Part 6

Luku jatkui. Ihastuksen huudahdukset helähtelivät sen sekaan salamoina. Martvan sielussa suli miehekäs Nikolai kokonansa yhdeksi Oolavin kanssa, muuttui kokonansa Oolaviksi. Häntä juovutti se korkea, rohkea hengen lento, joka tuntui leimahtelevan Nikolain sielusta ja joka huumaa naisen, jonka jaloa henkeä ei ole vielä aistillisuus painanut maassa matelemaan. Huumauksensa vallassa ei hän huomannut sitä, että Nikolai nousi kuin peto Jumalaa ja uskoa vastaan, seisoi näyttämöllä täydellisenä pakanana, kieltämyksen äärimäisenä henkenä, ruoska kädessä, käärmeen pää kantapään alla ja Jumalan kimppuun syöksymäisillänsä ollen. Hän ei huomannut sitäkään, että Nikolai oli vallankumouksellinen. Hän näki hänessä ainoastaan _Oolavin_, voimakkaan, rohkean miehen ja suuren, jalon hengen, puhtaan, jalon lemmen huumaaman naisen todellisen sankarin.

Mutta Oolavi itse huomasi siitä kaikesta paljon ja huomasi ne kuumeensa vallassa: Hänen edessänsä seisoi Nikolain suuri haamu, kädessä pikari, josta hän tarjosi kieltämyksen voimakasta, vaahtoavaa viinaa. Taruperäiseksi loihdittu Harhaman kirja oli epäilyksen kuvauksillansa sytyttänyt hänen sielussansa ensin pienen palon: se oli tartuttanut häneen epäilyn, ja nyt joi jo Oolavi sen palon sammukkeeksi, lääkkeeksi, ensimäisen ryypyn kieltämyksen suurta henkeä, sen tulisinta vaahtoa.

Kun Martva oli lopettanut, heitti hän kirjan käsistänsä pöydälle kuin palavan hiilen, puristi käsiänsä hermostuneesti povensa kohdalla vastatusten ja huudahti peljästyneen, kiihtyneen ja turvattoman näköisenä:

-- "Ai!... Siinä on jotain demoonista!... Niin hurjaa ja kamalaa!..."

Hän oli kuin viaton tyttö, joka on kuullut kerrottavan että huoneessa on tonttuja ja sen luulon sokaisemana näkeekin niitä siellä hämärissä hiiviskelevän. Arvostelut ja puheet olivat tehneet Harhaman kirjan hänelle semmoiseksi tonttuhuoneeksi.

Mutta Oolavin henki hehkui tulena ja lieskana. Hän janosi Harhaman kuvaamaa elämää, himoitsi sen kaikkia antimia: epäilyä, kieltämystä, "Pirun Eedenin", kirjan Hiiden myllyn, salaisuuksia, hekkumaa ja kieltämystä. Kaikki sekottui hänen silmissänsä yhdeksi elämänkaaokseksi, jota ei voida juoda pisaroittain, erottelemalla siitä osa pois, vaan joka on juotava kokonansa.

Savupilvi iloitsi karkeloiden pieninä savukuplina.

Hetken kuluttua tuli Rannisto huoneesen. Oolavia tervehtien puheli hän:

-- "Minä sinua odotinkin... Kun nyt menet kaupunkiin, ota minulta valtakirja, että voit hoitaa minunkin asioitani pankissa ja muualla, niin ei tarvitse itseni matkustella..."

Hän jätti Oolaville valtakirjan, lisäten:

-- "Se on aivan täydellinen, niin että voit kaikki asiat sen nojalla toimittaa... Osa vanhaa metsää on luettu ja sen kaupasta voit siellä sopia... Mutta minä kirjoitan siitä tarkemmin talvemmalla..."

Muutaman sanan vielä puhuttuansa lausui hän kovemmalla äänellä sivuhuoneeseen:

-- "Pastori on hyvä ja tulee tänne istumaan!"

