Part 9

-- "Turhia! Aivan niin... Kiitos, tuomari!" -- keskeytti onnellinen nainen jatkaen... "Minä en ollenkaan, en _ollenkaan_ pidä turhista ihmisistä, jotka eivät ajattele elämänkysymyksiä, vaan tekevät vain työtä... Eivätkö ne Teistäkin ole ikäviä ja kuolettavia ja semmoisia väsyttäviä?..."

-- "Kyllä", -- myönteli Oolavi hymyillen, kietoutuen nuoren naisen hymyilyihin ja perhospuheisiin. Huomaamattansa olivat he ryhtyneet hiljaa kävelemään huoneessa. Nuori nainen aivan ohjaili Oolavia, kuin nöyrää orjaa, ohjaili häntä silmäyksillänsä... hymyilyllänsä... joustavilla liikkeillänsä, jotka tuntuivat somilta lennähdyksiltä ja näyttivät olevan hänelle aijotut. Kaikki se huumasi Oolavia, jonka sielu oli valmis. Nuori nainen jatkoi:

-- "Sillä jos ei elämää hyvin tutki ja ajattele, niin miten sitä oppii tuntemaan, esimerkiksi sen iloja ja semmoisia kaikenlaisia _intrigue'ejä_ [juonitteluja] ja kaikkea sitä, mikä on elämässä intressantia, mieltä kiinnittävää... hauskaa... Meillä on taiteessa, varsinkin operassa, hyvin hyy-vin paljon semmoisia intressantia juonia, _intrigue'ejä_ ja kaikkia muita sellaisia jännittäviä elämänkysymyksiä... Esimerkiksi arvosteluista ja protektioneista [suosinta] ja tuttavuuksista ja kaikista muista kysymyksistä... Onko Teillä, tuomari", -- hän kääntyi Ounastolle puhumaan -- "paljon jännittäviä _intrigue'ejä_ Turhakosken tehtaan asiassa?..."

-- "Kyllä!... Erittäin paljon", -- myönsi tuomari Ounasto.

-- "Sepä hauskaa!... Sittenhän Teilläkin, tuomari, on elämänkysymyksiä ajateltavana, niin että ei aina tarvitse istua ja tuomita vain ihmisiä... Mitä tavaraa siinä tehtaassa valmistetaan?"

Oolavi hymyili. Ounasto selitti:

-- "Tullaan valmistamaan kaikenlaista kuranttitavaraa, etupäässä semmoista, jota voi vesivoimalla valmistaa..."

-- "No, minä en niistä ymmärrä... Tietysti vesivoimalla valmistetaan courantiatavaraa... hattuja ja hansikkaita ja kaikkea", -- naurahti nuori nainen, ja ottaen taas Oolavin silmäyksiensä ja liikkeittensä tenhoon, jatkoi hän hänelle:

-- "Tunnettehan Te, herra Tuukkala, laulajatar Donizettin... Hän on Markburgin prinssin _protégée_ [suosikki] ja siksi nykyään kuuluisa... vaikka on vain tavallinen laulajatar... semmoinen vain keskinkertainen... Prinsessa taas on minun _protectrice'ini_ [suosijattareni]... Mitä Te, herra Tuukkala, ajattelette hänen suosiostaan?"

-- "Se on hänelle kunnia, mutta ei Teille tarpeellista", -- huomautti Oolavi nuoren naisen huumaavien silmäyksien kiehtomana. Neiti Iltamo nautti huomautuksesta, huudahdellen:

-- "_Quelle flatterie!... Je Vous en remercie_ [Mikä imartelu. Kiitän Teitä siitä!...] Tehän puhutte sujuvasti ranskaa... Minä olen kuullut kerrottavan, että puhutte sujuvasti... Viivyttekö koko talven kaupungissa?"

-- "Kyllä!... Niin olen aikonut", -- vastasi Oolavi.

-- "No se on hauskaa!... Minä tahtoisin Teidän kanssanne puhua usein... hyvin, hyvin usein elämänkysymyksistä..."

