Part 13

Tietämättänsä painoi hän Martvan yhä syvemmälle epätoivoon: Onneton tyttö kuuli nyt hänen suustansa tuomion, jonka mukaan hänen oli alistuttava yleisiä siveellisyyslakeja seuraamaan. Hänelle ei jäänyt enää toivon kipinääkään. Hän vetäytyi aivan sykkyrään, vapisi, värisi ja hätäytyi. Ei koskaan ollut hän ajatellut äiteyttänsä niin raskaana rikoksena Jumalaa kohtaan. Hän salasi sitä enemmän ihmisiltä, isältänsä ja äidiltänsä. Niin jalo ja puhdas oli hän vieläkin itse asiassa, että hänessä koskaan ei ollut vielä herännyt äärimäinen pelkääminen Jumalan edessä. Kumminkin oli hän vaistomaisesti vierottunut entisestä läheisestä suhteestaan Jumalaan. Se oli tapahtunut hänen huomaamattansa ja sittemmin yhä kehittynyt. Toisinaan oli Jumala taas unohtunut yleisen pelon, tuskan ja häpeän häntä joka hetki ahdistaessa ja painaessa. Nyt tuntui nuoren papin ääni ikäänkuin Jumalan ääneltä, joka kutsui Aadamia ja Eevaa paratiisissa. Hän hengitti hätäisesti, kauhuissansa. Silmät suurenivat päässä. Hän yritti hypätä ylös ja paeta, kuten jotain aavetta, mutta ei uskaltanut hievahtaa. Hätäytyneenä nosti hän vapisevat kätensä pystyyn, apua anovina, hermostuneina. Katse oli rukoileva. Kyyneleet karpaloivat silmistä kirkkaina ja satoivat helmaan. Hän tunsi elämän käärmeen kiertyvän ruumiinsa ympärille, rutistavan häntä, samalla kun Jumalan ääni kaikui korkeudessa ja Hänen katseensa tunki aivan hänen sisimpäänsä.

Niin istui hän kauvan, kärsi ja vapisi. Viimein loppuivat voimat ja hän painautui sohvaan ja itki katkerasti ja huokasi:

-- "Voi hyvä Isä!"

* * * * *

Maatamenon aika tuli. Rannisto oli jo makuuhuoneessansa.

Silloin tuli Martva tapansa mukaan sanomaan hyvää yötä. Hän pani kätensä isänsä olkapäille, katsoi häneen rukoilevasti ja puhui:

-- "Isä kulta... Minä kuulin, kun sinä puhuit pastorin kanssa sairaanhoitajattaresta..."

-- "No, mitä sitten, lapseni?" -- keskeytti Rannisto silitellen hänen tukkaansa. Martva jatkoi rukoilevasti:

-- "Minusta ei ole kotona apua... Anna, isä kulta, minun mennä suorittamaan se kurssi... Voin olla sitten hyödyllinen muille!"

Isä silitteli tyttärensä korkeaa kaunista otsaa hellästi, suuteli sitä ja lausui rauhallisena:

-- "Rakas lapsi! Tee mitä haluat... Jumala siunatkoon päätöksesi ja palkitkoon sydämesi jalon ajatuksen... minä olen iloinen siitä mitä pyydät."

Sanomaton rauha täytti hetkeksi Martvan olemuksen. Hän iloitsi isänsä lupauksesta kuin lapsi nukestansa. Nyt voi hän peittää naisen onnista suurimman, nimittäin äidin onnen, joka oli hänelle tullut elämän raskaimmaksi taakaksi. Vielä samana iltana hän kirjoitti kirjeen pastori Aamustolle ja ylihuomenna matkusti jo pois kotoansa.

Kun mies läksi Luojan kasvojen edestä.

Synkkä, kolkko ihmishengen yö havahtui jo päivän-aikaiselta levoltansa... Se kokosi voimiansa... Kuin haukotteleva, heräävä yölintu räpytteli se mustia siipiänsä... Oli tullut sen uhkaava nousun-aika.