Nuori pappi tuli, posket vielä keskeytyneestä puhelusta lämpiminä. Tervehdittyänsä istahti hän sohvaan ja Rannisto jatkoi toisessa huoneessa viritettyä keskusteluansa:

-- "Minä vielä jatkan puhettamme... Eikö mielestänne sosialismissa ole liioteltua väite, että kaikki yksityinen omaisuus on varkautta?"

Puheen aihe sattui Oolaville ikäänkuin äsken luetun jatkoksi. Hän alkoi innostuneena ahmia pastori Aamuston selityksiä. Tämä selitti hehkuvana:

-- "Sen lausemuodon minä pidän liioiteltuna ja vääränä. Oikeampi olisi mielestäni sanoa: Omaisuus, joka ei ole hankittua _omalla_ työllä, on vierasta..."

Rannisto istui ajatuksissansa. Nuori pappi jatkoi:

-- "Sillä riittääkö kunkin oma työ muuhun kuin keskimääräiseen toimeentuloon?"

-- "Sen täytyy tuottaa enemmän", -- tarttui Rannisto selittäen: "Jos se ei muuhun riittäisi, niin millä olisi koottu se omaisuus, joka on nykyisen polven käytettävänä?... Työstä on täytynyt jäädä säästöä."

Martva, joka ei jaksanut seurata keskustelua, poistui. Hänen lähdettyänsä alkoi pastori Aamusto selittää ajatustansa:

-- "Minä luen ne välttämättömät säästötkin toimeentuloon kuuluviksi, koska ne kerran ovat aivan välttämättömät ihmis-elämälle... Mutta silloin minä kysyn: Kuka suorittaa nykyään suuremman työn: nekö, joilla on suuret tulot, vaiko se luokka, joka näkee usein nälkää, suoranaista nälkää?"

Rannisto oli vaiti. Pastori Aamusto vastasi hänen puolestansa itse:

-- "Te siis myönnätte, että köyhien joukko suorittaa työn -- rikkaat tekevät sitä joko nimeksi tai ei ollenkaan. Mutta jälkimäiset kantavat suurta palkkaa, kokoavat suuria rikkauksia. Eivätkö he silloin kokoa _vierasta_?"

-- "Se on kyllä totta", -- myönteli Rannisto. Oolavi, jonka silmissä yhä häilähtelivät äskeisen vallankumouskuvan veriviivat, imi keskustelun hengen itseensä, semmoisessa mielentilassa, joka kaikkeen, mihin vain voi, panee omat hehkuvat värinsä. Sosialismi ja vallankumous olivat hänen sielussansa jo ennenkin tavallaan sulaneet yhteen. Nyt ne lopullisesti sulivat samaksi. Siihen vaikutti se, että Nikolai oli sosialisti ja samalla vallankumouksellinen.

Nuori pappi selitti edelleen:

-- "Vääryys, jota nykyisessä yhteiskunnassa harjoitetaan, on ilmeinen, sitä ei voida kieltää. Laki sen sallii, mutta laki ja _oikeus_ ovat kaksi eri asiaa."

Rannisto oudostui. Pastori selitti silloin:

-- "Sillä _jos_ laki olisi sama kuin oikeus, ei se koskaan voisi muuttua, koska korkein oikeus on aina sama, pysyvä ja muuttumaton. Mutta voitteko löytää ainoatakaan lakipykälää, joka olisi alusta meidän päivämme pysynyt? Eikö jokaista lakipykälää vähäväliä kumota ja muuteta juuri sen tähden, että se on _väärä?"_

-- "Siis ei meillä mielestänne ole ainoatakaan lakipykälää, joka olisi samalla oikeus?" -- tarttui Rannisto kysyvästi.

-- "Ei ainotakaan joka olisi olemukseltaan ehdoton oikeus. Sillä _jos_ niin olisi, olisi se pykälä ikuinen, kuten seitsemäs käsky. Se ei enää koskaan korjausta tarvitseisi... Mutta onko niin? Ei tietysti, Ei ainoakaan inhimillinen lakipykälä voi olla ehdoton, absolutinen oikeus: korkein totuus..."

