Part 7

Molemmat kuulijat olivat oudostuneita. He huomasivat, että nuori pappi oli paljon lukenut ja että hän oli lukenut omilla aivoillansa, eikä ajatellut laina-aivoilla. Puhuja teki johtopäätöksiänsä:

-- "Se on siis _kirkon_ ansio, että se on voinut herättää ihmisessä siveellisen aistin ja tahdon, joka saa sen nousemaan väärää vastaan, ilmestyköön se väärä vaikkapa itse kirkossa... Kirkko itse niin puhdistaa itsensä tai oikeastaan: Jumala puhdistaa kirkkonsa sen omalla kädellä..."

Kirkkaana, itseselviävänä valkeni molempien kuulijoiden eteen innostuneen Jumalan palvelijan lausuma ja todistelema ajatus. He hämmästyivät hänen ajatuksensa rohkeutta ja hänen uskoansa Jumalan johtoon ja Jumalan kirkon lopulliseen voittoon. Heistä näytti, että syntikin on ase Jumalan kädessä, pakanatkin, kuten Rooma, palvelevat Häntä. Ja ne, jotka nousevat Häntä vastaan, ovatkin vain vitsoja Hänen kädessänsä.

Oolavin hehkuvassa sielussa avautuivat elämän kysymykset huimaavina kuvina kuin vesiselät, joissa selkä avautuu selän takana, houkutellen rohkeaa purjehtijaa yhä kauemmaksi, ikäänkuin siellä jossain olisi satumaita ja ihmesaaret nousisivat järven vesipovesta, kukittaen päivänpaisteiset ulapat vesien paratiisiksi, missä onnettaret asuvat, istuen kallionkärjillä tai kävellen vaaranteilla, kädessä vakka, josta jakavat ihmisille kaikkea, mitä ihmishenki voi himoita: onnea, viisautta, tietoa, puhdasta nautintoa. Tai availevat ne ihmishengen nähtäviksi kaikki maailman salat, levittävät sille salatut asiat hurmaavimpina kuvina. Sosialistinen asia kirkastui hänen edessänsä nuoren papin ja Nikolain loistavavärisenä maalauksena, ja koko elämä kaikkine kysymyksinensä laajeni, suureni ja kutsui häntä. Hän halusi päästä tuntemaan elämää, kuten kesälintu odottaa vieraalla maalla keväistä muuttopäiväänsä pesimismaillensa, missä kaunis koivunvarpu odottaa puhtaana morsiusvuoteena.

* * * * *

Yö alkoi jo ummistua sydän-yöksi. Tähdet valaisivat kuuraista metsää ja vitilumen peittämää maata, kiiluen palavimmillansa. Kylmänhenki katseli liikkumattomana niitä maita, joilta se oli lämmön tieltänsä pois ajanut, tullen itse talven-airueena sijalle.

Pastori Aamusto oli jo lähtenyt, ja Martva puheli taas kahden kesken Oolavin kanssa. Kun hän nyt ajatteli, että Oolavi ei huomen-iltana enää tulisikaan, haihtui kirjeiden tuottama ilo vähitellen ja mieli sumeni ja katse raukesi. Hän koetti olla iloinen, mutta ilo ei ottanut luistaaksensa. Huoneessa häilähteli surua vuoroin siellä, vuoroin täällä, eikä nauru enää nauruksi helähtänyt: se jäi aina puolitiehen, hymyilyyn. Tuntui kuin kuiskaileisi pahan-enne tietojansa elämän ilojen ja toiveiden sekaan.

Oolavi oli huomaavinansa Martvan ikäänkuin väsyneeksi ja kysyi:

-- "Miksi näytät niin väsyneeltä?"

-- "Niin... kun sinä lähdet nyt pois", -- venytti Martva hitaalla äänellä, jossa oli säveleenä lapsen äänensävy ja mielipaha.

