Part 10

Eräästä puistoteatterista oli öinen väki poistunut. Jäljelle oli jäänyt ainoastaan kepein kuona, myöhäisimmät, varsinaiset yksityishuoneiden asukkaat, huvipaikan kotiutuneimmat yököt. Salissa soitteli vielä orkesteri yhä harvenevalle joukolle. Eräässä suljetussa yksityishuoneessa istuivat Oolavi, Harteva, Horsma, Voima ja Ilanne sekä kolme heihin liittoutunutta venäläistä. Kaikki olivat hurjalla päällä, eikä Oolavi enää ollut johdettavana: Selvästi voi nähdä, että hän oli kohonnut Hartevan rinnalle, milteipä hänen sijallensa, joukon ensimäiseksi, sen sieluksi. Viini ja samppanja virtasi. Kalliit sikarit levittivät hyvänhajuista savua. Kuului uhmailuja, ja villiytynyt luonto puhkesi räikeäksi, renttuilevaksi ylvästelyksi.

-- "Siis se on päätetty, että huomenna me tulemme miljoneereiksi... Joka ei jänistä, hän koskettakoon tikarillansa tuohon", -- lopetti Oolavi keskustelun suunnitellusta pankinryöstöstä, ojentaen samalla kirkkaaksi hiotun tikarinsa.

Seitsemän tikaria koski hänen ojennettua tikarinsa terää. Kuului uhkarohkeita huudahduksia. Silmät paloivat. Katseet leimusivat villeinä. Jokaista huumasi viini ja kulta ja ahdisti entisen huonon elämän tulos: heidän nykyinen tilansa. Kyselyt ja aprikoimiset tukehtuivat ja ihminen vaani saalistansa kuin nälkäinen peto.

-- "Hyvä!... Ja nyt lasit täyteen ja pohja pystyyn!" - huudahti Oolavi, heti kun vala oli vannottu.

Hän kulautti lasinsa pohjaan ja käveli reippaana huoneessa. Jostain läheisestä huoneesta kuului pianon soittoa, huolettoman kylälaulun rimputusta. Oolavi alkoi laulaa sen säestyksellä rehentelevänä, uhmaavia liikkeitä tehden. Hän lauloi:

"Kaks' on mulla ystävää: viini sekä puukko. Niillä huoli häviää, lähtee tytön suukko. En mä sure. Hirttonuora mulle on kuin kaunis huora, joka mua käsin kaulaa, muka hirttääkseen, ja laulaa sekä tanssii... Hih... Hei!... Hih!"

-- "Hih!" -- hihkasi koko joukko, sekä kertasi villinä:

"joka mua käsin kaulaa, muka hirttääkseen, ja laulaa sekä tanssii... Hih!... Hei!... Hih!"

Joku joukosta tanssi laulun sanojen mukaan muutamia askeleita venäläistä villiä kansallistanssia "prissakkaa". Juominki yltyi. Mielet hurjistuivat. Viini huuhteli alas kuoleman ajatuksia. Kun ne häilähtivät liekkiin, sammutettiin ne oitis juomalla. Oolavi kävi yhä hurjemmaksi. Tuukkalan koski ei ollut hänelle turhaan hurjia kehtolaulujansa laulanut. Hän kulki nyt tietänsä kuin nälkäinen hyeena, joka harja pystyssä syöksyy nopsana pakenevan saaliin jäljestä, sivulleen katsomatta, mitään ajattelematta. Oma häpeä ja häviö sekä Ranniston ja Tuukkalan kohtalo ajoivat häntä, seurasivat häntä pedonjuoksussa kintereillä, ruoska kädessä. Hän syöksyi sitä kujaa pitkin, jossa epätoivo ja kauhu iskevät armottomasti joka askeleella tuliruoskallansa.

Viinin yhä virratessa alkoivat hänessä katkeilla poikki ihmisyyden viimeiset arimmat jalouden kielet. Reuhatessansa löi hän erästä venäläistä olalle ja kysyi räyhäten:

-- "Kuule, Vaanja!... Onko sulia ollut monta henttua?"