Ja yhä vilkastuen ja innostuen käänsi hän puheen takaisin sen varsinaiseen aiheeseen, jatkaen:

-- "Mutta menemme nyt takaisin kysymykseen. Minä myönnän, että ne, joilla on rikkauksia, joita he ovat koonneet _oikeilla_, laillisilla keinoilla, eivät silti ole kaikki varkaita. Moni heistä _itse_ tekee työtä, sen arvosta, minkä hän jokapäiväiseen leipäänsä tarvitsee, ja silloin hän on ainoastaan toisten ihmisten säästöjen hoitaja ja ehkä niiden oikein käyttäjä. Mutta ne säästöt eivät voi olla hänen _omiansa_, vaan hänen ja niiden joiden on täytynyt lain käskystä tyytyä vähään ja luovuttaa osa työnsä tuloksista toisille... Mutta katsokaa, tokko monikaan niistä, joiden hallussa ovat yhteiskunnan säästöt, ansaitsee leipänsä otsansa hiessä!"

Rannisto ajatteli yhtä ja toista, ja huomasi nuoren papin olevan oikeassa. Se miehekäs kunnioitus, jolla hän työtä katseli, ja mielenjalous vaikuttivat, että hän sisimmässänsä asettui innostuneen, hurskaan papin puolelle.

Ja sama oli Oolavin laita. Hän oli kuten Rannisto työn-aatelia, mies, joka vaistomaisesti halveksi työttömiä ja jonka jalo luonne asettui sorrettujen puolelle. Hänelle kirkastui vallankumouskin jaloksi, ja lain arvo aleni hänen silmissänsä, koska se oli vääryyden turva. Niin alkoi hänessä itää uusi siemen, josta oli määrä nousta kerran laihona omankäden-oikeus.

-- "Siksi tulee meidän kiittää Jeesusta, joka on meille lähettänyt sosialistisen liikkeen maailmaa puhdistamaan," -- jatkoi nuori pappi selittäen: "Se liike on se köysiruoska, jolla Hän ajaa temppelistänsä pois väärintekijät. Meidän ei siis tule sitä ruoskaa vastustaa, vaan koettaa toimia, ettei se joutuisi vääriin käsiin. Sillä Jumala usein panee ruoskansa meidän, ihmisten, omiin käsiin, ja Hän on antanut meille vapauden käyttää sitä hyödyksemme tai turmioksemme. Ihmishenki on ainoa, jolle Hän on siinäkin _vapauden_ antanut..."

Oolavi hehkui. Rannisto mietti, punniten papin sanoja. Nuori pappi selitti edelleen:

-- "Minä puhun Hänen temppelistänsä. Sillä eikö koko maailma ole Hänen temppelinsä, Hänen, jonka Poika sanoi: 'Ei yksin Jerusalemissa ja tällä vuorella'... siis kaikkialla palvellaan Jumalaa... Ja eivätkö silloin ne, jotka elämässä ja yhteiskunnassa vääryyttä tekevät, ole niitä samoja, jotka Jerusalemin temppelissä kauppaa kävivät?"

-- "Niin!... Minä en tahdo sitä ajatusta vääräksi sanoa, enkä minä ole koskaan rikkaita väärintekijöitä puolustanut... En ole vihannut sosialismia, mutta minua on vain surettanut sen huonot puolet ja etenkin sen hyökkäys kirkkoa, uskontoa ja Jumalaa vastaan", -- selitti Rannisto harvasanaisena. Jokainen hänen sanansa huokui rehellisyyttä ja harkintaa. Oolavi oli hetkeksi unohtanut Martvan ja kaiken muun ja imi itseensä keskustelun henkeä. Pastori Aamusto innostui:

-- "Ei kirkko ole sama kuin Jumala, ja sekin tarvitsee Jumalan ruoskaa... Osottaahan sen kirkon historia: suurien reformaattorien ilmestyminen, uskonnollisten liikkeiden puhkeaminen ulkopuolella kirkkoa ja moni muu, joka on johtunut tyytymättömyydestä kirkkoa kohtaan... Jeesus Kristus itse tuli puhdistamaan kirkkoa... Ja minä uskon, että kirkko on kaikesta voittava. Senkin todistaa kirkon historia: Ahdistelu ja vaino on sitä puhdistanut ja lujittanut. Niin on nytkin käypä."

