Part 12

Kun hän oli jo turvaan päässyt, istahti hän puolikuoliaaksi uupuneena kivelle. Setelitukkokin oli hävinnyt virtaan. Mutta hän ei jaksanut enää surrakaan. Pää painui käsien väliin ja hän istui siinä myöhään yöhön asti kuin kuollut, joka kummittelee hautausmaalla.

Hän oli astunut Jumalan temppelin harjalta alas ja istui nyt toisen temppelin harjalla, sillä korkealla vuorella, johon näkyvät maailman houkuttelevat rikkaudet, kunnia ja valta, tarjoutuen otettaviksi. Hän istui siinä, elämä murskana edessä, sieramissa kuoleman ja veren haju, äärettömyyden kuperan ikään kuin painuessa littiöksi, joka laskeusi hänen hartioillensa ja musersi hänet hirmupainollansa mäsäksi. Hän vapisi ja hänen korvissansa alkoi kuulua hirvittävä tuskanhuuto: hänen äsken ampumansa miehen veren-ääni.

Nainen, jolle onnesta jaloin oli onnettomuutta.

Kesän kuolinkellot soivat. Puun oksilla riippuivat syysmurheet. Koivu kaipasi lehtiänsä, järvi alliansa ja rantaruohokko onkijan venettä. Poissa olivat metsän siivekkäät laulajat. Nurmi itki puroon kylmää syysvettä. Lehti mätäni, mielet kulkivat maassa ja seipään päässä suri yksinäinen harakka kesän poismenoa.

Oli tyyni, harmaa päivä. Mehevät pilvet riippuivat lähellä maata, liikkumattomina, sateeksi herahtamaisillansa. Kaikki tiukkui kosteutta ja sumua. Jokaisen urvun ja havun päässä herutteli vesipisara itseänsä irti pitämistänsä: imi kosteutta ja paisui siitä maahan tipahtamaisillensa. Niityllä tirskui vesi kulkijan jalkojen alla ja joka suonesta ja ojasta kuului surullinen vesilirinä.

Ranniston vierashuoneessa kehi tyttö rihmaa kehälle, talon emännän kutoessa sukkaa pöydän takana.

Martva istui yksin huoneessansa. Ovet olivat auki, joten hän voi nähdä vierashuoneeseen välillä olevan huoneen läpi. Tyttö lauloi kehiessänsä vanhaa surullista laulua, jonka nimi oli "Martva". Hän lauloi:

"Kuu kelmenee, on kylmä sää ja miel' on murheinen. Vaan laulu kumma, vanha tää syyt tietää murheen sen.

On illantyyni. Murheissaan kuin neito kalpeneva Saimaasta katsoo kuvaistaan kuu, päivä loisteleva.

Siell' asuu Martva äitineen, tuo kukka Saimaan rantain ja armain laulu rantaveen ja metsän kaiku puhtain."

Rihma katkesi, kehijän laulu rihman mukana... Rihman pää huulien välissä etsi tyttö sen toista päätä vyyhdestä solmitaksensa ne toisiinsa... Martva istui äänettömänä, kädet helmassa, ajatus omilla poluillansa... Hän kuuli laulun ja nautti sen suruista... Laulu oli hänelle tuttu, eikä häntä oudostuttanut, että sen nimi ja ajatus kuvasi häntä ja hänen surullista elämäntaruansa.

Tyttö sai rihman solmituksi ja jatkoi lauluansa kehinnän mukana:

"Vaan poika soutaa purressaan. Hän etsii Martva-rukkaa. Sen rantaan laskee. Riemuissaan tuo hälle lemmenkukkaa.

On kukkaan Martva pettynyt... Vaan poika on jo poissa. Siks' on nyt silmä vettynyt, ja murhe illankoissa.

Vaan Saimaan aalto aukenee ja nostaa mustan purren. Ei Martvan elää mieli tee. Hän astuu purteen surren."

Martva kuuli taruansa... Sydän pakahtui tuskasta ja silmät kyyneleistä. Virtanaan vuotivat niiden liiat vedet itkun punaamalle poskelle... Hän kokosi ne entisistä kyyneleistä vesimärkään nenäliinaansa ja antoi mielen koota korvalla laulusta uusia suruja...uutta apeaa mieleen... kyyneleitä silmiin.

