Part 4
-- "Tässä teemme pienen mutkan... Palaamme maahan, sinne, jossa alkaa viisauden vesisuoni..."
Lausuttuaan sen hän laskeutui ystävänsä kanssa taas maahan, niinkuin kirkkain tähdenlento, luotisuoraan, hurjan aatteen nopeudella ja pauhinalla... Silmänräpäyksessä he saapuivat taas maahan... Alaslento päättyi vuoren juurella... Heidän edessänsä oli ovi, joka johti vuoriluolaan, ikivuoreen hakattuun huoneeseen. Pienoinen lamppu paloi oven päällä... Se valaisi ovenpäällyskirjoitusta: 'Viinasta totuus aina pulppuaa'. Sitä silmäillen lausui Oolaville kiusaaja:
-- "Täällä on viisaus kukkeimmillaan... Tämän oven sisäpuolella nuori väki muuttaa Luojan viljaa viisaudeksi yöt päivät, niinkuin kedon kukka maan multaa muuttaa kukkaväreiksensä, kasvaessaan kevät-aikaan..."
Lausuttuaan sen hän koputti oveen. Sisältä kuului ääni:
-- "Ken siellä on?"
-- "Minä, korkein ystävä ja sinun ystäväsi", -- siihen vastasi pimeyden henki.
-- "Astu sisään vaan!... On ovi sisään astumista varten, ei koputusta!" -- kuului ääni taas luolasta. Siihen lausui suuri henki:
-- "Minä myös en ole rukoilemaan luotu... Mutta ennen kuin sisään astun, hiljaa koputan ihmishenkeen... Sivistynyt tapa niin vaatii", -- lausui viisaan vastauksen suuri henki. Sitä lausuessaan hän jo astui luolaan kiusattavineen.
Se luola oli matalahko holvi aistikkaasti, salaperäiseksi pylväillä koristettu. Komeroissa seisoivat vanhat viisauden ja juomingin vertauskuvat. Niiden väliin oli asetettu pullohyllyt, jotka olivat täynnä pulloja kuin olisivat ne olleet kirjahyllyjä. Joukossa oli pari kirjahyllyä täpötäynnään kirjoja... Perällä oli oluttynnyri, alustalle asetettu ja kukkaisseppeleillä kaunistettu. Sen hanan päällä riippui vitjoissansa pyhimyslamppu, joka valaisi luolan puoli-valoisaksi...
Luolassa oli neljä nuorta miestä: ylioppilaat Harteva ja Horsma, Ilanne sekä Voima... Viime mainittu oli juuri polvillaan tynnörin edessä; kun vieraat saapuivat. Hän laski hanasta tynnyrin antimia... Harteva lausui tulijalle:
"Kas sitä... Kaksi uutta kirkkomiestä!... Ja oudot molemmat!..."
_Perkele_:
"En aivan outo oo kellekään!..."
_Harteva_ (tarkastellen Perkelettä):
"Et outo kellekään!... On sulla silloin paljon tuttavia!... On totta vie!... En minä kumminkaan oo sua nähnyt..."
_Perkele_:
"Jonkun verran toki oot tuntenut... Ja tunteminenhan lie tuttavuutta, eikä näkeminen..."
_Harteva_ (ihmeissään):
"Sus siunatkoon!... En toden totta muista ett' olen sua tuntenutkaan!"
_Perkele_:
"Sitä ei ole tarvis muistaakaan, kun silmä mun tuttavuutein huomaa ihmisessä avutta muistin..."
_Horsma_ (tarkastellen Perkelettä ja Hartevaa);
"Mitä?... Hartevako ois' ehkä sinun salavuoteudestas väärälle isällensä iloks' siinnyt?..."
_Voima_ (tarkastellen yhtäläisyyksiä):
"Ei yhtäläisyys ole ilmiselvä... ei myöskään olematon..."
_Ilanne_:
"Hartevako nyt saisi toisen isän?..."