Puhuessansa hän yhä lämpeni ja lämpeni. Se lämpö tempasi mukaansa ihmissydämet: Oolavi ja Rannisto katselivat häntä ihastuneina. Innostunut puhuja jatkoi:

-- "Lisäksi: ei _sosialismi_ käänny uskontoa vastaan, eikä se _voi_ sitä tehdä..."

Kun Rannisto näytti oudostuneelta, kysyi puhuja.

-- "Sanokaa, voiko _taloudellinen, yhteiskunnallinen oppi_ kääntyä uskontoa vastaan? Eikö se ole sille yhtä mahdoton tehtävä, kuin se olisi esimerkiksi maanviljelys-opille tai kieli-opille?"

-- "Se on totta", -- myönnytteli Rannisto ajatuksissansa. Oolavi oli yhtenä ajatuksena. Nuori pappi selitteli edelleen:

-- "Jos sosialistisen aatteen _kannattajissa_ on niitä, jotka samalla taistelevat uskontoa vastaan, näin ei se asia ole yhteydessä sosialismin kanssa, ei siitä johdu, eikä siihen kuulu. Uskon kieltäjiä on yhtäläisesti kaikkien oppien kannattajien joukossa... kielitieteilijöissä, filosofeissa ynnä muissa, eikä silti voida sanoa, että esimerkiksi _kieli-oppi_ on Jumalan-kielteinen."

Hän innostui innostumistansa. Hän puhui sosialismista, kuvaten taas sitä ehkä aseeksi, jonka Jumala on antanut kurjien käteen, ja pahotteli sitä, että sitä asetta käytetään usein väärin. Hän moitti myös niitä, jotka tukkivat korvansa siltä valtaavalta kurjien hätähuudolta, jona hän sosialismia piti.

-- "Minusta tuntuu", -- tarttui silloin Rannisto -- "että Te pidätte sosialistista yhteiskuntaa raamatun hengen mukaisena."

Nuori pappi vastasi vilkkaasti:

-- "Raamattu ei yleensä ole yhteiskuntaoppi. Se ei puhu siitä asiasta mitään. Raamatun mukaan on jokainen yhteiskunta oikea, kun se vain toimii Jumalan hengessä..."

Hänen henkensä hehkui ja paloi, kun hän jatkoi:

-- "Minusta tuntuu, että sosialistinen yhteiskunta olisi juuri raamatun hengen mukainen. Sillä ajatelkaapa, herra Rannisto: Jeesus, joka pesi opetuslastensa jalat, lausui sitä tehdessään: 'Minä annan teille esikuvan, että te tekisitte niin kuin minä teille tein'..."

Jeesuksen ihana kuva oli loihdittu huoneeseen. Kaikki muu himmeni Hänen rinnallansa. Pappi kysyi:

-- "Jos nyt huomenna jokaikinen seuraisi Jeesuksen esimerkkiä, tulisi Hänen opetuslapseksensa _teoissa_, olisiko silloin enää palvelijoita ja isäntiä?"

Ranniston täytyi vastata kieltävästi. Kysyjä teki johtopäätöksensä:

-- "No eikö silloin olisi meillä sosialistinen yhteiskunta valmis?"

Ja silloin todellakin näytti sosialistinen yhteiskunta avautuvan Ranniston ja Oolavin edessä Jumalan valtakuntana, jossa jokainen on palvelija ja mestarina ja herrana on yksi ainoa, Jeesus.

Pappi innostui edelleen:

-- "Ensimäinen seurakunta oli sosialistinen... Minusta on sosialistinen yhteiskunta juuri Jumalan valtakunta maan päällä. Se on uskonnollisen elämän korkein, ihanin kukka... Se on kirkon työn ihana tulos, jos se milloin tulee..."