-- "Ei kuin yksi kerrallaan, mutta monta päivässä", -- pöyhkeili Vaanja vastaukseksi. Oolavi kiitti häntä renttuillen:

-- "No, se on hyvä!... Se on oikein, että monta päivässä..."

Hän matki liikkeillänsä venäläistä tanssia ja lauloi:

"Kihlasormus mulla ei sormessa vaan loista, vaikk' on mulla helluja nyt jo viisitoista."

Riemastunut joukko kertasi taas kovalla äänellä:

"vaikk' on mulla helluja nyt jo viisitoista."

Vaanja kertasi säkeet vielä uudelleen, yksin renttuillen käsi Oolavin kaulassa. Ne kerrattuansa hän retusi:

-- "Kuule, Oolavi... A, Oolavi?"

-- "No?... Kysy loppuun!" -- komensi Oolavi. Toisista kinasteli pari keskenänsä jostain, toiset seurasivat Oolavin ja Vaanjan puhetta. Vaanja tiedusteli rähinän seasta:

-- "Onko sulla vakituinen hellu?... Rakastajatar, tarkotan... Minulla on oma vakituinen rakastajatar ja hyvä, vaikka ei pitkä-ikäinen."

Seurue oli kuullut kysymyksen ja yhtyi siihen, huutaen:

-- "Onko sinulla Oolavi vakituinen rakastajatar?"

Silloin Oolavi alkoi polkea jalkoihinsa loppuakin siitä jalosta ihmisestä, joka vielä nosti hänessä päätänsä. Martvan nimi poltti vielä hänen huuliaan tämmöisessä tilaisuudessa... Se nousi niille... kirpeli... pisteli neulateränä hänen olemuksensa jaloimpia kohtia... Siinä nimessä oli sittenkin vielä pyhää... jaloa... puhdasta. Hän epäröi sitä mainita. Huulet hehkuivat tulisina. Räyhäävä joukko uudisti:

-- "A, Oolavi!... Onko sulla vakituinen hellu?... Hei, onko?"

Oolavi kaatoi lasinsa täyteen... Martvan kuva häilähteli hänen edessänsä... Se häilähteli puhtaan lapsuus-ajan Martvan kuvana, poskipuhtaana, pieni rukouskirja kädessä ja hernekukka tukassa.

Peitelläksensä syyn, miksi ei vastaa, sytytti hän sikarin, kuin viivyttäisi se muka vastausta. Joukko tiukkasi edelleen:

-- "Jos ei sinulla ole vakituista rakastajatarta, niin se pitää ottaa... Joko kutsun viinurin ja käsken tuoda vakituisen tytön?..."

-- "Sano suoraan, jos ei ole!... Hih!" -- hihkui Vaanja.

Martvan avuttomat silmät vilahtivat Oolaville. Katkera pala nousi vielä kurkkuun. Rähinä yltyi huudoksi. Joukko piiritti Oolavin ja tiukkasi yhä:

-- "Sano onko sinulla rakastajatar, vai pitääkö hankkia..."

-- "Huutakaa viinuri ja käskekää tuoda tyttö!... Viinuri... Ihminen!... Hei, ihminen!"

-- "Ei sillä ole rakastajatarta... se on vielä lapsi... Mene, Yrjö, hae sille tyttö!" -- viisasteli Horsma.

Sana "lapsi" koski Oolaviin. Hän ei tahtonut olla "lapsi"... Harmiansa salataksensa tekeytyi hän huolettomaksi. Joukko ei hellittänyt, vaan tenäsi yhä ivaillen:

-- "Oletko sinä noin suureksi iljennyt kasvaa, ilman vakituista rakastajatarta!... Oi-joi, Oolavi!... Suuri lapsi!..."

Oolavin miehentunteet ärtyivät ja loppumattomiin kertautui hänelle ivailu:

-- "Oolavi!"

-- "Aa, sinä, Oolavi..."

-- "Suureksi mieheksi ilman omaa henttua!"

