Part 8

Myllyssä kohisi aistillinen huumaus, ihastuksenhuudot. Ounasto kiiruhti akkunaan ottaaksensa osaa iloon. Oolavi keinui jo kepeiden puheiden ja huumauksen aallonharjalla, kuin muinoin Tuukkalan kosken puhtaissa kuohuissa. Elämänkoski veti hänen venettänsä. Hurja, voimakas luonne tahtoi aivan syöksähdellä ryöppyihin. Likööri teki tehtäväänsä kaiken muun apuna. Ounasto jatkoi:

-- "Siitä asti minä olen täällä harva se ilta... Meitä on pieni seura." -- Hän luetteli sormiansa näyttäen: "Forsmanin Pekka... sitten Saku Peltola... Ville Seppälä... se on kolme... Laurilan Osku neljäs... se on jo neljä... ja minä viides... Siis yhden käden sormet... Meitä sanotaankin yhteisellä nimellä viitoseksi."

Hän näytti Oolaville kämmentänsä, hajottaen sen sormet, ja jatkoi ahdistetun ja sorretun äänellä:

-- "Alussa meillä oli suuret, hyvin suuret vaikeudet voitettavina eukkojemme tähden, ne kun vaativat tiliä poissa olosta... No jotenkuten aina selviydyttiin, herran kiitos, kun pantiin viisi päätä yhteen..."

Ja äkkiä hän käänsi puheen, varottaen naureksivaa Oolavia:

-- "Sinun, Oolavi, poikani, ei pidä mennä koskaan naimisiin, sillä avioliitto on miehen viimeinen... vihoviimeinen ansa... Se on vielä pahempi paula kuin itse varsinainen kuolema... Älä sinä, Oolavi, naura, sillä setä Ounasto puhuu kokemuksesta... Kuolemasta toki vielä pääsee johonkin: sielu pääsee ijankaikkiseen elämään... Mutta avioliitto: se on semmoinen pihti, semmoinen jumalaton pihti, josta ei pääse eukon luvatta ystäviäänkään tervehtimään... Vaikka ystävä olisi kuolemassa, tai kerrassaan naimisiin menossa, niin et vain pelastamaan pääse..."

Oolavilta pääsi raikas nauru. Ounasto selitti vakavana, valittavalla, heikolla äänellä:

-- "Ja minulle poloiselle kun vielä sattui kaiken muun lisäksi semmoinen onnettomuus, että sain viisaan eukon!... Siinä saa monesti vetää päänsä solmuun, ennen kun sen saa petetyksi... Katso: jo ensi iltana, kun olin täällä myllyssä -- vertailemassa vain, onko Harhaman kuvaama edistys tapahtunut -- niin jo, näet, haistoi eukko asian ja nosti semmoisen elämän, semmoisen pahan elämän nosti, että koko talo oli nurin... Älä taivas anna miehelle viisasta aviovaimoa!... Viisas aviovaimo on miehellensä elämän suurin taakka..."

Hän sytytti sikarinsa ja jatkoi selitystänsä:

-- "Mutta kyllä me... pah... pah... kyllä me... pah... pah... kyllä me lopulta keinon keksimme: Me perustimme 'Turhakosken osakeyhtiön'..."

Samassa syöksähti sisään eräs vapaaksi päässyt ja pukeutunut tanssijatar ja muitta mutkitta ja Ounaston hänen tuloansa huomaamatta istahti tämän syliin, kuin olisi se ollut tuoli, laulaen siinä huolettomasti:

"Tuhannen markan seteliraha on sydämeni varmin avain."

-- "Kah! Herttako se on... Sedän polvelle istahti tyttäreni", -- huudahti Ounasto.

Hertta kumartui pöytään päin, kallisti Ounaston liköörilasia ja kysyi huolettomana:

-- "Mitä tämä on?... Likööriäkö?"

Ja ennen kun Ounasto ehti vastata, ryyppäsi hän, kirpisteli suutansa, ja asetti lasin pöydälle virnistäen:

-- "Huh!... Ei tuo ole hyvää!"