Oolavi masentui. Herkkä mieli värisi Martvan hellistä sanoista. Hän ei löytänyt sanoja, millä lohduttaa armasta tyttöä. Hänestä itsestänsä tuntui nyt lähtö vaikealta. Martva huomasi hänen mielialansa, kokosi kaikki ilonsa yhteen ja riemastuttaaksensa sekä Oolavin että itsensä, kysyä heläytti:

-- "Mutta eikö totta: sinä tulet pian takaisin?... Niinhän?..."

Kysymys tuli Oolaville kuin olisi onnenlintu lentänyt hänen syliinsä siivet ja laulu yhtenä ilona. Hänen mielensä kuohahti ilosta ja onnesta, kun kuuli Martvan äänen ja tiesi sen helisevän _hänelle_, yksin hänelle. Riemunsa vallassa vastasi hän:

-- "Miten minä voin olla tulematta, kun _sinä_ olet täällä!... Sinä" -- hän suuteli Martvan kättä palavasti -- "minun onneni!... Minun ilo... ni!..."

-- "Et saa olla vallaton... et... et... et... et", -- keskeytti Martva, vetäen kättänsä pois suutelotulvasta.

Hetkeksi remahti taas ilo. Martva vakuutteli, ääni ja katse täynnä viehkeyttä:

-- "Mutta et saa tulla, ennen kun olet kirjoittanut hyvin... hyyy-vin paljon kirjeitä... Ethän tule ennen?"

-- "Tulen... _Sinun_ luoksesi minä tulen ennen kun ehtii tänne ensimäinen kirje, jonka lähetän heti kun vain saavun kaupunkiin", -- vastusteli Oolavi leikillä.

-- "Hyi, kun olet tottelematon!", -- naurahti Martva muka nuhtelevalla äänellä, kiitollisena "tottelemattomuudesta."

Mutta kun hän sitten sanoi Oolaville jäähyväisiä, saattaen häntä eteiseen, tunsi hän sanomatonta tuskaa. Koko hänen sielunsa hätäytyi, eikä hän tiennyt hädän syytä. Oli kuin olisi Oolavi lähdössä varmaan kuolemaan, josta hän ei voi pelastaa häntä. Kun hän ojensi Oolaville kätensä jäähyväisiksi, vapisi käsi kuin arka lintu haukan iskun edellä, ja katse oli hätäytynyt.

Oolavi huomasi sen ja hänen silmiinsä tulvasivat kirkkaat kyyneleet. Martva painautui silloin hänen rintaansa vasten, etsien siitä turvaa. Siinä itki hän kuin lapsi, värisi ja kärsi Oolavin kyynelien valuessa hänen silkkihienolle tukallensa.

-- "Jumala olkoon suojanasi!" -- kuiskasi Martva kyyneliänsä kuivaten.

Ovi sulkeutui, ja nuori mies lähti laskemaan purttansa elämänkoskeen... Kun Martva palasi huoneeseensa, tuntui huone tyhjältä, autiolta, kuin olisi siellä käynyt kuolema, vienyt isän ja äidin, ja niiden kuoleman johdosta tullut pakollinen majanmuutto. Kukat ja kaikki olivat jo rakkaasta huoneesta pois kannetut. Hän heitti viimeisiä jäähyväisiä rakkaille muistoille... suri... itki... menehtyi epätoivoon... Hänen mieleensä muistui taas "Litvan laulu". Raukeana, menehtyneenä kutistui hän kokoon ja itki katkerasti.

Vaan himmeä olikin totuudenlähde.

Talvi näytteli jo tuomisiansa: kynttilöinänsä hohtavia joulutähtiä, hopeanheleitä pakkasiansa, kylmänkulkusiansa ja huikaisevia lumirikkauksiansa. Pohjolan suuri lumivieras oli tullut.

Jo avautuivat kaikki taivaan tähtiaarteet. Maailman helmi, Suomi, hohti talvipukimissansa, valkeissa lumiliinoissansa. Auringonpyörä näyttäytyi päiväsydännä arastellen, punastuneena, kuin ujosteleva morsian. Öisin hehkui taivas tähtipalona, joka tähti kirpeänkirkkaana kuin purisi sitä pakkanen. Ilmassa helisi hopeainen jäähele. Kylmä punasi poskea, valkea hanki painoi puhtaan värinsä ihmishenkeen ja pakkasenpaukahdus reipastutti mieltä.

