Part 5

-- "Herra Jumala!... Se laulu ennustaa minun kohtaloani!... Auta minua, Jumala, sillä minä hukun... minä hukun... minä hukun!..."

Kun mies katseli elämänpuuta.

Silloin vei Perkele Oolavin lumoavaan Harhasaareen ja näytti hänelle ikikauniin elämänpuun: hän näytti hänelle _elämän_.

Suuri oli tie, kaunis kulku... He kulkivat maailmoiden lomitse... Kaihoisat valot punasivat jo kuulua saarta... Sitä lähestyessään puhui Perkele kiusattavallensa:

-- "Kohta saat nähdä kauniin elämänpuun... Ei ole kukkaa, jota se ei kantaisi, ei herkkua, joka ei sen hedelmänä kypsyisi... Kun näet sen, on sinulla vara ja vapaus valita..."

-- "Mutta elämänpuu on kielletty", -- huomautti kiusattava hänelle.

Suuri katse leimahti Perkeleen silmistä. Hän selitti järkevin, huumaavin äänin:

-- "Elämänpuu ei ole _kielletty_... Se puun on _kätketty_ ja Cherubim sitä vartioitsee... Ei kätketty ole toki kiellettyä... Sen tiedon saat, jos tahdot, raamatusta..."

Hänen sitä lausuessaan laskeutuivat he kuuluisaan Harhasaareen, missä aina hohtaa punahedelmissään elämänpuu... Kun saapuivat sinne, pukeutui koko saari juuri yöpaitaan: iltaruskon armauteen, hymyillen siinä niin kuin armain tyttö, joka maata mennessänsä kainostellen yöpaitansa hienouksia ihailee.

Ja lintu nukkui... Puiden siimeksessä lymyili pieni, onnellinen koti, portaikot täynnä kukkamaljakolta ja seinät kauneuksien syleilyissä... Sen väki nukkui... Mutta nuori neito, kuuluisa Harhasaaren Mirja istui pienoisen ullakkohuoneen parvekkeella haaveissaan, huviksensa ikävöiden... Hän oli nähdä vielä puhdas lapsi, niin viaton ja kaino kaunis kukka kuin olla voi vain neito, joka ei tunne vielä lempeäkään, mutta lapsimielin ihailee sormusta kuin nukkeansa... Hän istui, sekä lauloi mietteissään:

"Oi, pieni lintu-rukka, luo armaan lennä sie! Vie hälle multa kukka, tervehdys siinä vie tää pieni, hellä: 'Ei sydämellä oo rauhaa, jos et, armahain, mun luokseni sä saavu vain!'

Jos armas silloin toisi minulle sormuksen, niin luonani hän voisi levätä. Suukkosen tois ehkä tuuli, tai armaan huuli. Nyt yksin ikävöidä saan, kun armas viipyy ainiaan."

Oolavi näki kauniin neidon... Perkeleen lumoava katse raukaisi häntä... Hän huudahti ihastuneena:

-- "Ah, mikä armas, ihmeen kaunis lapsi."

Kiehtovana lausui siihen Perkele:

-- "Ja entäs miten kaino, viatonkin!... Hän armastansa noin vain ikävöipi kuin lapsi nukkeansa!... Sääli, ettei kukaan kuule hänen huokaustaan!... Yksi armas sana häntä lohduttaisi..."

Oolavi huumaantui... Hän huudahti:

-- "On synti todellakin jättää hänet noin yksin ikävöimään."

Kavalana lausui siihen Perkele:

-- "Nyt oikein puhut... Luoja sääli miestä ja teki hälle 'avun'... Mutta mies noin jättää apunsa yksin... Onko moinen teko Jumalan käskyn täyttämistä enää!..."

Oolavi:

-- "Hän katsoo niin armaasti kuin oisi hän enkeli!"

Perkele:

-- "Anovalla on aina armas katse... Niin vaatii luonnonlaki... Lähde!"