-- "Niin, ryyppää pois, Hertta-tyttöni... Ryyppää sedän lasista, Herttaseni", -- puheli Ounasto, lisäten:

-- "Etkös sinä, Hertta, Oolavia tunne?... Etpä näy tuntevan... Hän on hyvä nuori mies... melkein minun poikani..."

Tyttö katsoi hetken Oolavia silmiin tarkasti ja kysyä heläytti yht'äkkiä:

-- "Tunnetteko Te, Oolavi, Iidaa?"

-- "Mitä Iidaa? En minä tunne", -- vastasi Oolavi naurahtaen. Tyttö jatkoi, kuin hiukan jotain muistellen:

-- "Mitens' se Iida sanoi, että hänen sulhasensa on Teidän näköinen: musta takki päällä ja sievä rusetti rinnassa..."

-- "Nyt sinä Hertta-kulta taas sotket asiat", -- tarttui Ounasto neuvovalla, isällisellä äänellä, lisäten: "Iidan sulhasen nimihän on Oskari, eikä Oolavi... Sinä aina turhaa hölötät..."

Tyttö teki veikeän liikkeen ja selitti niin että ääni meni yhtenä helinänä.

-- "Eipäs oo... Iidan sulhanen Oskari... Iida ei koskaan kysy sulhasensa nimeä... Se on Manda, joka kysyy ja kirjoittaa nimen muistiin... Iida nimittää sulhasiansa aina nutun värin mukaan: Musta, tai harmaa... tai..."

-- "Ai! Mandahan se on... Minä en muistanut tässä pökerryksissä ollessani", -- oikaisi Ounasto.

Tyttö tarttui hänen leukaansa hyppysillänsä, pudisteli siitä, katsoen hänen silmiinsä hyvin likeltä, huulet supulla, kuin suuteloon kurkotettuina, ja matki:

-- "Minä en muistanut... minä en muistanut... Yyyyyy!" -- lopetti hän Ounaston leukaa tärisyttäen.

Oolavi nauroi ja katseli tytön kaunista vartaloa ja omituisia eleitä. Mylly kuohui ja kohisi... Koski vei pois ihmishengen perkkeitä. Oolavi tunsi jo virran häntä vievän...

Äkkiä kysyi tyttö Ounastolta iloisella äänellä:

-- "Kuule! Ripitettiinkö sinua viime kerralla johtokunnan istunnosta kotiin tultuasi?"

-- "Ei... ei... Muija on ihan täydessä uskossa, että johtokunta työskentelee", -- iloitsi Ounasto. Ja Oolaville hän selitteli, tytön yhä hänen polvellansa istuessa:

-- "Meiltä keskeytyi se Turhakosken asia. Se on yhtiö, jonka perustaminen oli välttämätön Harhaman kirjan ilmestyttyä. Yhtenä kauniina päivänä me laadimme säännöt, ne lähetettiin senaattiin vahvistettaviksi ja sanomalehtiin toimitettiin tietysti uutinen, että 'Turhakosken osakeyhtiö' on anonut senaatilta säännöillensä vahvistusta. Väliaikaiseen johtokuntaan kuuluvat ne ja ne: herrat Pekka Forsman, Saku Peltola, Ville Seppälä, Oskari Laurila ja tuomari Ounasto viidentenä... Ja muijat uskovat... Ne uskovat, että jytisee... Se on onni, että tyttökoulussa on jätetty maantieteen opetuksessa semmoinen aukko, että muijat eivät tiedä, että ei mitään Turhakoskea ole olemassakaan... Se on suuri onni ja meidän koululaitos on saava siitä jokaisen aviomiehen vilpittömän kiitoksen."

-- "Jopa oli Pekan rouva kysynyt Pekalta, että missäpäin se Turhakoski on", -- pisti tyttö Oolavin naurahtaessa puheen väliin.

-- "No mitäs siitä, jos kysyy!... Selvään asiaan voi aina vastata. Pekka sanoi niinkuin asia on, että se on kahden penikulman päässä Pilvistön seurakunnan kirkolta, jos kulkee oikotietä Pölläkkälän kylän kautta, ja maanteitse järven ympäri on kolme peninkulmaa!" iloitsi Ounasto.

