavi ei vastannut, jatkoi Mopsi selitystänsä:

-- "Tänne, nääs, voi 'joutua' monta eri tietä myöten... Esimerkiksi Pötky 'joutui' tänne siten, että pelasi rahansa yhtenä iltana... Mutta mitä varten niin oikopäätä joutua tänne?... Tyhmyyksiä!... Tyhmyyksiä, sanon sinulle, Sergei!... Eli mitä sinä ajattelet? Tietysti on tyhmyyttä sillä lailla kiirehtiä..."

Haudan synkkänä ajatteli Oolavi omia teitänsä. Mopsi kulautti viinaa ja ojensi pullon Oolaville kehottaen:

-- "Juo!... Juo, Sergei, niin suru menee pois!... Elämä, Sergei, on silloin aina hyvä, kun suru menee pois, tai kun surua ei ollenkaan ole..."

Oolavi maistoi viinaa. Hänen rinnallensa istahti mies, jolla oli ainoastaan risaiset housut jalassa. Paitansa hän oli pessyt ja ripusti sen sängynpäähän kuivumaan. Mopsi jatkoi:

-- "Mutta minä... Minä, Sergei, kuljin tänne säännöllisesti: se on säännöllistä tietä myöten... Ensiksi -- siitä on kaksikymmentäyhdeksän vuotta ja muutamia kuukausia -- ensiksi minä aloin kirjoista..."

Oolavi tutki omaa tietänsä. Harhaman kirja muistui mieleen. Hän nieli katkeraa palaa. Mopsi kertoi historiaansa:

-- "Minä luin romaaneja. Ajattelin, että miksi työtä tehdä, kun on kirjoja, joita lukemalla saa ajan kulumaan... Pjotr Ivanovitsh vainaja sanoi: 'Miksi', sanoi Pjotr, 'luet romaaneja?'... 'Kuinka miksi?' -- kysyin minä... 'Lukisit', sanoi Pjotr, 'hyödyllisiä kirjoja, joista saisit oppia'... Mutta minä sanoin Pjotr Ivanovitshille: 'Hyödyllisiä kirjoja'... 'Mitä ajanrattoa on niistä kirjoista?' -- kysyin..."

Hän kohotti ääntänsä ja antoi sanoillensa vakuuttavan painon, kun lisäsi:

-- "Kaikki hyödyllinen on vaikeaa... jumalattoman vaikeaa, kuten esimerkiksi työnteko; 'hyödyllisen' kirjan lukeminenkin on siis vaikeaa... Esimerkiksi fysikan ja onhan niitä paljon... Mutta romaani, Sergei, romaani on kuin tyttö polvella... Sitä kun lukee, niin päivä soluu suloisesti, kuin vesilintu tyynessä vedessä... Ja nopeamminkin lentää, jos on semmoinen romaani, joka ei haukotuta... Jumaliste lentää nopeammin", -- tenäsi hän, ikäänkuin joku olisi vastaan väittänyt.

Hän joi taas viinaa ja tarjosi Oolaville. Oolavi laski niitä mielialojansa, joita Harhaman kirja oli hänessä herättänyt, ja jotka sitten olivat johtaneet hänet pois Hallanselältä ja kotoa. Mopsi päihtyi ja jatkoi kovaäänisenä:

-- "Romaanin jälkeen tulivat kortit... Oletko sinä, Sergei, romaaneja lukenut?..."

-- "Olen", -- murahti Oolavi lyhyesti, tulinen poltto rinnassa.

-- "Tietysti olet, kerran olet täällä!... Kuinkas muuten!" -- tarttui Mopsi ja jatkoi:

-- "Korteista mentiin viinaan... Oletko sinä, Sergei, ollut Cabat'n ravintolassa?... Et ole ollut... Minä taas siellä aloin... Ah, mikä ravintola... Ihanuus... Kerrassaan ihanuus, sanon sinulle..."