-- "Kiitos suosiostanne", -- lausui Oolavi onnellisena.

-- "Ai, mutta minun seurueeni odottaa", -- huudahti neiti Iltamo jatkaen: "No, me näemme toisiamme, herra Tuukkala!... _Au revoir!_" [Näkemiin.]

Hän heitti vielä kiehtovimman, armaimman silmäyksen hurmaantuneeseen Oolaviin, ikäänkuin paulaksi hänen olemuksensa ympärille, ja hävisi tuulen tavoin ovesta, huulilla ja sielussa se voiton-ilo, jota nainen tuntee aina, kun luulee tenhojensa vaikuttaneen.

Hänen lähdettyänsä selitteli Ounasto tärkeän näköisenä:

-- "Aika lintu!... Se on semmoinen lintu, jota ei ole vielä kukaan ansaansa saanut... Kuka yrittää, niin itse joutuukin sen ansaan ja tyttö livahtaa sivu suun..."

Ja taputtaen Oolavia olalle lisäsi hän isällisesti:

-- "Mutta nyt taisi tuntea istuutuneensa semmoiselle varvulle, josta ei tee mieli pois lentämään... Katsoi sinuun näin... ja näin... ja näin..."

Hän jäljitteli neiti Iltamon silmäyksiä ja jatkoi:

-- "Ja mitä lemmon pyöräyksiä teki... Tämmöisiä... Näin pyörähti..."

* * * * *

Aamu kelmensi jo tähtiä, kun Oolavi palasi kotiinsa. Neulaterävä pakkanen puri poskia. Autioilla kaduilla näkyi ainoastaan joku poliisi ja kuului yksinäisen reen jalaksen kitinä, kun joku palasi ajurilla Hiiden myllystä kotiinsa. Kuumeisena ei Oolavi alussa huomannut pakkasta, ei katujen tyhjyyttä. Mutta kun hän oli hiukan jäähtynyt, veti hän raikasta ilmaa keuhkoihinsa täysin siemauksin ja silloin tunsi hän jonkun ilkeän tunteen: Hiiden myllyn ilma aivan haisi vielä hänen sieramissansa. Oli kuin tulisi hän ruton saastuttamasta huoneesta puhtaaseen, raikkaaseen talvi-ilmaan, jossa pakkasen helinä soi enkelilauluna.

Kotiin päästyänsä oli hän inhoonsa tukahtua. Hän käveli, joi kylmää vettä ja avasi akkunan saadaksensa talviraikasta ilmaa sammuttaaksensa sillä oudon tunteen, joka häntä läkähdytti. Hiukan raitistuttuansa alkoi hän taas muistella illan tapauksia ja silloin kiintyivät hänen ajatuksensa ensimäisinä laulajatar Iltamoon. Hän punnitsi hänen sanojansa, jotka oli hänelle mielittelyksi lausuttu. Alussa ne häntä tympäisivät, mutta kun hän sitten tutki äänenpainoa, jolla ne oli lausuttu, silmäyksiä, jotka antoivat niille sanoille hengen, ja naurua, joka helisi niiden säestyksenä, alkoi hän niihin mielistyä. Ne huvittivat häntä. Neiti Iltamon nauru, liikkeet, katse, kiemailu ja kaikki tuntui lapsellisen avomieliseltä, viattomalta ja luonnolliselta. Hän naurahti, tyytyväisenä itseensä. Turhamaisuus alkoi nostaa hänessä päätänsä.

Kun hän varustautui riisuutumaan, huomasi hän postissa tulleet kirjeet, jotka hänen poissa ollessansa oli tuotu pöydälle. Päällimäisen hän tunsi oitis käsialasta: Se oli Martvalta. Hän avasi sen kuumeisena ja luki:

'Oolavi-rakkaani!