Ja tytöltä hän kysyi:

-- "Mitä? Oliko se Pekan rouva kotona, kun sinä menit hänen luokseen asialle?... Minä kuulin, että se on sinua katsellut vähän karsain silmin..."

Tyttö keikautti päätään ja ylpeili:

-- "No katselipa tuo nyt vaikka miten, mokomakin kynttänä... Astua lätystääkin kuin munimaan menevä kana... Näin... näin... näin... näin..."

Hän nousi ja matki rouva Forsmanin käyntiä. Oolavi lausui hänelle jonkun sukkeluuden. Häntä ei enää inhottanut eläimellisyys. Mylly pakahtui lumoukseen. Orkesteri soitti. Myrskyisät hyvähuudot kaikuivat. Hetken kuluttua jatkoi Ounasto selitystänsä:

-- "Alussa meillä oli keskusteluja päivällä kotona, vaimojen kuullen. Sitten tietysti oli pakko vuokrata johtokunnalle kokoushuone... Sanomalehdissä on aina väliin ilmotus että: 'Turhakosken osakeyhtiön väliaikainen johtokunta kokoontuu kello 8 illalla konttorihuoneustossansa!..."

Oolavi oli huvitettu puheesta. Samalla seurasi hän tytön puuhia, seurasi niitä kuumeisin silmin. Ounasto jatkoi:

-- "Väliin taas kutsutaan telefoonilla johtokunta kokoon. Mutta on sovittu merkki: kaksi lyhyttä soittoa jos on perätysten, silloin me sanomme aina eukolle: 'Menepäs, mamma, kysy kuka siellä taas soittaa'!... Mamma menee ja tietysti se on taas johtokunnan kokous...

"Silloin alkaa päivittely, että 'ei tässä jaksa joka päivä... ja pois minä eroan koko johtokunnasta'... Mutta eukko toki on aina kehotellut, että: 'mene nyt vain, pappani. Ainahan siitä on tuloja... Ja kuka tietää mitä rikkauksia tehdas vielä tuottaa, kun käyntiin pääsee!'... No sillä lailla sitä pysyy aina johtokunnassa... sillä eihän sitä vaimoaan halua vastustaa... Istunnot ovat tietysti täällä... Viime kokouksessa meillä oli täällä Hertta puheenjohtajana..."

Ja tyttöön kääntyen huudahti hän:

-- "Hert-ta... Viisikymmentä viisi markkaa ottivat niistä laseista, jotka sinä puheenjohtajan kurikalla rikki nuijit..."

-- "No-oo!... Ei tuo ole paljon", -- keikautti kiemaileva tyttö kävellessänsä. Oolavia nyhti hurja elämä yhä huumaavammin pyörteisiinsä. Joskus vielä läikähti sitä vastaan inho mielessä, mutta se oli ohimenevä. Ounasto siunaili:

-- "No sillä lailla me, herran kiitos, olemme saaneet täällä rauhassa vertailla Harhaman kuvauksia todellisuuden kanssa..."

-- "Mutta tänä iltana sinä varmaankin saat aika ripin", -- ilvehti tyttö.

-- "Tänä iltanako!... Eeee-i... Ei sinne päinkään... Nyt minä vasta olen turvattu... Tulehan, Hertta-tyttäreni, tänne sedän polvelle, niin minä kerron!... Kas niin!"

Ja tärkeän näköisenä alkoi hän selittää, Oolavin katsellessa tytön eleitä, joskus sen silmäyksille naurahtaenkin:

-- "Minä olin jo mennä koukkuun..."