Oli tullut jo suuri talvi, Pohjolan lumijuhla jouluinensa, kulkusinensa ja mäenlasku-iloinensa.

Suuressa kaupungissa pyörivät elämän jauhinkivet. Yhdet pyörivät päivällä, jauhaen ihmistä suoraan suureksi ja jaloksi. Toiset myllyt raatoivat öisin... jauhoivat ihmistä akanaksi ja ruumenen ja akanan kautta takaisin siksi jaloksi eloksi, jona se solui öisen myllyn kivensilmään. Nyt se näki rapakot kauneiksi vedenseliksi värjättyinä... ihastui... laski purtensa väriselille, petti itseänsä, pettäen samalla muita... loittoni aina vain kauvemmaksi onnen hakuun, kunnes jo häipyi silmistä onnenranta, josta oli matkalle lähtenyt... hätäytyi silloin ja huomasi olevansa alastomana, purrettomana, nähden samalla onnen-ulapan olevankin rapamerenä... Jotkut silloin kääntyivät takaisin ja saavuttivat kotirannan... Toiset painuivat ravan lisäksi... Hyvä ja paha taisteli suurta, armotonta taisteluansa...

Hiiden myllyn sivuhuoneessa, johon näkyi näyttämö viistoon, istui Oolavi kahden kesken tuomari Ounaston kanssa. Hän oli siellä istunut jo useat illat. Harhaman kirjan kuvauksien luoma mieliala ja niistä kuvauksista innostuneen Harviston kertomukset olivat hänet sinne vetäneet kohta kun hän oli kaupunkiin tullut. Aluksi oli hän tuntenut pettyneensä, hämmästynyt ja lähtenyt inhoten kotiinsa. Mutta aina oli joku halu häntä sinne uudestaan vetänyt. Hän oli uskonut lopultakin saavansa nähdä sitä ihanuutta, jonka kuvan Harhaman kirja oli hänessä herättänyt, verhoten ruman ja inhottavan akanamaisella runollisuudella. Aina uudestaan ja uudestaan oli hän pettynyt ja poistunut. Taas ja taas oli hän muka "vielä kerran" palannut, luullen silloin jo olevan nähtävänä sen, jota hän janosi.

Viimein oli hän alkanut tottua siihen rumaan, joka kukki öisissä valoissa, soiton ja höyryjen seassa, värinä ne haihtuvat värit, jotka muuttavat silmän muuksi, ollen itse untakin petollisempia... Hän juopui niistä väreistä, hitaasti tosin, mutta sitä varmemmasti, näki ne jo muuna kuin mitä ne olivat ja kulki niiden houkuttelemana, arkaillen ja varovasti vielä.

Päivin hän taas teki työtä, ahmi tietoja ahmimalla. Hänen entiset laajat tietonsa ja luonnonlahjansa olivat hänellä apuna. Mikä oli muille vuoden, se oli hänelle viikon työ. Synnynnäinen hienous ja aatelisista aatelisimman talonpoikaiskodin luoma varmuus ja itsetunto olivat hänestä jo alun pitäen tehneet miehen, joka hienostuneessa seuraelämässä kohosi oman mittansa muita ylemmä ja käänsi ihastuneet katseet itseensä.

