Part 11
Suuri kulku kävi läpi maailmoiden. Kuin valo meri vyöryi riemuinen enkelien lauma, joita johti suuri henki... Soiton pauhatessa kohisi se tietänsä pitkin pimeässä eetterissä... Edellä lensi miljoonainen lauma käärmeitä, joilla oli tulisiivet... Niiden kaksihaaraiset tulikielet hohtivat valaisten tietä... Kaikki välkkyi, kaikki hohti... Korkealta hymisi soitto sekä kaunis laulu, hymisi kuin etäinen ukkosilman pauhu... Siellä veisasivat toiset suuret enkelien parvet herransa kunniaksi, seuraten sen kulkua kaikkeuden halki.
Soitto pauhasi... Enkelilauma lensi aatteen nopeudella... Ei ollut tiellä päätä, eikä tienviittaa... Kirkkaimmat vielä tulisina hehkuvat auringot ja kuut ja tähdet vilisivät radoillansa aurinkoina tienvarrella, ilmestyen eteen ja taas jäljelle jääden nopeasti kuin sävähtävä valo...
Sammuneiden maailmoiden laumat tohahtelivat kulkijoiden ohi, mykkinä radoillansa syöksyen... Kaikkeus purki ihmepaljouksiansa kahdenpuolen tietä.
Jo oli tehty suuri kierto. Ylpeänä, suurena pysähtyi Perkele. Hän teki käänteen ja laskeutui Oolavin kanssa nopeasti alas... Hurjan ajatuksen nopeudella syöksyivät he Hallanselän rimpisuolle... Suo hyllyi veden varassa... Pohjaton meri näytti kannattavan sen leväpaljoutta... Sen pohjavedet itkivät ainaista kylmää kosteutta ja mudanhajua... Sitä osoittaen kysyi Perkele Oolavilta:
-- "Tuon ääressäkö paastota nyt aijot?... Aijotko rimmen leväsammaleesta nyt hengellesi saada ravintoa?..."
Hän katsoi kiusattavaan ilkkuvasti... Suolla kurnuttivat ilkeät sammakot... Sen muta kurisi... Kaukaa kuului haikea huuto... Se huuto leikkeli erämaan tappavaa tyhjyyttä... Varis rääkäsi kerran käheästi, ja sitten syntyi vihlova äänettömyys...
Silloin täytti tuska Oolavin sielun... Suolla leijaili ijäinen nälkä ja hänen käsivartensa oli jo heikontunut. Se oli herpautunut nautinnoissa... Hänen henkensä oli tottunut elämän hedelmiin... Suon mudat eivät enää maistuneet hänelle... Katkerana huokasi hän:
-- "Onneton on se, joka itsensä on totuttanut enempään kuin omasta käsivarresta lähtee!... Voi sitä, jonka täytyy elämän herkkujen luota palata suon mutien ääreen!..."
Yhä synkkeni epätoivoinen näky... Suo itki vettä, Oolavin sieluverta... Kavalana lausui Perkele hänelle:
-- "Onnellinen on se, joka tietää mitä on suolla paaston pitäminen!... Hän tietää kiertää suonmutia..."
Sumu laski rimpisuolle... Kostea, kylmähkö viima puhalsi... Oolavi tajusi jo mitä on suonselällä paastoaminen... Mieli muuttui suonmudaksi... Epätoivo täytti koko olemuksen. Se täytti sen kuin kevättulva, joka vesillänsä paisuttaa puron äyräittensä ylikuohuvaksi...
Soitto soi sielun lumona... Perkele loihti Oolavin eteen kasan kiiltäviä kulta-avaimia... Hymyillen lausui hän kiusattavalle:
-- "Siinä on sinulle taika-avain... Puhu sillä, niin kivet leiviksi tulevat!"