Oli iltapuoli, öisten petolintujen havahtumis-aika. Päivä painui jo hiljaa taivaan reunaviivalle, joka kaartain rajoitti autiota erämaata. Se hohti siinä tulipunaisena pallona, värjäillen erämaanverenväri seksi. Punavalo kihosi siitä ikäänkuin tiukkuva tuska. Se väritti aution maan katkerasti itkeväksi ikävän maaksi, jossa pois-ajettu ihmishenki kulkee suruisena, epätoivo hartiain painona... Rauhattomana, sortuneena vaelsi siellä nyt Oolavi paeten Jumalan ääntä.

Yö kohautteli jo mustia siipiänsä... Väsynyt pakolainen kuuli kaikkialta uuden äänen... Hän väsyi, etsi jotain lymypaikkaa...Hän näki ympärillään autiointa, tyhjintä, elotonta erämaata. Se erämaa uppoutui kylmään, surulliseen auringon punavaloon... Kuolonmaalta tuntui tulevan kylmä viima... Kalvas punavalo säteili kuin olisi itkuun pillahtamaisillaan... Kaiken yli leijaili hirvittävä hautamainen haamu... Kuoleman huhunnan lailla kutsui outo ääni...

Keskellä erämaata oli synkkä ja kolea vuori... Se oli täynnänsä pimeimpiä onkaloita ja aivan luoksepääsemättömiä synkimpiä kuiluja ja syvyyksiä, joilla kuolema istui orrellansa... Jylhyys oli maahan lyövä, pimeys pelottava... Syvyyksistä syöksyi ylös jyrkänteitä, kuiluja ja korkeuksia, joita rohkeinkin petolintu kauhulla kierteli... Peto pelkäsi sen syvänteitä. Se ei koskaan uskaltanut lymyytyä sen hirvittäviin onkaloihin, joista huokui kauhu ja pimeys.

Yön musta aave nosti jo päätänsä nähtäväksi... Suuri aave kutsui... Väsyneenä, kauhun iskemänä pakeni Oolavi ääntä... Hän kiirehti vuoren juurelle, paikkaan, jota peto pelkää... Hän kuuli äänen yhä lähestyvän... Yhä pelokkaampana pakeni hän sitä vuoren turviin... Ääni tuntui lähenevän... Se kieri jo aivan kintereillä... Se kutsui häntä... Kauhun valtaamana peittäytyi hän pimeimpään onkaloon... Hän ryömi siellä syvimpään soppeen, painautui kivivuoren rakoon, kuin arka mato... Yhä lähemmäksi lähestyi suuri ääni... Nyt se tuli jo ikivuoren kivisestä kalliosta... Ei ollut siis mitään piilopaikkaa, jossa ei ollut jo suuri ääni ennen hänen sinne tuloansa... Ihmishenki kärsi kuin mato vuoren raossa...

Taivaalta kuului pelottava pasuunan soitto... Tuhannet enkelit veisasivat sen säestyksellä... Ne tunnustivat Jumalan kaikkivaltaa ja Hänen kaikkialla läsnäoloansa... Pauhuna valui korkeudesta tunnustus:

"Ei kukaan voi sinua kiertää... Sinua ei voida mihinkään paeta... Sillä Sinä olet kaikkialla... Kivensyyssäkin sinä olet..."

Vuori vapisi... Sen syvyydet huokailivat tuskissansa... Jumalan silmä katsoi kivensyynkin sisään... Kuin vaivaisin mato vetäytyi Oolavi kuoleman pimeimpiin pesiin... Yhä uhkaavampana kuului ääni... Yhä valtaavampana pauhasi laulu... Enkelit todistivat:

"Sinä näet kaikki... Sinä näet olemattomankin ytimet... Sinä löydät jokaisen paenneen... Ei mitään voida sinulta peittää..."

-- "Ei mitään... ei mitään... ei mitään", -- kertasi valittava kaiku... Vuoren nivuset vääntyivät tuskasta... Sen onkalot huusivat... Sen kuilut valittivat kaikua täynnä... Sen huiput seisoivat hirmustuneina...