Tuomari Ounasto oli vanhanpuoleinen herrasmies, jonka kasvoista voi lukea, että hän oli aikoinansa "elänyt". Katseessa oli hyväntahtoisuutta, pilaa, jopa nerokkaisuuttakin, ja ketterät liikkeet ja isällinen ääni tekivät hänestä joskus oivallisen, herttaisen sedän ja isän perikuvan. Hän kävi aina pitkään hännystakkiin arvokkaasti puettuna, ja kun se arvokkuus ja ikä joskus yhtyivät vanhahkon elostelijan hullutuksiin, oli vakavankin vaikea olla hänelle hymyilemättä. Heti ensi tuttavuudesta oli hän kiintynyt Oolaviin ja nyt olivat he jo hyviä ystävyksiä. Usein olivat he sattuneet olemaan yhdessä ylevähenkisten perheiden vieraina ja joutuneet ottamaan osaa keskusteluihin, joissa pohdittiin elämänkysymyksiä ja kaikkeuden ongelmoita. Oolavi oli aivan juomalla juonut niiden keskustelujen henkeä, kun taas tuomari Ounasto enimmäkseen vaikeni, tai selitteli asioita omalla tavallansa, höystäen keskustelua sukkeluuksilla. Hän oli Jumalan kieltäjä ja elämän ivaaja, joka otti elämästä sen, mikä siinä kulloinkin oli kepeää ja nautittavaksi kelpaavaa. Mutta hänen ikänsä ja asemansa vaikuttivat sen, että Oolavi kuunteli hänen kepeitä puheitansa harkiten, eikä aivan välinpitämättömänä.

Hiiden myllyssä kohisi ilo. Viulut vinkuivat. Viini vaahtosi. Ihminen solui kivensilmään. Yöelämä kehittyi kukkanuppuunsa.

Tuomari Ounasto puhui Oolaville, isällisenä, ja veljenä samalla:

-- "Ota, Oolavi, esimerkiksi eilinen keskustelu tohtori Heinolan luona!... Eihän siinä ollut pontta, ei perää!"

-- "Miten niin?" -- pisti Oolavi, katsellen akkunasta syrjäsilmin myllyyn.

Tuomari Ounasto selitti, tehden joskus käsillään kuvaavan liikkeen:

-- "Miten 'miten niin'?... No: puhuvat _totuudesta_, elämän totuudesta ja oikeudesta... Eihän elämässä ole mitään totuutta: ei ole mitään erityistä oikeaa ja väärää... Elämässä on vain kaksi puolta..."

-- "Nimittäin?" -- katkaisi Oolavi naurahtaen, mutta samalla uteliaana. Mylly ja totuus vetivät häntä kilpaa. Ounasto selitti, huudahdellen:

-- "Nimittäin... Taas sinä, veli, kysyt 'nimittäin'!... Elämässä on ainoastaan juutalainen puoli ja kreikkalainen puoli... Mikä on juutalaiselle pyhä, se on kreikkalaiselle kauhistus. Esimerkiksi sian liha... mikä kauhistus Mooseksen uskolaiselle! Mutta entä muille uskovaisille!... mikä herkku on joulukinkku. Siinä se on koko totuus ja oikea..."

Hiiden mylly säesti outoa totuuden julistusta. Se säestys huumasi Oolavin korvia. Se teki aivot herkiksi, kuumeisiksi... Huminan seasta huomautti hän Ounastolle:

-- "Mutta emmehän me nyt elä juutalaisten ajassa."

Hiiden myllystä kuului nuoren tytön laulu. Väki nauroi laulun sukkeluuksille. Kuului joku hyvähuuto.

-- "Millehän ne nyt huutavat!" -- innostui Ounasto ja otettuansa asiasta selvän, katsahtamalla akkunasta, jatkoi hän: "Iida siellä laulelee... Kas, miten hyvästi se Iida veisaakin..."

Hän istahti taas ja jatkoi:

-- "Miksi me emme elä juutalaisten ajassa ja kreikkalaisten?... Elämme! Ihan täydelleen elämme niiden ajassa... Ota sosialistit ja porvarit: Sosialistit pitävät porvareita varkaina... pauhaavat aivan tosissaan... Porvarit taas haukkuvat varkaiksi sosialisteja. -- Taivas varjelkoon ihmistä molemmista!... Minä tuomitsen oikeudessa molempia aivan armotta... No eikö siinä ole taas sama asia: 'totuuden' juutalainen ja kreikkalainen puoli?"