Oolavi muisti Cabat'n ja Martvan. Häneltä pääsi katkera huokaus ja silmä kostui kyynelistä. Mopsi jatkoi: Muistaen että Cabat'n ihanuus ei ole enää häntä varten lisäsi hän välinpitämättömänä:

-- "Vaikka, myönnettäköön, siellä ovat nyt hinnat pilatut... Ovat kahdeksan kertaa kalliimmat puotihintoja... No mitä varten mennä semmoiseen rahojansa menettämään? Tyhmyyttä!... Suurta tyhmyyttä, sanon sinulle, Sergei... Vähäpä siitä, että on komea, kun kerran hinnat ovat pilatut... 'Karhussa' ovat hinnat Jumalan sanan jälkeen, mutta Cahat'ssa pirun sanan..."

Lähellä oli syntynyt pieni tappelu viinapullosta. Mopsi huusi tappelijoille:

-- "Sitäkö siellä tappelette... Äh te kanaljat... Kas niin!... Vedä kovemmin tukasta... Vedä paholaista!... Kas niin!... Potkaise!... Potkaise pahuusta!... Ah, sinä koirannaama!... Eh!..."

Tappelu asettui. Rähinä jatkui. Oolavi muisteli Harhaman kirjan kertomuksia ja näki nyt joutuneensa niiden uhriksi, siinä kerrottuihin oloihin. Mopsi jatkoi historiaansa:

-- "Viinin jälkeen tulivat tytöt... Esimerkiksi Naatja... Ah, mikä hempukka se oli!... Onko sinulla, Sergei, ollut 'tyttö'?"

Martvan ihana kuva häilähti Oolavin sielussa. Hän huokasi raskaasti. Vuori painoi hartioita. Kertoja jatkoi:

-- "Naatjan perästä tuli Maanja... no, hänestä minä en välittänyt... semmoinen pitkäpyrstö oli... Sitte seurasi... maltas nyt kuka seurasi... piru, kun en muista nimeä... pitkä hoikka kyyhkyläinen, hyvin ranskattaren näköinen... No, piru hänen nimestänsä... Hänen jälkeensä tuli Suura, joka nyt elää Stepan Petrovitshin kanssa..."

Ja kääntyen toisaanne, huusi hän eräälle miehelle:

-- "Eh, Pavel!... Vieläkö Suura elää Stepan Petrovitshin kanssa?"

-- "Elää", -- kuului rähinän seasta kaukainen vastaus.

-- "Elää, niin elää... Entä rakastaako vielä?" -- tiedusteli Mopsi edelleen.

-- "Hyvinkin rakastaa", -- vakuutti mies.

-- "Rakastaa!... Johan rakastaa!... Eilen tappelivat verille asti",-- pisti eräs joukosta.

-- "Miksi tappelivat?... Valehtelet... Tuhmuuksia puhut", -- oikaisi Mopsi. Mutta mies piti puolensa, selittäen:

-- "Miksi sanot että tuhmuuksia ja että valehtelen?... Jumaliste tappelivat... Stepan Petrovitshilla oli pullo viinaa ja olisi, Stepan tarkotan, yksin juonut... A, Suura kun näki ilman jäävänsä, niin jumaliste, minkä elämän nosti!... Tukasta otti ja sanoi että... Stepanille sanoi että: 'Äh, sinä syöpäläispää... kirppupesän kantaja!'"

Mopsi ihmetteli, huudahtaen:

-- "Katsohan mitä sanoi!... Eh, sitä Suuraa!... Mitkä käsivoimat sillä on!... Pään oli aina minultakin pois nyhtää, kun Lukkaan tarttui..."

Ja kääntäen puheensa tappeluun huudahti hän, kädellänsä viitaten:

-- "No, joutivat tapella... Piru heistä!"

Ja Oolaviin kääntyen jatkoi hän kertomustaan nykytilaansa joutumisestaan, selittäen:

-- "No sillä lailla loppuivat rahat ja minä 'jouduin' tänne... Mutta jos eivät olisi rahat loppuneet, niin minä en olisi 'joutunut' tänne koskaan... Jumaliste en olisi joutunut..."

Oolavi painui kokoon. Mopsi käänsi puheen äkkiä toiseen asiaan, kysyen Oolavilta:

-- "Missä kaupungissa sinä olet 'istunut'?..."