Kehijä jatkoi tarinaansa:

"Ja yksin Martva purressaan nyt laskee aallon alle. Jo saapuu raukka Tuonelaan, sen virran ulapalle.

Hän laskee virtaa. Rantaa sen koristaa musta lehto. Kumottaa päivä suruinen, kuin kirkas talvi-ehtoo.

Virrassa Tuskansaari on ja saaren alttarille vie hiljaa vene airoton, laskeutuin lainehille.

Ja tuskantuli punottaa siell' aina astiassa, yöt päivät siellä Martva saa sit' olla vaalimassa.

Ei oo hän enää onneton, vaan Tuonen nunna jalo, ja nunnapukunansa on kuun kylmä, kumma valo.

Ja tuskantuli hälle on nyt hoiva, joka riittää... Ah miten moni onneton huonomman kukan niittää!"

Laulu loppui. Kehä hurisi... Martva eli mustan murheen mailla... Oli kuin olisi hänen edessänsä kohonnut Tuskansaari Tuonenvirrasta... Siellä saarella oli alttari ja alttarilla paloi pieni punainen tuli, lepatti kuin kukkalehti runollisessa astiassansa... Ympärillä oli Tuonelan rauha... Virta solui mustana... Ohi laski pursi purrenperässä, tuoden Tuonelaan väkeä... Kaikilla oli rauha mielessä, puhdas Tuonen paita päällä... Kaikki ihmettelivät outoja oloja... mustaa lehtoa... Tuonelan lintuja... ikuista rauhaa... Ei risahtanut oksa, ei sirkka sirahtanut... Päivä paistoi kummasti, metsä oli surua täynnä ja valkopukuiset henget hiiviskelivät arkoina, kuin peljäten häiritsevänsä Tuonelan nukkuvien vieraiden rauhaa.

Ja silloin Martva nautti taas tuskastansa ja käsitti sen suuruuden, jalouden ja puhtauden. Kaikki elämän ilot muuttuivat hänelle arvottomiksi, rahvaan huviksi, joka hyrskii kuin likainen vaahtopuhtaan, jalon veden pinnalla, häviää, sulautuu veteen ja jättää mielen autioksi. Tuska oli ainoa joka pysyi, sillä se oli aina suuri ja jalo.

Silloin heräsi hänessä halu lähteä Tuonelaan hoitamaan tuskantulta sen ikirauhassa. Elämä oli hänelle nyt taakka, sen onni kylmää pettävää sumua. Hän muisteli taas "Litvan laulua" ja varmistui siinä uskossa, että se oli hänen kohtalonsa ennustus. Hän oli monesti ennenkin ajatellut, että ainoa tie säästää isä ja äiti surusta ja häpeästä oli se, että hän syöksyisi Tuukkalan koskeen, tapaturmaisesti muka. Hän oli jo suunnitellut miten hän sen tekee: Menee toisten kanssa rantaan, työntäisee Oolavin kepeän veneen veteen, astuu siihen näennäisesti leikillä, ja kun vene on jo menossa alkaa huutaa apua näön vuoksi.

Mutta aina oli hänet pidättänyt se ajatus, että sekin koskee hänen vanhempiinsa. Silloin oli hän miettinyt muuta keinoa, millä salata se mitä kohta tapahtuu, mutta ei löytänyt mitään. Oolaviltakin hän yhä salasi tilansa. Pari kertaa oli hän häntä kutsunut kiirehtimään tuloansa, mutta oli saanut kuivan vastauksen, että hän ei voi tulla, vieläpä huomautuksen, että hänellä on miehenä velvollisuuksia elämää kohtaan. Se oli masentanut hänen mielensä. Hän tuli araksi ja umpimieliseksi.

Naisen jaloin, suurin ja puhtain onni, äiteys, oli siten tullut hänelle suurimmaksi onnettomuudeksi. Hänen lempensä hedelmä nosti hänen hartioillensa kokonaisia vuoria, lisäten niitä joka päivä. Onneton tyttö rutistui uuden hirmupainon alla. Ja viattomasti uskoi hän edelleenkin kaiken, mitä Oolavi hänelle kirjoitti, luuli hänen tutkivan ja tekevän työtä, huomasi hänen kylmenneen hänelle ja kärsi tulisinta tuskaa ajatellessansa, että silloin kun Oolavi palaa, hänen täytyy avata hänelle suru, joka ehkä hänet tappaa. Jalo sielu ei syyttänyt toista, ei etsinyt itselleen rikostoveriakaan, vaan nosti senkin osan vielä omien hartioittensa painoksi.