-- "Hei, Oolavi!... Eikö sinulla todellakaan ole ominaista kultaa?"

Se pisti Oolavia. Luulo, että häntä ivataan niin arassa asiassa, olisi saanut hänet tällä hetkellä valehtelemaankin. Sitä alhaista sieluntilaa kehitti hänessä myös päihtymys, huumaus ja kuoleman kanssa leikkiminen. Hän oli valmis häpäisemään kaikkein pyhimpänsäkin. Joukko ivaili edelleen. Hän ärtyi.

Ja silloin polki hän lokaan jalojen tunteittensa viimeiset rippeet, muuttui elukaksi, kulautti lasinsa pohjaan ja ylvästeli:

-- "Jos olisi rahaa niinkuin rakastajattaria, niin miljoneeria olisimme, ennen kun ehdimme huomenna rikastua... Tällä pojalla on henttu joka itkee, ja semmoinen henttu onkin, joita ei joka oksalta oteta!"

Hänet keskeyttivät riemuitsemisen huudot:

-- "Hurrataan sitten Oolaville... Hällä on henttu!... Hurrataan!..."

-- "Hurrataan!"

-- "Hurrataan Oolaville!... Hurrataan!... Hurraa!"

-- "Huraa!... Huraa!... Huraa!" -- kaikui huuto. Vaanja jatkoi:

-- "Onko sulia hyvä henttu?"

-- "No on semmoinen, että sen joka sormi vastaa viittä tavallista tyttöä kaikkine hynttyinensä", -- ylpeili Oolavi, karvaan palan noustessa kurkkuun ja Martvan nimen polttaessa hänen huuliansa. Hän toivoi, ettei sitä kukaan kysy. Sitä estääksensä hän renttuili, laulaen sen muaksi:

"Kullallani, joka on kaunis ja komiasta linnasta tuotu, on aitta rikas tavarasta ja suukkoihin huuli luotu."

-- "Hei!" -- hihkaisi hän laulunsa lopussa. Koko joukko toisti hihkaisun. Jotkut matkivat prissakkaa: Vaanja kertasi Oolavin viimeisen laulun ja toiset toistivat sen kaksi viimeistä säettä:

"On aitta rikas tavarasta ja suukkoihin huuli luotu."

Oolavi yritti kääntää puheen toisaalle, mutta Vaanja ehti ennen kysyä:

-- "Eh, Oolavi! Missä sinun henttusi asuu?"

-- "Sinä olet nuorukainen, kun sinulla on ominainen hilsu!... Mikä sen nimi on?" -- yhtyi koko joukko. Kysymys satoi kysymyksen perästä. Yhtenä rähinänä kuului:

-- "Missä sinun kultasi asuu?"

-- "Mikä sen nimi on?"

-- "Hei, Oolavi!... Sano tytön nimi!"

Oolavi yritti sivuuttaa kysymyksen laululla ja retuamisella, mutta Harteva astui hänen eteensä ja tiedusteli tärkeän näköisenä:

-- "Oolavi!... Sano sinä tyttösi nimi... Jos sattuu ylihuomenna leskeksi jäämään, niin minä korjaan hänet kelkkaani... Minulla ei nyt olekaan muita..."

-- "Ei tämän pojan tyttö jää leskeksi, ennen kuin on miljoonilla linna rakennettu", -- kierteli Oolavi reuhaamisella. Nimi ei tahtonut huulelta irtautua. Hän tuskastui ja toiset alkoivat taas härnätä. Sateli kiusotteluja:

-- "Se on mustasukkainen..."

-- "Ei Oolavilla olekaan henttua... Se pöyhisti turhaa!" - ivaili Horsma.

-- "Menkää hakemaan viinuria!" -- ilveili joku. Oolavi joi. Rähinä jatkui. Sekaisin tulvi ivailuja:

-- "Oolavi on rakastellut ainoastaan pitkän matkan päästä..."