-- "No?" -- keskeytti tyttö kysyvänä,

-- "Eukko", -- jatkoi puhuja -- "kysyi äkkiä; 'Missä se Turhakosken kansliahuoneusto on?'... Silloin iskivät silmät tulta... Hätäpäivissäni aivan minä kysyin: 'Oletko sinä, mamma, ottanut täältä pöydältä Turhakosken kauppakirjan?'... Eihän se tietysti ollut ottanut olematonta... Ja siitä se alkoi etsiminen, Kansliahuoneesta ei ollut enää puhettakaan... Minä tietysti hätäännyin pahanpäiväiseksi ja syyttelin mammaa, mamma piikaa ja nyt on koko talo ollut kolme päivää nurin: etsitään... etsitään... kolutaan kaikki paikat eikä vain löydy... Ei löydy, niin ei löydy... Mamma tuntee syyllisyytensä ja haukkuu piikaa... piika siitä suuttui, haukkui mamman ja meni matkaansa... Ja etsimistä yhä vain jatketaan. Mamman oli sääli minua ja sanoi tänäänkin; 'Älä nyt, pappa, sure, löytyyhän se kauppakirja... Menisit vaikka Forsmanin Pekan luo, että et joudu aivan epätoivoon... Koeta hänelle selittää, että paperi on erehdyksessä mennyt jonnekin ja vie Pekka vaikka hotelliin, niin se ei muista kysyä koko paperia!' -- neuvoi mamma..."

Tyttö hymyili vuoroon Oolaville, vuoroon Ounastolle. Kun hän taas nousi, jatkoi Ounasto:

-- "Hertta osaa erinomaisesti pyöräyttää yhden Harhaman kirjassa kuvatun piruetin... Pyöräytäppäs, Hertta, se... pyöräytä sedälle ja Oolaville..."

Tyttö totteli, tehden pari veikistelevää tanssiliikettä. Ounasto jatkoi:

-- "Iida taas tanssii mainiosti sen 'hih-hein' ja Manda 'heipparillan'."

Puheen jatkuessa höikälehti tyttö huoneessa, nenä pystyssä, kiemaillen ja laulaen:

"Jos minä keisarin rouvana oisin, niin mull' oisi hellua kaksi, sillä pyhän paavin ma vietellä voisin itseni rakastajaksi."

-- "So... so... so, Hertta!... Ei vanhaa keisaria, paavia ja setä Ounastoa saa pettää ja mennä paaville", -- varotteli Ounasto.

Tyttö muikisti hänelle suutansa, nipisti korvasta ja ilveili melkein.

-- "Ei saa pettää vanhaa keisaria!... Mitäs huvia siitä miehestä on, jos sitä ei saa pettää?... Yyyy -- yyy! Vanhaa Ounastoa ei saa pettää..."

Ounasto hoki selitystänsä:

-- "Onhan miehestä huvitusta... Pitää rakastaa miestä ja olla uskollinen."

Tyttö heilautti lanteitansa ja käsillä liikkeitä tehden ja häilähdellen lauloi:

"Enkä minä rahalta ketään lemmi, kuuletko, kultaseni? Enkä mä miestäni koskaan hemmi muuta kuin pettääkseni."

Sitten istahti hän Oolavin polvelle, niin huolettomana kuin tuolille, laski toisen kätensä hänen olallensa, puoleksi kaulaan, nojasi kyynäspäällänsä pöydän reunaan, katsoi Ounastoa silmiin kiemailevasti ja pyysi:

-- "Tilaa, setä, samppanjaa!"

Ounasto täytti pyynnön. Tyttö kohentautui Oolavin syliin, ja käsi hänen kaulassansa lauloi:

"Mä hyvää yötä toivotan sinulle, rouva kuu; luo tyttöseni kiiruhdan. Muu kaikki unhottuu!"

Ounasto nousi ylös ja lyöden juhlallisesti tahtia kertasi jyrisevällä bassoäänellä:

"Luo tyttöseni kiiruhdan, Muu kaikki unhottuu..."