-- "Niin... se nyt on siinä asiassa... Eihän yksi asia ole vielä koko elämä", -- puolusteli Oolavi miettivänä. Hän huomasi tuomari Ounaston puheessa olevan oikeaakin. Niin alkoi totuus himmetä, peittyä hämäriin. Mietteissänsä hän väliin vilkaisi myllyyn. Sieltä kuului taas hyvähuutoja. Tyttö lauloi lavalla, vähän huolien laulusta, mutta enemmän siitä, että kauniit hampaat näkyisivät. Ounasto innostui:

-- "Entäs muut asiat?... Ovatko ne, veli, toisenlaisia?... Katsohan, Oolavi, katsohan!..."

Hän kumartui likemmä Oolavia ja jatkoi tärkeän näköisenä:

-- "Ota, veli, vaikka mikä asia, niin sama laatu siinä on... Kas miten kovasti Iida kirkaisi!... Pitää taputtaa Iidalle... Hyvä! Hyvä!... Uudestaan! Uudestaan!... Nyt minä taas jatkan: Ota, veli Oolavi, vaikka mikä asia, niin siitä et löydä muuta kuin kaksi puolta: juutalaisen ja kreikkalaisen oikean... Taas se Iida kirkaisi... Taputa, taputa Iidalle!... Kas niin!... Minä taas jatkan: Sillä eikö joka asiaa ajamassa ole kaksi kunniallista asian-ajajaa?"

-- "No niin!" -- myönsi Oolavi miettivänä ja huumautuneena samalla, Ounasto jatkoi myllyn humun säestämänä:

-- "Mutta jos kerran olisi väärä ja oikea kaksi eri asiaa, niin silloinhan kahdesta asian-ajajasta voisi ainoastaan toinen ajaa oikeaa asiaa, toinen taas puolustaisi väärää, siis olisi konna... Voitko sinä niin pahaa ajatella kummastakaan?"

Oolavi vaikeni. Hän mietti. Totuudenlähteen vedenpinnalle varisi lisää lehtiä... Mylly humisi sävelhumuna. Ounasto selitti:

-- "Eihän niistä kumpikaan ole kunniaton, joka puolustaisi väärää, jos sitä olisi... Taivas varjelkoon semmoisesta ajatuksesta!... Asian-ajajako, jonka käsi ei lyhety syntisiltä, vaikka siltä jo Jumalan armokin lyhettyisi, sekö, kysyn, ottaisi ajaaksensa väärän asian!... Mutta kumminkin on joka asiassa kaksi asian-ajajaa vastatusten. Miten sinä, Oolavi, sen selität, _jos_ olisi oikea ja väärä erikseen?"

Oolavi naurahti. Hiukan ajateltuansa virkkoi hän:

-- "Siinä on kyllä pulma... Mutta se taitaa olla niitä sedän pulmia..."

Ounasto teki leveän liikkeen ja ilostui:

-- "Ei, veikkonen, siinä mitään pulmaa ole... selvässä asiassa. Asia on vain niin, että toinen asianajaja ajattelee ja sanoo toisesta: Tämä minun arvoisa vastustajani ajaa kreikkalaista asiaa, mutta kyllä hän silti on kunniallinen mies. Toinen taas ajaa juutalaista asiaa... Sillä, Oolavi: jos nyt, jos olisi... Taas se Iida laulaa... jos olisi erikseen oikea ja väärä, niin eikö joka asiassa toista asian-ajajaa pitäisi tuomita väärän asian ajamisesta?"

-- "Se on, merkillistä kyllä, totta", -- yritti Oolavi, mutta Ounasto keskeytti hänet, huudahtaen voitonilolla:

-- "No siinä se nyt on!"