Oolavi värisi... Hän lausui puoli-rukoillen:

-- "Malta vielä... Kuule!... Jos olisi hälle pikku sormus viedä... Hän on niin armas!..."

Perkele:

-- "Se oiva aatos on... Siis tule! Toki ei tytön oven päälle saa sormin koputtaa, vaan kultasormus tai pikku lemmenlaulu on tehty sitä varten... Ne pienet taikakalut aina muista mukanasi pitää, sillä ethän tiedä, koska tytön luhti eteesi osuu öisin kulkiessasi."

Hän otti maasta palikan, muutti sen ihmeen ihanaksi taikahuiluksi ja antoi Oolaville... Oolavi soitti sillä parvekkeen alla... Suuri kiusaaja lauloi soiton säestyksellä:

"Kun huilun ääni sulle tään tervehdyksen tuo, niin avaa ovi mulle ja luokses tulla suo! Sun luonasi, oi armaani, on kaikki minun onneni."

Mirja kuuli kauniin soiton ja laulun ja riensi katsomaan soittajaa... Sydän värähti... Hän lausui ihastuneena:

-- "Kuinka kaunis laulu sekä soitto kuuluu!... Ja entäs soittaja!... Hän varmaankin on kuninkaan kaunis poika!..."

Oolavi kuuli puheen ja huudahti:

-- "Hän on kaino... ja kaunis... viaton!... Vie minut hänen luokseen!"

Perkele ihastui... Hän lausui Mirjalle, lumonäylle:

-- "Sun lintusesi toi pojalleni sinun kukkasesi ja kutsusi... Hän tuli nyt luoksesi..."

Tyttö, elämänpuun kaunis kukka, pukeutui kauneimpaan väriinsä, viattomuuteen, ja huudahti:

-- "Tämä varmaankin on unta!... Mitä varten hän tuli tänne?"

-- "Sormustansa tuomaan. Siis päästä alas kaunis köynnöskerros", -- selitti Perkele.

Kainommin entistänsä lausui Mirja:

-- "Minä pelkään... Nyt on yö... Jos isä herää..."

Ne sanat saivat Oolavin hätäytymään... Hän lausui Perkeleelle kiihkoissansa:

-- "Ah, puhu!... Suostuttele!... Hän on ujo, armas lapsi!..."

-- "Toki autan sinua", -- lupasi kiusaaja, Mirjalle selitellen:

-- "Lemmen-asioissa ei isä lastansa saa lähetäkään..."

Ja sormusta näytellen lisäsi hän:

-- "Nääs tätä, Mirja!"

Mirja näki sormuksen... Köysiporras oli jo valmis... Oolavi huudahti:

-- "Ai kuin se on kaunis!... En tiedä, kestävätkö nämä portaat!..."

Jo nousivat tulijat kaunista köysiporrasta myöten... Perkele selitteli:

-- "Ei lemmenporras katkee milloinkaan... mutta lempi loppuu ennen aikojansa... Ei makeaa voi kauvan säilyttää..."

He saapuivat jo neidon kammioon... Lemmetär puhalsi siellä taikahuiluansa salaisen verhon takana... Se huilun soitto sulautui hienoisena hyminänä yö-ajan hämäryyteen... Neitsytvuode oli ihanimpiin uni-unelmoihin kiedottuna kokonansa... Huonetta koristivat neidon amuletit, pienoiset pyhät kuvat: peili, kukka, solki, helminauha, pieni uhrilamppu ja taikapeili, josta sulho näkyy... Pienen lemmen pyhätön täytti puhdas, armas neitsyttuoksu, niinkuin pyhäsavu kirkon täyttää... Tulena hehkui Oolavin katse... Kumartaen ojensi hän pikku sormuksensa neitoselle, joka huudahti kainostellen:

-- "Kiitos!... Uskonut en olisi, että lauluani kuullut olisi kukaan... Ai, miten kaunis!... Varmaankin olet kuninkaan poika!..."