_Horsma_:
"Älä lempo!... Nyt alkaa hauskuus aivan sikamainen, jos Harteva saa uuden rikkaan isän!... Se entinen jo onkin kuiviin juotu..."
_Harteva_ (astuen Perkeleen eteen):
"Niin ettäkö mä sinun poikas' oisin?... Oot silloin isäukolleni tehnyt sä lemmon kepposen!... Vaan kuinkas äidin sait vietellyksi?... Hänhän hurskas on..."
_Perkele_ (istuutuen);
"Pois moinen ajatuskin!... Toisen naista en ole vietellyt mä milloinkaan... Mä vihaan koko salavuoteutta..."
_Kaikki neljä_ (pettyneinä):
"Mi pettymys!"
_Perkele-_.
"Tok' on se aivan totta... Sen koko maailma ja kirjoitukset voi todistaa, mä etten sormellakaan oo Eevaa koskettanut -- kahden kesken puistossa kerran oomme keskustelleet... On puheen-aiheenakin silloin ollut suurkysymykset, eikä turha lempi..."
_Horsma_ (ihmeissään):
"Mi hurskas mies!"
_Harteva_:
"Tää ilmotus on mulle suur' pettymys... Ma oisin äidilleni sen huvin suonut... Isäukollekin se oisi ollut pikku korvapuusti, min ansaitseisi saituruudestaan poikaansa kohtaan... Sinun poikanasi ehk' oiskin raharikkaampi mun olla... Nyt hävisi se onni..."
_Perkele_ (viisaasti):
"Isyyteni ei putoa pois koskaan hedelmästäin... Siis turha huoli!... Minun lapsekseni voi päästä ilman äidin välitystä... en kätilölle koskaan maksa myös..."
_Harteva_ (tovereilleen):
"Tää mies ei ole tyhmä!... Kelpo isä hän oisi... Viinaveli myöskin oiva hän varmaan on..."
_Horsma_ (Perkeleelle):
"Sä puhut isyydestä noin... ilman kätilöä... Varmaan silloin sa ottopoikia vain kokoelet. Vai kuinka?..."
_Perkele_:
"Aivan juuri niin mä teen..."
_Harteva_:
"Kai olet silloin rikas?... Kuinkas muutoin sun kannattaisi ottopoikaa pitää..."
_Perkele_:
"Oon valmis pojalleni luovuttamaan niin paljon kunniaa ja rikkautta kuin korkealta vuorelta voi nähdä..."
_Kaikki neljä_:
"Mi kelpo isäpuoli!"
_Ilanne_ (toverilleen):
"Vie sun lempo... Ollapa moisen isän ottopoika!..."
_Harteva_ (ihastuneena):
"Vaan kuule! Kun et ole aikanansa älynnyt pettää isäukkoani ja äidilleni suoda... miten sanon... pikkuista lemmenseikkailua... siitä sun täytyy pieni rangaistus nyt saada... Sun täytyy minut pojaksesi ottaa. Kelpaanko?..."
_Perkele_ (levittäen hänelle sylinsä):
"Aikoja jo olet ollut mun poikani, se johon mielistyin..."
_Ilanne, Horsma ja Voima_ (sekaisin):
"Hurraa!... Sai isän Harteva!... Sai isän! Sai otto-isän hän!... Hurraa!... Hurraa!..."
_Perkele_:
"Hurraa!"
_Kaikki viisi_:
"Hurraa!... Hurraa!"
_Oolavi_ (itsekseen):
"Ah, mikä lemmon joukko!..."
_Harteva_ (rehennellen):
"Nyt maljat täyteen!... Mandoliini soikoon! Tuhlaajapoika olinkin jo milt'ei... Tää oli onnen potku!... Nyt ei pakko mun lähteäni isäukon luokse taas rahaa naukumaan... Siis laula, Horsma!"
_Kaikki toiset_:
"Laula, Horsma!... Laula juomalaulu!"