-- "Oletko sinä rakastajatartasi nähnytkään?" -- kyseli Harteva. Vaima vastasi Oolavin puolesta, ivaten:

-- "On Oolavi nähnyt: Kirkossa käydessään on tiepuolesta katsellut, kun tyttö ohi häilähti..."

Koko joukko nauroi sukkeluudelle. Oolavi joi ja päihtyi. Hän ei enää välittänyt härnäilemisistäkään. Kohottautuen muun joukon yläpuolelle antoi hän niiden jatkaa, tekeytyen välinpitämättömäksi. Sukkeluudet muuttuivat sekavaksi humuksi. Moni tuskin tiesi, mitä suustansa päästi. Joku lauloi välillä huonon kapakkalaulun, toinen hihkaisi sille. Harteva jatkoi kyselyänsä:

-- "Onko se Iltamo sinun rakastajattaresi?"

-- "Eeeei!" -- vastasi Oolavi ylvästellen: "En minä semmoisesta katuharakasta huoli, joka ei osaa muuta, kuin omaa pyrstöään sukia... Se oli minulla, mutta minä annoin sille lähtöpassit näppiin ja sanoin että: vhiu."

-- "Vhiu!" -- vihelsi koko joukko, matkien Oolavin ylvästelevää liikettä.

-- "Annoitko sinä Iltamolle passit pussiin!" -- ihmetteli Horsma.

-- "Älä lemmolla!" -- ihailivat toiset.

Oolavi pöyhistyi. Hän huomasi nousseensa toisten silmissä sankariksi ja kerskui:

-- "Ne semmoiset, kuin Iltamo, ovat minulle ainoastaan väliaikaisia... Minä muutan niitä, kuin paitaa päältä..."

Joukko oli ihastunut. Kateisia ääniä kuului:

-- "Vai annoit sinä Iltamolle erokirjan?"

-- "Annoin, että hei vaan!" -- kerskui Oolavi.

-- "Hei!" -- hihkaisi joukko.

-- "Entä ketäs sinä nyt rakastat?" -- tiukattiin taas. Oolavi oli jo eläimeksi huumautunut. Hän ylpeili:

-- "Rikkaan Ranniston tyttö itkee tämän pojan menoa, jos niiksi tulisi!"

-- "Martvako?... Ranniston Martvako?... Se herran enkelikö... Jo nyt taisit vihdoin panna liikoja paljon lisäksi!" - huusivat suomalaiset. Oolavi riemuitsi kuin kuningas valtakunnastaan.

-- "Se jumalinen Martvako?... Älä lemmolla!" -- ihmetteli Hartevakin, kysyen: "Ja ihanko kokonaan on sinun?"

-- "No enemmän kuin vihille mennessä", -- kerskui viinin ja hurjuuden eläimellistyttämä Oolavi. Nyt oli hän jo astunut inhoittavimpaan rapaan, vieden Martvan elukkajoukon eteen.

Mutta eläimellinen joukko ihaili häntä. Se joi hänen maljojansa, ylisti hänen sukupuolisankaruuttansa. Hän itse päihtyi siitä ja nautti siitä oman tuntonsa äänen sammuttimeksi.

Mutta kun melu hetkeksi hiljeni, kun hurjat mielet väsyivät, nousi katkera ajatus sielusta. Hän näki Martvan kuvan häilähtävän. Rintaa poltti outo tuli. Ihmisyys nosteli vielä päätänsä, joskus heikommin joskus katkerammin. Toverijoukko huomasi sen ja alkoi siitä leikkiä laskea. Oolavi hurjistui silloin. Hän lähti rehennellen ulos ja palasi hetken kuluttua mukanansa joukko mustalaistyttöjä, jotka lauloivat ja tanssivat kesäteatterissa sen vetovoimaisimpina taiteilijoina.