-- "Missä istunut?" -- kysyi Oolavi mieli yö synkkänä. Mopsi oudostui ja kysyi:

-- "Kuinka, missä?... Ihmeellistä!... Etkö sinä tiedä että tyrmässä 'istutaan'?... Vai etkö sinä vielä ole 'tarttunut'?... No luojan kiitos, että et ole tarttunut!... Sinä olet kuin Salakka, joka myös ei ole vielä 'istunut'... Mutta entä minä? Minä. Sergei, olen 'istunut' kahdeksassa kaupungissa... Ja kuule, mitä minä sanon: Älä koskaan varasta Räävelissä, sillä siellä on kaikista huonoin vankila!... Paras vankila on Riiassa... sitten seuraa Moskova ja Pietari tulee vasta viidennelle sijalle... Pskovissa onkin jo ihan ruokotonta..."

Oolavi synkkeni synkkenemistänsä. Hänelle selvisi ja kirkastui se elämänviheliäisyys, johon hän oli joutunut. Eräs joukosta tarttui puheeseen huomauttaen:

-- "Sanot, että Riiassa on paras vankila... Mutta minä sanon, että vielä parempi on Odessassa... Kohtelu, tarkotan, ja ruoka... Se on aivan ihanuus..."

Mopsi innostui ja myönteli:

-- "Tiedän minä sen... olen kuullut... Silli kertoi... Entäs Pötky! Hän sanoo, että Kijewin vankilassa on ruoka ja kohtelu vieläkin parempi kuin Odessassa... On, sanoo Pötky, ihan kuin herrasväessä... Ah, päästäpä sinne istumaan!... Mutta miten sinne pääset, jos Pietarissa varastat!... Kijewissä taas, pienessä kaupungissa, ei ole meikäläisille veljille työtä... Mitä siellä varastat?... Katukiviäkö?... Entä sinä, Sergei... se on: oletko sinä ovela varastamaan, kun et ole 'tarttunut'?" -- lopetti hän Oolaviin kääntyen.

Oolavin mieli oli raskaampi myllynkiveä, mutta hän salasi sen. Hänen vierellänsä istuva alaston mies pelasti hänet vastaamasta, huomauttaen:

-- "Kun ei kerran ole 'tarttunut', niin tietysti on ovela... Turhia kyselet... Ja näethän että hänellä on äsken kähvelletyt vaatteetkin, koska eivät ole vielä risaiset... Eh, sinä turhan kysyjä!..."

Eräässä nurkassa oli syntynyt taas nujakka. Joukko tasasi erästä saalista, vaatemyttyä, joka oli juuri tuotu. Siinä oli kaksi tusinaa ullakolta varastettuja puolikuivia naisten paitoja. Paitoja kiskottiin toistensa käsistä. Kuului rivoja haukkumasanoja ja kirouksia. Toiset antoivat neuvoja. Jotkut haukkuivat tappelijoita yörauhan häiritsemisestä... Pimeiltä lavitsoilta kömpi likaisia haamuja mellakkaan. Oli tulossa yleinen käsirysy.

Muutamien välityksellä saatiin riita sovituksi, mutta haukkumasanoja satoi vielä pitkän aikaa. Saaliista osansa saaneet tarkastelivat paitojansa ja alkoivat pukeutua niihin. Kohta liikuskeli miesjoukossa kaksikymmentä neljä naisten paitaan puettua miestä. Kuului ääniä:

-- "Luojalle ja hänen pyhillensä kiitos, että sain puhtaan paidan!"

Joku sadatteli paljaita käsivarsiansa ja paidan helmaa katsellen:

-- "Piru!... Ompelee hihavaatteen helmaan!... Kädet jäävät paljaiksi, mutta täällä helmassa, mikä määrä liikaa vaatetta roikkuu!"

Alkoi kuulua raakoja sukkeluuksia... Joku rämisytti pahaista harmonikkaa. Eräs juopunut lauloi sen säestyksellä... Haju ja kosteus oli kerrassaan läkähdyttävä. Oolavi kyyristyi hengessänsä aivan kokoon ja tylsistyi lopulta kaikelle.

* * * * *

Mopsi alkoi jo riisuutua. Hän riisuutui aivan alastomaksi, peittäytyäkseen semmoisena risaiseen peitteeseen, joka muutoin oli ylellisyystavara täällä.