Kiitos taas kauniista kirjeestäsi! Se tuli minulle niinkuin joulu, tai niinkuin kesä, joka saapuu äkkiä kukkinensa, kiikkuinensa ja juhannus-aattoinensa. Vaikka ulkona on talvi, uskoin minä, luettuani kirjeesi, siellä olevan kesän, juhannuskoivujen hymyilevän rappusien edessä ja pihlajan olevan täysissä kukkakoristuksissansa. Minä ummistin silmäni ja nautin onnesta. Ja silloin taas tuntui kuin olisi huoneessa joulukuusi, jonka kynttilöitä Sinä sytyttelet. Ulkona soivat iloiset joulukulkuset ja joulu-ukko hymyili ovella lahjoinensa, makeisinensa ja seljässä kontti onnea täynnä.

Jotain ikävää on elämässä, kun Sinä olet poissa. En tiedä mistä se johtuu ja mitä se on, mutta minä olen usein levoton. Joskus pelkään, että Sinulle tapahtuu onnettomuus ja rukoilen hyvää Jumalaa estämään sen. Silloin kun minä olen levoton, muistan minä aina 'Litvan laulua' -- ja siitähän se aina levottomuus alkaakin. -- Varmaankin minä en ole kylliksi hyvä ja siksi en luota täydellisesti Jumalaan, vaan arastelen, vaikka en itse sitä arasteluani huomaakaan... Mutta kun minä rukoilen Jumalaa, niin eihän Sinulle voi mitään pahaa tapahtua? Eihän, Oolavi? Onhan Jumala hyvä. Hän ei Sinua hoivatta heitä.

Joka sunnuntai ajan kirkkoon. Mutta nyt tuntuu kirkkotie tyhjältä, kun Sinä olet poissa. Minä muistan aina silloin, kuinka me lapsina ajoimme kirkkoon samassa reessä ja vällyihin peittäytyneinä arvuuttelimme toisillemme: 'joko ollaan sen ja sen saaren kohdalla?', tai: 'Ollaanko nyt tienviehkan kohdalla?' ja paljon muuta. Sinä olit silloin aina niin hyvä, että kysyit minulta silloin kun tiesit, että ollaan 'kohdalla', ja siksi minä melkein aina arvasin oikein.

Rakas Oolavi! Minä toivotan onnea työhösi, tutkintoihisi, joista niin paljon kirjoitit. Älä anna mielesi kiintyä minuun niin, että unohdat sen takia työsi! Muistele minua ainoastaan joskus... joskus vain, kun se tuntuu mieltäsi virkistävän. Suljen tähän kirjeeseen taas Sinulle kaikki ikäväni ja onnentoivotukseni ja hartaimmat, palavimmat rukoukseni Sinun puolestasi.

Sinun Martvasi.'

Oolavin silmistä vuotivat kuumat, kirkkaat kyyneleet. Puhdas Martva seisoi hänen sielunsa edessä enkelinä. Häntä läkähdytti Hiiden myllyn ilma. Neiti Iltamo tuntui kevytmieliseltä harakalta ja Hertan hengitys haisi nyt hänen sieramissansa kuin ilkeä löyhkä. Palavasti suuteli hän Martvan kirjettä ja päätti taas olla koskaan Hiiden myllyyn menemättä.

Hänen sielussansa soivat taas hellimmät ja jaloimmat kielet. Hän istui synkkänä, masentuneena. Ajatuksien lomasta alkoivat silloin pulahdella pieninä kuplina muistot Ounaston puheesta. Alussa nekin tympäisivät. Mutta kun hän niitä punnitsi, alkoi hän niihin sotkeutua, sotkeutui viimein kokonaan. Oikean ja väärän rajat sekottuivat. Hän hapuili niitä taas kiinni, yritteli niitä selvitellä, mutta turhaan. Viimein himmeni kaikki ja hän nukahti niihin himmeisiin, hämäriin ja sekottuneisiin ajatuksiinsa.

Kun epäily uskon sijalle tulvi.

Oli suuret tuskan häät... Henkimaailma oli täynnä suuria suruja... Salaisuudet olivat silminnähtävimmillänsä.

Oolavi istui totuudenlähteen reunalla... Jano poltti häntä, mutta lähteen vesi oli samea... Sitä juodessa yltyi jano polttavammaksi entistänsä.