* * * * *

Aamuruskon heikko, ensi puna varastautui jo taivaan rannalle, kun Oolavi palasi asuntoonsa levähtämään. Päihtymys ja epätoivonsyyttämät hurjuus liekehti hänen silmissänsä. Hän ei halunnut mitään ajatella. Sokeana, riemastuneena antoi hän virran viedä venettänsä putoukseen, kuten muinoin Tuukkalan koskeen. Pelastus näytti olevan nyt tulossa. Ja se riemu tukahdutti kaikki muut tunteet hänessä. Se tukahdutti nyt kuoleman ajatuksenkin. Hän uskoi sen pelastuksenvarmaksi ja riemuitsi siitä, laskien taas, miten hän rahat käyttää ja minä päivänä hän kotiinsa palaa.

Kiihkeästi edestakaisin kävellen järjesteli hän:

-- "Viisainta on panna rahat menemään rautateitse, kätkettynä semmoiseen tavaraan, jota ei tullata..."

Hän muisti, että semmoinen tavaralähetys oli hänellä jo valmiina. Innostuneena jatkoi hän:

-- "Kas kun minä en sitä äsken muistanut... Itse istun sitten junassa hyvin huolettomana... Vieläpä tiedustan poliisilta jotain asiaa, jos niitä satun näkemään asemalla... Silloin en herätä epäluuloa..."

Ja kun kaikki oli järjestetty, jatkoi hän:

-- "Heti kun olen pankissa täyttänyt vaillingit, matkustan kotiin... Miltähän nyt koti näyttää..."

Hän pysähtyi äkkiä. Koti oli loihdittu hänen silmiensä eteen. Kertomus tuhlaajapojasta johtui mieleen, kuin loihdittuna... Hän hätäytyi heti. Jalat herposivat ja hän vaipui nojatuoliin istumaan. Päihtymys selvisi muutamassa silmänräpäyksessä, jättäen jäljelle oudon, ilkeän tunteen.

Ja hänen siinä istuessansa tylsistyivät ajatukset, selvisivät ja taas tylsistyivät. Hän muisti Martvan ja sen mitä oli tänä iltana puhunut.

Ja silloin hän sai ikäänkuin halvauksen. Hän tunsi mielensä sanomattoman katkeraksi itseänsä ja kaikkia kohtaan. Kun sitten ajatukset taas alkoivat elpyä, vähä kerrallansa, kuin valkeneva päivä, seisoi hänen edessänsä Martva, ensin hämäränä, sitten aina selvempänä, kirkkaampana... Hän muisti koko hänen kanssansa elämänsä elämän, pikku lapsesta lähtien. Jokainen sana, jokainen leikki... kirkkomatka... soutelut... laulut ja kaikki valkenivat ja kirkastuivat. Martva seisoi hänen edessänsä, ensin pikku lapsena, sitten tyttösenä, jota hän nosteli aitojen yli... Tyttösestä hän kasvoi armaaksi tytöksi, jota kaikki ihailivat ja jumaloivat... Oolavin hätä yltyi. Silmästä herahti kyynel. Hän näki Martvan veneessänsä, kun tyttönen lauloi "Litvan laulua"... kiikussa, kun laulettiin Mirjan tarua, ja veneessänsä, kun hän laski Tuukkalan koskea... Hellimmät kielet soivat taas Oolavissa... Hän vapisi ja itki kuin lapsi... Hän muisteli sitä hetkeä, jolloin hän suuteli Martvan puhdasta kättä pihlajan alla häätanssista lämminneenä... Sen jälkeiset illat soluivat runoina hänen ohitsensa... Hän muisteli kohtauksensa Pietarissa... baletissa ja Cabat'ssa... Kylmä hiki vuoti hänen ihoansa pitkin ja hän värisi... Martva katsoi häneen avuttomana, rukoilevana.

Häneltä pääsi haikea pitkä valitus. Hän alkoi hädissänsä ajatella kotiinsa palaamista semmoisena kuin oli, luopuen pankin ryöstöstä... Tuhlaajapojan iki-ihana kertomus kirkastui hänelle...