Sitä tehdessään kysyi hän Oolavilta:

-- "Oletko sinä, Sergei, sattunut olemaan yötä Sidnikofilla?..."

Oolavi vastasi kieltävästi. Mopsi jatkoi:

-- "Minä taas tavallisesti siellä asustan... Siellä ovat kirput kylläisemmät kuin missään muualla... Ah, minkälaisia lihavia eläviä ne ovat siellä!... Ihan kuin porsaita... No sanon sinulle, Sergei, että niille ei kelpaisi ruoka vaikka tikulta suuhun panisi... Ah, miten ihania elukoita ne ovat!... Ihan rauhassa saa nukkua yönsä... Ja elämä on silloin aina ihana, kun kirput ovat kylläisiä, että saa nukkua... Entä täällä?... Naulan lihaa syövät ruumiista yhdessä yössä... Totisesti naulan!... Semmoisia nälkimyksiä, kuin tämän yömajan kirput ovat, ei saa Moskovastakaan, ei ostamallakaan... Sanon sinulle, Sergei, että ei missään ole kirput niin kylläisiä kuin Sidnikofilla..."

-- "Älä valehtele! Lebetjefin kirput ovat lihavimmat pietarilaisista", -- kuului silloin vastaväite ja vastustaja jatkoi: "Sidnikofilla!... Jo löysikin!... Kerskuja!..."

Mopsi loukkautui. Hän nousi istuillensa ja huudahteli:

-- "Entä sinä... Oletko sinä nähnyt Sidnikofin kirppuja, kun äliset?... Eh sinä", -- tenäsi hän pahastuneena.

-- "Mörkö puhuu totta, kun sanoo että Lebetjefiläiset kirput ovat kylläisempiä", -- kuului huomautuksia. Toiset olivat vastakkaista ajatusta.

-- "Sidnikofilaiset ovat kylläisiä", -- huudahti "Mörkö" halveksivasti. Mopsi loukkautui. Jotkut asettuivat hänen puolellensa. Syntyi yleinen väittely. Nukkuneet heräsivät. Äskeinen puhuja "Mörkö" piti puoliansa, inttäen:

-- "Oletko nähnyt sidnikofilaisia kirppuja!... Kummallista!... Sinä 'Mopsi' loukkaat ihmistä... Kuinka en olisi nähnyt sidnikofilaisia, kun olen niitä ruokkinutkin... kunnia Sinulle, Jumala, että olen ruokkinut!..."

Väittely kiihtyi nopeasti. Viheliäisyyden majan kaikki asukkaat sekottuivat siihen asiantuntijoina, ensin ohimennen, jotain sanoaksensa, sitten vastaväitteiden kiihdyttäminä. Kaikkialla väiteltiin, kaksittain... joukottain... ensin tyynesti, hiljaa puhuen, sitten navakammin... Jokaisella oli oma kokemuksensa molemmista kirppusuvuista lebetjefiläisistä ja sidnikofilaisista... Mopsi närkästyi ja väitti Mörölle halveksivasti:

-- "Ruokkinut!... Olet ruokkinut sidnikofilaisia!... Valehtelet... Millä sinä ruokit?... Ei ole miehessä mitään syötävää... ja sittenkin sanoo: 'Olen ruokkinut'!"

-- "Jumaliste olen ruokkinut... Miksi sinä, Mopsi, loukkaat ihmistä?"-- tarttui Mörkö hanakkana. Eräs huomautti melun seasta:

-- "Todellakin!... Miksi sinä loukkaat 'Mörköä?' Mitä varten menet, Mopsi, sanomaan että hänellä ei ole millä ruokkia sidnikofilaisia?... Häpeä sinulle, Mopsi! Oletko itse lihavampi Mörköä, kun kerskut? Eh, sinä!"

Mopsi yritti puhua, mutta Mörkö ehti ennen. Hän kiukutteli, rähisten:

-- "Entä sinä itse, suulastelija!... Millä sinä ruokit?... Eh, kanalja... Tikulla kaivelemalla saa luiden raoista lihaa etsiä... Ja hyvä jos sittenkään löytää... Entäs, onko kirpulla lapio, että saisi kaivetuksi likaan kuopan, jotta pääsisi sinussa lihaan käsiksi!... Eh, sinä!... Ja vielä ylpeilee, että: 'Millä sinä ruokit'... On Jumalan kiitos vielä kirppupoloiselle ateria."