Synkkä yö nousi jo orreltansa... Taivaalle kohottautui musta kuoleman kuu... Tähdet tiukkuivat veritippoina taivaanlaessa... Soitto soi. Laulu pauhasi kuin suruinen ruumislaulu... Sen pauhatessa astui enkeli Mikael alas taivaasta... Suurena, ylevänä huusi hän Oolaville:

-- "Missä olet sinä, Oolavi?... Miksi pakenet sinä _Vanhurskaan_ ruoskaa?..."

Kivi valitti vaivoissansa... Senkin syihin tunkeutui suuri kysymys... Kivipaino painoi Oolavia... Musta kuunkehä katseli häntä kuin kuoleman silmä... Jumalan armoton käsi painoi häntä, litisti häntä kuin vuoren rako... Hän lymyytyi yhä syvemmälle... Yhä kovempana kuului enkelin kysymys...

Viimein päättyivät kaikki pakopolut... Ne päättyivät Jumalan pihteihin... Välttämättömyys oli nyt edessä... Sen huomasi Oolavi...Hän sai silloin uhmaavat voimansa takaisin... Koskenlaskijan uhmalla, mutta synkkänä ja mieli myllynkivenä astui hän enkelin eteen... Hän nousi kuin haamu pimeästä onkalosta ja vastasi enkelinpuheeseen:

-- "Minä pelkäsin, siksi minä pakenin... Ja minä pelkäsin, koska olen pahaa tehnyt..."

-- "Kuka sinulle ilmoitti, että olet pahaa tehnyt?" -- kysyi enkeli häneltä.

Mykkänä kuunteli Oolavi kysymystä... Vuori valitti vaivojansa... Mustasta kuusta kihosi verinen väri... Silloin enkeli vastasi itse Oolavin puolesta, selittäen hänelle samalla:

-- "Sinun _työsi_ sen sinulle ilmoittivat... Jos olisit hyvää tehnyt, silloin olisi iloinen katsantosi... Mutta sinä teit pahaa. Siksi pelkäät sinä nyt Häntä..."

Yö synkkeni... Ylhäällä lenteli rietas käärme... Syys-yötä synkempi oli Oolavilla mieli. Suruissaan lausui hän enkelille:

-- "Hänen äänensä sen minulle ilmoittaa!... Minä tunnen sen äänen... Se kuuluu kaikkialta... Se tunkee syvälle minun luihini... Se polttaa minun luuni... Kuka sammuttaa ne?..."

Hyvän ja pahan riemulaulut soivat vuortenkin sisässä... Yö pimeni...Kauhu kurkisti kuun takaa... Järkkymättömänä lausui Mikael:

-- "Ääni on Hänen äänensä... Mutta sinulle sinun omilla _teoillasi_ Hän puhuu... Astu siis nyt tuomiolle!... Nyt on jo suuri oikeuspöytä valmis. Sinun työsi siellä istuu tuomarina... siksi on se vanhurskas ja puolueeton... Töittensä jälkeen tuomionsa saavat Häneltä kaikki elämässä erehtyneet..."

Rietas käärme riemuitsi pimeydessä... Jumalan käsi painoi Oolavin tomuksi... Sortuneena ja synkkänä valitti hän kohtaloaan puhuen:

-- "Ah, kurja, minkä hirvittävän ruoskan nyt olen itselleni valmistanut!... Minun _työni_ ovat minun ruoskanani... Se ruoska kulkee siksi muassani, jos painun vaikka vuorten nivusiin..."

Mustasta kuunkehästä hikosi punainen veri... Veren-ääni huusi maan sisästä... Se valitti vuoren ytimissä... Oolavi huomasi murhamiehen merkin otsassansa... Suuri oikeuspöytä laittautui jo itsestänsä...Hänen elämänsä istui sen takana tuomarina... Se julisti hänelle suuren tuomionsa, sanellen sen polttavimmilla sanoilla:

-- "Minä: _työsi_, olen tuomiosi... Mukanasi kuljen kaikkialla... Yöt päivät olen sinun taakkanasi... kun et voi riisua pois elämääsi... Jos minne menet, sinne leimanasi viet myös minut, oman elämäsi... Sen vuoksi kirottuna, rauhatonna on sinun kuljettava kaikkialla."