Mutta silloin muisti hän taas, että sekä Ranniston että Tuukkalan talojen täytyi hävitä, jos hän semmoisena palaisi... Hän näki isänsä, äitinsä, Martvan ja Ranniston, niiden tuskan ja epätoivon. Kauhu valtasi hänet kokonansa. Ajatukset tylsistyivät taas. Hiki valui virtana. Suuri elämän ristiriita repi häntä armottomin käsin.

Niin taisteli hän kauvan elämän hirmuisimmassa pimeydessä, epätoivo tulisena vuorena hartioilla. Hän koetti tehdä tiliä elämästänsä, eikä jaksanut. Ajatukset kääntyivät taas Martvaan. Hän muisti myös; ne illat, joina oli lukenut hänen kanssansa Harhaman saastaista kirjaa.

Viimein nousi hänessä uusi kysymys. Hän mietti:

-- "Miten minä olen tähän tilaan joutunut?"

Eikä hän jaksanut sitä käsittää. Hän tutki ja tutki, mietti ja järkeili, mutta alussa turhaan.

Ja taas muisti hän tuhlaajapojan ja Martvan. Elämän inho täytti hänet ja hän halusi paeta koko elämää. Hän alkoi taas tutkia, mitä teitä hän oli nykyiseen tilaansa vajonnut, muisteli pienimmätkin tapahtumat, mietti niitä lopulta, ei itse asian selvyyden takia, vaan ikäänkuin saadaksensa ajatuksille jotain tehtävää, joka viihdyttelisi niitä, sammuttaisi niiden palon.

Silloin osui hänen silmiinsä Harhaman kirja. Salamannopeana iski häneen muisto, kuinka hän oli matkansa alkanut aivan sen kirjan sysäämänä ja kulkenut sen johtamana. Hän kauhistui, sieppasi kirjan pöydältä, ja paiskasi sen nurkkaan, kuin olisi se ollut tulikuuma kivi, tai inhottava, myrkyllinen käärme. Hänen vihansa leimahti sitä kohtaan. Hän syöksyi seisaallensa, polki riettaan kirjan jalkojensa alle, tallasi sitä ja raivosi epätoivoisena:

-- "Sinä alhainen rietastelija!... Sinä kirjailijanarri, joka ostat jokapäiväistä leipääsi pääsi tyhjällä sisuksella... tietämättömyydelläsi ja elämäsi loalla..."

Hän käveli hetken kiihtyneenä huoneessansa. Silmiin sattui silloin pari muuta, oivallista romaania. Hänen vihansa kääntyi silloin niihinkin. Raivostuneena paiskasi hän ne lattialle nurkkaan ja huusi:

-- "Samaa tietä, te kaikki, jotka jaatte aivoistanne sitä, jota ette ole niihin koonneet muualla kuin äidinne kohdussa..."

Hän muisti parooni Geldnersin puheet kaunokirjallisuudesta, potkaisi kirjoja ja raivosi:

-- "Sinne vain yhteen joukkoon, sillä samoja Gamalieleja te olette kaikki..."

Hän paiskasi viimeisenkin kirjan sinne ja huusi: -- "Kun ette ole koulun penkillä malttaneet istua, viisastukaa nyt nurkassa..."

Epätoivo pimensi hänen ajatuksensa niin, ettei hän enää jaksanut erottaa syyttömiä syyllisestä, eloa akanoista. Harhaman kirja oli siten tullut oikeiden kirjailijoiden kiroukseksi. Se oli saanut epätoivoon joutuneen kitkemään nisut ohdakkeen mukana.

Kun voimat olivat rauenneet, istui hän taas tylsänä kauvan, ja tarkasteli elämäänsä. Hän huomasi, että hänen uskonsa Jumalaan oli kokonaan järkkynyt. Nyt se usko kajasti enää lapsuus-ajan ihanana muistona, nousi niistä ajoista, kuin aurinko veden selkien takaa kesän kirkkaimman päivän aamupunasta. Koti kuvastui hänelle armaana. Martva heräsi juuri unesta, hieroi kauniita silmiänsä, ihaili aamuaurinkoa, ja karjan kellot soivat hiljaa läheisessä koivikossa. Hän suli, särkyi ja repeili ja värisi... Ja kun hän oli kauvan istunut ja kärsinyt, heräsi hänessä sanomaton halu mennä isänsä luo kotiin, kertoa hänelle kaikki ja kaivaa menetetyt miljoonat takaisin Hallanselän rimpisuosta.