Hän kurottautui lähteeseen, nähdäksensä totuuden, erottaaksensa hyvän ja pahan rajat... Mutta sen pintaa peittivät jo Ounaston sirottelemat lehdet... Hän masentui... Hiljaa siirsi hän lehdet syrjään ja katsoi uudestaan, mutta näki oman himmeän kuvaisensa... Suruissansa katseli hän sitä saalistansa lausuen:

-- "Minä lähdin isän luota maailmalle totuuden ja oikeuden hakuun... Tämänkö sainkin matkan tulokseksi!... Tämän _janon_, sekä oman kuvaiseni!... Oi miten kuivat ovat janoiselle totuudenlähteet!... Nyt sen tiedän jo!..."

Hän katkeroittui sekä jatkoi hiljaa karvasta huokaustaan, valittaen:

-- "Tämän kuvaiseni olisi Litvanjoki minulle voinut kirkkaampana näyttää, kuin tämä lähde, jonka pintaa peittää varissut ruma lehtipaljous..."

Hän katui nyt jo sitä, että oli hyljännyt isän kodin, Martvan, Litvan, kaiken... Hän mietti nyt kotiin palaamista... Vaan kun hän sitä mietti sekä koski kepillään lähteen vettä, nousi siitä kupla. Hän katsoi sitä ja oudosteli... Hän särki kuplan, mutta silloin siitä leimahti kirkas, kaunis tulenlieska... Ja ennen kun hän ehti huudahtaakaan, hulmahti lieskasta taas suuri henki... Hämillään huudahti kiusattava:

-- "Kas!... Sinä!... Kuka olisi moista luullut!... Nyt taas ovat alkuaineet sekottuneet: _Vedestä_ lähti äsken kirkas tuli!... Ja onko mahdollista, että _sinä_ totuudenlähteessäkin asustaisit!"

Rauhallisena selitti hänelle Perkele:

-- "Se on jo vanha, hyljättävä oppi, että olisi jotkut eri alkuaineet... Nyt usko, että koko kaikkeudessa on yksi ainoa alkuaine: _aine_... Muu kaikki on sen muodon muuttelua... Ja joka muoto toiseen verrattuna on yhtä oikea ja oikeutettu: Sinä itse tiedät että heliumi on yhtä oikea kuin radiumi... Vai kuinka luulet?"

-- "Se vertaus ei ole paikallansa... _Aineella_ sekä _hengellä_ on ero. Tässä on nyt kysymys _henkisestä_ hyvästä sekä pahasta", -- huomautti kiusattava närkästyen. Jumalien eleillä lausui Perkele siihen:

-- "Niin onkin... kernaasti sen sinulle myönnän. Vaan mitenkäs se muuttaa asiaa?... Selitä!... Kysy!..."

-- "Onhan kerrassansa mahdotonta, että hyvä ja paha olisivat sama!... Ja kumminkin!..."

-- "Ja kumminkin?" -- tarttui Perkele kysyvästi.

-- _"Sinä_ nouset totuudenlähteestä!... Sinä _väärän henki_!" -- huudahti Oolavi vastaukseksi.

Pieni vihan ilme leimahti Perkeleen silmäyksistä. Hän peitti sen ja selitti kiehtovimmin sanoin:

-- "Äsken olet itsekin jo nähnyt ja kuullut, että oikea ja väärä ovatkin aivan yksi sekä _sama:_ Kotoasi sanot lähteneesi totuudenlähteen vettä ammentamaan, vaan lähteen luokse tultuasi siitä puhuikin sulle kuten äsken kuulit Ounasto, _lain_ ja _oikeuden_ mies!... Jos oikea ja väärä ovat _näkyvässä_ niin yksi ja sama, eivätkö ne silloin myös ole sama _näkymättömässä_?"