-- "Nyt kyllä tunnen, että surkeuteni on suurempi kuin voin kantaa... Se on kuin raskas ikivuori, joka yöt päivät painaa minun harteitani alati kasvaen minun tuskistani..."

Yhä voimallisemmin huusi maasta veren-ääni... Kuu oli jo kamalan-verinen...

Suurena osotti Mikael tuomaria, sekä lausui tuomitulle:

-- "Jos onkin tuomiosi kivikova, saat siitä syyttää omaa itseäsi, kun itse olet luonut tuomarisi... Vaan kaikki ei ole vielä menetetty: Käy Hänen luokseen!... Siellä taas armon saat..."

Synkkänä katsahti Oolavi sitä tietä, joka johtaa Luojan luo...Pelottavana pauhasi siellä Sinain vuori... Rietas käärme vartioitsi vielä tietä... Mieli vuoren painoisena vastasi hän enkelille:

-- "Tie Hänen luokseen on liian pitkä ja välillä on, näet, suuri käärme, se vartioipi sinne vievää tietä..."

Korkeudesta soi silloin soitto... Enkelien joukot lauloivat soitonsäestyksellä:

"Kaikkivaltias olet Sinä, Jumala... Sinä olet rikoksissa rangaistus... Sinä olet lankeemuksessa sovitus... Sinä poljet rikki käärmeen pään... Sinä poistat käärmeen kääntyjän tieltä... Suuri olet sinä ja hyvä."

Sävel pauhasi... Yö lähti jo orreltansa... Tähdistä tippui verivalon asemasta... Suurena lausui Mikael Oolaville:

-- "Nyt kuulit Luojan suuren lupauksen... Siis siihen luottaen palaa oitis Häneen!..."

Vuoret huusivat, maa valitti... Etäällä pauhasi meren aalto... Sortuneena, taakkansa raskauden tuntien lausui Oolavi enkelille:

-- "Kun jalka raukeaa ja hartioilla on rikoksia hirvittävä vuori, on silloin turhaa paluutielle lähtö... Voi, Luoja asuu liian korkealla: Tään vuoritaakan kanssa sitä matkaa ei jaksa ihmishenki koskaan käydä... Siis: miksi yrittääkään turhaa työtä!..."

Pauhinaksi räjähti silloin pahan voittolaulu... Pimeys vapisi... Veren-ääni sekottui laulun säveliin. Erämaa synkkeni... Kauhu kulki korkeudessa... Ohdake nousi kaikkialla, kummitusten kylvämänä... Synkät sanat lausuttuansa lähti Oolavi epätoivoisena omalle tielleen... Hän lähti pois Luojan luota. Surkeuttansa kantaen poistui hän kuolon kolkkoon erämaahan... Yö nousi siivillensä... Kuu valoi kelmeätä verivaloa.

Vaan silloin pimeästä korkeudesta laskeusi suuri pimeyden henki... Riemuisena, täynnänsä voimaa sekä ylpeyttä lausui hän Mikaelille:

"Hän lähti _minun_ toimestani _pois_ sinun Jehovasi orjuudesta... Se Kain ei ollut ensimäinen... Ei saa hän jäädä myöskään viimeiseksi... Siis pääni onkin rikki polkematta."

Kuivan, hämärän erämaan pimeydessä valitti ihmishenki surkeuttansa. Sitä osottaen lausui Mikael Perkeleelle:

-- "Vaan katso kuinka onnetonna hän poistuu Luojan luota pahan erämaahan: Hänellä on raskas vuori hartioilla."

Yö synkkeni... Etäällä erämaassa vaelsi Oolavi, harteilla vuori... Taivaalta kuului suuri soiton pauhu. Suuri ääni huusi Oolaville:

-- "Pois palaa aikanansa Isän luokse, kun kumminkaan et vuori hartioilla kauvaksi jaksa harhanteitä käydä... Ja rikoksien vuoritaakka voidaan pois heittää ainoastaan Luojan luona..."