Oolavi oudosteli aluksi. Mutta tyttö alkoi puhella hänen kanssansa huolettomana ja vapaasti kuin istuisi hän jossain tuttavallisessa, sievässä seurassa... Ja kun samppanja vaahtosi, kietoutui Oolavin käsivarsi jo tytön vyötäisen ympärille. Soitto soi. Laulu helskyi. Puhdas mies hengitti inhoittavinta höyryä. Elämä vaahtosi... Tyttö tuoksui polvella... Huolettomana nousi se taas, häilähteli huoneessa ja lauloi äskeisen laulunsa jatkoa hytkytellen ruumistansa laulun tahdissa, tanssiaskelin ja heilahduksin:

"On taivaan rouva kirkas kuu ja tähti tytär sen... Ei maistu rouvan huuli, suu... Ma tahdon tyttären..."

Samppanjalasi kädessä kertasi tuomari Ounasto taas laulun. Tyttö höikälehti edelleen ja matki, suutansa muikistellen:

"Ma tahdon tyttären."

Ja nipistäen Ounastoa korvasta nuhteli hän:

-- "Tahdot tyttären, vaikka et osta tyttärelle kenkiäkään... Entisistä ovat jo kannat läntällään..."

-- "Onko Hertta-kullan kengän kanta jo läntistynyt!... Näytäpäs!" -- ihmetteli Ounasto.

Tyttö istahti. Ounasto kumartui tutkimaan hänen kenkänsä kantaa.

-- "Ei jalka niin ylös ylety", -- huudahti tyttö, läpäten Ounastoa päähän.

Alhaalta, pöydän alta kuului tuomarin ääni:

-- "Kyllä tuomari tietää miten pitkä on lain määräämä jalka... Tietäähän tuomari, jonka pitää tuomita ihmisiä menettämään henkensä ja oikean raajansa..."

-- "Oikean raajansa!... Yh sinä tuomari!" -- matki tyttö tukistaen tuomari Ounastoa leikillä.

Ounasto oli saanut tutkimuksensa suoritetuksi, istuutui ja vakuutti:

-- "Läntistynyt on Hertan kengän kanta... läntistynyt... Sedän pitää ostaa tyttärellensä uudet kengät..."

Puhelu jatkui. Äkkiä kääntyi tyttö Oolaviin lausuen:

-- "Kuulehan, Oolavi!"

-- "No?" -- kysyi Oolavi, jolle tytön silmäys helähti kuin päivänpaiste.

-- "Tuletko huomenna katsomaan, kun minä tanssin?" -- jatkoi tyttö.

-- "No tietysti!" -- lupasi Oolavi aivan onnellisena, tytön silmäyksien valopilvessä kylpien.

Tyttö poistui heittäen Oolaviin himokkaan, veikistelevän silmäyksen ja muikistaen suutansa Ounastolle. Huumautunut Oolavi huomasi silmäyksen ja näki tytön sielun pohjalle. Hän päätti tulla huomenna. Hiiden mylly alkoi avautua hänelle toisena kuin ennen. Hän alkoi löytää sieltä sitä ilkeää, rietasta, jota hän tiedottomana oli tullut sieltä hakemaan ja sieluunsa kokoamaan. Tytön lähdettyä huokaili Ounasto väsyneenä:

-- "Hoh--hoi!... Hoh--hoi!... Se on semmoista viatonta leikkiä vain... Hertta on semmoinen herttainen, hyvä tyttö..."

Oolavi oli hänen kanssansa samaa mieltä. Hän mietti jo huomista päivää. Ounasto jatkoi huokailujansa:

-- "Kotiinkin tästä pitäisi jo kömpiä... Mammarukka etsii siellä vain Turhakosken kauppakirjoja... Varmaankin on taas mullistanut koko talon nurin... Kun vain ei olisi kihlakunnan oikeuden papereita sekaisin penkonut!... Mammalle pitää ostaa uusi hattu, kun niin huolehtii Turhakosken kiinnekirjoista..."

* * * * *

Puoli-yö oli jo aikoja ohi kiitänyt. Hiiden myllyn elämä huppelehti aamuöisissä huuteissansa. Ihminen oli ajaksi laskeutunut täydellisesti eläinmaailmaan. Joillakuilla oli enää pukimina ihmisyyden rippeitä: hitunen häveliäisyyttä. Naiset elivät sitä elämää, joka tekee naisen riettaaksi, luomakunnan inhoittavimmaksi olennoksi: he tarjoilivat itseänsä. Miehet valikoivat täydellisinä elukkoina.