Hän nousi ylös ja kävellen ja käsillänsä liikkeitä tehden jatkoi voitostaan riemuitsemista:

-- "Minähän olen tätä sinulle monesti vakuuttanut, vaikka nyt vasta sain sinut uskomaan... Minähän, Oolavi, pidän sinua aivan omana poikanani ja olen ahertanut... ihan ahertanut olen saadakseni sinut kääntymään pois joutavista ajattelemisista ja totuuden etsimisestä... Minä ahkeroin kääntääkseni sinut oikealle tielle... Sillä... Nyt taisi Manda tulla laulamaan, koska taputtavat... Ei, se ei ollut vielä Manda", -- oikaisi hän kiirehdittyänsä katsomaan. Sitten hän taas jatkoi:

-- "Eihän Jeesuskaan sanonut, mikä on totuus. Sanoi vain, että hän _tunnustaa_, että totuus on... Esimerkiksi siinä verorahassa. Hän tunnusti, että siinä on Jumalan puoli ja keisarin puoli... ja kumpiko puoli on oikea?... Jos rahasta ottaa pois toisen puolen, niin häviää toinenkin puoli, eikä jää koko rahasta mitään..."

-- "No ei nyt sotketa", -- yritti Oolavi. Mutta Ounasto keskeytti hänet, selittäen:

-- "Siinä on nyt pulma: Keisari sanoo, että hän on itsevaltias valtakunnassaan... Ja sinä uskollisena, lojaalisena alamaisena myönnät sen oikeaksi... Eikö niin..."

-- "Tietysti..."

-- "Mutta sanassa taas sanotaan, että _kaikki_ on Herran... Koko maa, siis se itsevaltiaan valtakuntakin -- on Hänen astinlautansa... No mitäs sinä nyt keisarille antaisit, vaikka sen kuva _oli_ siellä verorahan toisella puolella?... Sille annettavaksi ei Jeesuksen käskyn mukaan jäisi mitään."

Oolavi mietti asiaa. Verorahakysymyskin, joka oli hänelle ollut aivan selvä ja yksinkertainen, osottautui filosofiseksi pulmaksi. Ounasto riemuitsi:

-- "No siinä nyt on sulle 'totuus'... Ei siinä ole muuta kuin juutalainen ja kreikkalainen, Jumalan ja keisarin puoli... Juopas, Oolavi, sedän terveydeksi!" -- lopetti hän, kilistäen lasiansa Oolavin kanssa.

Oolaviin olivat hänen puheensa alkaneet syöpyä. Alussa ne, ennen kun hän tunsi Ounaston likemmin, olivat olleet hänestä vastenmielisiä. Sitten oli hän niitä kuunnellut hyväntahtoisena pilana. Mutta viikkojen kuluessa olivat ne syövyttäneet häneen jonkun kepeän käsityksen elämästä. Ne tekivät hänessä työtänsä kuin vesi, joka syövyttää uomaansa kovaan maaperään tai kallionsyyhyn, hitaasti, mutta varmasti. Viinilasi oli viime päivinä ollut joskus niillä pienenä apuna.

Laulu, soitto ja kättentaputukset ryöppysivät myllyssä. Oolavin katse viskautui tuon tuostakin sinne. Hän näki niitä varjoja, joita hän oli vilahdukselta nähnyt Harhaman kirjasta. Kepeäpukuinen tyttö tanssi näyttämöllä. Useat ulvoivat ihastuksesta. Oolavi oli jo osaksi joukon mukana. Ounasto jatkoi filosofiaansa:

-- "Elämästä, Oolavi, pitää aina osata puraista sitä iloisinta... sitä _kaikista_ iloisinta kannikansyrjää... Silloin eivät hampaat poikki paukahda..."

Oolavi naurahti ja pisti väliin:

-- "Taitaa olla niinkin!"

Ounastolta pääsi raikas nauru. Hän aivan vannoi:

-- "No kun sinulle _minä_, vanha setä, sen sanon, niin se on totta... Kas tuota tyttöä kun rimpsuttelee. Se on nyt Manda... Mandapahan on... Kas, kas sitä Mandaa!... Mandan hame on tasan neljäkymmentä yhdeksän senttiä pitkä... Eilen mittasimme... Meitä oli tässä muutamia veljiä koolla", -- selitteli hän Oolaville, kuin jotain äärettömän tärkeää.

Tytön hame kohosi lanteille pyöräksi... Myllyväki ulvoi ihastuksesta... Oolavi taputti käsiänsä innostuneena. Viinurit juoksivat. Viini kuohui, herkut tuoksuivat. Melun hiljettyä jatkoi Ounasto:

-- "Kun setä Ounasto sinulle sanoo, niin sinun pitää uskoa. Ota esimerkiksi Aatu Harmaja!... Sinä et häntä taida tuntea..."