Kun loppuivat kaikki entiset polut.

Oli suomalainen jouluyö. Kuu helisi taivaalla kirkkaana kylmänkellona.

Ensimäiset kirpelevät talven pakkaset olivat Pietarissa juuri alkaneet. Kaduilla loimottivat pienet nuotiotulet punaisina kylmänkukkina. Tiheä tähtikylvö koristi kuun taustaa, öisen taivaan kuperaa. Pakkanen kävi tähtien valossa yhä terävämmäksi, pisteleväksi. Linnunrata kohosi äärettömyyden huimaavan mahtavana taivaankaarena, jossa miljoonat auringot kiteilivät kipinäkirkkaina kylmän neulankärkinä. Luomisvoimat raatoivat. Varjot leikkelivät kaikkeudessa valoa, silpoivat sitä suunnattomina veitsinä ja koko äärettömyyden tähtipalo leimusi halki kaikkeuden yleisenä maailmanpalona, syöksyi raivolennossansa ratojansa pitkin ja pauhullansa veisasi kunniaa Jumalalle korkeudessa.

Eräs Pietarin yömaja alkoi täyttyä yövieraista. Sanottu yömaja oli yksi niistä pesistä, joihin vetäytyvät yöksi suurkaupungin likaviemärien eläjät, elämän pohjimaisen pohjan pimeät olennot, niin sanotut "paljasjalkaiset". Mataloiden huoneiden ummehtunut ilma löyhähteli aivan sakeana hajusta. Lattioita peitti paksu, tahmea likakerros. Ränsistyneet ovet ja siellä täällä seinällä roikkuva seinäpaperin jäännösten repale, sylkilätäköt ja kylmänkostea tunka lisäsivät kuvan kirjavaa viheliäisyyttä. Siihen sekottui vielä makuuhuoneen tavallinen ammoniakki mainen maku ja lokaisten, puhdistamattomien käymälöiden inhottava lemu. Pieni lamppu, joka riippui katosta, tuikutti tupakan savun ja höyryjen seasta himmeänä, ja jumalankuvan edessä palaa katkusi huono haiseva öljy, jonka vaivainen pikkuinen tuli kyti käryävässä lampunsydämessä. Risoja, pehkua ja paljaita puulavitsoja näkyi kaikkialla.

Puolipimeässä häämötti tämän viheliäisen asumuksen kurjimuksia nurkissa ja lavitsoilla. Ruokkoomattomat, parroittuneet kasvot ja pimeässä kiiluvat silmät antoivat monen ulkomuodolle aito-eläimellisen ilmeen, jota täydensi apinamaisesti irvistelevä suu, kyyristynyt ryhti ja kokoonvetäytyvät hartiat, sekä ylhäällä törröttävien olkapäiden väliseen kuoppaan painunut takkuinen pää.

Seassa näkyi myös nuoria, parrattomia kasvoja, mutta nekin kantoivat jonkunlaista eläimellisyyden leimaa. Katse oli joko röyhkeä tai sitten irstas ja mateleva, ryhti veltto, kasvot lihaiset, turtuneet ja likaiset, käynti retkahteleva, toisilla taas kissan-vikkelä. Jotkut lojuivat lavitsoilla, toiset juttelivat. Muutamat paikkailivat risojansa ja tappoivat niistä enimpiä syöpäläisiä. Kurjuuden kuvan väririkkautta lisäsivät paljaat ruumiin osat, hartiat, jopa arimmatkin, joita vilahteli kaikkialla. Useiden pukuna oli ainoastaan joku takki, josta reijät anastivat suurimman osan, palttinahousut ja kengänterä, jonka avonaisesta kärjestä näkyi likainen varvasrivi. Siellä täällä pamahti viinapullo auki, sen pohjaan kämmenellä annetusta iskusta.

Ihmisviheliäisyys ja kurjuus istui valta-istuimellansa.