Hän lumosi Oolavin katseillansa ja äänellänsä. Mietteissään valitteli lumottu:

-- "Nyt alkaa minulle näin vähitellen jo kaikki hämärtyä, sotkeutua... Toivokkaana lähdin elämästä totuudenlähteen vettä etsimään... Mutta se lähde on aivan tutkimaton... Se on hämärä ja levä peittää pintaa... Niin kaikki, kaikkityyni himmenee!..."

Rauhotellen lausui siihen armoton henki:

-- "Pois heitä turha huokailu ja huoli!... Niin kaikki _selvetäkseen_ himmenee... Nääs: mitä syvemmälle salaisuuteen tunkeudut, sitä himmeämmäksi käy kaikki siksi, kunnes pohjaan pääset ja näet siellä ihmeen syyt ja synnyt kuin kirkkaan päivän... Siellä syvyydessä kirkastuu sinulle kaiken olevaisen _samuus_: näet siellä silmin, että alkuaineet ovatkin olemukseltansa yksi ja sama..."

Kiusautuneena, närkästyneenä uudisti Oolavi:

-- "Viis metalleista... alkuaineestasi!... Ne olkoot yksi taikka vaikka tuhat!... Kysymys on nyt tässä _henkisestä... Hyvän_ ja _pahan_ tahdon minä _nähdä_..."

Kavalana, kiehtovana selitti Perkele hänelle:

-- "Minä sitä kunnioitan... Tiedonhalu on aivan miltei itse tietämystä... Vaan kuule sekä usko sanojani: Jos alkuaineet ovat yksi aine, niin on myös hyvä sekä paha _sama_... Ne ovat _saman_ eri ilmiöitä... Näes, tämä on järkkymätön luonnonlaki: on _kaiken_ olevaisen laki sama..."

Hän huumasi Oolavia puheellansa. Hänen katseensa oli taikaa ja lumoa. Kiusaantuneena huudahti Oolavi hänelle:

-- "Voi olla, mutta uskoni jo järkkyy... Vaan _näytä_ minulle silmin nähtävästi puheesi oikeus, niin oitis uskon... Ah, nyt jo palan tähän tiedonjanoon..."

-- "Sen oitis teen", -- vakuutti suuri henki.

Viime sanat lausuttuaan hän otti Oolavin taas retkillensä ja vei hänet maasta ylös korkeuteen... Hän kuljetti häntä synkkyyksien kautta vastapäivään, vieden hänet Luvattuunmaahan. Heidän edessänsä kohisi ilma haljetessaan kuin vesi, kun sitä laivan keula halkaisee. He saapuivat jo Palestiinaan... He laskeutuivat siellä Jerusalemiin niin kuin viima, luotisuoraan. Suuret näyt alkoivat siellä: Maahan päästyään loihti Perkele muinaiset päivät, tapaukset, huoneet, henkilötkin... Ilmiselvinä valkenivat ne päivät, jolloin Jeesus kärsi ihmiskunnan puolesta.

Oli yö... Suuri Kaifaan huone hohti kullasta, jonka välke sekottautui hohteena pappien ja ylimysten pukujen väririkkauteen... Loistavapukuiset naiset katselivat suurinta murhenäytelmää... Jalokivet loistivat... Ihmiset nauttivat tuomittavan tuskasta... Suuri vihankuohu kohisi... Pappien silmät kiiluivat pedon silminä... Voitonvarmana lausui Perkele Oolaville:

-- "Näet, kuinka _Hänen_ palvelijansa täällä Herraansa raatelevat, kuten pedot... Minä en moista ole milloinkaan Hänelle, Vihamiehelleni tehnyt..."

Suuri näky ja Perkeleen sanat lumosivat Oolavia. Hän myönteli hämmästyneenä:

-- "Sitä en ole ennen ajatellut... Se on totta, mitä äsken sanoit..."

Jumalien kylmällä riemulla lausui siihen Perkele:

-- "Ja kumminkin luulet, että minä olen mukamas pelkkä pimeyden henki!... Nyt näet, että hyvän ja pahan rajat ovatkin aivan tyyten sotkeutuneet: Minä, suuren pahan henki, olen parempi noita Hänen pappejansa..."