_Horsma_ (laulaa malja kädessä, yhden soittaessa):
"Olipa kerran hurskas isä, peijakkaan äveriäs mies. Mut puuttui pieni onnenlisä, sen eukkokulta myöskin ties: ei ollut pikku poikaa heillä. Sen tähden ukko lausui: -- 'Hoi, sä eukko! Miks' ei poikaa meillä?' -- Niin kysyi ukko, sekä joi."
_Kaikki neljä yhdessä_ (kertaavat juoden maljansa):
"'Hoi, eukko! Miks' ei poikaa meillä?' Niin kysyi ukko, sekä joi."
_Horsma_:
"Vaan kerran tuotiin hälle sana: 'Nyt rouva pikku pojan sai!' 'No luojan kiitos! Auki hana! On tynnörissä viinaa kai!' huus' ukko, kiirehtien piikaa... Ja nytkös riemuissaan hän juo... Jos et sä jaksa juoda liikaa, mun sijaissasi juoda suo!"
_Kaikki neljä_ (kertaavat, juoden):
"Jos et sä jaksa juoda liikaa, mun sijaissasi juoda suo!"
_Horsma_:
"Vaan ukko pahat päivät saikin: Näät poika huusi, piehtaroi yöt päivät, parkui voimin kaikin, niin että äijän korvat soi... Huus' ukko: 'Eukko! Miks' on meillä tuommoista möly-elämää?... Käy ukko taaskin juoppoteillä, pois seurastaan en koskaan jää."
_Kaikki neljä_:
"Käy ukko taaskin juoppoteillä, pois seurastaan en koskaan jää."
_Horsma_:
"Vaan poika kasvoi, huusi, telmi ja mitä jaksoi, rikki löi, ja juonitteli niinkuin kelmi, namuja varasti ja söi, Jop' ukko kiljui kurjuuttansa: 'On tapettava pentu tuo!...' Ja purkaaksensa harmiansa kuin laskuviemäri hän juo,"
_Kaikki neljä_:
"Ja purkaaksensa harmiansa kuin laskuviemäri hän juo."
_Horsma_:
"Pääs poika ylioppilaaksi, mut hällä luvut unhottui: kuin ulapalla uljas haaksi viinassa aika poika ui. Hän lausui: 'Otsassa on nappi -- pää silloin tyhjä olla voi!' Paremp' on olutleilin tappi kuin kirja... Nytkös poika joi!"
_Kaikki neljä_:
"Paremp' on olutleilin tappi kuin kirja!... Nytkös poika joi!"
_Horsma_:
"Ukolle jäi vain paita ylle... Muun kaiken oiva poika joi. Sai ukko päälle villitylle, huus' että eukon korvat soi: 'Hei eukko! Hiiteen täältä karkaa, kun taloon siitit ruojan tuon!...' Mä säälin sentään ukkoparkaa, sen tähden tässä nyt mä juon."
_Kaikki neljä_ (riemastuen ja juoden):
"Mä säälin häntä, ukkoparkaa. Sen tähden tässä nyt mä juon."
_Perkele_ (Hartevalle):
"Sain nähtävästi oivan ottopojan... Et ole, sen mä huomaan, opetellut 'sanasta' elämään."
_Harteva_ (ylvästellen):
"En sitä ruokaa oo maistanut... Vaan entä jos mä joisin sun maasi, mantusi ja paitasikin? Et varmaan pahastuis?"
_Perkele_:
"En ollenkaan. Juo, poika!... Mull' on kontu, jonka rajaa ei kukaan mittaa..."
_Harteva_ (rehennellen):
"Lyödään veto! Maasi ja paitasikin vuoden kuluessa voin juoda..."
_Perkele_:
"Hyvä! Jos sa tappaat vedon, jää mulle kaikki, mik' on sulla omaa..."
_Harteva_ (kättä lyöden):
"Saa olla!..."
_Perkele_:
"Ja te toiset erottakaa kätemme!... Siten veto vahvistetaan..."
_Horsma_ (erottaen kädet):
"Noin!"
_Harteva_ (Perkeleelle):
"Sulta laulu myöskin luistaa kait... Nääs, hyvä onni tuopi laulutuulen."
_Perkele_:
"Oon mestari ma siihen."