Tässä maailmanviheliäisyyden temppelissä istui Oolavi puurahinreunalla, synkkänä, maahan tuijottaen. Häntä vainusi poliisi, joka oli sattumalta löytänyt hänen asuntonsa, jossa hän ryöstön edellisinä päivinä asui vuokrahuoneessa. Mutta hän oli asunut siellä väärällä nimellä, joten poliisi sai selvän hänen tuntomerkeistänsä, mutta ei nimestänsä eikä kotipaikastansa. Siten oli asia Tuukkalassa ja Ranniston talossa pysynyt salassa.

Itse hän oli ikäänkuin odottanut ihmettä, joka hänet vielä pelastaisi. Väliin suunnitteli hän uutta ryöstöä, joskus taas kotiin palaamista. Niistä ainaisista ajatuksista ja pelosta kehittyi hänen aivoissansa lopulta sairaloisuus. Ne tekivät työtä koneellisesti, yöt ja päivät laativat ryöstösuunnitelmia pienimpiä yksityiskohtia myöten, suunnittelevat rahojen käytön, järjestävät kotimatkan ja kuvittelivat kotiintulohetken.

Ja kun suunnitelma oli valmis, alkoivat ne sitä laajentaa. Ne lisäsivät ryöstetyn summan suuruutta, nostivat miljoonasta kahdeksi, siitä kolmeksi, kymmeneksi ja sadoiksi miljooniksi, jotka viimein kuvitelluilla voitoilla paisuivat miljaardeiksi. Hän osti niillä kaikki Suomen tehtaat, rakensi kaupungin Tuukkalan kosken rannalle, järjesteli sen kadut ja rakennukset ja puistot.

Kun kaikki oli suunnitelmassa valmista, tuntui suunnitelma taas liiotellulta ja hän alkoi taas alusta, pienemmästä, jopa lähti Hallanselältäkin, jonka hän kuvitteli muuttavansa lapio kädessä paratiisiksi, kehitti sen suunnitelman taas huippuunsa, nosti Hallanselästä miljaardeja, väsyi ja herposi.

Viimein ei hän kyennyt mihinkään. Viimeiset rahat loppuivat. Päivä päivältä halvensi hän yömajaansa, makasi yhden viikon neljänkymmenenkopeekan majassa, sitten aina vain huokeammassa. Nyt oli hän ensi kertaa täällä, missä yösija maksoi kaksi kopeekkaa.

Vähä kerrassaan oli hän rauennut tuskille, ei tuntenut epätoivoa, kuten turtunut liha ei tunne enää kipua. Aivot raatoivat aivan turvonneina kuin olisivat olleet kuumeen pöhetyttämät.

Hän oli laskenut koskensa loppuun asti, hypännyt viimein veneestänsäkin ja laskeutunut joen likaisimpiin rapakkovesiin, syvälle joen pohjalle.

Viime päivinä oli hän ollut turta kaikelle, tuskallekin. Hän ei ollut jaksanut ajatellakaan, antoi virran viedä jo kaikkea. Mutta tänä iltana oli hän vironnut, voi ajatella, vaikka katkerasti ja masentuneesta Hän muisti nyt olevan joulun aatto-illan. Ympäristö unohtui hetkeksi ja hän muisti ne aatto-illat, jolloin hän lapsena odotteli joulukuusen sytyttämistä, katseli, kuinka vanha palvelija kiinnitti joulukulkusia kirkkolänkien harjaan, voiteli rinnustimia, rahkeita ja kiillotti siloja. Hän muisti kuinka silloin jouluherkut tuoksuivat, leivostaikina nousi, joulukinkku kypsyi, kalja kuohui ja kakut paistuivat uunissa.

Silloin alkoivat hänessä soida hellimmät muistojen kellot. Hän nousi kuin lokaviemäristä auringon kirkkaaseen aamuvaloon, joka lainehti lintujen laulu meressä, käen kukunnan helistessä ilman kuivassa, kirkkaassa hopeanheleessä ja sen tippuessa hopea paloina koivunlatvasta alas sointuvimmalle kaikupaadelle.