Niissä ajatuksissa nukkui hän auringon reunan jo noustessa taivaanrannan alta.

Vaan verkkonsa pauloja Perkele pitensi.

Oli yöaika. Kelmeä kuu vartioitsi taivaan tähtirikkauksia... Synkkä korpi kohisi. Korppiparvet huusivat ja etäältä kuului kosken kamala kohina...

Synkkänä kulki Oolavi elämänpolkuansa myöten. Se polku alkoi jo pimetä ja tienhaaroiksi hajota... Hän ei tiennyt enää, minkä tienhaaroista valita... Jo valitsi hän umpimähkään... Jo kulki hän tien varassa... Polku pimeni pimenemistänsä... Se kapeni kapenemistansa... Yhä uudet ja uudet tienhaarat ottivat siitä eronsa...

Taivaalle alkoi kohota mustia pilviä... Ne peittivät jo kelmeää kuuta... Valo väheni... Jo alkoi kulkija väsyä... Jo huomasi hän vaeltavansa pimeydessä... Yhä pimeni... yhä synkkeni korpi... yhä hupeni polku kulkijan jalan alta... Jo raukaisi jalkaa... Jo painoi matkan vaiva hartioita...

Viimein huomasi kulkija olevansa kokonansa eksyksissä... Polku oli hävinnyt... Se oli tienhaaroiksi hajonnut... Hän seisoi yksin synkänkorven keskellä, sauva ainoana neuvon-antajana, reunaton korpi tienä ja pimeys johtotulena...

Hän hätäytyi... Taivas musteni... Korppiparvet rääkkyivät kamalasti... Nyt huomasi hän että hänen polkunsa olivat korveksi muuttuneet... Hän oli tullut elämänsä Sinain korpeen... Kolkko oli se korpi, tietön oli se, valoton...

Etäältä kuului kumea ääni... Kulkija kauhistui... Hän istahti kivelle ja alkoi miettiä entistä elämäänsä ja ajatella nykyasemaansa... Kivitaakkana painoivat ne ajatukset mieltä maahan... Raskaana vuorena riippuivat ne korkeudessa, uhaten sieltä päälle pudota... Mieli ei noussut enää maan alta... Ajatus kulki jo kivikuorman painoisena...

Kävi kylmänkolkko tuulenhenki... Oolavi muisti silloin isänsä kotia... Hänelle leuhahti lauhkea saunan lämmin... Runollisena tuikutti öinen, valaistu akkuna... Uudin oli poissa ja akkunalla paloi Martvan lamppu...

Kolea tuuli puhalsi uudestaan... Se puhalsi korven kylmänä huoahduksena... Oolavi värähti vilusta... Hän tunsi jo korven kylmyyden... Masentuneena huudahti hän itseksensä:

-- "Tännekö olen minä joutunut!"

Korpi huoahti kylmempänä... Korppi huusi... Huuhkaja huhuili... Synkkä ja kolkko on ihmiselämän Sinain korpi...

Yhä syvemmälle katsahti Oolavi nykyisyyteensä... Hän tutki tarkemmin elämänpolkujansa, jotka olivat hänet tänne johdattaneet... Kaikki pimeni silloin elämänsumuihin... Hänen kulkemansa polut alkoivat muuttua mustaksi käärmeeksi... Hän kauhistui... Polut muuttuivat muuttumistansa... Hän hikosi... Polut alkoivat jo madella matoina... Ne luikertelivat pelottavina, uhkaavina... Hän alkoi jo katsella turvapaikkaa itsellensä, mutta ei ollut semmoista ihmissilmän ylettymillä... Hän joutui epätoivoon... Sen valtaamana valitti hän katkerana:

-- "Voi ihmistä, jonka polut loppuvat ja voimat ovat väsyneet!... Voi väsynyttä, jolla ei ole lepopaikkaa oman silmän ylettyvillä!..."