Kun laulu oli loppunut, sulki hän oven ja itki katkerasti. Sydänalaansa painaen kutistui hän sohvalle ja tukahdutti itkunsa tyynyyn, heikon vartalon tuskasta värähdellessä. Mutta hän ei kärsinyt itkusta. Hän nautti siitä. Tuska oli hänelle nyt nautinto ja mielen hoiva.

* * * * *

Jo soivat suuren lumijuhlan tiu'ut. Talvi laitteli orsiansa, ripusteli niitä puiden oksille. Aamuisin peitti kuura maata, lätäkköä jääriite. Pilvet vaalenivat. Ilma seestyi ja kaivonvintti narahteli jo talvikuivasti.

Oli kirkas päivä. Ensimäinen härmälumi suli auringon noustessa. Taivaalla näkyi pari valkeaa pilvenhattaraa. Päivänpaiste liuotti heikon routariitteen pellon multapinnalta ja päästi vesilätäkön riitteestä.

Rannisto keskusteli pastori Aamuston keralla vierashuoneessansa. Martva istui huoneessansa, käsityö ajankuluna. Ovet olivat auki, joten hän voi seurata keskustelua.

Pastori Aamusto oli ryhtynyt puuhaamaan kuntaan vakinaista sairaanhoitajatarta, joka mahdollisesti osaisi tehdä kätilönkin tehtäviä. Rannisto lupasi hänelle apuansa. Nuori pappi selitteli siitä innostuneena:

-- "Se hetki, jolloin kuoleva sanoo jäähyväiset kaikelle, on elämän suurin hetki. On raskasta, jos kuolevan täytyy silloin huomata, että hän on yksin ja hyljätty. Se puoli on minusta asiassa yhtä tärkeä kuin itse varsinainen asia, sairaan sairashoidollinen hoito..."

Rannisto ajatteli asiaa. Kuoleman vakavuus ilmestyi hänenkin eteensä, samoin Martvan. Se ikään kuin lihallistui, seisoi huoneessa terävä viikate olalla ja ruumisliinat kainalossa. Kuului kuolinlaulu ja oven takana odotti ruumis-arkku. Rannisto myönteli:

-- "Se on totta... Kuolema on suuri... Minä kiitän Teitä, pastori, asian alkuun panosta..."

Martva oli itkuunsa pakahtua. Hän ajatteli Tuukkalan koskeen kuolemista. Sen kylmä syysvesi pani hänet värisemään.

Hetkisen mietittyänsä jatkoi Rannisto:

-- "Minäkin olen sairaanhoitajattaren tehtävästä samaa mieltä kuin Te, ja siksi olisi mielestäni saatava henkilö, jota elähdyttäisi Jumalan henki... Ei nimittäin olisi lohduttavaa saada kuollessansakin kuulla puhuttavan pilkkasanoja kuolemasta ja Jumalasta... Jos sellaista henkilöä ei saada, olemme hyvää tehdessämme ehkä tuoneet kuolevan vuoteen viereen olennon, joka raa'alla pilkallansa syöksee kuolevan epätoivoon, katkeroittaen sen viimeiset hetket..."

Martva tunsi kuoleman kylmän henkäyksen, näki sen synkän, ankaran katseen. Hän ajatteli Tuukkalan kosken kiviä, mietti kuinka koski viskaa hänet niihin mäsäksi. Koko sielu oli katkeruutta täynnä. Vakavana seurasi hän keskustelua. Pastori Aamusto jatkoi:

-- "Sitä estääkseen minä olen ajatellut järjestää asian niin, että lähetämme täältä sopivan naisen sairaanhoitajattaren kursseihin, jotka suoritettuansa hän palaa tänne ja saa toimen ilman valintaa..."

-- "Se onkin nyt paras tie", -- myönsi Rannisto. Nuori pappi selitteli asiata, edelleen puhuen:

-- "Olisi erittäin tärkeä saada toimeen nainen, joka olisi saanut vaikkapa pienemmänkin niin sanotun ylemmän sivistyksen, mutta täällä ei tietääkseni sellaisia sopivia ole..."