_Kaikki neljä_, (riemastuen):
"Laula siis nyt meille oiva laulu."
_Harteva_ (riemuissaan):
"Laula, taatto, nyt kunniaksi rakkaan ottopoikas... ja vaikka opiksikin pieni laulu."
_Perkele_ (laulaa):
"Olipa kerran viisas isä... Ei ämmälauri ollut mies Kun hälle syntyi perheen lisä, pikkuinen poika, josta ties hän harmin saavan, ellei soita sen selkää nyt jo aikanaan ruoskalla... ukko aprikoita nyt alkoi, miten soittaa vaan..."
_Kaikki neljä_ (hämmästyneinä):
"Se oli lemmon huono isä-ukko."
_Perkele_ (ivallisesti laulaen):
"Kun poika-pahuus alkoi huutaa ja sätkytellä koipiaan, niin viisas isä etsi luutaa, sai siitä varvut patukkaan... Sen silkoseksi aivan riipi, kun poika siinä teutaroi, luo pikku herran kehdon hiipi ja antoi selkään että soi..."
_Harteva_ (kauhuissaan):
"Kuin petomainen isä olikaan!"
_Perkele_ (jatkaen laulua):
"Kun poika vankemmaksi varttui, ja koitti hiukan mellastaa, ruoskaansa ukko oitis tarttui ja mäiski, jotta notkui maa! Läks poika viisauden hakuun... sai kultalyyran otsalleen... Vaan sitten pääsi viinan makuun... renttuili aikaa kappaleen.
Kuul' isä pojan käyneen totiin: hän uuden selkäsaunan sai. Vei ukko hänet viimein kotiin: hän siellä piikatytön nai. Nyt raataa hän kuin kunnon jätkä pellolla isän ainiaan: täll' aseena on köydenpätkä, hän sitä käyttää ruoskanaan."
_Harteva_ (kauhistuen):
"Ei kerrata sun lauluas tee mieli."
_Perkele_:
"Se poika myös ei taaton paitaa juonut."
_Harteva_ (epäillen):
"Kun et vain liene sinä yhtä julma!"
_Perkele_:
"En ollenkaan. Ma ottolapsiani viisaiksi kasvattelen..."
_Harteva_:
"Mitä sitten minusta aijot... jos se onnistuisi?"
_Perkele_:
"Sen näytän teille... Kaikki teidät otan ma lapsikseni..."
_Kaikki neljä_ (riemastuneina):
"Ota, sekä näytä nyt meille koko tulevaisuutemme!"
Perkele antoi merkin... Kaikki neljä miestä muuttuivat silloin sioiksi, jotka röhkivät ja tonkivat lattiaa... Perkele vihjasi uudestaan... Elämän _puhdistavat voimat_ alkoivat silloin raataa... Luola muuttui silloin kauniiksi kirjastoksi... Oolavi hämmästyi... Elämän puhdistavat voimat jatkoivat työtänsä... Miehet muuttuivat arvokkaiksi tohtoreiksi... Hartaina, toisillensa kumarrellen ryhtyivät he työhönsä. Perkele selitti Oolaville:
-- "Nyt näet, että kaiken täytyy käydä loan ja tulen kautta elämässä... Tulessa syntyy helmi, kukka kasvaa lannassa. Niin on myöskin ihmishenki: Se tutkii kaiken loankin... Siinä loassa se kirkastuu."
_Oolavi_ (ihmeissään):
"Tämä todellakin minua ihmetyttää..."
_Perkele_ (kavalana):
-- "Siis näet miten kaikki jalostuu elämän loassa... Niin kasvoi Harhamakin... kai lienet kuullut siitä puhuttavan?"
Oolavi hämmästyi. Perkeleen katse lumosi häntä, pimitti hänen järkensä. Kaikki näyttäytyi hänelle toisessa valossa kuin ennen. Hän myönteli ajatuksissaan:
-- "Olen kuullut... lukenutkin olen... Nuori pappi myös kertoi samaa Harhamasta; kuulin myös Paavalista, Davidista sekä useista raamatun henkilöistä, niin ovat Mooses, Salomon ja muut aikansa rikkoneet ja pahaa tehneet... Ja Faust... ja Wilhelm Meister... Nyt alan uskoa jo puhettasi..."