Näyssä raivosivat papit verenhimoisina... Suuri Uhrattava oli heidän raadeltavanansa... Jalo veri kiehahti Oolavissa. Hän ei sietänyt enää pappia. Kiihtyneenä huudahti hän:

-- "Jos minulla nyt olisi oiva ruoska, niin papit karkottaisin temppelistä!"

Jääkylmänä, riemuansa salaten lausui Perkele itseksensä:

-- "Tämä oli oiva sekä suuri askel... Ei kirkko koskaan papitta voi olla... Kun hän puhdistaa sen Jehovan papeista, jää tila _minun_ papeilleni!..."

Hän lausui lopun ikikavalana:

-- "Hän ei karkota _minua_ papista, vaan papin _kirkosta_..."

* * * * *

Oli suuri suru.

Taivaan korkeudessa leijaili enkelien parvi. Se leijaili siellä surren Jeesuksen tähden... Väki kohisi... Leviittain, pappien ja joukon silmät kiiluivat verenhimoisina. Ihmishenki janosi verta. Se janosi sitä pelastuaksensa onnen polttavasta janosta... Maailmantuska oli suurimmillansa. Aika oli täytetty.

Suuri kuohu kohisi kartanolla... Ahmivat katseet leimahtivat... Ne sattuivat Pietariin... Joukko tunsi hänet ja raivostui... Se oli päässyt jo verenmakuun... Jo nousi moni käsi iskuun... Kynnet vetäytyivät jo sormenpäistä... Kohta olisi ollut uhri valmis... Puuttui enää hetki... Mutta silloin kielsi Pietari Herransa ja pelastui... Oolavin sielussa leimahti vihantuli... Se viha kohdistui nyt suureen Pietariin... Hän muuttui ihmispedoksi... Oikeudentunne loihti hänessä tuleksi vihan: vääräntunteen...

Mutta silloin lauloi taivaan korkeudessa suuri enkelien kuoro suruissaan:

"Ei, Kaikkein-Viisain, polkujasi voi ainoakaan ymmärtää. Sun tahdostasi palveljasi nyt Hänet kielsi. Kielto tää pelasti hänet kuolemasta... Niin salaiset Sun tiesi on. Se kielto on siis taivahasta, Sun tahtos on se verraton.

Jos ei hän kieltänyt nyt oisi Herraansa, varmaan kuolemaan hän oisi syösty, eikä voisi Sun seurakuntaas päälle maan hän perustaa. Nyt tahdostasi sen kallioksi säästyi mies. Sa kaikki säädät armossasi. On ihmeen viisas Sinun ties."

Oolavi kuuli laulun. Hän ymmärsi sanat ja ihmetteli. Viisaana selitti hänelle kiusaajansa:

-- "Kai nyt jo uskot, mitä äsken sanoin... Jos epäilet, niin kuule _enkelien_ selitysvirttä taivaan korkeudesta!... _Hän_ Suuri, joka ihmisille lausui Sinailla kerran: 'Älä valhettele!' Hän Itse pelasti nyt _valheen_ kautta varmasta kuolemasta Pietarinsa!... Uskotko vielä, että paha ja hyvä ovatkin muka eri asioita?..."

Suuri kohina säesti hänen sanojansa. Huumaava humu kävi. Lumottuna, sokaistuna huudahti Oolavi:

-- "Nyt kaikki hämärtyy ja himmenee... Totuudenlähde jo peittyy kokonansa ja sielustani kuolee tyyten totuus..."

Yhä yltyi huumaava humina... Kiehtovan lumoavana selitti Perkele:

-- "Vanhan kuolemasta, häviöstä, valmistuu uusi, korkeampi totuus... Se suuri kehityksen laki on... Niin kuoli Kreikan sekä Rooman totuus... samaten koko antiikisen ajan... Sen kuolemasta nousi uusi totuus. Se nousi kirkkaampana siementänsä... Vaan aika tulee, jolloin vuorostansa se kuolee uuden siemeneksi taas..."