Oolavi tyrmistyi kokonansa. Koko elämä haisi hänelle kuin ilkeä loka. Sisälle oli juuri tullut juopunut nuorehko mies, entinen ylioppilas. Kuultuansa kirppusodan olevan käynnissä, lauloi hän Faustista renttuillen:

"Es war einmal ein König, Der hatt' einen grossen Floh."

[Eleli muinoin kuningas, joll' oli suuri kirppu.]

-- "Herkeä siinä ulisemasta, retale!" -- huudettiin hänelle yhdestä suusta. Melun seasta kuului yhä koveneva väittely. Hurjat eläimelliset mielet kiihtyivät Koko joukko oli kohta tappeluvalmis. Kuului väitteitä:

-- "Piru!... Kehuu sidnikofilaisia, nälkimyksiä... Toissa yönäkin meitä oli siellä sata miestä ja yhden niistä söivät kirput..."

-- "Tuki leipäkuoppasi!... Yhden söivät kirput!... Valehtelet", -- väittivät sidnikofilaisten puolustajat kiihtyneinä. Siellä täällä kömpivät miehet jo lavitsoiltansa, valmistautuen käsirysyyn. Hurjat katseet välähtelivät puolipimeässä. Risaiset paidat ja paljas iho vilahtelivat kirjavanaan ja kaksikymmentäneljä puhtaisiin naisten paitoihin puettua miestä hääräili joukossa kuin munkit. Äskeinen lebetjefiläinen puhuja piti puoliansa täyttä kurkkua, melun säestyksellä huutaen:

-- "Jumaliste söivät sidnikofilaiset nälkimykset yhden miehen verran!... Sillä jos olisi mitattu sata miestä iltasella ja aamusella uudestaan punnittu, niin jei bohu olisi joukko ollut yhtä miestä kepeämpi... Tai jos olisi kirput mitattu, niin miehen painon olisivat lisääntyneet!... Ja miten vielä purevat pahuukset!... Ihan on kuin pistettäisiin tulisilla neulankärjillä..."

-- "Se on totta... Hän puhuu totta, mutta Mopsi valehtelee... Mopsi aina valehtelee", -- melusivat lebetjefiläiset.

-- "Heretkää!... Pirut... Katuroikaleet... Lebetjefille ei mene kunniallinen ihminen... Ainoastaan Riiassa on niin nälkäisiä kirppuja kuin siellä" -- huusivat vastustajat sekaisin. Oolavi vetäytyi syrjään. Mörkö astui Mopsin eteen ja kähisi:

-- "Mitä pahaa minä sinulle olen tehnyt, kun loukkasit: 'Minulla ei ole millä kirppua syöttää'?"

-- "Korjaa luusi siitä!... Kirppua syöttää!... Piru!... Kelmi!...itse sinä olet kirppu... lebetjefiläinen nälkäinen kirppu sinä olet... Korjaa luusi, puhutaan sinulle!"

Mörkö raivostui. Silmät kiiluivat salamoina. Muutamassa nurkassa jo tapella natisti lebetjefiläinen ja sidnikofilainen. Toiset kinasivat yhä äännekkäämmin toisiansa haukkuen. Mörkö uhitteli Mopsia:

-- "Ah, minkälainen herra!... Kirpun ruoka!... Mistä viskasikin tänne!... Eh, sinä sidnikofilainen rosvo!..."

-- "Minäkö rosvo!... Sanotko vielä sen!... Sanotko, katuvaras?... Minäkö rosvo?" -- kähisi Mopsi. Silmät välähtelivät petomaisina. Kynnet vetäytyivät sormista. Mörkö härnäytyi siitä ja ilkkui:

-- "Sanon... sanon, että rosvo... Eilen siiat varastit..."-- "Älä valehtele!" -- huusivat Mopsin puoluelaiset sidnikofilaiset.

-- "Itse varastit eilen Nasarofin piharengin akan hameen... Kelmi... Koirannaama!" -- huusivat toiset.

Viheliäisyyden pesä oli huutoa täynnä. Siellä täällä läiskivät nyrkit.