Hän nojasi kyynärpäät polviinsa, kumartui käsiensä varaan, ja eli lapsuuden aatto-iltaa. Väki on tullut jo joulusaunasta. Tuvan lattialle on siroteltu puhtaita olkia ja laessa riippuvat rukiinkorret, tähkät jyviä täynnä... Isä avaa jo raamattunsa... Kauneimmat kulkuset soivat... Metsät tuntuvat olevan täynnä joulutulia, taivas enkeleitä, koskenranta joulu pukkeja... Kuusi palaa jo, hehkuu kynttilä tulissansa... Oksat nuokkuvat makeispainon tuudittamina... Mieli on iloa täynnä, tupa hartautta.

Jo on väkikin koolla... Isä lukee rukouksensa... Äiti silittelee poikansa hiuksia ja siunaa häntä... Hän katselee kuusta... ajattelee huomista kirkkomatkaa ja joulukirkon valaistusta... Väki tulee hartaana... Isä puhuu Jeesuksesta, Hänen syntymisestänsä... Hän elää ihanan kertomuksen mukana Betlehemin mailla... Siellä nukkuu hän paimenien keralla... Hän näkee suuren valon, kuulee enkelien kauniin laulun...

Hän vapisi ja murtui ja eli edelleen joulumuistoansa:

Isä on jo lopettanut selityksensä. Väki veisaa hartaana jouluvirttä... Jo saapuu joulupukki... Huone on täynnä valoa ja iloa... Lahjat jaetaan... Äiti suutelee lastansa, isä iloitsee pojastansa.

Niitä muisteli hän nyt. Hän muisteli joululahjoja, muisti, kuinka oli ajanut joulukirkkoon samassa reessä Martvan kanssa. Valaistu joulukirkko ilmestyi hänen eteensä. Pienet urut pillahtivat soimaan ja puukirkon holvissa hymisi ihana enkelilaulu.

Kirkkaat kyyneleet alkoivat silloin karpaloida Oolavin silmistä. Ne kierivät nopeina, kuumina pisaroina ja polttivat poskea. Voimat raukesivat. Hän vapisi ja kyyristyi kokoon ja koetti miettiä elämäänsä ja niitä teitä, joita hän oli kulkenut, mutta ajatukset eivät jaksaneet työtä tehdä. Hän tajusi viheliäisyytensä suuruuden, huomasi olevansa tuhlaajapojista suurin ja seisovansa alastomana maailman ja Jumalan edessä ja hänen edessänsä hohti tuli-omenaisena uusi joulukuusi: se puu, _elämä_, josta hän oli ottanut väärän, kielletyn hedelmän, oppiaksensa tuntemaan hyvän ja pahan erotuksen. Nyt tunsi hän sen eron: Hänen silmänsä olivat todellakin auenneet ja hän tunsi kuten Jumala hyvän ja pahan ja huomasi, että raamatunkertomus ei olekaan vanhaa tarua, vaan kaikkien aikojen elävä, järkkymätön elämänlaki.

Rikki lyötynä, ruhjottuna, epätoivoisena seisoi hän, kuuli Jumalan äänen, etsi lymyä ja kartti käärmettä, kun vastapäätä istuva kesken ikäänsä vanhettunut mies nykäisi häntä ja kysyi:

-- "Oletko sinä uusi?"

Oolavi katsoi häneen tylsänä. Mies loukkautui ja uudisti kysymyksensä ärtyneenä, lisäten:

-- "Etkö sinä kuule, kun kysytään?"

-- "Mikä uusi?" -- murahti Oolavi. Mies närkästyi Oolavin tietämättömyydestä ja kiukutteli:

-- "Eh, sinä!... Mikä uusi!... Kuinka sinä et tiedä mitä kysytään?... Vai etkö ymmärrä, kun puhutaan selvää venäjänkieltä?... Jo on ihme!... Etkö sinä ymmärrä mikä on 'uusi'?"

Oolavia kiusasi likaisen, eläimennäköisen miehen tungettelevaisuus. Ikäänkuin hänestä erilleen päästäksensä murahti hän:

-- "Ymmärrän!..."