Kauniina, pyhänä seurakuntana kuvastui hänen sanoistansa uusi, odotettava yhteiskunta, kun hän sitä edelleen kuvaili. Hänen sanoistansa huokui uskovaisen vakaumus ja nöyrtyminen seuraamaan Jeesuksen esimerkkiä. Puhelu ei ollut enää keskustelua. Nuori pappi ikäänkuin julisti Jumalan sanaa, seisten alttarilla seurakunnan edessä. Hän jatkoi:

-- "Siksi täytyykin, sanon _täytyy_ sosialismin, jos se tahtoo voittaa, turvautua lopulta juuri uskontoon, raamattuun. Ilman sitä se _ei_ voi voittaa. Ilman sitä se ei voi voitettuansa pysyä. Sillä eikö sosialistinen yhteiskuntajärjestys olisi pysyvästi taattu, jos uskonto milloin voi tehdä jokaisen toistensa jalkojen pesijäksi?"

-- "Luonnollisesti", -- yritti papin hurskaudesta ja jaloudesta ihastunut Rannisto.

-- "Hyvä!" -- tarttui pappi. -- "Ja eikö se kaatuisi, kuten ensimäinen seurakunta, heti kun ihmiset pahenisivat ja alkaisivat vaatia toisia heidän jalkojansa pesemään?"

Ranniston oli pakko vastata myöntävästi. Hurskas pappi jatkoi:

-- "Mutta kun sosialismin kannattajat sen huomaavat, eivätkö he _pakostakin_ ole silloin uskonnon hartaimmat kannattajat?"

Rannistosta se tuntui epäämättömältä. Oolaville leveni sosialismi jalona, jumalallisena, suurena henkisenä liikkeenä, joka perustaa apostolien aikaista ihanaa seurakuntaa. Nikolai kirkastui hänen silmissänsä. Huimaavat aatteet häilähtelivät hänen sielussansa. Pappi jatkoi:

-- "Me siis näemme, että sosialistinen liike on lopulta aivan luonnonlain pakolla uskonnon paras tuki ja turva, koska sen ikävöimä yhteiskunta voi pysyä _ainoastaan_ uskonnon varassa ja turvissa. Eikö niin?"

-- "Kyllä se minusta nyt siltä tuntuu", -- myönteli Rannisto sydämensä kaikella rehellisyydellä. Oolavi hehkui kilpaa papin kanssa, vaikka sillä hehkulla oli ääretön ero. Pappi jatkoi:

-- "Sosialistit ovat juuri tehneet erehdyksen, kun ovat hyväksyneet taloudellisen oppinsa muka perusvoimaksi Marxin opin materialistisesta historian johdosta, eivätkä ole siksi ottaneet uskontoa. Se Marxin oppi, että muka aineellinen taistelu on kaiken johtavana voimana, on jo vääräkin. Ovathan suurimmat ihmishengen voitot johtuneet kokonaan toisista vaikuttimista, sillä jos tarkastamme suurimpia ihmishenkiä, niin huomaamme, että ne ovat rikkautta pitäneet jonain arvottomana, alhaisena... Lisäksi eivät suuret liikkeet kuten ristiretket ynnä monet muut ole olleet aineellisuuden aiheuttamia."

Hän hengähti ja jatkoi taas:

-- "Marxin materialistinen oppi on karjan oppia. Se opettaa: ihmisten pitää kulkea, kuten karjan, aina sinne, semmoiseen yhteiskuntaan, missä on paras karjanlaidun... Se on alhainen oppi ja siksi se ei saa kannattajiksensa jaloja ihmishenkiä. Lopulta täytyy sosialismin itsensä tämä huomata ja ottaa jalon taloudellisen oppinsa perusteeksi raamatun suuri, ylevä oppi... Jaloimmat köyhälistön liikkeeseen yhtyneet henget ovatkin puhuneet toisessa hengessä kuin Marx. Niinpä Carlyle huutaa: 'Karkottakaa ahneuden henki sydämestänne!'..."