Sitä lausuessaan hän heitti armaan katseen Oolaviin... Kaunis elämänpuun kukka tuoksusi nyt Oolavin edessä... Hän huumautui... Hän luuli kaiken olevan jo suotu hänelle nautittavaksi... Rohkeana hän kysyi, polvistuen:

-- "Kuule, Mirja, lemmitkö minua?... Isäsi jo nukkuu... Ei kukaan näe..."

Kuin viattomin lapsi loi Mirja katseen maahan... Ujostellen lausui hän:

-- "Lemmin!..."

-- "Mirja!... Jumalainen!... Mirja!" -- huudahti Oolavi. Niin huudahtaen tavotti hän Mirjaa syliinsä siepata... Vaan silloin kiusaaja antoi merkin... Silmänräpäyksessä hävisi kammio ja Mirja. Ympärillä oli kaunis lehto, missä soitto soi ja kuului kaunis laulu... Vihoissaan lausui silloin kiusattava:

-- "Jo petit minut... Miksi et suonut autuutta, jonka näytit?"

Kylmänä lausui kiusaaja siihen:

-- "Minä aina katson sinun parastasi... Jokainen tekosi täytyy sinun tehdä tyyten, ajatellen, ei lemmenkuumeisena... _Elämästä_ täytyy sinun itsesi ja ajatellen ottaa kaikki se, mitä sinulle näytän täällä _korkeudessa_... On maassa nautittava eikä täällä... Sillä elämänpuu ei kasva taivaassa, vaan maassa... Vaan tule! Mennään nyt jo edelleen!"

* * * * *

On Harhansaaren suuri Elämänhuone...

Marmori sekä kulta huikaisi silmää hohteellansa... Suuri pylväsmetsä kannatti holvistoja... Puhtain, jaloin taide koristi kaiken, itse uppoutuen marmoriin sekä kullan värikylpyyn... Niin kauvas kuin vain ihmissilmään siinsi, ulottui pylväsmetsä sekä holvit ja väriloisto... Etäämpänä siinsi taas silmään outo valo. Se antoi salaisen, tarumaisen leiman tälle satujen temppelille... Kauniit neidot kuhersivat sen pylvästöissä, aina hienoimpien nauttijoiden kanssa... Silkki kohisi. Minne silmä katsoi sai se nähdä upeimpia pukimia, tai ihanimman, aivan täydellisen alastomuuden... Kaikki hohti... välkkyi... loisti... Kauneimman kukan herkullisin tuoksu sulautui kukan ihanimpaan väriin kuin laulu lempeen... Siellä vuoti viini... Soi armas soitto... Se sekottautui hymiseviin lemmenlaulun messuihin... Toisaalta kuului nautinnoiden korkean veisuun hivelevä sävel... Siellä veisattiin ylistystä elämänpuulle: _elämälle_... Sitä veisattiin yöt, päivät, pyhät, aret.

Siellä Elämänkirkon alttarilla oli ihana nautinnoiden valta-istuin... Perkele istahti nyt sille kiusattavansa kanssa suurena, jumalallisena... Heidän edessänsä ylisti neitojoukko nautintoa, _elämää_... Sen kunniaksi lauloi se kaunis joukko, karkeloiden nautinnon suuren messun hymistessä ja taiteen hohtaessa kukassaan.

Jo alkoi taikamainen ihmetanssi... Hellimmät kielet ratkesivat soimaan. Lumouden tarumainen kauneus leimahti hienoon hämyyn kätkettynä kuin armain, kaunein uni, jota ei nähnyt se, joka on taikakammiossa hetkeksi nukahtanut lemmenhuilun soittoon... Kauneimmat neidot karkeloivat hiljaa maireimman satuvalon hämärissä... Hitaasti, kaartain, ikikaunein kääntein liikkuivat kauniit kädet sekä jalat... Kaikki oli unelmaa... kaikkityyni taikaa... lumousta... Etäältä kuului hymisevä messu... Tuhannet laulajat messusivat elämänpuun, elämän ylistystä, veisaten:

"Suuri ja kaunis olet sinä, elämänpuu... Sinä olet tutkimaton ja syvä... Syvällä ovat sinun juuresi. Ne ovat sinussa itsessäsi... Suuri olet sinä, suuri."