Rannisto muisteli yhtä ja toista, ei löytänyt sopivaa ja myönsi:

-- "En minäkään luule täällä olevan... ainakaan tunnettua ja muutoin sopivaa..."

Mutta Martvan silmissä välähti silloin toivon kipinä. Hän oli synnytystänsä salataksensa suunnitellut pois matkustamista, mutta ei ollut löytänyt sopivaa tekosyytä. Nyt se näytti ilmestyvän kuin taivaan lähettämänä pelastuksena. Hän huokasi helpotuksesta, hengitti kiihkeästi ja poskille nousi heleä, lämmin puna. Hän päätti pyrkiä kursseille ja siellä synnyttää salassa. Hän iloitsi siitä sattumasta kuin pieni lintu pesäpaikan löydöstä ja piti pastori Aamustoa Jumalan lähettämänä enkelinä.

* * * * *

Sairaanhoitajattaren kristillismielisyydestä johtui puhe uskonasioihin, ensin nykyiseen Jumalan kieltämiseen ja siitä niihin kysymyksiin, joita Jumalan ja Jeesuksen jumaluuden kieltäjät tuovat väitteittensä tueksi. Siitä puhuessa huomautti Rannisto muun ohessa:

-- "Yksi asia, jota nykyään tehdään pilkan esineeksi, on Neitsyt Marian raskautuminen ilman avioliittoa... Moni käyttää sitä kertomusta todistuksena uskontoa vastaan... väittäen että se on petosta..."

Martva säpsähti, kun kuuli raskautta mainittavan. Jokainen vihjauskin siihen asiaan sai veren syöksymään hänen poskiinsa. Hänen tilansa oli samanlainen, kuin erehtyneen ihmisen, joka pelkää joka hetki ilmitulevansa, kehittää sillä pelolla itseensä tautimaisen luulon, joka panee hänet säikähtämään jokaista hiirenhisahdusta, luullen sen tarkoittavan häntä. Jännitettynä seurasi hän keskustelua, ei itsensä sen aiheen, vaan oman tilansa tähden. Pastori Aamusto selitti:

-- "Kullakin ajalla on omat epäilijänsä. Ei meidän tarvitse niistä huolia, sillä eivät ne uskontoa voi hävittää..."

Hän innostui, lämpeni oitis ja jatkoi posket hehkuvina:

-- "Minäkin olen sitä asiaa ajatellut, kun olen kuullut siitä puhuttavan. Ja minä olen tullut vakuutetuksi, että epäuskokin on ase Jumalan kädessä kuten kaikki muukin. Minä uskon, että se on hänen seulansa, jolla hän seuloo väärän pois sanastansa, esimerkiksi pakottamalla sen kautta ihmisiä syventymään Hänen sanaansa... sitä puolustaessa nimittäin... Sillä onhan mahdoton, että mikään _voisi_ nousta Häntä, Kaikkivaltiasta vastaan, jos sillä nousemisella ei olisi tarkotuksena hänen tahtonsa täyttäminen..."

Rannisto kuunteli hänen hehkuvaa puhettansa rauhallisena, kuten se joka seisoo järkkymättömällä kalliolla. Hän ihaili, mutta oudosteli samalla Aamuston uskon rohkeutta. Kun hän huomautti, että Neitsyt Marian neitsyyden kieltäminen kumoisi Jeesuksen olemuksen jumaluuden, väitti nuori Jumalan palvelija rohkeana:

-- "Ei ollenkaan."

Syntyi pieni pysähdys. Martva katseli eteensä hajanaisena. Aluksi ei hän jaksanut muuta tehdä, kuin väsyneesti iloita kotoa poispääsystä. Se ilo virkisti häntä siksi paljon, että hän jaksoi seurata keskustelua. Ja ensi kertaa alkoi hän silloin ajatella sitä asiaa, miksi hänen äidiksi tulonsa oli rikollinen. Sitä ennen ei hän ollut sitä kysellyt. Hän oli myöntänyt sen rikollisuuden vaistomaisesti.

Kun Rannisto kummasteli nuoren papin uskon rohkeutta, selitti tämä:

-- "Miten Jesus on tullut ihmislihaksi, se ei muuta asiaa, ei hävitä Hänen jumaluuttansa. Pääasia on se, että Hän on _Jumalan_ poika, eikä tavallinen hurskas, muita parempi ihminen..."