Syntyi pieni levähdys. Kaikki ajattelivat. Oolavi kietoutui yhä syvemmälle suuriin kysymyksiin... Elämän kosken veto koveni sitä mukaa. Nuori pappi jatkoi:

-- "Teidän talonne, herra Rannisto, on minusta osaksi sosialistinen: täällä ei ole isäntää ja palvelijaa... Eikö se olisi uskonnon ihanin hedelmä, ihmishengen kaunein voitto, jos kerran koko maailma olisi yksi ainoa kristillinen seurakunta: sosialistinen yhteiskunta?"

Hurskas Rannisto aivan heltyi sitä suurta uskonnon voittoa ajatellessansa... Hän myönsi tähän asti väärin ymmärtäneensä sosialismia, tuominneensa itse opin sen kannattajien mukaan. Pappi jatkoi:

-- "Ja eikö se ole ihmishengen suurin alennus, mihin nykyinen, itsekkyydelle rakennettu yhteiskunta polkee ihmisen, asettaen sen toisen palvelijaksi? Ajatelkaa, herra Rannisto: Jumala loi ihmisen _ainoaksi_ vapaaksi, ja ihmiset itse polkevat sen jalkojensa pesijäksi, orjaksi!"

Oolavin jalo sielu nousi entistä voimakkaampaan kapinaan sortajia vastaan. Hän kuvitteli jo seisovansa Nikolaina, sorrettujen vapahtajana, Martva Kaatjana rinnallansa. Hän halusi syöstä taisteluun. Nuori pappi jatkoi:

-- "Katsokaa eläinkuntaa! Sortaako siellä sama laji toistansa? Eivätkö ne toisiansa pidä vertaisinansa, auta ja kunnioita? Milloin sama laji _eläinmaailmassa_ panee toisensa palvelijaksensa?"

Molemmat kuulijat olivat hämmästyneitä. Pappi jatkoi:

-- "Mutta _ihminen_ tekee sen! Eikö hän silloin ole alempana eläintä?"

Oolavin koko olemus kuohui. Rannisto oli masentunut. Pappi yhä innostui. Hän jatkoi:

-- "Eikö yhteiskuntajärjestys, joka sen sallii, ole väärä?... Ja ovatko lait, jotka sen sallivat, silloin samaa kuin _oikeus_?"...

Rannisto ajatteli, huomasi papin olevan oikeassa ja lausui ajatuksissansa:

-- "Kiitos, pastori, selityksistänne! Minä en ole asiaa aina jaksanut ajatella niin kuin Te sen nyt selitätte... _Tällä_ hetkellä minusta tuntuu, että meidän ehkä olisi edistettävä sosialismia, edistääksemme sillä Jumalan valtakuntaa..."

-- "Kyllä", -- tarttui pastori Aamusto, jatkaen: "Mutta toista tietä meidän on kuljettava: Meidän on edistettävä _Jumalan valtakuntaa_, että sosialistinen yhteiskunta _sen_ kautta syntyisi. Jos toisin teemme, emmekö ole verrattavat mieheen, joka huonetta rakentaessansa ensin koettaa asettaa harjahirren ja vasta sitten, kun huone olisi valmis, aikoo asettaa peruskiven?"

Vertaus tuntui Rannistosta sattuvalta. Pastori jatkoi:

-- "Ne sosialistit, jotka muuta tietä kulkevat: alkavat sosialismista sinänsä, tullaksensa uskontoon, ne ovat verrattavat juuri semmoiseen mieheen, joka harjahirren ensiksi asettaa. Heidän huoneestansa ei mitään tule. Mutta aika tulee, että he huomaavat erehdyksensä ja laskevat oikean peruskiven, ja silloin rakennus kohoaa lujalle kalliolle rakennettuna..."

Ja kun Rannisto ja Oolavi vielä äänettöminä ihailivat nuorta pappia, jatkoi tämä:

-- "Mutta monella on aivan väärä käsitys sosialismista. Se ei ole edes semmoinen oppi, joka oikein käsitettynä koskettelisi _valtiomuotoakaan_..."

-- "Nyt Te, pastori, liioittelette", -- yritti Rannisto.