Vihlova huuto kulki pimeän korven läpi... Aave istahti jokaiseen pimeään piiloon... Huuhkaja herkesi huhuamasta... Korppi katkaisi rääkyntänsä... Manalan hiljaisuus hiipi maille...

Yhä mietti Oolavi elämäänsä... Yhä synkeämmäksi muuttui mieli... Astutut elämänpolut matelivat jo mustina käärmeinä... Ne sihisivät, purivat toinen toisiansa... Ne tapailivat jo Oolavin jalkoja... Vihaisina kihisivät ne kaikkialla... Kauhistuneena huudahti Oolavi:

-- "Voi ihmistä, joka on elämänpolkunsa käärmeeksi kulkenut!..."

Hätähuuto kulki korvessa hirmuna... Sen kaiku kierteli vuoren kauhuna... Elämän korpikäärmeet kuhisivat jo joka kolossa... Joka lymystä kiilui musta madon silmä... Oolavi tajusi tilansa toivottomuuden... Kodin rauha muistui taas mieleen... Se tuikahti kuin suuri johtotuli elämän sumujen takaa... Hän hengitti hätäytyneesti... Yhä vihaisempina kihisivät Sinain korpikäärmeet... Hän yritti paeta kotiansa kohti, mutta tie oli mustilla käärmeillä siroteltu... Vihainen pilvi pauhasi korkealla... Korppi rääkkyi... Etäinen koski kohisi kamalasti... Hän yritti taas kotiinsa kääntyä, mutta yhä lisääntyivät käärmeet paluutiellä... Epätoivon rusentamana huudahti hän kauhuissaan:

-- "Onneton on se, joka on paluutiensä käärmeillä kylvänyt!..."

Vihainen pilvi punotti... Yhä synkkeni Sinain korpi... Elämästä siinneet korvenkäärmeet uhkasivat jo onnetonta... Oolavin hätä oli hirmuisimmillansa... Mieli kulki jo kivien koloissa... Turhaan etsi se niistäkään lepoa ja lohdutusta: niissäkin lymysi elämästä siinnyt käärme... Koti oli enää ainoa rauhan satama... Kauhun kynsissä kiemurrellen huudahti hän hätäytyneenä:

-- "Voi minua onnetonta!... Minun täytyy palata isäni luo vaikka käärmeen syömänäkin... Äidin hoitamana paranevat käärmeenkin puremat!..."

Silloin laskeutui Perkele hänen luoksensa... Se loihti kotitielle Sinain vuoren... Vuori jylisi... Tuli suitsusi sen seinämistä... Pauhu kierteli luolissa... Huippua kruunasi musta pilvi, josta satoi salamoita... Jumala puhui pilvessä.

Mutta vuoren rinteellä seisoi Rannisto ja Tuukkala, kädessä laintaulu... Oolavi näki siinä taulussa oman tuomionsa... Hän oli varastanut Ranniston ja oman isänsä omaisuuden... Kauhuissaan katsoi hän Perkeleeseen... apua anoen heittäytyi hänen jalkoihinsa...

Silloin Perkele otti Oolavin retkellensä ja vei hänet korkealle vuorelle katselemaan maailman rikkauksia...

* * * * *

Kävi viima...

Hurjan aallon nopeudella vei Perkele Oolavia korkeutta kohti...Meteoorikruunu säteili hänen perässänsä... Komeimmat tähtilennot valaisivat heidän tietänsä... Heidän ympärillensä kohahti joukko enkeleitä... Jokaisen enkelin kädessä oli musta käärme... Aseet välkkyivät... Käärmeet puhalsivat suustansa kirkasta tulilieskaa, joka valaisi pimeyttä kuin kirkkaat salamatulet... Pauhinalla kulki loistava joukko tietänsä... Jokainen siiven-ote vei matkaa ajatuksen ylettymän pituuden...