Kulta hohti, suo kurisi... Ei ollut vielä aivan Oolavin henki valmis... Se epäili... Illansuussa tehty päätös veti häntä isän syliin... Se kirkasti hänelle suuren anteeksiantamisen, värjäsi sen aamuarmaaksi auringoksi. Se purppuroi kultahohteellansa kaislaisen rannan, jossa onkija lauloi aamulauluansa, kun kylläinen, kaunis veden karja pulahteli veden pintaan, ottaen siinä aamukylvyn, hyljäten ongen herkut, ja hän itse jo meloo ruuhtaan kotirantaa kohti... Sen näki Oolavi... Koti kutsui vielä kerran... Pois oli julma Siinain vuori, joka äsken jylisi taipaleella... Perkele lausui silloin itseksensä:
-- "Jehovan ansaa hän taas ikävöitsee... Ei hätää toki: epäilys ei lakkaa, ennen kun saapi täyden siemauksen minua taikka Häntä, Jehovaa... Ja hän on tulvillansa epäilystä..."
Hän vihjasi. Silloin ilmestyivät rimpisuolle raatajien joukot...Nääntyneinä muuttivat he suon mutaa ja levää leiväksi... Jokainen leipäpala oli ostettava otsan hiellä Häneltä, joka pilvellänsä kantaa kasville vettä ja auringollansa seuloo sille valoantimiansa.
Työ oli kova. Karvas hiki valui ryntäitä pitkin maahan, karpaloiden, kirvellen ruskettunutta ihoa... Syvään uurtuneet rypyt koristivat otsaa... Käynti oli raskas... Hartioita painoi kumara... Ei koskaan joutanut silmä levolle kukan kauneuteen, ei korva saanut siemausta niistä lauluantimista, joita sille jakeli lintuparvi. Ei ollut aikaa nauttia niistä... Täytyi kantaa yöt päivät otsanhiki-uhriansa Hänelle, joka sen uhrin kerran oli kaikille säätänyt.
Yhä ahkerammin raatoivat orjat... Yhä kuumempana valui otsanhiki...Oolavi huomasi sen olevan hänen oman, tulevan osansa... Mieli masentui... Epätoivo nousi kevättulvillensa... Perkele huomasi aikansa tulleen ja antoi muuttua näkynsä: Etäällä nousi nyt kuulu Harhasaari. Se kohosi linnoineen ihanan runolammin ulapasta, kohosi kauniina niin kuin käen kukkuminen, joka helähtää kuin hopeaisin helske koivukankaan kauneudesta, lintuparvien kevätlaulujen ja huilun sävelten seasta, kiitellen kaunista kaikua, joka tuo vuoren tervehdystä koivun latvassa kukkujalle... Siellä Harhasaaren lumomailla, runolinnoissa ja lammikoilla taikka metsissä lymyten eleli väki huoletonna... Sillä ei ollut siellä muuta työtä kuin elää elääkseen... viedä päivä aamustansa iltaruskovuoteellensa... saatellen sitä, niin kuin ihaninta morsianta... Jokaisen vyöllä kiilteli kultainen avain. Se oli kaunis taikasauva, jolla käskiessä puhkeaa raikkaimmat vesilähteet vuoren kylkeen, pulputen vettä janoisen eteen... totellen kuin vuori Mooseksen sauvaa... Sen avaimen käskystä muuttui karuin kangas ihanimmaksi Eedeniksi, levittäen viileän varjon lempiville... Herkut, viini, hedelmät ilmestyivät itsestänsä valmiiksi joka päivä ruoka-aikana ilman avaimen omistajantyötä, ikäänkuin niitä kasvaisi itsestänsä.
Sen kaiken antoi kulta... Se sitoi työhön suuret orjajoukot... Se sitoi ne kahleilla, joita ei näe ihmissilmä... Ilman vartijoita raatoivat ne kullan haltijan hyväksi... Sen puolesta kantoivat ne otsan hiki-uhriansa Hänelle, joka uhrin, rukouksen, hyväntyön ja nuhteettoman elämän on saapa jokaiselta _itseltänsä_.