Ounasto ja Oolavi olivat poislähdössä. Viimemainittu ei enää tuntenut sitä inhoa, mitä ennen. Hän ajatteli huomis-iltaa, jolloin Hertta tanssisi. Hän ajatteli, laski ja ylpeili siitä, että Hertta tanssii huomenna ikäänkuin häntä varten... unohtaa muut... ajattelee yksinomaan häntä... Hän tunsi jo verensä kuumenevan, huonojen elämänhalujensa paisuvan.

Silloin kuului käytävästä silkin kahinaa ja keveitä sipsuttavia askeleita. Nuori, loistavasti puettu, kaunis nainen astui oven editse. Mutta heitettyänsä silmäyksen huoneeseen, pysähtyi hän äkkiä ja huudahti:

-- _"C'est monsieur Ounasto!... Bonne nuit, monsieur!"_ [Se on herra Ounasto! Hyvää yötä, herra!]

Ounasto kumarsi kohteliaasti, tervehtien:

-- "Hyvää huomenta, neiti Iltamo!... Suvaitkaa poiketa sisään!... Olemme seurassa ja julkisessa huoneessa, niin että rohkea pyyntöni ei kai loukkaa _convenance'ia_ [säädyllisyyttä]..."

-- "Ei ollenkaan!" -- huudahti neiti Iltamo, astuen huoneeseen hienona, keimailevana, tuoden mukanansa kokonaisen pilven hajuvesien tuoksua ja katseen lumoa. Hän oli kaunis, vilkas, viehättävä, keskikokoinen, hoikkavartaloinen, jonkunlainen pieni taivaanlintunen.

Kun hän oli tervehtinyt Ounastoa lausui tämä Oolaviin vihjaten:

-- "Sallikaa, primadonna, minun esitellä Teille paras ystäväni, herra Tuukkala!"

Oolavi tervehti hienosti, syvään kumartamalla.

Hiukan kumartaen vastasi laulajatar Iltamo tervehdykseen, puhellen vilkkaasti, viehkeästi:

-- "Ah!... Se on herra Tuukkala... Erittäin hauska tutustua!... Minä olen kuullut Teistä jo paljon puhuttavan..."

Hänen liikkeensä, sulavuutensa ja suloutensa aivan heilahtelivat, silkin kahinan säestyksellä. Koko huone oli jo tulvillansa hänen ääntänsä, vilkkauttansa ja kauneuttansa. Oolavi vastasi hänen puheeseensa kohteliaalla liikahduksella lausuen:

-- "Minulla on ollut kunnia pari kertaa kuulla maamme kuulua laulajatarta ja olen onnellinen tullessani nyt esitellyksi..."

Laulajatar Iltamo näytti koettavan kietoa kaiken kiemailuihinsa ja hymyilyynsä. Viehkeästi vastasi hän Oolaville:

-- "Ooo!... Kuuluisa! Se on vaan _flatterie_ [imartelua]!"

Ja Ounoston puoleen kääntyen jatkoi hän nopeasti, antaen sanojen tulla yhtenä helinänä:

-- "Mutta minä en uskonut Teitä, herra Ounasto, täällä tapaavani... Teillähän kuuluu olevan nykyään niin kovin kiire, että yöt ja päivät olette työssä... Suuria afääreja... mitä Teillä kerrotaan olevan... Rouvannekin kertoi minulle... Suuri Turhakosken tehdas... Oletteko usein täällä?..."

-- "Aivan sattumalta... ensi kertaa. Tulin ystäväni Tuukkalan kanssa vilkaisemaan... Olikin onnellinen sattuma, koskapa saimme tavata täällä Teitä", -- vastasi Ounasto. Ja johtaakseen keskustelun pois Turhakosken asiasta, kysäisi hän nopeasti:

-- "Te tietysti myös aivan sattumalta olette täällä?"