-- "En tunne", -- myönsi Oolavi.

-- "No ei hänestä ole enää väliäkään... Pitkä roikale semmoinen oli... Hänkin pysyi hyvänä seuramiehenä, niin kauvan kuin tarttui elämän iloiseen kannikansyrjään käsiksi ja aina sanoi, että hän on päätänsä lähempänä taivasta kuin muut... niin paljon muita pitempi näes oli... Ja joi kuin poika... Mutta äkkiä mies rupesi miettimään ja ajattelemaan ja jo kahden vuoden kuluttua oli mies kuin kuiva lipeäkala... Ja lopulta kävi vielä hullummin: Joutui kirkkoherraksi tuonne Sotkamon taa, jossa koko elämä on kivikannikka..."

Oolavilta pääsi heleä nauru. Ounasto siitä innostui ja jatkoi:

-- "Siinä nyt näet ensinnäkin esimerkin... Tunnethan sinä Forsmanin Pekan?"

-- "Kyllä!"

-- "Forsmanin Pekka taas, joka ei ajattele mitään, on kaupungin hienoin... no kaikista hienoin ja sivistynein herra. Kysy täälläkin vaikka keneltä tanssijattarelta, tunteeko hän Pekkaa, niin kaikki tuntevat hänet... Kuka... kuka... kuka siellä nyt tanssii, kun niin... Ah se on numero neljä: Kerttu... Hänellä on numero neljän jalka... Forsmanin Pekasta johtuu mieleeni. Hänellä on tapa pitää tarkkaa kirjaa tyttöjen jalan koosta..."

-- "Ottaako hän mitan?" -- kysäisi huvitettu Oolavi, yhä seuraten tytön tanssia.

-- "Ei. Se käy aina tällä tavalla: Pekka sanoo ihastuneensa tytön jalankauneuteen ja pyytää saada lahjottaa sille parin sieviä kenkiä ja sitä varten kysyy numeroa... Pekka on semmoinen hieno mies... Tyttö sanoo numeron ja huomenna Pekka itse panee lahjottamansa kengät tytön jalkaan... Tietysti Pekka silloin vähän leikittelee jalan kanssa... semmoista pikkuista jalkahyväilyä... Kas!... Kas!... Sievästi se Kerttu nyt rimpsutteleekin... Katso!... Katso!... Katso tuota, miten heittelee jalkaansa!... Kas!... Kas... Kas!... Onkohan sillä Pekan tuomat kengät jalassa!... Ovat... Ne ovat... Niissä on punainen rusetti..."

Hän aivan paloi ihastuksesta. Oolavin silmät säteilivät. Myllyssä kohiseva huumaus kiskoi häntä mukaansa. Siellä paloivat silmät himoa täynnä. Siellä kukki ja tuoksusi ihmis-olemuksen ilkein osa: aistillisuus. Oolavi imi sitä itseensä, hengitti sitä kuin viinin huumaavaa höyryä.

-- "Hyvä... hyvä... hyvä!" -- kohisi myllyssä loppumattomiin. Ounasto hehkui. Mahtavalla bassoäänellä säesti hän:

-- "Hyvä... hyvä... hyvä!"

Ja ketteränä huoneessa kävellen jatkoi hän ihastustansa:

-- "Kauniisti tanssii Kerttu, kauniisti... Vahinko, ettei Pekka ollut saapuvilla."

Yht'äkkiä kysyi hän sitten Oolavilta:

-- "Olethan sinä, Oolavi-veli, lukenut Harhaman kirjan?..."