Korkeudesta hymisi lumolaulu... Aurinko valoi runovaloa... Se valo värjäsi Harhasaaren satulinnat lumoaviksi... Se kaunis näky huikaisi Oolavin hengen hohteellansa... Sielu suli tyyten hekkumoihin, värisi niille, herpautui, raukesi... Kultakuume syöpyi siihen taaskin... Sen nähtyänsä kuiskaili hänelle saattajansa taas:
-- "Suo orjajoukon raataa edestäsi!... _Kullalla_ itse avaa vuorenkiveen ne lähteet, joista onni pulppuaa... On otsanhiki avaimista huonoin, kun edessäsi on suo ja kova kivi ja niitä täytyy sillä leiväksi muuttaa."
Sanat lumosivat Oolavin... Hän valmistui... Kiusaaja vei hänet nyt korkealle vuorelle... Sen huipulta avautui Oolaville uusi Harhasaari: nyt oli saarena jo koko maailma: sen rikkaus... loisto, sen orjajoukot... kunnia ja viini... Kaikki antautui kulta-avaimille... Viini lorisi, kaunis tyttö tanssi... Huuli antoi mehevimmät suudelmansa, kun kulta-avain huuleen hiljaa koski... Se kulta käski oikeuden vaakaa... Ja kun se käski onnenpyörää, pysähtyi sen kulku oitis... Kuin nöyrä ratsu odotteli se käskijäänsä vain. Kavalana lausui Perkele:
-- "Tuon kaiken saat, jos avaimeeni tartut..."
Oolavi oli jo valmis... Tuukkalan ja Ranniston ja Martvan pelastus sävähti häneen kulta-avaimesta.
Se sävähti kullan hohteena, joka ihanalla välkkeellänsä huikaisi silmän sokeaksi... Ja silloin hänen suuri kiusaajansa lausui hänelle kasvoilla jumalaiset, viisaat eleet, ja osottaen terävintä kirkonharjaa:
-- "Suon, kivet, sekä kirkonharjan sinulle antanut on Hän joka hikeäsi kuin peto verta vaatii sekä imee... No... kirkonharjakin ehkä on lahja... Onhan se korkeahko istuimeksi... Vaan muista toki, pidä aina mielessäsi: Teräväsärmikäs on kirkon harja!... Se epämukava on istuimeksi, varsinkin kun sinne ei yllä huuli, joka herkullista suudelmata tarjoo... Ei siellä myöskään armas viinilähde lorise kauniin kukkapensaan alla... ei syli lämmin tarjoa sulojaan..."
Yhä toivottomampana kuvastui Oolaville Hallan selkä... Toisaalla loistivat maailman rikkaudet... Otsanhiki tuntui tehottomalta avaimelta, kulta kaikkivoivalta. Voiton ilo säteili Perkeleen silmistä. Korkealla vuorella seisten lausui hän kiusattavallensa:
-- "Minun sortumattomana temppelinharjanani on tämä vuorenhuippu, jolla seisot... On edessäsi kaikki toivottava... Ja kaiken sen saat kulta-avaimella... Saat _avaimenkin_ minulta, jos tahdot... Sen saat jos Hänen kirkonharjaltansa laskeudut pois ja lakkaat kulkemasta kapeaa tietä, joka Häneen vie... Siis nouse tänne minun vuorelleni, niin kaikki, mitä jaksaa silmä nähdä ja mitä jaksaa himo odottaakaan sinua odottaa jo ottajakseen... Myös Tuukkala ja Martva pelastuvat, jos tartut noihin kulta-avaimiini... Jos täällä Korkealla vuorellani kumarrut nyt vain minun edessäni, niin annan sinulle oitis koko maan..."
Hyvän ja pahan valtalaulut pauhasivat taas korkeudessa... Sävelpilvet vyöryivät rajuina, toisiansa kumoon syösten... Sen pauhinassa laskeusi Oolavi Jumalan temppelinharjalta alas, nousi korkealle vuorelle ja laskeutui Perkeleen eteen polvillensa...