Hartailla eleillä huudahti siihen Perkele:
-- "Kiitos herran että avautuvat ihmisien silmät!"
Hän antoi merkin. Silloin kaikki muuttui taas ennallensa. Miehet hapuilivat päistänsä seppeleitä, ihmetellen... Jokaisen silmät suurenivat. Hämmästyksestä kummissaan lausui Harteva:
"Nyt piru merrassansa käynyt on!... Kas, äsken tuntui että olen sika... ja sitten tohtori."
_Horsma_:
"Niin miekin tunsin."
_Voima_:
"Ja minä myös."
_Ilanne_:
"Ja samoin minäkin."
_Horsma_:
"Ma olin vielä rapaa syövinäni."
_Ilanne_ (suutaan maiskuttaen):
"Ja minä kurja nautin pahempaakin! Oi, suussa tuntuu vielä paha maku sen syötävän."
_Horsma_:
"Hyi että eläimille semmoista syötetään!"
_Voima_ (leukaansa tapaillen):
"Kun ei ois jäänyt vain kärsä ainiaaksi leuvan sijaan!"
_Harteva_ (Perkelettä tarkastellen):
"Kun ei tää oisi sinun juoniasi!"
_Perkele_ (ylpeänä):
"Ma koskaan ansioitani en kiellä."
_Horsma_:
"Tää ihme on!... en usko silmiäni."
_Voima_ (tarkastellen Perkelettä):
"Tuon miehen kujeet mua epäilyttää!"
_Harteva_ (Perkeleelle):
"Ken olet sä?"
_Perkele_:
"Ma oon se hyvä isä, jolleka äsken kaikki lupaannuitte..."
_Harteva_ (tutkien katseillaan Perkelettä):
"Jos olet se kuin sanot olevasi, niin anna pojillesi oitis rahaa!... Tahdomme viinaa, emme seppeleitä... Jos rahaa sull' ei liene, anna paita... Panttaamme sen!"
_Perkele_:
"No tule, ota paita! Se tuossa on."
Hän levitti viitansa. Sen alta leimahti tulinen paita. Kaikki neljä huudahtivat kauhuissansa:
"Hän onkin Perkele!... Oi auta, Luoja! Se petoksella lapsikseen sai meidät!..."
Valo sävähti ja sen sävähteessä hävisivät vieraat luolasta pois. Miehet seisoivat kauvan kauhun valtaamina. Viimein huudahti Horsma, ikäänkuin havahtuen:
"Sen 'kontu': Kaikkeus... onkin äärettömyys."
_Toiset kolme_:
"No, siunaa ettei sitä hoksattukin!"
_Voima_ (Hartevalle):
"Nyt sait sa vasta urakan! Se kontu ei ole juotu... Taisi mennä veto nyt sulta..."
_Harteva_ (harmissaan):
"Mutta pirukos sen tiesi, ett' oli hällä moinen määrä höskää! On siinä kuita, tähtiä ja maita. Ja entäs lempo: Helvetti on siinä!"
_Horsma_ (päivitellen):
"On juotavaa!"
_Voima_:
"Jää pohmeloonkin ryyppy."
_Harteva_ (epätoivoisena):
"No ota nyt, jo helvettikin ryyppää! Se ryyppy, luulen, polttaa koko suun... Nyt mennyttä on ruumis sekä sielu, kun Pirun kanssa ei voi käräjöidä!... Sen puolella on kaikki advokaatit."
_Kaikki_ (kauhuissaan);
"Niin Piru neljä kunnon miestä vei..."
Ja maailman koski yhä kovemmin veti.
Syysmyrsky pauhasi. Korpi tohisi myrskyn käsissä. Litvanselkä kuohui valkeana vaahtona. Syksy oli päässyt synkkyytensä huipulle.