-- "Kyllä", -- myönsi Oolavi. Ounasto huudahti yhtenä riemun paljoutena:

-- "No arvasinhan minä!... Siitä arvasin, kun olet täällä... No se on kirja! Se on kirjojen kirja... Se on oikea Pirun raamattu!" -- riemastui hän edelleen, käsillään kuvaavia liikkeitä tehden. Juotuansa ryypyn jatkoi hän:

-- "Minä en koskaan lue romaania, mutta Saku Peltola, joka on suuri roskakirjojen ihailija, tuli kerran ja sanoi: 'Ounasto hoi! Nyt sinun pitää ruveta opettelemaan romaania lukemaan, sillä nyt on ilmestynyt kirja, jota lukiessa jo uskoo olevansa kaikista paraimmassa Pirun Eedenissä!... Aivan näkee Pirun enkeleitä silmissään!... Ja eikä Saku puhunut turhia... No kyllä se on kirja, on totta vieköön se kirja!... Minä aivan ihmettelen, mitenkä kukaan kirjakauppias on uskaltanut myödä niin hyvää kirjaa... Ja Saku itse, joka on entinen sensori, sanoi että: 'Jos minä olisin ollut sensorina, niin en totta vie olisi uskaltanut antaa painolupaa, sillä se on niin hyvä kirja, että linnaan sille luvan antamisesta olisi sensori joutunut'... Vieläkö täällä pullossa on?... Vielähän siellä hilkkaa."

Ja laseja täyttäessänsä hän jatkoi isällisellä, neuvovalla äänellä:

-- "Siinä kirjassa, Oolavi, on kaikki, mitä hienon miehen tulee tietää. Forsmanin Pekkakin sanoi sen luettuansa olevansa täydellinen, kerrassaan täydellinen... Tai oikeastaan siinä on enemmänkin kuin tarvitsee: joutavia saarnoja ja ripityksiä, mutta ne Pirun Eedenin kuvaukset ovat paremmat kun itse Eedeni... Minä puhun sinulle niin kuin omalle pojalleni... Vieläkö täältä tulla töröttää?" -- käänsi hän välillä puhettansa, kallistaen likööripulloa.

Oolavi seurasi silmin myllyn elämää, korvin Ounaston puhelua, pistäen aina jonkun sanan väliin. Myllyn huumaus heikonsi sielun vastustuskykyä. Alastomuuden vilinä... soitto... ihastuksen huudot... palavat, himokkaat silmäykset... päihtymys ja kaikki muu valmisti hänen sieluansa Ounaston puheille. Ounasto jatkoi laseja täyttäessänsä:

-- "No se kirja ei ole harhama, vaikka kaikki muut kirjat olisivat... ja ovatkin harhamia, koko kirjallisuus. Minäkin olin jo unohtanut koko tämän siunatun myllyn. En ollut moneen herran vuoteen oveakaan avannut. Mutta kun luin Harhaman 'Varotushuudon', niin heti ensi työksi tulin katsomaan, onko täällä todellakin niin suuri edistys-askel tehty kuin kirjassa kerrottiin... Ihan nuolena riensin tänne... No, terveeks', veli Oolavi!... Ja en totta totisesti, en totta vieköön ollut tästä Eedenistä koskaan ennen niin nauttinut, kuin Harhaman kirjan luettuani... Se kirja, kuule, Oolavi, on erinomainen, se on kaikkein erinomaisin opas täällä... Se panee huomaamaan kaikki nämä pyörähdykset... tuommoiset... tuommoiset" -- hän selitteli pikku pyörähdyksiä -- "ja kaikkea semmoista, mitä ei tavallinen ihminen olisi muuten huomannutkaan..."

Hän sytytti sikarin ja jatkoi ihmetellen:

-- "No kyllä sillä miehellä on ollut terve silmä... sillä on ollut itsensä pimeyden ruhtinaan silmä, kun on kaikki täällä huomannut. Ja kyllä on uskaltanut kirjan kirjoittaa... Niin mainion on kirjan kirjoittanut, että jos vain tulisi asia esiin oikeudessa, niin minun täytyisi virkani tähden tuomita sen kirjoittaja linnaan."

Oolavi nauroi makeasti. Ounasto vakuutti uudelleen:

-- "No totisesti täytyisi tuomita... Kiitokset ansaitsisi se mies..."