-- "No, kun ymmärrät, niin vastaa!... Entä tiedätkö minkä tähden minä arvasin että sinä olet 'uusi'?... Jumaliste, puhun sinulle, minä heti näin, että sinä olet 'uusi'... Ja tiedätkö mistä minä sen tiesin?" -- tenäsi mies.

-- "En tiedä", -- ärähti Oolavi lyhyesti synkkänä ja maahan katsoen. Likainen mies riemastui ja jatkoi:

-- "No siinä se on pulma, että et tiedä!... Mutta kuule! Kun ihminen ei tiedä, niin tiedätkö mitä silloin on tehtävä?... Silloin pitää kysyä... Siin' on sulle viisaus!... Kysyä sinun pitää... Ja eikö totta, että se on viisaus?"

-- "Tietysti!" -- myönsi Oolavi kuivasti. Miehen puhe valui hänen sieluunsa ikäänkuin saasta. Sanomaton inho täytti hänet. Mies yltyi, jatkaen:

-- "No tietysti se on viisaus... Ja katsohan mistä minä tiesin, että sinä olet uusi."

Hän kumartui Oolavin puoleen tärkeän näköisenä, kuin olisi sanottava hyvin suuriarvoinen ja lausui:

-- "Minä tunnen kaikki 'paljasjalkaiset', joka yö majassa, mutta sinua en tuntenut... Ja tiedätkö miksi en sinua tuntenut?... Et tiedä... Tietysti et tiedä... Sillä onkin hyvin vaikea tietää, miksi ihminen ei tunne toista ihmistä... Mutta kuulehan kun minä sanon miksi en sinua tuntenut: Siksi, että näen sinut täällä ensi kertaa... Tietysti siksi en tuntenut... Se on selvä kuin päivä... Mikä sinun nimesi on?"

-- "Sergei", -- vastasi Oolavi. Hän tunsi jo näiden majojen tavat ja tiesi, että niihin on mukaannuttava.

Huoneessa oli puhelu alkanut käydä isoääniseksi. Jotkut kertoivat toisillensa päivän seikkailujansa, toiset kinastelivat jostain asiasta. Likainen mies puheli Oolaville:

-- "Minun nimeni taas on Stepan Mihailovitsh... se on Jumalan sanan mukaan Stepan Mihailovitsh... Mutta meikäläisten kesken minua sanotaan Mopsiksi... Ja tiedätkö, Sergei, minkätähden minua sanotaan Mopsiksi?... Sen tähden, että minun leukani on hyvin mopsikoiran kuonon näköinen... Eikö sinustakin minun leukani muistuta hyvin paljon mopsikoiran kuonoa?... Eh, Sergei!..."

Oolavi naurahti hiukan; miehen hullunkurinen naama ja liikkeet, sekä alku-ihmisen eleet ja tuttavallisuus masensivat hänen närkästyksensä. Hän vastasi kysymykseen myöntävästi. Mies sylkäisi ja jatkoi totisena:

-- "Se merkitsee, että on oikea nimi sattunut... Tiedätkö, että meikäläisillä on Jumalan antama nimi ainoastaan poliisia varten, mutta keskuudessamme meidät ristitään aina tuntomerkkien mukaan...Otetaan esimerkiksi Stepan Stepanovitsh! Hänen nimensä on Stepan Potaattinenä, -- tai ainoastaan, paljas Potaattinenä, -- koska hänellä on nenänpää turvonnut punaiseksi perunaksi... Pjotr Aleksandrovitsh on Silli, koska hänen selkäpuolensa on samanlainen suora mötkäle kuin lihava silli... Sitten on Punapää... se joka poltti Orlofien huvilan ja nyt katuu linnassa... Alekseita sanotaan Takkuparraksi... Sergei Vladimirovitshia Arpinaamaksi... Nikolai on Lutikka... Aleksei on Pötky... Andrei; Lääppähuuli ja Andrei Andrejevitsh on Salakka... Tunnetko sinä Andrei Andrejevitshin eli Salakan..."