-- "Entä sinä... Mitäs sinä varastit!... Jos sanon poliisille, niin Siperia sinut perii... Jumal'avita sinut perii Siperia", -- rähisivät Mörön puolustajat. Kaikki olivat tappeluvalmiita... Sormet käyristyivät haukankynsiksi... Eläimelliset katseet etsivät saalista... Eräs tappelupari haukkui toisiansa oven suussa... Toinen heistä soimasi vastatappelijaansa:

-- "Katumaton!... Et ole Jumalaa rukoillut eläissäsi... Kymmeneen vuoteen et ole kirkossa ollut... Sidnikofilainen kirppu!..."

-- "Entäs sinä!" -- huusi loukattu jatkaen:

-- "Sinä olet joka pyhä kirkossa... Mutta tiedän minä mitä varten: Taskuvarkaana sinä olet..."

-- "Älä valehtele!... Suus kiinni!" -- keskeytti sekava, yhä yltyvä rähinä. Puhuja huusi sen seasta:

-- "Minäkö valehtelen!... Minäkö?... Kaikki pyhimykset tietävät, että viime pyhänäkin varastit vanhan akan taskusta kolme-ruplasen... Eh, sinä lebetjefilom!... Ja yölläkin vielä käyt rukoilemassa... pyhienkuvia varastat..."

-- "Nyrkillä minä turpasi tilkitsen!" -- huusi soimattu raivostuneena... Vastustaja yltyi siitä, uhitellen:

-- "Koetappas!... Koetapas tilkitä!... Kirkon rosvo!... Ähä!... Entäs syksyllä, kun Mikael Ihmeittentekijän kirkosta varastit jalokiven Jumalan äidin kuvasta... Vai et 'rukoile' yöllä?... Päivälläkö sitten varastit?... Vai olisi vahti sinun sallinut päivällä sillä lailla rukoilla?... Retale... Kirkon rosvo... Lebetjefiläinen..."

Rähinä ja nujakka yhä yltyi. Mopsi jatkoi kinasteluaan Mörön kanssa. Molemmat olivat jo käsiksi käymäisillänsä.

Mörkö nosti jo nyrkkiänsä kiljuen:

-- "Näytän minä sinulle, koiran henttu!"

-- "Herkeä, Mörkö, herkeä!" -- tyynnytteli joku. Mörkö yltyi entistä enemmän ja huusi:

-- "Minä en herkeä... Mitä varten hän loukkaa ja sanoo että sidnikofilaiset kirput ovat kylläisempiä kuin lebetjefiläiset!... ja että minulla ei ole kirpun ruokaa... Opetan minä sinut kuontaloleuka... sinä tappurapää!..."

-- "Koetappas... Yritäppäs!... Alotapas tappelu!... Koetapas opettaa, hamppuparta", -- raivosi Mopsi puoluelaisinensa. Siellä täällä mäiskivät jo nyrkit ja kuului kirouksia. Mörkö raivostui ja vannoi:

-- "Opetan minä teidät... Nyrkillä minä opetan teidät kaikki..."

Kaikki olivat toistensa kimppuun iskemässä. Mopsi astui Mörön eteen uhkaavana ja ärhenteli:

-- "Sinäkö nyrkillä?... Sinäkö, sillirosvo... ketale!... Sinäkö?"

-- "Minä opetan sinut, jos vain rupean", -- huusi Mörkö hampaat irvellään.

-- "Koetapas!... Uskallapas!" -- rehenteli Mopsi.

Toiset säestivät hänen kehoituksiansa, Mörön puolustajat varustautuivat.

-- "Uskallan!" -- huusi Mörkö ja iski nyrkillä Mopsia.

Silloin syntyi yleinen tappelu. Kaikki syöksyivät toistensa kimppuun. Koko eläimellistynyt joukko väänsi yhtenä ainoana nujakkana... Kuului kirouksia ja rivoja haukkumasanoja... Niihin sekaantuivat kehotushuudot... Puurahit ryskivät... Seasta kuului myös hiljaista ähkymistä, äänetöntä tappelun puhinaa... Välistä kuului melun seasta kimakampi kirous, tai parahdus, kun joku oli puraissut vastustajaansa, tai repinyt silmiä... Jo vuoti vertakin... Risaisilla vaatteilla läiskittiin vastustajia... Uhittelut ja kerskailut sekaantuivat toisiinsa... Koko huone pyöri ja raatoi yhtenä myllynä.