Yhä valtavampina pauhasivat suuret sotalaulut... Perkele nautti voitostansa... Meteorikruunu valoi hohdettansa vaipaksi hänen hartioillensa... Kirkkaat tulisoihdut leimusivat käärmeiden suusta kaksihaaraisina tulikielinä... Se sekottui ihmissoiton sävelpauhuun... Sen kantamana kohahti kaunis saattojoukko siivillensä. Kaiken hohtaessa kulki se suurten ihmistöiden ohi kiitäen pauhinalla paluutietänsä myöten... Perkele vei kiusattavan, antautuneen hengen voittokulkueessa maan päälle häntä siellä palvelemaan.
Kun mies seisoi Perkeleen temppelin harjalla.
Maailmoiden ikilento pauhasi radoillansa. Jokaista, ken niiltä poikkesi, kohtasi tulinen tutkain.
Oli suunniteltu ryöstöpäivä.
Väsyneenä, menehtyneenä heräsi Oolavi loistavasta unestansa kylmään, jäytävään todellisuuteen. Hän istui vuoteen reunalla tuskaisena, alakuloisena ja hikisenä. Aluksi ei hän muistanut mitään, eikä tajunnut mitään. Tylsänraukeat ajatukset kiintyivät sillanrakoon, tai johonkin vähäpätöiseen, kuten kärpäsen surinaan, lattialla olevaan rikkaan ja uunin peltien ränsistymään. Hän ei jaksanut ajatella senpäiväistä ryöstösuunnitelmaakaan, oli sen aivan unohtanut.
Juotuansa lasin vettä, istahti hän tuolille, nojasi kyynärpäät polviinsa ja kumartui käsiensä varaan. Illalliset mietteet alkoivat silloin selvetä, kirkastua kuin nouseva, surullinen aurinko. Hän muisti halunsa ja päätöksensä palata katuvana kotiin ja alkaa uudestaan Hallanselältä, josta oli pois lähtenyt, tullut elämää hakemaan. Hän punnitsi sitä päätöstä, virkistyi jo siitä hieman ja näki siinä pelastuksen.
Mutta sitä punnitessansa tuli hän taas ajatelleeksi kotiin saapumista. Hän kuvitteli, miten isä ja äiti ottaisivat hänet vastaan. Kaikki iloitsisivat... palvelijat keskeyttäisivät työnsä... kahvi kiehuisi... illalla lämpiäisi sauna... naapurit tulisivat tervehtimään...
Ja silloin johtui ajatus siihen hetkeen, jona kaikki paljastuisi... Hän alkoi vapista... Hän muisti, että Tuukkala menee velasta, ei jää Hallanselkääkään, mistä uudestaan alkaa... Kylmä pureva todellisuus nousi hänen eteensä kuin usva, joka nousee äkkiä suosta ja peittää kylmiin sumuihin aamuauringon, joka on juur'ikään noussut poutakirkkaana, heinä-ilmaa lupaavana. Jäävuori vyöryi sitä ajatellessa hartioille. Kylmä hiki vuoti virtana ja kädet herposivat.
Epätoivon rusentamana kutistui hän kokoon, tylsistyi uudelleen ja tuijotti lattiaan ajatuksettomana. Viimein alkoi hän taas hapuilla pelastusta, yritti jotain ajatella. Ajatukset tekivät aina saman kiertokulun, hajosivat ja tylsistyivät ja taas virkosivat hetkeksi. Hän hengitti raskaasti, muisti Martvaa, jonka raskaudesta hän ei tiennyt. Hän masentui yhä enemmän. Huone pimeni silmissä. Hän ei tuntenut enää aikaa, ei paikkaa.
Ja kun ajatukset taas alkoivat tehdä työtänsä hitaasti, muistuivat hänen mieleensä öiset unennäkönsä, kauhunsa ja ilonsa, jotka olivat johtuneet illallisista sekavista ajatuksista. Niistä johtuivat mietteet kultaan... kullasta päivän suureen tehtävään, ryöstöön... siitä Tuukkalan ja Ranniston pelastukseen... rahojen sijoituksiin ja kotiin paluuseen... Kymmenet kerrat kiersivät ajatukset saman tien. Hän ei laskenut itse ryöstöä, ei sen vaaroja, ei rikoksellisuutta, mutta tulosta. Hän lohdutteli itseänsä saaliilla ja uudella elämällä, itse ryöstö oli ainoastaan kuin joku tavallinen, luvallinen teko. Se ei häntä rasittanut. Häntä painosti ja masensi elämä yleensä, nykyinen tilansa ja tylsistynyt tunne ja vaistomainen tietoisuus elämänsä rikollisuudesta.