Hallanselän rimpisuon vierellä raatoi Oolavi työmiesten mukana. Oli alettu puhkaista viemäriä hiekkaharjun läpi.
Mutta raataminen ei tahtonut häneltä luistaa. Hän oli vaitelias ja miettivä. Ja kun työväki söi nuotiotulen ääressä päivällistä, istui hän yksin laholla kelolla, jotain tuntematonta kaivaten ja miettien. Myrsky ulisi. Paljasvarpuiset koivut taipuivat sen käsissä vitsoina, oikenivat taas ja taas taipuivat, pieksäen ilmaa latvoillansa. Harmaa vihmasade yltyi joskus sadekuuroiksi. Joskus löi saderaippa vasten kasvoja. Yksinäinen varis taisteli tuulta vastaan, hädissään rääkkyen.
Oolavin mieltä masensi tämä syksyn syksyisin näky, jossa päävärinä oli harmaa vesi ja märkä sammal ja tuoksuna mätänevien lehtien ja suomudan maku. Hän halusi pois täältä, kauvas elämään... valoon... humuun... hyörinään ja lämpimään.
Ja yhä kiehtovammin kutsui häntä elämä. Se vilautteli hänelle hämärimpiä merenselkiänsä, missä Harhasaaret nousevat ruusunvärisestä vedestä kuin päivä aamuruskon puna-ulapasta, ihanat immet odottavat rannalla ja keskellä saarta hohtaa Elämänpuu punaomenaisena, joka omenassa täysin selvä elämän ongelman selitys, sen kysymyksen selitys, jota hän nyt mietti ja jonka verkoissa hänen henkensä jo kiemurteli. Tai hohti sen hedelminä joku muu salaperäinen houkutus... Hän muisteli Harviston kertomuksia ja Harhaman kirjaa, joka muuttui aina vain kiehtovammaksi.
Äkkiä hän nousi, ojensi voimakkaan vartalonsa suoraksi ja lausui jyrkästi:
-- "Suo on minulle liian vähä... Minä tahdon tarttua _koko elämään_ käsiksi... Minä panen ne molemmat tottelemaan: Suon täytyy kasvaa heinää ja elämän _täytyy_ puhua ja selittää itsensä... Sen täytyy _itsensä_ näyttää minulle kaikki salaisuutensa... Kirja ei siihen riitä..."
Uhma silmissä ja jäntereet voimaa täynnä katseli hän sitä sanoessansa Hallanselkää ja koko elämää. Katseessa oli jotain hurjaa, epätoivoista miltei. Hän paiskasi lapion luotaan niin että se upposi suohon näkymättömiin, antoi ohjeet työväelle ja läksi Martvan luo. Hän päätti lähteä elämää tutkimaan Martvankin tähden, sillä hän tahtoi olla hänen edessänsä _viisas_.
* * * * *
Yö pimeni hiilimustaksi. Myrskyn pauhu yltyi. Litvanselkä ärjyi kilpaa myrskyn kanssa. Sen aallot vyöryivät pieninä vaahtovuorina.
Martva istui keinutuolissa, kaiho silmän, pieni kutri otsan koristuksena. Hän kaipasi Oolavia ja samalla jotain muutakin. Katse harhaili vapaana omilla teillänsä. Ajatus oli hajanainen. Hän ei tiennyt, mitä ajatteli. Hän ajatteli ikäänkuin ilman vain ajatellaksensa.
Äkkiä koputettiin ovelle.
-- "Minä tunnen jo koputuksesta... Oolavi!" -- helähti Martvan iloinen ääni.
Ja ennen kun hän ehti nousta, seisoi nuori sulhanen hänen vierellänsä, ja sievästi kumartaen suuteli hänen valkeaa kämmenselkäänsä.
-- "Minä jo arvasin, että tulet", -- iloitsi Martva, viattoman lapsen tavoin.
-- "Pitihän sinun se arvata, koska minä _en voi_ tulematta olla... Martva... minun oma Martvani!" -- riemuitsi Oolavi.