Tuhannet laulajat lauloivat nyt likempänä... Ne lauloivat kauniin soiton säestyksellä, karkelon tahdiksi... Neidot karkeloivat sen mukaan... Elämänkirkko muutteli satumaista valoansa laulun mukaan... Se kirkastui ja hämärtyi vuoroon. Laulajat lauloivat:

"Elämänpuulle pyörikää!... Kauniisti sille keinukaa!... Käsi ylös kaartakaa!... Uinaillen alas laskekaa taas kaunis käsi!... Neitonen nyt armaan silmäyksen saa Elämänpuulle lahjottaa... Se puu on itse elämää."

Messuajien kuoro (hiljaisella hyminällä):

"Sinä, Elämänpuu, olet elämä... Sinä, elämä, olet itseoleva... Sinä olet oman itsesi kautta... Sinun juuresi ovat sinussa itsessäsi... Suuri olet sinä, elämä."

Elämänkirkko hohti... Kauneus ja taide kukki... Kaikki raukesi hekkumaan ja hämärään... Neidon viehkeys... nuoruus... kauneus... sulo-uinailu... kainous, kaikki sulautui lumoksi, joka tarjoaa hekkumaa...

Oolavi hurmautui. Hän lausui Perkeleelle:

"Tää näky lumoaa jo kokonaan."

_Perkele_:

"Elämänpuu on puista kaikkein kaunein"

_Laulajat_ (laulaen neitojen karkeloksi):

"Nyt neidot yksitellen saa Elämänpuulle pyörähtää, kauniisti, niin kuin unelma!... Nyt valot hiljaa vaihtukoot, sen kauniit värit muuttukoot kuin morsius-unet neitosen!... Kauniisti, neidot, tanssikaa... Elämänpuulle uhratkaa suloa armahinta!"

Mahtavana veisasi messuajien kuoro:

"Kaikki uhratkoot sinulle, elämä. Ne uhrit ovat sinun hedelmäsi... Niillä ravitset sinä palvelijasi... Sinä ravitset toista toisen uhrilla: naista miehen, miestä naisen uhrilla... Kaikki sinulle uhratkoot!"

Armain kaiku soi sulohyminänä... Elämänkirkko oli tulvillansa hää-ajan kukkasia: impeyttä... neidon hellyyttä... Armas hämyvalo oli täynnänsä tytön suudelmia... Ihaniksi perhoiksi muuttuneina lentelivät ne kaikkialla... Nautinto puhkesi jo nupustaan... Perkele lausui Oolaville:

-- "Ne uhraavat... Mutta sinä saat ne uhrit ottaa puun hedelminä..."

-- "Elämä on suuri", -- todisti hurmattu Oolavi.

Yhä kauniimmin tanssivat neitojen joukot... Entistä ihanammin lauloi laulajien kuoro:

"Parhaansa neito antakoon Elämänpuulle!... Soitto nyt vaihdelkoon niin kuin valokin! Saa neito elämälle nyt jo viedä armaan sulonsa: katseensa kauniin, soleuden ruumiinsa, sielun jalouden ja kainoutensa kauniin!"

Yhä lumoavampana hymisi kaunis elämänmessu... Messuavien kuoro veisasi:

"Kaikki, kaikki uhrattakoon elämälle! Kaikki siitä taas otettakoon!... Suuri on elämä, suuri ja kaunis... Se kokoaa uhrit... Se antaa onnen... Se kostaa... Se palkitsee... Kaikki sitä palvelkoot!"

Jo värisivät kaikki hellät kielet... Jo lemmen punapaulat häilähtelivät... Jo neito uinaili... Se väsyi karkeloonsa... se kiehtoi... häilähteli... pakeni ja kutsui... Lemmen metsissä hymisi lemmen sävelet... Se loihti lempijät väsyksiin...

Oolavi huudahti huumaantuneena:

-- "En jaksa enää tätä vastustaa!"

Riemastuneina lauloivat laulajien joukot:

"Saa neidot karkeloiden jo nyt elämälle uhrinaan lahjoittaa kaikkein parhaat. Povensa... puhtautensa myös... nuoruuden... lemmen... siveyden!... Ja kaikki... kaikki... kaikki!... Niin elämällä vuorostaan on kelpo antamista taas... Siis sille uhratkaa!..."

Kuin kaunis, kaukainen kaiun pauhina, vastasi siihen suloinen messu... Messuajien kuoro veisasi:

"Ylistäköön kaikki elämää!... Ylistäköön sitä taivas ja maa!... Nauti ihminen sen hedelmistä: Nauti sen sulosta ja hekkumasta! Suuri olet sinä elämä, suuri ja ihana."

Huumautuneena todisti Oolavi Perkeleelle:

"On totisesti ihana ja syvä Elämänpuu... Vie minut nyt sen luo!"

Perkeleen enkelien kuoro veisasi silloin korkeudessa:

"Suuri olet sinä, Perkele, suuri ja voimallinen. Ijankaikkisuus sua ylistäköön ja kaikkeus kunniaasi pauhatkoon!"

Erokyynel kun kostutti neitosen posken.

Talven ja kuoleman kylmä henki leijaili Litvan päällä. Järvi oli synkkä, metsä eloton.

Kesä oli korjannut viimeisetkin rippeensä. Ensimäiset vitilumet peittivät joskus maita. Puita hopeoivat ensi kuurat ja rantavettä kattoi aamuisin jääriite.

Oli ilta. Oli jo kuun nousuaika,

Ranniston vierashuoneessa paloi taas lamppu pöydällä. Martva istui koru-ompelus käsissä. Neula vilahteli harvakseen, vetäen säijettä perässänsä. Silmä kulki neulan mukana, mutta ajatus harhaili muilla mailla.

Ompelemisen tahdissa alkoi Martva laulaa laulua "Armasta odottaessa". Sävel oli poven, sanat mielen sepittämiä. Hän lauloi:

"Ma aamuin nousen varhain sinua kaipaamaan, sä maailmassa parhain. Kuin kukka nupustaan aatteeni ain' mun rinnastain puhkeevat sulle, armahain.

Ennen kun lintu kuuli, kuink' armaan ääni soi, tai aamu ruskohuuli päivälle suukon toi, niin ikävin jo miettehin ma sua, armas, odotin."

Hän kumartui ompelusta tarkastamaan, eikä tietänyt, mitä tarkastettavaa siinä oli. Ajatuksissansa veti hän neulankärjellä pari piirtoa kankaaseen ja jatkoi taas ompeluansa. Säije juoksi harvaksensa. Ompelija lauloi kuin säikeen kulun huviksi:

"Kun puolipäivyt kulta kirkkaana heloittaa, on poissa rauha multa, jos et sa luoksein saa. Vain luonasi, oi kultani, ma tunnen enää onneni.

Kun yöhyt illan peittää, kun aamu sarastuu -- niin silmää kyynel vettää; unohtuu kaikki muu, pait yksi vain: mun armahain. Hän on mun maani, taivahain."

Hän pysähtyi, laski työnsä ja kätensä helmaansa ja katseli lampun valoa, silmissä ikävä ja mielessä kaiho. Hän kaipasi Oolavia aivan sairaloisesti. Ensimäisen intohimoisen, tiedottomasti aistillisen suudelman jälkeen, kun hänessä heräsi pahan enne, joka sanoi, että "Litvan laulu" ennustaa hänen kohtaloonsa, oli hän todellakin vaistomaisesti alkanut aivan painautua Oolavin turviin. Oolavin sylissä uskoi hän turvan olevan, ja samalla hän hiljaa pelkäsi sitä syliä. Jumalan varottava ääni: pahan-enne, ja siitä johtuva levottomuus eivät ajaneet häntä kirkkorantaan, vaan Harhasaareen, jonne paha ohjasi hänen ajatuksiansa. Aistipunapuku houkutteli häntä sinne, hänen sitä edes huomaamattansa.

Siksi ikävöi hän Oolavia. Siksi lauloi hän laulua, joka syntyi sepittämättä. Päivä valkeni hänelle, paisteessa hieno suru, ja ilta saapui ikävä koruina.

Laulu jatkui vielä. Suru kulki säveleen säije neulan jäljissä. Äiti kulki silloin ohi ja kysyi lempeällä äänellä:

-- "Oletko väsynyt, Martva?"

-- "En, äiti-kulta... Minä vain muuten mietin", -- vastasi Martva reipastuneena.

Äiti poistui ja Martva jatkoi työtänsä hyräillen äskeistä laulua. Selän takaa kuului silloin hiljaisia askeleita. Kohta varjosti hänen silmiänsä Oolavin käsi, jossa tuoksui valkea ruusu, ja ääni kysyi:

-- "Arvaapas, kuka kuunteli lupaa pyytämättä kaunista lauluasi?"

Ompelus putosi Martvan käsistä ja mieli iloisimman käen kukuntana huudahti hän:

-- "Tietysti sinä!... Kukas muu niin tuhma olisi!..."

Ja ennen kun hän ehti kääntyä Oolaviin, poltti sulhasen huuli hänen kaunista, korkeahkoa otsaansa.

-- "Rangaistus _sinulle_, kun ensi kysymällä arvasit", -- lausui Oolavi suudellessansa.

-- "Ja nyt, 'hyvää iltaa'!" -- lisäsi hän painaen toisen suudelman Martvan otsalle. -- "Ja palkkio minulle", -- hän yritti taas suudella.

-- "Et saa olla tuhma... et saa olla tuhma... Oola-vi... No Oolavi!" -- iloitsi Martva, muka riistäytyen hänen suuteloistansa. Lampun valo tuntui kirkastuvan. Huoneessa helisi nauru ja ilo ja ruusu tuoksui suudelmasateen virkistämänä ruohona.

Kim ensi ilo oli hiukan hälvennyt, alkoi Oolavi selittää aikomuksiansa:

-- "Minulla on sinulle iloinen uutinen!"

Martvan silmät säteilivät kysyvinä.

-- "Mutta se olisi itselleni ikävä, jos en tietäisi sen olevan sinulle iloisen", -- jatkoi Oolavi.

Martva katsoi Oolavin silmiin anovaisesti, pyytäen:

-- "No-oo!... Älä nyt kiusaa!... Sano pian, mitä se on!"

-- "Mitäkö se on", -- alkoi Oolavi jatkaen: "Se on sitä, että sinä saat olla muutaman päivän minulta rauhassa... Minä matkustan kaupunkiin nostamaan rahoja pankista ja viivyn siellä pitemmän aikaa... Jonkun kuukauden..."

Martvan silmiin ilmestyi suru. Hän näytti hätäytyneeltä. Oli kuin olisi Oolavi ollut onnettomuuteen menossa. Hän muisti taas "Litvan laulun".

-- "Ihanko totta?" -- hätäili hän pahoilla mielin kuin armas lapsi, jota leikillä narrataan. --

Oolavin mieltä liikutti katse ja kysymys. Niissä huomasi hän olevan säälittävää, avonaista ja lapsen luottamista häneen. Hän hapuili sopivaa, lohduttavaa vastausta. Luullen sen löytäneensä, kysyi hän reippaasti:

-- "Mutta tiedätkö, mikä minulle korvaa osan siitä surusta, kun en saa luonasi olla?"

Alakuloisena, ääni tulvillaan mielipahaa, vastasi Martva hiljaa huoaten, hitaasti, ikäänkuin itseksensä:

-- "En minä tiedä..."

-- "Minä saan joka päivä sinulta vastauksen kirjeeseeni... Sitä varten minä olenkin siellä niin kauvan, että saan hyvää lukemista koko ijäkseni", -- tarttui Oolavi.

Ja hetkessä kirkastuivat Martvan sameat silmät. Hänelle oli nyt luvassa tytön kirjojen kirja, sen raamatuiden raamattu: sulhasen kirjeet, jota aarretta ei tytölle voi korvata koko maailman kirjastot ja aarteet. Hän unohti nyt itsensä ja koko maailman ja riemuitsi yhtenä nauruna ja ilona:

-- "Mutta kirjoitatko minulle pitkiä kirjeitä?"

-- "Tietysti..."

-- "Hyvin... hyvin... hyvin pitkiä?" -- keskeytti uusi kysymys.

-- "Tietysti hyvin... pitkiä."

-- "Noin pitkiä... noin?..." (hän näytti käsillänsä). "Ja joka päivä?... Eikö niin?... Näinkö pitkiä?" -- satoi yhä uusia kysymyksiä keskeyttäen Oolavin lupailut.

-- "Vielä pitempiä... ja kahdesti päivässä",-- lupasi Oolavi Martvan kyselysateen seassa. Äskeinen surunpuuska oli hetkeksi pois puhallettu. Ilo hohti kilpaa lampunliekin kanssa.

Mutta pian yritti taas suru pulahtaa sielusta:

-- "Entä mitä sinä teet väli-aikoina?" -- kysyi Martva hetken kuluttua.

-- "Ajattelen sinua..."

Martva naurahti. Vastaus painoi äsken pulahtaneen surun alas. Oolavi jatkoi:

-- "Luen kirjeitäsi... ja..."

-- "Ja?" -- keskeytti Martva, josta se jo oli kylliksi, mitä Oolavi oli luetellut.

-- "Etten aivan ikävään kuolisi, kuuntelen luennoita... Ehkä sitten suoritan jonkun tutkinnon... ehkä myös agronoomitutkinnon. Olen siitä isäni kanssa sopinut", -- selitti Oolavi.

-- "Toivotan onnea!... Mutta muista vain kirjoittaa pitkiä... pitkiä... hyvin pitkiä kirjeitä!" -- riemuitsi Martva.

Oolavi uudisti lupauksensa ja lisäsi:

-- "Oikeastaan minä olen velvollinen sinun tähtesi lähtemään: En, näes, tahtoisi edessäsi olla niin tuhma ja oppimaton kuin olen. Siksi menen kokoamaan tietoja..."

Nuori tyttö rauhottui. Oolavi kohosi taas hänen silmissänsä miehenä.

* * * * *

Taivas koreili jo täysissä öisissä tähtihelyissänsä. Autio järvenselkä kaipaili kesäisiä valovöitänsä, ranta runojansa, metsä laulujansa. Martva luki taas Harhaman kirjaa.

Luettavaksi osuivat nyt kuvaukset vallankumouksen huumaavista höyryistä. Veren ja voiman hengähdys tuulahti hänessä. Jo edellisinä iltoina olivat ne huumanneet Oolavia. Hän oli päihtynyt rakkaudesta, joka vaahtosi veristen kuvauksien pinnalla. Kotonansa oli hän niitä miettinyt, sotkenut ne yhteen muiden mietteiden kanssa, yhdeksi elämän hämäräksi, elämän vaahtoavaksi viinisaoksi, joka kutsui ja itse tarjoutui janoisille huulille.

Martva luki kuvauksia miehekkään Nikolain repäisevistä puheista, joita Harhama oli kuvaillut hiukan siihen tapaan, kuin niistä on puhuttu tässä kirjassa. Puheen voima ja sen äärimäinen ajatuksen rohkeus tempasi hänen valmistuneen mielensä mukaansa, kuin myrsky jossain suojassa lymyytyvän tyynen ilman. Hänen levoton henkensä laski jo Tuukkalan koskena kuohuvia elämänkoskia, joissa vedellä on voimaa koetella miehen käsivartta, koskella rohkeutta tarttua sen veneeseen ja paiskata kuohujen vaahtoon, ottaaksensa siten miehen mieltä kovin käsin kiinni...

Oolavi juopui voimasta. Hän halusi panna kovan kovaa vastaan. Hänkin tahtoi näyttää elämänkoskille kätensä voiman. Suotta ei ollut Tuukkalan koski häntä kasvattanut.

-- "Tämä on niin kauheaa, Oolavi!" -- huudahti Martva lukunsa välissä hermostuneena, mieli järkyksissä.

-- "Se on hurmaavaa!... Ah! Semmoinen se pitää olla koski, jota mies laskee, kun _sinä_ istut veneessä!" -- oikaisi innostunut Oolavi.

Martva katsahti häneen nopeasti. Kun hän silloin näki Oolavin rohkean, hehkuvan katseen ja sen voiman ja elämänhalun, joka uhkui hänen olemuksestansa, painautui hän taas hengessänsä hänen varaansa kokonansa. Oolavin voima ja irtipääsevä elämänhalu veti häntä kuin pauhaava koski vesiporetta. Hän. oli kokonansa Oolavin vallassa, turvattomana, voimattomana, haluten vain vajota siihen suppiloon, joka avautui sen henkisen vesipyörteen silmänä, jolla Oolavin voimakas henki häntä veti. Hän halusi siihen vajota, koska siinä tuntui olevan varma turva ja onni. Hän itsekin innostui ja rohkaistui.

-- "Tämä on niin hurjaa!" -- huudahti hän lukunsa lomassa.

-- "Se on toista, kuin Tuukkalan kotikoski!" -- uhmaili: Oolavi.

Martvan ääni raikastui. Posket hehkuivat, silmät paloivat. Sulhasen uhma huumasi hänen sielunsa, jota kirjan kuvaus oli järkyttänyt.

-- "Siinä on voimaa ja miestä!" -- kuului Oolavin yllyttävä ääni. Lampun liekistä pyörähti pieni savukiemura ja alkoi iloisesti tanssia ilmassa.

Luku jatkui helinänä. Martvasta tuntui kuin istuisi hän Oolavin veneessä. Vene kiiti kuohuvinta koskea alas. Hurjina vyöryävät vaahtovuoret paiskailivat sitä ryöpystä ryöppyyn, aallolta aallolle. Hän aivan värisi ja painautui Oolavin turviin, antautui hänen armoillensa koko sielullansa... pyörtyi... huumautui ja juopui Oolavin hurjasta voimasta. Nikolai tuntui hänestä Oolavin perikuvalta.

Oolavi katseli häntä hurmautuneena. Kun Martva kiihkonsa vallassa hyppeli kuvauksesta kuvaukseen, näytti hän Oolavista, joka oli kuvauksesta huumautunut, villiltä metsän tytöltä, tai Kaatjalta, kunnes äkkiä hänen sieluunsa leimahti kuin salamakirkas kuva se ajatus, että Martva on "Litvan laulun" nainen, joka hurjistuneena ajelee hänen kanssansa ryöppyävällä elämän merenselällä. Aluksi hän sitä ajatellessaan tyrmistyi, kuin ukkosen iskusta. Mutta heti tempasi hänet jyrähdys uuteen yhä hurjempaan lentoon. Hän olisi nyt, juopuneena, tahtonut ajella Martvan kanssa Litvanselällä juuri niin, kuin se vedennainen: hurjistuneena, rohkeana, pelottavana, myrskyn pauhatessa ja aallokon ärjyessä.