Laulajattaren silmät paloivat kilpaa hänen jalokiviensä kanssa. Molemmista säteili ja tulvi loistoa ja hehkua. Kun hän katsahti Oolaviin, tunsi huumautunut Oolavi aivan kylpevänsä jalokivivälkkeen ja hurmaavan katseen polttavassa suihkussa. Yhäti liikkuen ja häilyen vastasi neiti Iltamo Ounastolle:

-- "Minäkö usein täällä?... Ensi kertaa... aivan ensi kertaa... Ajatelkaa, herra Ounasto!... Mutta minä en pidä tämmöisistä... no..."

Hän teki käsillänsä nopeita liikkeitä, kuin etsien niillä sanoja, ja jatkoi:

-- "_Variétée'itä_ ja _farce'eja_ ja mitä nämä ovat... Mutta tänään täällä lauloi italialainen mademoiselle Rossini, jonka kerrottiin olevan erinomainen... no semmoisten _vaudeville'_ien [kylälaulujen] laulaja... Ja minä pistäännyin kuulemaan... pikimältään vaan... Tietysti Tekin, tuomari, ja herra Tuukkala tulitte ainoastaan hänen tähtensä?..."

-- "Tietysti... Tietysti... Ainoastaan hänen tähtensä... Minä en pidä koko tästä ala-arvoisesta taiteesta", -- vakuutti Ounasto, kysyen:

-- "Ja mitä suvaitsette pitää Signorina Rossinistamme?..."

-- "Nooo -- oo... En minä tiedä", -- venytti laulajatar Iltamo, lopettaen nopeasti: -- "Pidittekö Te hänestä?"

-- "Jaa... se on... en erityisesti... Mutta kun hän on kotimainen taiteilijatar, niin tulin ystävä Tuukkalan kanssa kuulemaan, kannattaaksemme kotimaista taiteilijaa", -- selitteli Ounasto.

-- "Kotimainen!... Italialainen... Signorina Rossini kotimainen!... _Que ce que vous parlez, monsieur Ounasto_"? [Mitä Te puhutte, herra Ounasto?] -- oudosteli laulajatar Iltamo, näyttelijättären kaikilla eleillä ja kiemahduksilla. Oolavikin ihmetteli. Ounasto selitti:

-- "Suvaitkaa ottaa huomioon, että hän on minun vaimoni kotipitäjästä torpparin tytär Anna Löppönen... Oli ompelijattarena, kunnes meni Amerikaan, missä oppi hiukan italiankieltä. Minun ystäväni huomasi hänen lahjansa, toimitti hänet tänne laulamaan ja kehotti olemaan italialainen, koska on musta tukka, mustat silmät ja... no nenäkin vähän muistuttaa kaunista Italiaa..."

-- "_Mais c'est comme il faut!_ [Sehän on, kuten olla pitää] Aivan kuin suuressa maailmassa!" -- huudahteli hämmästynyt laulajatar, katseessa sekaisin iloa ja hämmästystä. Hänen käytöksessänsä oli suloutta ja kiemailua, mutta siinä ei ollut sitä perinnäistä, henkistä tai muuta aateluutta, arvokkaisuutta ja ylevyyttä, joka aina eroittaa keskinkertaistakin ylemmän ihmisen todellisesta ihmis-ylimyksestä ja aatelista. Hänen vilkkaat liikkeensä, puheenhelinä, säteilevät silmäyksensä, sievät kumartelut, sirot päännyökähdykset ja näyttelijättären kasvojen eleet sulautuivat yhdeksi ainoaksi perhosmaiseksi, joustavaksi helahteluksi ja loistoksi... Oolaviin kääntyen jatkoi hän liikkeittensä seasta:

-- "Sanoinko minä jo Teille, herra Tuukkala, että olen kuullut Teistä paljon... paljon... paljon puhuttavan..."

-- "Kyllä!... Muuten minulle sangen ikävä uutinen", -- vastasi Oolavi, seuraten kysyjän liikkeitä, jotka aivan kuin huikaisivat häntä.