Mutta tappelun kiihkeimmillään ollessa kuului huuto:

-- "Poliisi!"

Se oli kuin salama, joka iski huoneeseen. Kuin nöyrät koirat vetäytyivät tappelijat sijoillensa lavitsoille, ja silmänräpäyksessä kuorsasi koko joukko mitä sikeimmässä ja raskaimmassa unessa. Ainoastaan Oolavi valvoi ja istui tylsänä, ajatuksettomana. Siellä täällä oli joku unesta muka heräämäisillänsä... Joku puhui unissansa. Kaikki näyttivät aikoja sitten nukkuneen mitä raskaimpaan uneen.

* * * * *

Poliisijoukko astui sisään ja alkoi tarkastus. Nyt vasta huomasi Oolavi oman vaaransa ja vaani tilaisuutta huomaamatta poistuaksensa. Hän lohdutteli itseänsä sillä, että poliiseista ei kukaan häntä tuntenut.

Mutta jo sisään tultuansa oli yksi niistä alkanut salavihkaa häntä tarkastella. Se oli sama poliisi, joka oli häntä kiinni-ottaessa ampunut. Hetken kuluttua kuiskasi hän jotain pristaville ja tämä antoi merkin. Oolavi nousi ja aikoi poistua. Silloin tarttuivat useat voimakkaat kädet häneen takaapäin ja hetkessä oli hän nujerrettu ja pantu raudat käsiin. Sen tehtyä kysyi pristavi hänen nimeänsä. Tylsänä lausui Oolavi jonkun väärän nimen. Pristavi lisäsi siihen:

-- "Myöhemmin näemme onko oikea... Te suvaitsitte äskettäin pankin ryöstää... Suvaitkaapa nyt seurata meitä tekemään rahoista tiliä!"

Oli jo aamuyö, se aika, jolloin Litvan väki lähtee joulukirkkoon. Vankilan ovi sulkeutui ja Oolavi jäi sen taakse raudoissa istumaan. Hänen viimeisetkin voimansa herposivat, kun hän tajusi tilansa kauheuden, Kokoon kutistuneena ajatteli hän kulkemiansa teitä ja niitä voimia, jotka hänet olivat niille teille sysänneet. Hän muisti taas Harhaman kirjaa, joka oli hänelle levittänyt elämän kirjavat, huonot hedelmät houkutteleviin väreihin käärittyinä. Hän oli tarttunut sen antimiin, ottanut hyvän- ja pahantiedon kirjasta sen hedelmän ja todellakin hänen silmänsä olivat siitä avautuneet: hän tunsi nyt elämänsä _kokemuksesta_ hyvän ja pahan, tiesi pahan kauheuden ja hyvän ihanuuden. Raamatun ijankaikkinen totuus kirkasti itse itsensä. Se kohosi elämän erehdyksistä, loasta ja rikoksista kuin taivaalle vyöryvä valokirkas aurinko, joka valollansa huikaisee kaiken ja jonka voittokulkua ei mikään voima voi estää, eikä sen valoa millään olemattomaksi tehdä.

Äiti onnensa hetkellä hautausmaalla.

Tuskanmalja ilmestyi taivaalle. Ihmishenki joi jalointa juomaansa.

Oli kylmä yö. Tähtitaivas oli sammuksissa. Kolea, kirpelevä tuuli tupruutteli lunta sakeana tuiskuna. Se tukkesi polut, tuiskusi ajo-tiet umpeen. Pakkanen pisteli. Tuiskulumi oli neulaterävän kylmää.

* * * * *

Sauna oli kylmä... Haikara suri sen harjalla... Kiuas oli nokimustia suruja täynnä...

Mutta Tuonelassa valmistettiin kehtoa pienen tulla... Lapsenrievut kuivuivat orsilla... Kapalovyö oli valmis... Haikara odotti sielläkin, Tuonen kylmillä mailla...

Yhä kylmeni... Yhä pimeni...