* * * * *

Suuri tuska vaahtosi maljassaan. Taivaalla surivat enkelien joukot... Ne rukoilivat Luojaa polvillansa... Luonto suri... Jeesus joi suurta tuskanmaljaansa yksin... Kaikki olivat jo Hänet hyljänneet... Jäykkänä, rautaisena kysyi Häneltä suuri roomalainen Pilatus palatsissaan:

-- "Mikä on totuus?"

Terävä miekka viilsi Oolavia... Suuri kysymys poltti häntä... Kaikkeus vavahti... Enkelien parvi lauloi suruissansa taivaan korkeudessa:

"Hän, jolle luomisessa annoit totuuden hengen, jota myös mainensa kaikkeudessa kannoit kuin lastas, sekä ihmetyös osoitit hälle, uudistaen Sinailla hälle totuutesi, hän nyt sen jälleen unohtaen sit' aivan kysyy! Kirkkautesi suo hänet vielä valistaa... Totuutta toki janoaa..."

Suuri suruvirsi hymisi... Jeesus ei vastannut mitään... Suuri säälin-ilme levisi Hänen kasvoillensa... Hän seisoi ääneti, ylevänä, suuren pakanuuden ja vihaisen juutalaisuuden edessä... Hän seisoi siinä ainoana ristittynä, joka nyt lähti maailmata valloittamaan, aseenansa ainoastaan ristinpuu... _Elämällään_ oli Hän kysymykseen vastauksen antanut... Kuolemallaan lähti Hän nyt suuren vastauksen alle sinetin painamaan... Hän lähti Golgatalle valta-istuimellensa, jonka perustus ei horju milloinkaan...

Oolavi vapisi. Käärmekavalana selitti kiusaaja hänelle:

-- "Nyt sait jo omin korvin kuulla, mikä on totuus, jota sinä etsit: Ei vastannut Hän kysyjälle mitään!..."

Oolavia poltti suuri jano... Tuskan ja vihan kohina huumasi häntä... Perkeleen lumoava ääni hiveli hänen korviansa... Tuskaisen, suuren huminan huumaamana lausui hän:

-- "Nyt ei jää enää mitään uskottavaa: ei mitään selvää järjen tajuttavaa... Minun sieluni on jo kaikesta aivan tyhjä..."

Kaikki tuskan soittimet soivat... Ihmishenki huusi vapahdustansa... Suuren pauhinan ja kohun seassa lausui Perkele voiton-ilolla:

-- "On hetki tullut... Tyhjään leiliin kelpaa jo uutta, minun henkeäni kaataa... Kiitos avustansa Harhamalle!... Hän minulle suuren voiton valmistaa."

* * * * *

Suuri hyvän ja pahan taistelu jatkui... Jumala löi vihollisiansa sokeudella...

Jo alkoi suuri kulku Golgatalle... Suurena Jumalana seisoi Jeesus pilkkaajiensa edessä... Omin käsin kruunasivat ne Hänet... Ne pukivat Hänet purppuraiseen, kuninkaalliseen viittaan... Taivaan korkeudessa lauloivat silloin enkelien joukot:

"Suuri olet Sinä, Jumala! Sinä puetat Itsesi vihollisillasi... Sinä panet heidät Sinua kruunaamaan. Sinä lyöt heidät sokeudella..."

Pappien ja leviittain kuoro (suurella riemulaululla):

"Sinua, Jumala, nyt kiitämme! Sinä tuet näin valtaasi... Sinä kirkastat tahtosi... Sinä osotat voimasi suuruuden... Sinä murskaat vihollisesi... Suuri olet Sinä, maailman Jumala!..."

Enkelien kuoro:

"Suuri olet Sinä taivaan ja maan Jumala! Sinä panet vihollisesi voittoasi ylistämään... Ristiinnaulitsijasi ylistävät Sinua... Ne vievät sinut valta-istuimellesi... Sinä olet viisaus ja voima... Vihollisesi ovat Sinun astinlautasi. Suuri ja voimallinen olet Sinä Jumala!..."