Uudestaan ja yhä uudestaan punnitsi hän sitten ryöstöä tai kotiinpaluuta tyhjin käsin. Viime mainittu aikomus loihti aina lopuksi hänen eteensä kuvan Tuukkalan onnettomuudesta ja Martvan perikadosta. Hän ihmetteli, miten hän oli välillä unohtanut Martvan milt'ei kokonaan ja vasta eilen ja nyt alkoi hänen tähtensä peljätä ja hävetä. Hän ei käsittänyt sitäkään. Onnettomuuden suuruus kirkastui yhä suuremmaksi: Se tukahdutti lopulta kaikki järkeilyt ja laskelmat. Pakkoluovutus kuvastui ainoana pelastavana oljenkortena. Jäytävä, jääkylmä todellisuus painoi häntä sille polulle, ja hän itse näki lopulta, että muu ei enää auttanut.
Ja kun ihminen on tehnyt viimeisen epätoivoisen päätöksensä, rauhottuu hän ja tylsistyy. Niin kävi Oolavinkin. Hän joi suuren lasillisen viiniä, pukeutui, otti aseensa ja pienen pommin ja läksi sovittuun paikkaan tapaamaan toisia.
* * * * *
Puoli-pilvinen päivä lähestyi jo puolipäivän tienotta. Taivaalla ajelehti vaaleita, kuivia pilven-häikäleitä. Varjot kulkivat maassa niiden kuvaisina. Tuon tuostakin solui pilvi auringon eteen salvaten tien sen valolta, solui ohi ja avasi taas pilvenraon valon tieksi. Tuuli ryöpäytteli joskus katupölystä pienen pilven ja viskasi sitä kulkijoiden silmille.
Eräässä kadunkulmassa odotteli Oolavi sovittua merkkiä vastapäätä olevasta pankista. Sitä varten oli yksi ja toinen siellä aina jollain asialla. Varrottiin hetkeä, jolloin väkeä olisi vähimmän. Hän ei huomannut mitä hänen ympärillänsä tapahtui, ei pölyä, ei kulkijoita, ei valo- ja varjopilvien ainaista vuorottelua. Kaikki synkät ajatukset olivat haihtuneet. Hän ei muistellut Tuukkalaa, ei omaa tilaansa. Kaikki ajatukset olivat kiintyneet ryöstöön. Kuumeisesti laski hän tehtäväänsä ja pakoansa, järkeillen:
-- "Ensin hyvin kylmäverisesti sisään... hiukan ylpeänä... Kun on hetki, silloin kuin peto... Ne toiset seisovat aseet ojona, minä ja Harteva kassaan... Eiköhän Harteva pelkää!... Tietysti se pelkää... voi pilata vielä asian!..."
Hän kiukustui jo Hartevalle siitä, että se muka arkailee ja pilaa asian. Kun se harmi oli mennyt, jatkoi hän taas suunnitelmaansa, järkeillen:
-- "Sitten ei ole aikaa siekailla... Rahat hyvin joutuin talteen... Onkohan miten suuria setelitukkuja... Ja eivät suinkaan ole hajallaan, vaan käärittyinä..."
Hän johtui siitä muistelemaan omia rahatukkujansa. Niistä johtui ajatus hetkeksi pörssiin, parooni Geldnersiin ja muihin. Sitä tietä palasi hän taas aineeseensa, jatkaen:
-- "Täytyy olla Hartevaa rohkeampi... Se pöyhkeilee aina, vaikka ei riittäisi minulle voimissa läheskään... Tietysti ei riitä... Ja tietysti se hätääntyy ja pilaa asian!..."