-- "Ikävä uutinen... Kuinka niin 'ikävä uutinen'?... Ettekö Te sitten olisi tahtonut minun kanssani olla tuttu niinkään... no miten minä sanoisin... niinkään... no... Äs, kun en muista sanoa!... Auttakaa Te, 'tuomari'!... Miten minun pitää sanoa?... Korvakuulolta... Ettekö Te olisi tahtonut olla minun kanssa tuttu korvakuuloltakaan?" -- helisi ja satoi Oolaville laulajattaren kysymys naurun ja säteilyn ja veikistelyn seasta.

-- "Se on minulle suuri kunnia... Mutta ei ole..."

-- "No mitä sitten, herra Tuukkala?... Mitä ei ole?" -- keskeytti yhä jatkuva kyselysade, kiemaileva nauru ja loistavat silmäykset.

-- "Minulle itselleni ei voi olla kunniaksi se Teille 'korvinkuultava'", -- sai Oolavi vastatuksi.

-- "Päinvaaastoin!... Aivan päinvastoin!... Tiedättekö, herra Tuukkala, että kun minä kuulin Teistä puhuttavan, niin minä -- minä olen aina näin avomielinen -- minä aivan halusin saada Teihin tutustua... Eikö totta, tuomari, että minä olen avomielinen?" -- lopetti hän Ounastolle hymyilynsä hetkeksi kääntäen.

-- "Kyllä!... Kuten viattomat lapset ainakin", -- myönsi Ounasto.

-- "No, ja nyt minulla oli kunnia Teidät tavata", -- kiemaili neiti Iltamo Oolaville.

-- "Kunnia kuuluu tällä kertaa minulle", -- yritti Oolavi. Nuori nainen ikäänkuin kieppui hänen ympärillänsä huudahdellen:

-- "Ah, kun Te olette vaatimaton ja _gentil_ [hienoa]... Kuinka Te viihdytte kaupungissa?... Te tietysti olette paljon herra Ounaston seurassa... Viihdyttekö hyvin täällä?"

-- "Kyllä... kiitos kysymästä!" -- vastaili Oolavi. Hän tunsi laulajattaren silmäyksien aivan polttavan häntä ja kietovan mitä huumaavimpaan verkkoonsa. Äskeinen huumaus oli valmistanut hänen sieluansa, niin että hän huomasi joka-ikisen kiemahduksen ja joku voima veti häntä aivan niiden kiehteisiin verkkoihin.

Laulajatar häilähteli, puheluansa jatkaen, niin että Oolavista tuntui, kuin helisisi hänen naurunsa milloin hänen oikealla, milloin vasemmalla puolellansa. Oli kuin olisi hänen aivan hallittava hänen heilahduksiansa, pideltävä häntä kuin helposti pakenevaa kaunista unta ja onnea. Neiti Iltamo jatkoi hänen edessänsä ja rinnallansa, ikäänkuin liehakoiden:

-- "Tehän kuulutte tutkivan ja ajattelevan elämänkysymyksiä ja kaikkea... kaikkea semmoista syvää... Minä pidän juuri semmoisista ihmisistä... Minä itsekin ajattelen elämää usein... hyvin... hyvin usein... Varsinkin kun on väsynyt, eikä ole hyvää seuraa, niin silloin aina kuluu aika paraiten siten, että ajattelee elämänkysymystä... Ettekö Tekin ole sitä huomannut, että ikävä menee pois, kun ajattelee elämänkysymyksiä: Tanssiaisia ja... no paljonhan niitä on: konsertteja ja näyttelyjä ja kaikkea... kaikkea semmoista _chic'iä_ ja... _fashionable'ia_ [hienoa, loistavaa]... Minä en ollenkaan pidä semmoisista ihmisistä, jotka ovat jokapäiväisiä, eivätkä ajattele elämänkysymyksiä... Eivätkö Teistäkin ole semmoiset ihmiset ikäviä ja... ja miten minä sanoisin... Auttakaa Te, tuomari; millä sanalla minä sanoisin semmoisia, jotka eivät ajattele elämää, vaan tekevät vain työtä?..."

-- "Turhia", -- yritti Ounasto puhua.