Hänen henkensä nousi kuten alttarilla, kun hän puhui Jumalan nimessä. Martva oli tulipunainen itkusta ja oudosta häveliäisyyden tunteesta.

Aamusto selitti rohkeana:

-- "Voi olla mahdollista, että Jeesuksen kuvaaminen neitseestäsyntyneeksi on johtunut siitä, että on ymmärretty väärin ennustus 'Neitsyt tulee raskaaksi'... Se on runollinen ennustus, eikä siinä ole sanottu, että hän tulee ilman miehen osaa neitseenä raskaaksi, vaan että hän synnyttää aviottoman ja jotain semmoista... Kenties on siihen vaikuttanut väärä usko, että Jumalan Poika ei voi si'itä luonnollisella tavalla ja siksi on mahdollisesti pantu myöhemmin neitsyt Marian suuhun sanat: 'en minä miehestä mitään tiedä'... Mutta meidän tulee huomata, että ne apostolit, jotka tästä kertovat, itse nöyrinä tunnustavat: 'Me ymmärrämme puolittain.' Voi olla myös lisäys myöhäisempi, minkä ehkä voi historia selittää..."

Martva peittäytyi kuin pikku lintu pesäänsä, ujostelen omaa tilaansa. Hän koetti saada selville, mikä hänen äiteydessänsä oli rikollista, semmoista, joka sai hänet pelkäämään ja häpeilemään sitä. Hän luuli sitte jo löytäneensä jonkun heikon selityksen, mutta se selitys haihtui oitis, ennen kun hän ehti sen täysin tajutakaan.

Rannisto kuunteli puhetta varovasti. Nuori pappi puolustautui, kuten se, joka uskoo, että hänen Jumalansa pysyy ja kirkastuu kaikissa vaiheissa. Hän selitti:

-- "Se kysymys jää ijäksi ratkaisematta. Ei mikään tiede vei osottaa vääräksi sitä, että Jeesus sikisi ilman inhimillisen miehen apua, sillä ei mikään tiede voi todistaa mahdottomaksi esimerkiksi luonnonoikkujakaan, joita tapahtuu tuhkatiheään, koska Jumala sen sallii. Hän on ihmeitä tekevä Jumala ja siksi ei koskaan voida _todistaa_ vääräksi kertomusta Neitsyt Marian neitsyellisestä äiteytymisestä. Se ei ole todistettu vääräksi silläkään, että historian avulla voitaisiin se todistaa myöhemmäksi evankeliumin lisäykseksi, sillä lisäys voi olla yhtä oikea muistotieto kuin alkuperäinenkin... Mutta minä painostan sitä, että se neitsyyden olettaminen ei ole tarpeellista... sitä ei edellytä Jeesuksen jumaluus, eikä se riipu siitä, eikä kaadu sen kanssa. Vaikka maa ilmat häviäisivät, niin Hänen jumaluutensa pysyy, sillä eihän jumaluus _voikaan_ riippua mistään ehdosta..."

Hän puhui vilkkaasti ja painosti sanojansa äänen painoilla ja hienoilla liikkeillä, Martva istui henkeänsä pidätellen, katse avuttomana, kuin olisi hänen aikansa tulossa. Hänessä oli jotain sanomattoman säälittävää, tuskallista, miltei hirvittävää hänen tuskansa suuruuden ja avuttomuuden ja runollisuuden kautta. Rannisto mietti pastori Aamuston sanoja, huomasi oikeaksi sen, että Jumala ei voi mistään ehdosta riippua ja myönsi sen, lausuen:

-- "Se on totta, se mitä sanoitte."

Nuori pappi iloitsi, kuten oikea Jumalan palvelija iloitsee nähdessänsä Jumalansa pysyvän myrskyn pauhinassakin. Hän jatkoi:

-- "Kyllä raamatussa voi olla inhimillistä erehdystä tai epäselvää. Sanoihan yksi apostoleista, Jakob, että 'Usko ilman lain töitä on kuollut'. Toinen taas, Paavali, sanoo: 'Me sen siksi pidämme, että ihminen tulee autuaaksi uskon kautta _ilman_ lain töitä'. Nehän ovat sanasta sanaan ymmärrettyinä vastakkaisia... vaikka tosin perinnä on niin, että ihminen joka _uskoo_, täyttää myös lain, sillä lain jumalalliseksi uskominen ja semmoisena noudattaminenhan johtuu juuri _uskosta..._"

Hän käänsi puheen nopeasti toiseen kohtaan, kuin äkkiä jotain muistaen.