Ja taas hän raivostui Hartevalle, ollen varma, että tämä hätääntyy. Hän käveli kiihkoisena edestakaisin, soimasi Hartevaa ja muisteli monia tapauksia, joissa Harteva oli ollut tuhma ja arka. Parin minuutin ajan hän aivan vihasi häntä. Aivojen työ oli pelkkää sairaloisuutta ja kuumetta.
Kun hän oli hetken kiukutellut Hartevalle, jatkoi hän suunnitteluansa:
-- "Poistuessa täytyy olla hyvin kylmäverinen... Ensiksi tätä katua... alussa, jos ei ole hätää, hitaasti... vasta ensi kulmassa nopeasti... Jokirannalla tulee metsä ja siellä ovat tiet jo tarkastetut..."
Hän innostui, käveli kuumeisena ja tuskitteli, kun ei jo merkkiä näkynyt... Sitten alkoi hän taas jatkaa pakosuunnitelmaansa, ajatellen:
-- "Jos taas hätä tulee, niin silloin on paras olla rohkea... Jos sattuu, että ajavat takaa ja ovat kiinni saamaisillansa, silloin hyvin rutto käännös ja laukaus... Kun yksi kaatuu, säikähtävät toiset..."
Hän kiihtyi kiihtymistänsä. Korvat olivat jo lummessa, hän ei kuullut mitään. Hermot olivat tuliset, aivoissa riehui sairaloinen työ. Hän kertasi ajatuksensa uudestaan ja taas uudestaan, hätäili ja kiukutteli, kun sovittua merkkiä yhä ei näkynyt.
Mutta kun sovittu merkki vihdoin näkyi, herposivat hänen polvensa niin, että hän toin tuskin voi liikahtaa. Kädet vapisivat. Päähän tulvasi kuuma veri. Hän seisoi hetken tyrmistyneenä.
Katsahtaen eteensä huomasi hän Hartevan astuvan juuri sisään. Se rohkaisi häntä. Hän sai voimansa takaisin ja lähti pankkiin rauhallisen näköisenä, vaikka sisällisesti tulisena. Sisälle astuessansa ei hän voinut olla arasti ympärillensä katsahtamatta.
Kaikki oli hetken aikaa rauhallista. Ryöstäjät suorittelivat teennäisiä tehtäviänsä levollisina. Kukaan ei edes toiseensa katsahtanut. Oolavi järjesteli näön vuoksi papereitansa, varustautuen muka asiaansa toimittamaan.
Silloin kuului kuiva, käskevä komento:
-- "Kädet ylös!"
Tyrmistyneet virkailijat kavahtivat kauhuissansa ylös ja nostivat kätensä pystyyn. Jokaisen rintaa kohti oli tähdätty pistooli, jonka hana nousi jo puoli lyöntiin.
Silloin pääsivät Oolavissa irti kaikki petomaisen ihmisen halut. Verenjanoisena eläimenä syöksyi hän kassaholviin, loikaten kaiteen yli yhdellä hyppäyksellä. Hän sysäsi Hartevankin tieltänsä kumoon ja hyökkäsi holviin kuin peto, joka syöksyy palavaan pesäänsä, pelastamaan pentujansa... Silmät kiiluivat... Raivoissansa ei hän jaksanut tarkastella missä rahat olivat... Hän kiskoi kassakaappien ovia auki... penkoi nopeasti papereita, huomaamatta edes mitä ne olivat... Hän sieppasi rahasäkin ja paiskasi sen taas pois, huomattuansa rahat kupariksi... Säkki halkesi... Sisältö levisi lattialle... Pankkihuoneessa oli haudanhiljaista... Hän sieppasi toisen säkin... siinä oli hopeaa ja sekin sai mennä... Hän penkoi salaman nopeudella, mitä käsiinsä sattui... töytäsi Hartevan syrjään ja etsi aarretta puoli sokeana... Väliin pääsi hänen huuliltansa raaka, hermostunut kirous.