Enkelilaulu ja soitto vyöryi rajusäänä... Sävelaallot pauhasivat... Maa ja taivas pakahtui sävelpauhinaansa... Suurena astui valta-istuimelleen Jeesus... _Vihollisten joukot_ saattoivat Häntä sinne _pakottaen_... Hänen joukkoinansa kulki pakanuus ja juutalaisuus... Ristinpuulla löi Hän nyt alleen laajat valtakunnat... Pappien ja leviittain kuorot veisasivat taas Jumalalle kiitosta... Ne veisasivat suuren voittokulun kunniaksi... Ne todistivat itse, että he olivat nyt maahan lyödyt. He todistivat sitä veisaten täysin rinnoin:

"Voimallinen on Israelin Jumala!... Hän kulkee voitosta voittoon... Hän astuu vihollistensa yli... Hän ruhjoo vastustajansa... Meren aallotkin Häntä tottelevat... Hänen voittonsa valkenee joka päivä..."

Pyhä kaupunki oli tulvillaan riemulaulun pauhinaa... Ihmishenki ylisti sokeana Jumalan kaikkivaltaa. Ylhäältä sekottui siihen riemulauluun suuri voittolaulu. Enkelien kuoro veisasi korkeudessa:

"Sinä, Jumala, olet tutkimaton ja voimallinen. Vihollisesi vievät Sinua valta-istuimellesi... He veisaavat Sinun voittokulussasi... He tunnustavat taas Sinun voimaasi... Sinun voimasi on ääretön..."

Koko taivas ja maa ylisti Jumalaa... Sen pauhatessa nousi Jeesus valta-istuimellensa, ristille...

Jo oli Hän ristinpuuhun lyöty. Leviitat sekä papit veisasivat riemuissansa:

"Sinä olet noussut valta-istuimellesi... Meidän käsillämme olet Sinä vihollisesi lyönyt. Meidän jaloillamme olet Sinä ne polkenut. Kiitos ja kunnia olkoon Sinulle!"

Korkeudessa vyöryi suuri sävelpilvi... Pauhaavalla veisuulla vahvisti enkelien kuoro:

"Sinun vihollisesi kiittävät noin Sinua... He kiittävät, kun olet heidät maahan lyönyt. He kiittävät, että olet heidät itsellänsä lyönyt... Vihollisillasi olet Sinä itsesi istuimellesi korotuttanut."

* * * * *

Suuri työ oli tehty. Katkera malja oli juotu. Jeesus kuoli jo ristillä... Oolavin henki paloi... kärsi... vapisi... joi tuskaa... Voimat raukesivat... Suuri kiusaajansa selitteli hänelle silloin:

-- "Nyt näet totuuden, sen etsimäsi: _Hän_, joka lausuu Sinain käskyissänsä kansalle: 'Älä tapa!' Hän nyt Itse on _pakottanut_ joukot murhatyöhön! Ja mitä varten? Siksi että sillä -- _murhalla_ täytyi Hänen kirkastaa käskynsä, joka kuuluu: 'Älä tapa!'... Nyt täytynee sinun vihdoin jo nähdä, ettei ole oikeata eikä väärää erikseen maailmassa olemassa. Nyt näet, että Korkein, suurin totuus on oikean ja väärän yhtyminen yhdeksi ainoaksi olioksi..."

Suuri soiton ja laulun pauhina säesti hänen sanojansa. Hän lumosi katseellansa kiusattavan kokonaan. Suuret voimat raatoivat jo Oolavissa... Oikea ja väärä sulivat hänelle himmeäksi sumuksi... Raja-aidat sortuivat. Kaikki sekottui... Ajatuksissansa lausui hän:

-- "Nyt kaikki himmenee ja totuus haihtuu... Siis _Hänkin_ käyttää murhaa aseenansa... _Jumala_, joka kieltää kaiken murhan!... En selviydy minä enää mistään... Minun sieluni on epäilystä tulvillaan..."

Korkeudessa veisasivat silloin Perkeleen enkelit. Ne tunnustivat herransa suurta voimaa.

Lemmenpauloja elämän polulla.