-- "Ja lisäksi", -- tokaisi hän -- "meidän on huomattava, että Jeesus itse ei ole sanallakaan maininnut, että Hänet on synnyttänyt äiti, joka oli neitsyt... Minä itse uskon sen, mutta minä en pidä sitä edellytystä Hänelle ja Hänen jumaluudellensa välttämättömänä, vaan tunnustan nöyrästi apostolin lailla: 'Minä ymmärrän puolittain...'Kaikessa tapauksessa jää toinen samoin kuin toinenkin olettamus uskon asiaksi aivan maailman loppuun asti... Vieläpä on raamatussa tukikin sille olettamukselle, että Jumala on antanut Jeesuksen siinäkin menossa -- sikiämisessä -- 'löyttää' samaksi kuin me: Hänhän ennustettiin syntyväksi _Davidin_ huoneesta ja suvusta, josta _Josef_ oli..."

Martva lyyhistyi pimeän huoneensa sohvannurkkaan kokoon. Hätäytyneet silmät tuijottivat elottomina vierashuoneeseen. Rannisto oli hämmästynyt ja ihastunut. Hän lausui:

-- "Minä näen, että Te, pastori, olette Jumalan palvelija, joka Hänen nimessänsä uskaltaa astua Pietarin tavoin vaikka kuohuvalle merelle."

Aamusto kiitti häntä avomielisesti sanoista ja jatkoi:

-- "Meidän erehdyksemme ehkä on siinä, että me emme opetuslasten tavoin nöyrinä tunnusta ymmärtävämme puolittain, ja etsi täydellistä ymmärtämistä, vaan itserakkaina totuutta etsiessämme etsimmekin vain _puolustusta omille_ puolittaisille ymmärtämisillemme. Nykyään ovat minun mielestäni useat papeistamme muuttumaisillansa asian-ajajiksi, jotka palkkaa vastaan puolustavat kirkon ajatusta, vaan eivät luota Häneen, joka on totuus myrskyissä."

Hän säteili ilosta, ihaillessansa Jeesusta. Onnellisena Hänen suuruudestansa ja jumaluudestansa todisti hän:

-- "Jeesus Kristus pysyy kieltäjiensäkin edessä. Katsokaa niitä, jotka hänen jumaluuttansa ovat yrittäneet kieltää, kuten Renan ja moni muu. Jotain äärettömän hellää ja varovaa huokuu heistäkin. Jeesus on heidän kädessänsä kuin tulisin hiili, joka polttaa kättä ja jota tahtoisi, mutta ei voi pois viskata..."

Niin pulahtelivat hänestä sekaisin nöyryys ja jumalan-uskon lujuus, kirkkaina ja lujina kuplina. Koko hänen olemuksensa oli jumalallista jaloa runoutta, uskoa ja hengen ylevyyttä. Jumalan henki ikään kuin tuulahteli ja täytti huoneen, kuten ensimäisenä helluntaina. Martva värisi ja kärsi yksinänsä.

Rannisto kysyi, miten olisi silloin, jos toiselta puolen otaksuttaisiin ja osottautuisi todeksi se, että Maria tuli Josefin vaimoksi sidotuksi vasta raskautensa jälkeen, huomauttaen lopuksi:

-- "Sehän olisi haureutta..."

Martva hätäytyi ja vapisi. Hän sotkeutui tuskallisiin ajatuksiinsa ja painautui kokoon. Isä tuntui heittäneen häntä kivellä. Silloin nuori pappi ikäänkuin selitti hänelle hänen rikoksensa ongelman. Hän lausui Rannistolle nopeasti:

-- "Huoruutta olisi se neitsyt Marian ja Josefin puolelta ollut silloin, jos Jeesus olisi siinnyt kohtauksesta, jonka aihe oli irstaus, eikä äidiksi ja isäksi tulo..."