Viimein löysi hän säkillisen kultaa... Sormet tulisina tarttui hän siihen... Mutta se oli liian vähän... Hän raivasi edelleen... viskoi papereita lattialle... syöksyi kaapilta kaapille... Hiki valui otsalta, mutta hän ei sitä huomannut.
Äkkiä sai hän käsiinsä setelivaraston ja alkoi ahdata sitä laukkuunsa ja poveensa... Hän ei tarkastellut mitään, ei ajatellut mitään... Pedon vimmoin sulloi hän täyteen kaikki säilönsä... Kun niihin eivät kaikki mahtuneet, kiirehti hän Hartevaa:
-- "Ota nyt!... Ota sukkelaan!... Perhana!..."
Yhdellä harppauksella syöksyi hän sitte saaliinensa pois holvista, loikkasi kaiteen yli ja poistui Hartevan seuraamana, toisten jäädessä pariksi se kunniksi vielä vahtia pitämään. Heitä varten viskasi Oolavi ja Harteva sopimuksen mukaan kultasäkkejä oven suuhun, josta he voivat ne poistuessaan kiireesti mukaansa ottaa.
* * * * *
Viimeiset miehet lähtivät jo pankista ottaen mukaansa heille varatun rahataakan ja syöksyivät väkijoukkoon. Oolavi oli pääsemäisillänsä kadunkulmaan, jossa hän olisi voinut hävitä näkyvistä. Mutta silloin kuului huuto:
-- "Tuolla menee yksi... Ottakaa kiinni!..."
Hänen jalkansa vavahtivat... Puristaen kaikki tahdonvoimansa tekeytyi hän rauhalliseksi... Hän tuskin kiirehti askeleitansa... ei katsonut taaksensa, ettei huomattaisi asian koskevan häntä. Takana yltyi huuto:
-- "Ottakaa kiinni!... Ottakaa rosvo kiinni!..."
Hän kuuli juoksua ja hälinää... Väkijoukko läheni... Hän oli tulikuuma... Vihdoin pääsi hän kadunkulmaan... Siitä alkoi lyhyt poikkikatu... Hän huokasi helpotuksesta ja syöksyi raivoisassa juoksussa pakoon... Huuto yhä koveni takana... Katu, jota myöten hän juoksi, oli tyhjä... Raha taakka hiukan rasitti häntä, hidastutti juoksua, mutta hän ei luopunut siitä... Siinä oli hänen elämänsä.
Hän juoksi kuin peto... Joku kulkija sattui tulemaan portista hänen jalkoihinsa. Hän syöksyi suoraan, ja tielle sattunut pyörähti hänen jaloissansa kuin pöly tuuliaispään vihurissa... Hätäisesti vilkaisi hän taaksensa ja näki ensimäisten takaa-ajajien kääntyvän poikkikadulle, juuri kun hän oli siltä toiselle kadulle kääntymäisillänsä... Oikealta kuului huutoa ja lyhyt laukaus... Hän vilkaisi sinne ja näki poliisien juuri syöksyvän käsiksi Hartevaan, joka kaatui luodin lävistämänä.
Muuta ei hän tapauksesta tajunnut... Korvat menivät lumpeen, silmissä pimeni... Hän syöksyi eteenpäin yhä hurjempana... Pari kolme vastaantulijaa ei huomannut kiinnittää häneen huomiotansa, sillä he kiiruhtivat juosten katsomaan sitä huutavaa joukkoa, joka oli nujertanut haavotetulta Hartevalta aseen ja sitoi häntä... Hartevan kiinnijoutumisesta hän toivoi itsellensä pelastusta... luuli kiinni-ottajiensa kääntyvän sinne, tai ainakin pysähtyvän hetkeksi katselemaan... Sillä aikaa ehtisi hän metsän reunaan...