-- "En... En ollenkaan", -- keskeytti Aamusto jatkaen: "Eikö itsevaltias voi säätää sosialistista yhteiskuntajärjestystä?"

Rannisto hämmästyi. Ajateltuansa myönsi hän:

-- "Kyllä... Kyllä..."

-- "Niin voi säätää joka-ikinen valtiomuoto", -- tarttui pastori Aamusto.

Sekä Rannisto että Oolavi olivat hämmästyneet. Nuoren papin puheet tuntuivat heistä aivan itseselviltä. Hurskas pappi jatkoi:

-- "Siinä on nyt sosialismin 'kauheus'... pappisvalta voi sosialistisen yhteiskunnan säätää yhtä hyvin, kuin yksinvalta, tai kansanvaltakin..."

Oolavin sielu, joka oli ennestänsäkin ratkaisemattomia, hänelle hämäriä kysymyksiä täyteen ahdettu, sai yhä uutta ja uutta lisää. Kysymyksien paljous vaikutti, että hän ei jaksanut nytkään kaikkea täysin punnita, vaan ihastui vaistomaisesti siihen, mitä nuori pappi kauniisti kuvasi. Tämä jatkoi:

-- "Minä vielä toistan, että ei sosialistinen yhteiskunta voikaan olla kirkolle vaarallinen, vaan päinvastoin. Minä vielä lisään, että nykyinen, itsekkyyteen perustuva yhteiskuntajärjestys on kirkolle vaarallisempi kuin sosialismi..."

Rannisto näytti ajattelevalta, jopa epäilevältä. Sen huomattuansa kysyi pastori Aamusto:

-- "Voiko se kirkko pysyä, joka ryhtyy suojelemaan esimerkiksi pahantekijöiden joukkoja, tai on liitossa niiden kanssa?"

-- "Mahdotonta se olisi", -- myönsi Rannisto.

-- "Voiko", -- tarttui pastori Aamusto nopeasti -- "silloin myös pysyä kirkko, joka ryhtyisi suojelemaan nykyistä, itsekkyyteen perustuvaa yhteiskuntajärjestystä?"

Ranniston ja Oolavin silmistä voi lukea selvän, kieltävän vastauksen. Puhuja lisäsi:

-- "Se on mahdoton. Jumala itse on hävittävä sen kirkon, joka astuu vääryyden palvelukseen, kuten Hän hävitti todistuksen majan: Jerusalemin temppelin. Hän lähettää sille kirkolle korven käärmeet, pakottaakseen sen katsomaan Jeesukseen ja seuraamaan Häntä. Hän käyttää aseenansa niitä, jotka näyttävät Hänen vihollisiltansa, kuten Hän todistuksen majan hävitytti Rooman keisareilla, jotka Hänen palvelijoitansa vainosivat ja itse astuivat hänen istuimellensa..."

Rannisto oli itse niitä asioita paljon ajatellut, mutta hehkuvan papin kuvaamina kirkastuivat ne hänelle nyt suuremmiksi. Jumalan viisaus ja suuruus ilmestyi hänen eteensä äärettömänä, ijankaikkisena valomerenä. Avoimella äänellä lausui hän:

-- "Kaikki, mitä Te puhutte, tuntuu huokuvan jumalallista totuutta, jota minä en voi kumota, vaikka vaistomaisesti ehkä tahtoisin epäillä... Ehkä se epäily johtuu siitä, että en jaksa käsittää Jumalan teitä täydellisesti."

-- "Yleensäkin meille ovat Jumalan tiet käsittämättömiä", -- myönsi innostunut pappi, jatkaen: "Sama Rooma, joka oli kristittyjen vainon keskus, tuli Jumalan tahdosta uudeksi Jerusalemiksi: Sieltä käsin levitettiin kristin-usko halki tunnetun maailman. Minä uskon, että niin on sosialisminkin käypä: Sen on pakko astua kirkon palvelijaksi, sillä sen henki kätkee jo itseensä kristin-uskon hengen idun: tasa-arvoisuuden, toistensa jalkojen pesemisen, jota ilman se ei voi pystyssä pysyä. Sen käy aivan samoin kuin pakanallisen Rooman, joka kristityitä vainotessansa kantoi itsessänsä sen itua: uuden uskon tarvetta, kuten Hellaskin, joka rakensi temppelin tuntemattomalle jumalalle..."