Martva kauhistui. Hän huomasi olevansa portto... Hän muisti ettei hän osannut ajatellakkaan äidiksi tuloa, koska ei sitä edes käsittänyt silloin kun hän erehtyi. Nyt hän käsitti, mikä oli hänen rikoksensa. Hän tajusi, että hänen tuskansa johtuivat siitä vaistomaisesta tiedosta, että hän oli alentunut alemma eläintä, portoksi, joka ei etsi äiteyttä, vaan irstautta. Se syyllisyydentunne oli syntynyt Luojan sääteestä, kuten aina ihminen tuntee sen halvan, alhaisen tai väärän teon jälkeen.

Hän oli nyt maahan lyöty. Katkera itku nousi kurkkuun. Hän tunsi seisovansa isänsä ja koko maailman edessä porttona, _alastomana_... Hän lymyytyi, itki ja särkyi tomuksi.

Mutta nuori pappi jatkoi puhettansa, luottaen Jumalaansa myrskyssäkin. Hän selitti Rannistolle:

-- "Jumala on ääretön ja hänelle ei voi olla mitään siveetöntä. Hän säätää kaikkien maailmoiden luonnonlait ja siveellisyydet. Hän on ääretön _kaikessa_. Kukan ja karjan pakkosiveellisyys on _Hänestä_ siveellistä, mutta se ei ole ihmisessä, samoin kuin toisen lajin luonnonpakko -- tai siveellisyys -- ei kelpaa toiselle... Jos me kerran emme voi karjan ja kasvien tekoja mitata sillä mitä _meiltä_ vaaditaan, miten voimme äärettömän Jumalan olemusta ja tekoja määritellä omillamme! Sitä kohtaa me ihmiset emme ole oikeutetut edes arvostelemaankaan, sillä me emme siihen kykene. Me tiedämme sen, että neitsyt Marian äiteys oli jaloin mitä voi olla ja silloin se oli jumalallinen ja siveä. Sillä jos ei se sitä olisi ollut, ei siitä syntynyt hedelmäkään inhimillisenä olisi voinut jalo ja puhdas olla. Mutta me emme myös Hänen teitänsä ja olemuksensa lakeja voi omiksemme omistaa, yhtä vähän kuin voimme puun tai eläimen elämänlakeja omaan ruumiiseemme sovittaa."

182 182 Hänen henkensä hehkui kuin aurinko, joka nousee selkäveden takaaja ihastuneena katselee aamun armautta. Hänen uskonsa ei järkkynyt minkään epäilyksen kiven edessä. Hän ei loukannut jalkaansa mihinkään kiveen, ei peljännyt astua syvimpäänkään aallon pohjaan. Rohkeana kulki hän tietänsä, riippuen aina kiinni siinä Jumalassa, joka ohjaa maailmoiden ikilentoa ja pysyy kaiken muun hävitessä ja vaihtuessa. Hän johtui puhumaan avioliitosta. Hän selitti, ettei sen solmiamismuoto tee avioliittoa oikeaksi tai vääräksi, vaan se, että se tunnustetaan siveelliseksi, jumalalliseksi, ja semmoisena alistetaan niiden solmiamismuotojenkin alaiseksi, jotka kulloinkin Jumala meille yhteisesti oikeiksi kirkastaa, kuten Hän kirkasti jonkun asian oikeaksi, lakina noudatettavaksi. Hän mainitsi, mitä Jeesus selittää huoruudeksi puhuessaan vaimon päälle katsomisesta, vaimonsa hylkäämisestä ja hyljätyn naimisesta, sekä lopetti:

-- "Jumala muuttaa ja kehittää kasvi- ja eläinkunnan elämänlakeja jalostamalla olosuhteita, joissa ne kasvavat. Niin on avioliitonkin laita, mitä sen solmiamismuotoon tulee. Noan ja Abrahamin aikana ei ollut käytännössä meidän vihkimistapamme. Samoin voi se nytkin muuttua, kun Herra johtaa mieliämme. Mutta Hän ei jätä _yksityisille_ kasveille vapautta mielivaltaisesti poiketa lajinsa elämänlaeista. Niin ei hän myöskään jätä yksityisille ihmisille vapaata mielivaltaa selittää aviopuolisoksensa kenen kulloinkin tahtoo. Jos sitä yritetään, niin Hän kyliä lyö erehtyneet seurauksilla takaisin oikealle tielle."