Sivullensa vilkaisematta syöksyi hän yhä nopeammin tietänsä... Mutta kiinni-ottajat eivät pysähtyneet... Hän kuuli taas niiden huudot... Pari vastaan tulijaa pysähtyi ja hämmästyneenä jo yritti sulkea tien... Nopeasti vetäisi hän aseensa ja yrittäjät kaikkosivat silloin kuin akanat tuulen tieltä.
Jo oli hän metsän reunaan pääsemäisillänsä... Takaa-ajajat jäivät askel askeleelta jäljelle, sillä hän oli verraton juoksija... Hän huomasi niiden äänen kuuluvan aina vain loitompaa... Pelastus oli hänestä varma... Hän uskalsi jo hengittää ja vilaista taaksensa... Kiinni-ottajat olivat lähes puolta kauvempana kuin lähtiessä...
Nyt oli hän varma pelastumisestansa ja kiirehti juoksuansa... Puuttui enää pari kolme askelta ja hän olisi ollut tiheäpensaisen metsän suojassa ja siellä hänellä oli kaikki valmiiksi suunniteltu... Satuloitu hevonen odotti ja pakotie oli viisaasti järjestetty...
Mutta silloin ilmestyi tielle hänen eteensä joukko harjoituksista palaavia sotamiehiä... Hän tyrmistyi, hätäytyi, oli menettää mielenmalttinsa... Takaa ajajat huusivat sotamiehille miesvoimalla:
-- "Ottakaa rosvo kiinni!... Ottakaa kiinni rosvo!"
Sotamiehet käsittivät asian ja heti oli pakotie tukittu... Hetken epäröi Oolavi, silmänräpäyksen vain... Seuraavassa tuokiossa syöksyi hän oikealle, jonne kääntyi pieni polku... Alkoi uusi kilpajuoksu. Sotamiehillä ei ollut patruunia, joten ampumisesta ei ollut pelkoa... Takaa kuuluivat yhtenäiset kehotukset: "ottakaa kiinni!"... Vastaan tuli mies, sieppasi seipään ja aikoi tuketa tien... Oolavi ojensi aseensa... Kuului pamahdus ja mies kaatui hengetönnä tielle, Oolavin hypätessä hänen ylitsensä.
Taas jätti hän kiinni-ottajansa ja oli pääsemäisillänsä metsän suojiin, kun sieltä ilmestyi miesjoukko ja huudon kuultuansa tukkesi häneltä tien... Hän ei enää käsittänyt mitään... Sokeana kääntyihän polulta oikealle ja hyppi kivikkoa myöten eteenpäin... Ajajat seurasivat kintereillä. Hän oli jo kolmelta puolen saarrettu.
Äkkiä tuli joki eteen... Hän vilkaisi sivullensa ja huomasi olevansa piiritetty... Nopeasti viskasi hän kultasäkin jokeen ja syöksi itse perässä, alkaen voimakkailla vedoilla uida vastaiselle rannalle... Takaa-ajava joukko syöksi rantaan... Kuului sekava melu... Neuvoja annettiin, mutta kukaan ei voinut mitään tehdä.
Viimein saapuivat poliisit pistooleinensa. Hänen käskettiin henkensä uhalla pysähtyä... Oolavi ei totellut... Silloin pamahti laukaus ja luoti suhahti ilmassa... Silmänräpäyksessä painui Oolavi veden alle.
-- "Sattui!" -- kuului rannalta. Väki levähti... Poliisi lähti noutamaan venettä, jättäen vahdit paikkaa vartioimaan. Alempana pulahti virta.
-- "Tuolla menee jo ruumis", -- lausui joku rannalta.
Virta pulahti vielä kerran. Joku ihmetteli:
-- "Kas miten nopeasti virta käy..."
Mutta pian räiskähti vesi vastaisella rannalla ja aalloista hyppäsi maalle Oolavi, joka oli itse painautunut veden alle. Väkijoukon voimatonna huutaessa hävisi hän metsään. Harteva oli kiinni-ottaessa kaatunut luodin lävistämänä ja kuollut tuntemattomana. Toiset olivat pelastuneet viskaamalla kadulle rahansa, joita kokoomaan takaa-ajajat pysähtyivät.