Hän käveli innostuneena, palavana, kuunnellen Ranniston huomautuksia. Ja taas ryhtyi hän kuvailemaan kirkon suurta tehtävää sorrettujen asian-ajajana. Hän vetosi aina vain Jeesukseen, lausui muun muassa:

-- "Jeesuksen sanat: 'Mitä te teette yhdelle näistä vähimmistä, sen te teette minulle', käskee ennen kaikkia kirkkoa. Kirkon täytyy ennen kaikkea seurata Jeesuksen oppia: olla kurjien auttaja. Ja minä suren sitä, että kirkko ei ole uskaltanut astua sosialistista liikettä _johtamaan_, kuten sen velvollisuus olisi, vaan on ryhtynyt sitä vastustamaankin. Kirkolla ei ole mitään peljättävää, sillä se voittaa oman näennäisen häviönsäkin kautta, puhdistuen siinä. Kirkon ei tarvitse tehdä muuta kuin unohtaa itsensä ja seurata Jeesuksen esimerkkiä, niin se hallitsee maailmaa. Ja juuri sosialismi, sosialistinen yhteiskuntajärjestys olisi sen kädessä tehokkain ase, mitä Jumala sille voi antaa, koska se järjestys on täydellisesti ainoastaan kirkon varassa pysyvä ja on siis niin kokonansa uskonnon armosta riippuva, kuin orja isäntänsä armosta..."

Syntyi pieni hiljaisuus. Sen lopetti Rannisto huomauttaen:

-- "Niin... On kai sitä kirkossakin vikaa, jos sosialistisen liikkeen kannattajat nousevat sitä vastaan!"

Nuori pappi leimahti kuin tappuroissa tuli. Hän vakuutti:

-- "Jos siinä _ei_ vikaa olisi, ei kukaan voisi sitä vastaan nousta, sillä ei hullukaan lähde puhdasta pesemään, eikä tervettä parantamaan. Se on nykyiselle kirkolle häpeäksi, että sitä vastaan noustaan, mutta samalla se on sille eduksi. Mutta se, että sitä vastaan ääniä nousee, on juuri kirkon _ansio_. Se osottaa, että kirkko ei ole hukkaan työtä tehnyt..."

-- "Nyt minä en Teitä ymmärrä", -- yritti Rannisto.

-- "Te ymmärrätte heti", -- tarttui nuori pappi kysyen:

-- "Jos ihmisessä ei olisi siveellistä tunnetta, nousisiko se vääryyttä ja pahaa vastustamaan?"

-- "Luonnollisesti ei", -- vastasi Rannisto.

Kysyjä lämpeni edelleen, jatkaen:

-- "Eikö ihmisen siveellinen tunne ja tahto ole uskonnon luoma? Eikö se yksinpä pakanoissakin, mikäli ne siveellisyyttä, sen alkeita jo tajuavat, ole uskonnosta lähtöisin?"

Kun Rannisto vaikeni, kysyi nuori pappi edelleen:

-- "Voitteko nimittäin mainita yhdenkään ainoan inhimilliseksi sanotun siveys-opin, joka ei olisi uskonnon, raamatun aivan ilmiselvä plagiati?"

Rannisto oli paljon lukenut, mutta ei voinut mainita ainoatakaan. Pappi selitti edelleen:

-- "Ei ole vielä siveys-oppia laatinut ainoakaan, joka ei itse olisi saanut siveellistä tahtoansa ja aistiansa uskonnon välityksellä. Jo antikisen maailman pakanalliset ajattelijat olivat tietämättänsä jumalallisen siveellisyyskäsitteen inspirationin saaneita, ja mikä heidän siveellisyydessänsä on oikeaksi tunnustettua, eikö se ole täydellisesti kristin-uskon jäljittelyä?"