Heidän katseensa kohtasivat toisensa nyt _rohkeina_... aivan huumautuneina. Kaiho hävisi tytön mielestä. Ilo loisti posken, onni silmän koruna. Morsian oli vallaton ilosta, sulhanen onnesta rohkea.
Tällä välin olivat he usein olleet yhdessä, jatkaen lukemista. Joka kerralla oli heissä avautunut jotain. He tulivat rohkeammiksi toisiansa kohtaan. Katse ei enää arkaillut, se miltei kutsui... He tottuivat lemmenmaihin... Syli avautui... vähitellen... lämpimänä... avautui kuin kukannuppu kukkaiseksi... Kaikki valmistui, heidän sitä huomaamattansa.
Samalla olivat he alkaneet toisiansa joskus kiihkeästi kaivata, ikävöidä... Se kaipuu ja ikävä oli epätervettä kiihkoa: se oli tiedotonta himoa, puhdasta vielä tosin, jos luonnon tilaa ja viettiä pidetään puhtaana... Likaista, jos on kysymys korkeasta ihmishengestä ja sen puhtaudesta.
-- "Nyt me taas luemme... Eikö niin, Oolavi?" -- jatkoi Martva iloansa.
-- "Tietysti... Se on: _sinä_ luet... Minulla on parempaa tehtävää", -- vastasi Oolavi reippaasti.
-- "Nohan?" -- kysyi oudostunut Martva.
-- "Minä katselen lukijaa", -- vastasi Oolavi sanojen helyinä _miehen_ taiat.
Martva naurahti vallattomasti... kiitollisena... Sukupuolikohteliaisuudet alkoivat siten jo pulpahdella. _Mielittely_ karkoitti tieltänsä puhelun korkean sävyn. Ihminen kasvoi hyvän- ja pahantiedon ääressä alaspäin.
Lukeminen alkoi. Luettavaksi sattui kuvauksia Harhaman elosteluista Hiiden myllyn, kirjansa "Pirun Eedenin" porttojen parissa. Alussa Martva hieman epäröi. Hän katsahti varkain Oolaviin, mutta katse kohtasi Oolavin rohkean, kehottavan katseen ja hienon naurahduksen. Hän tuli rohkeaksi. Kirjan aistillisuus oli jo tukahduttanut kainostelun. Kepein sanoin kiiti hän kuvauksesta kuvaukseen.
Äkkiä tuli hän lukeneeksi jonkun punavärisen lauseen, lauseen, jossa oli enemmän punaa, kuin sitä sietää tytön poski. Mutta Martva ei punastunut. Hän pysähdytti lukemisensa, heittäytyi keinumaan, ja kasvot puoleksi kirjalla peitettyinä katsahti Oolaviin, katse vallatonta naurua tulvillansa. Hänestä ei enää kuvauksessa tuntunut olevan mitään kokonaan rumaa, sopimatonta, mutta ainoastaan jotain kiellettyä...
Harhaman kirjan pahuutta verhosivat hurskaan papin sanat. Siksi näytti se "hyvältä antamaan ymmärrystä".
Ja Oolavi maksoi Martvan katseen samanlaisella katseella. Toinen rohkaisi toista, veti toista muassansa.
-- "Jatketaan nyt sitten!" -- naurahti Martva ja alkoi taas lukea.
Hän hyppeli iloisena, kiihtyneenä kuvauksesta toiseen. Mutta äkkiä hän taas pysähtyi, heittäytyi keinutuolin nojaan ja nauroi vallattomana.
-- "No mikäs nyt tuli", -- kysyi Oolavi hymyilynsä seasta.
-- "Ei mikään... Minä vain ilman", -- tapaili Martva naurunsa seasta, poski punaisena.
-- "Naurat vain kasvojen koristukseksi", -- pisti Oolavi.
Martva laski kirjan helmaansa ja leikitteli:
-- "Tässä on niin hassu kohta, että en minä tätä lue..."
-- "No sitten luen sen minä", -- innostui Oolavi, nousten.
-- "Ei... ei... ei", -- puolustautui Martva.
Syntyi pieni leikillinen taistelu kirjasta, jota Martva kätki aina toiselle puolen keinutuolia, kuin mistä sitä Oolavi käsiinsä tapaili. Se oli sukupuoli-leikillisyyttä... Sitä tehdessä sattui poski likelle poskea... tuntui hengähdys... puna nousi poskelle, vaan ei punastumisen puna.
-- "No minä luen... minä luen", -- lupaili Martva, kehotellen:
-- "Istu nyt vain rauhallisena!"
Mutta koko kohtauksen ajan leijaili Perkele heidän ympärillään outona hengähdyksen makuna.
Kun Martva oli lopettanut lukemisensa, alkoi hän huolettomana keinua. Iloisesti, vilkkaasti puheli hän samalla Oolavin kanssa, silmä iloa täynnä ja nauru jokaisen sanan sointuna ja säveleenä. Ei tuntunut mitään arkailua... Katseessa ja liikkeissä häilähteli jo pieni kiemailu, viaton ja puhdas vielä, koska se oli tiedoton ja vaistomainen luonnonteko. Oolavi mitteli häntä silmillänsä, huomasi jokaikisen sulouden hänessä ja rohkaistui yhä enemmän.
Ja sitä mukaa oli muuttunut puhekin: Sen sävynä helisivät nyt sukkeluudet: vaistomainen, itsetiedoton ja puhdas mielistely ja mielittely.
Ilta kului. Se hiipoi jo yösydämen alkua. Kun Oolavi lähti pois, saattoi Martva häntä eteiseen. Jäähyväisiksi ojensi hän kätensä Oolaville huolettomana, seisten hiukan viistoon Oolavista ja heittäen häneen iloisen katseen, kuin olan yli. Kun Oolavin silloin tapansa mukaan piti suudella morsiamensa kättä, epäröi hän... Käsi odotti yhä kädessä... Silmä puhui paljon... suu ei sanaakaan... Hetki oli lyhyt ja pitkä samalla...
-- "Martva!" -- kuiskasi Oolavi vihdoin ja oitis poltti palavin huuli huulta, joka hehkui tulvillansa outoa väriä... Se oli ensimäinen suutelo, jossa hehkui aistipuna...
Kello löi. Ovi narahti ja Oolavi hävisi yöpimeään.
Ensi suudelma poltti vielä huulta.
Kun Martva palasi, sen poltto vielä huulen hehkuna, huoneeseensa, tuntui hänestä elämä kepeältä ja oudolta samalla. Hän hyräili itseksensä jotain laulua ja oli kuin perhonen, mieli iloa tulvillaan.
Mutta äkkiä alkoi mieli painua maahan. Huone tuntui tyhjältä. Hän oudostui ja uskoi ikävöivänsä Oolavia. Tarkkaavana alkoi hän kuunnella jotakin. Myrsky riehui... Järvi soi suunnattomana vesikanteleena... Pauhu huusi... Aalto pieksi rantakallioita.
Silloin Martva alkoi hätäytyä, tietämättä hädän syytä. Oli kuin olisi hän äkkiä huomannut joutuneensa hautausmaalle... Hän kuunteli tarkkaavammin... Myrsky ulvoi aivan ilman-petona... Nyt hän jo värisi pelosta... Joku pahan-enne nosti päätänsä...
-- "Mitä tämä on?... Kun ei vain Oolavi joutuisi vaaraan kotitiellä!" -- hätäili hän vapisten.
Taas kuunteli hän. Mieleen muistui "Litvan laulu" ja sen laulun vedennainen. Sanomaton hätä valtasi silloin koko hänen olemuksensa: Hän uskoi laulun olevan ennustus hänen kohtalostansa. Hän nosti vapisevat kätensä ylös apua rukoillen... Katse oli tuskaa ja epätoivoa täynnä... Silmissä paloi hätäytynyt hurja ilme ja aivan kokoon lytistymäisillänsä parkaisi hän vapisemisen ja hädän seasta: