Part 3

Hän heittäytyi jäkälikölle lepäämään. Äänettömyyden synnyttyä mietti Oolavi omia asioitansa: Martvaa ja kaikkea sekavaa. Hän oli ajatellut, eikö "Litvan laulun" ajatus ole se, että elämä on se järvi, josta ihminen etsii ja kaipaa Jumalaa, kuvaistansa muka. Nyt tuli hänelle se ajatus mieleen, kun oli kuullut suota mainittavan kalajärveksi ja hänessä alkoi taas kyteä halu tutkia elämän hämäryys, eikä hän tiennyt missä ja miten se olisi tutkittava. Silloin Harvisto katkaisi äänettömyyden lausuen:

-- "Jos minulla, Oolavi, olisi niin hyvä virka kuin sinulla, niin en totta vie minä rupeaisi soita kuivaamaan... Minä _eläisin_..."

-- "Virka!... Mikä virka minulla on", -- naurahti Oolavi oudostuneena.

Harvisto huudahti pahanpäiväiseksi hämmästyneen äänellä:

-- "Etkö sinä tiedä, mikä virkamies sinä olet!... 'Rikkaan isän poika' sinä olet. Voi velikulta!... Eihän sen mukavampaa virkaa ole maailmassa, kuin 'rikkaan-isän-poika-virka' on... Ollapa minulla semmoinen virka, niin, kuten sanoin: minä vain eläisin!... Sillä elämä on yksi ihana asia..."

Oolavi nauroi hulluttelulle. Mutta se naurahdus oli teennäinen. Elämä veti häntäkin. Hän muisti taas Aatteelan sanat: "Pitää syventyä elämään... mutta mitä elämää täällä korvessa on!"... Korpi muuttui hänen silmissänsä nyt kolkoksi ja tuntematon elämä ihanaksi. Hetken kuluttua kysyi Harvisto:

-- "Oletko sinä lukenut Harhaman kirjan?"

Oolavi säpsähti hieman. Hänhän kulki aivan sen kirjan ansoissa.

-- "Olen alkanut", -- myönsi Oolavi.

-- "Se sinun pitää lukea loppuun!... Sen kirjan kun lukee, niin totisesti tuntee elämän... tuntee lempo vie... No, minä sanon sinulle, Oolavi, että sen kirjan luettua aukenevat silmät jo niin, että tuntee kuin Jumala elämän ja kaiken..."

Oolavi mietti. Harvisto jatkoi hetkisen kuluttua:

-- "No on se mies osannutkin elämän maalata!... Se on sen maalannut niin ihanaksi nähdä ja hyväksi syödä että sitä ajatellessa vesi tulee suuhun... Ei itse pääpiru olisi osannut moista tehdä..."

Oolavi naurahti. Harvisto innostui jatkamaan:

-- "Se poika kun on maalannut siinä esimerkiksi Pirun Eedenin, niin sitten on turkanen, jos se ei himaise vanhankin miehen mieltä!... Ihan pani, ryökäle, minutkin tanssimaan!... No jo se on osannut maalata... Voi tuota pirun evästä, miten on osannut!..."

Hän kavahti ylös ja jatkoi kirjassa kuvattujen Pirun Eedenin tanssijattarien liikkeitä jäljitellen:

-- "Muutamassakin paikassa peto ihan suoraan kirjoittaa, että tyttö tanssi -- (hän alkoi tanssia) -- näin... noin... katsohan, Oolavi... näin rimpsuttelee... Ja sitten pyrähtelee tällä lailla... hameet pyöränä täällä lanteilla... Ja potkaisee vielä: näin... Kyllä sillä miehellä on ollut uskallusta!... Voi sitä pakanaa, sitä samaista Harhamaa, mitä on kirjoittanut... No kun sanon suoraan, niin häränpyllytkin, se juudas lasketuttaa tytöillä... Se kirja sinun pitää ulkoa lukea!... Minä olin siihen niin ihastunut, että ihmettelin miten mokomaa on voitu painattaakaan."

Oolavin sielussa häilähtelivät Harhasaaren lumot. Hän ei ollut vielä Pirun Eedenistä lukenut. Hän tunsi oudon maun sielussansa. Uteliaisuus kiihtyi. Uudet voimat rynnistelivät tokeitansa vastaan. Harvisto oli istuutunut ja jatkoi Oolaville:

-- "Sinähän et ole Pirun Eedenissä ollut, vaikka käyt vähä väliä kaupungissa raha-asioilla. Lue Harhaman kirja, niin vaikka sulia olisi mukulakivi sydämenä, niin pehmenee se vain!... Ja sittenhän on lempo, jos et silloin löydä luitasi Pirun Eedenistä."

Oolavi kuunteli yhtenä korvana. Hän oli aina karttanut Harhaman kirjan Pirun Eedeniä, inhoten siellä istuvaa väkeä. Nyt tuntui se hänestä Harhasaarelta, jossa ovat nähtävinä salaiset ihanuudet. Harvisto jatkoi hetkisen kuluttua:

-- "Minä en ollut pitkiin herran vuosiin ollut koko Eedenissä, mutta kun luin Harhaman kirjan, niin heti sanoin muijalle, että: 'muija'... Kovalla äänellä sanoinkin: 'muija hoi!...' Ja kun muija vastasi, jatkoin vakavana: 'minulla on asiaa kaupunkiin... pitääkö sinulle tuoda syyshattu?' -- Sinun Oolavi on hyvä tietää nämä pikkukepposet, kun olet naimisiin menossa. -- Muijakos siitä riemastui!... Kaikki muijat riemastuvat hatusta... tytöt riemastuvat suutelosta ja muijat hatusta... Muija kiirehti joka päivä että: 'etkö sinä jo ukko-kulta lähde kaupunkiin... Kelirikkokin on jo tulossa!'... Ja muiskunkin antoi vielä kysyessään..."

Oolavi hymyili. Harvisto jatkoi:

-- "Minä tenäsin vastaan, kunnes muijapaha meni kokonaan pussiin ja pani minut tiukalle. Sanoi että: 'huomenna viimeistään sinun pitää mennä kaupunkiin, tai sitten ei koskaan'... Tietysti minä menin ja suoraa päätä painoin Pirun Eedeniin."

Oolavi oli kahden vaiheilla: ihastuako kertomuksesta, vaiko päinvastoin. Hänen luonteensa jalous vaati jälkimäistä, mutta joku salainen voima edellistä. Mutta hän oli tottunut Harviston sukkeluuksiin, kunnioitti häntä kelpo miehenä ja siksi sieti häneltä paljon semmoista, joka olisi muiden puhumana tympäissyt. Niin oli nytkin. Hän lausui jonkun sopivan sanan Harvistolle, joka jatkoi:

-- "No en minä ollutkaan ennen Pirun Eedenistä niin nauttinut, kuin silloin, kun minä sitä katselin Harhaman kirjan valossa... Saamari soikoon, kun ne tytöt potkivat ja näyttelivät kinttujansa, niin sydäntä rupesi aivan vellomaan!... Kertakin minä jo ajattelin, että jokohan tuo viskaa säärensä taivaaseen. Niin korkealle potkaisi riivattu... Ja se on ainoastaan muijan kauneuden ansio, että minä enää palasin sieltä tervein nahoin..."

Oolavi hymyili. Harhasaaren lumot vilahtelivat. Harvisto jatkoi leikkiänsä:

-- "Mutta komean ostin muijalle hatunkin palkkioksi siitä, että pelasti. Kun puotityttö toi hatun ja sanoi: 'Tässä olisi hyvin muodikas... hinta viisikymmentä markkaa', niin minä äyskäsin: 'Tämän pojan muijan pää on niin sorea ja korea, että sadan markan hattukin on liian huono'..."

Oolavi nauroi. Harvisto jatkoi:

-- "Tyttö ällistyi, mutta minä jatkoin: 'Eikö minun ulkomuotonikin -- virka-asemasta puhumattakaan -- osota, että sen tytön, jonka tämä poika on kelkkaansa ottanut, on täytynyt olla kauniimpi kuningatarta?'... Tyttö myönsi sen todeksi ja toi sadankahdenkymmenenviiden markan hatun... oikean variksenpelätin... No vähemmämpä silloin muut miesvarikset muijaa lähentelevät!... Mutta kyllä muija riemastui. Sanoi, että minä olin maailman taloudellisin ja hienomakuisin mies. -- Johon minä vastasin, että ilmankos kaikki kadehtivat minun avio-onneani..."

Oolavi nauroi herttaisesti. Harvisto neuvoi häntä:

-- "Tämä viimeinen lause sinä aina säilytä pahan aviopäivän varaksi!"

-- "Hyvä on!" -- myönteli Oolavi hymyillen. Harvisto lopetti:

-- "Vaikka oikeastaan se on niin, että minä ajattelin: Tuukkalan rikkaassa talossa tarvitaan aina agronoomin apua. Ja minä olen sekä taitava että myös tunnollinen töissäni... Niin että mikäpä siinä nyt on jos pistäytyy kerran Pirun Eedenissä ja ostaa muijalle komean hatun!... Rikas Tuukkalan talohan sen maksaa..."

Oolavia huvitti viimeinen sukkeluus, sillä hän tiesi että Harvisto oli parhaita ja kunnollisimpia, mitä voitiin löytää, rehellinen, avomielinen ja tunnollinen, sekä yleensä kunnioitettu. Harviston puheet tulivat sen kunnioituksen kautta hänen elämänsä tekijäksi, jouduttaen jo alkanutta kehittymistä, lisäten pahan voimaa. Hän asetti ne Harhaman kirjan yhteyteen ja yhä voimallisempina hiipivät hänen sieluunsa elämän kiehteet ja aistipunavärit.

Poislähtöä tehdessään vakuutteli vielä Harvisto:

-- "Kyllä sinun, Oolavi, pitää poikamiehenä ollessasi pyörähtää mikä pyörähtää, sillä muuten se on myöhäistä... Sinun pitää oppia tuntemaan elämä ja koluta kaikki Eedenit... Eihän tämä paljas suon tonkiminen mitään maksa..."

Ja Oolavista tuntui nyt todellakin, että elämä on tutkimisen arvoinen... Siinä häilähti hänelle jotain salaperäistä ja huumaavaa ja herkennyt sielu oli kaikelle altis. Hallanselkä tuntui nyt ilkeältä. Syksyinen harmaa päivä, vihmasade, korpin huuto ja paljasvarpuiset puut tekivät kaiken karuksi, mieltä painostavaksi ja rumaksi. Ei tuntunut maksavan vaivaa elää yksin rapasuon takia ja sen vierellä. Kotimatkalla jatkoi Harvisto puhettansa Harhaman kirjasta. Hän selitteli:

-- "No en olisi uskonut moisen kirjan saavan kustantajaa!... Niin on erinomainen kirja... Valehtelematta kehuen on sen kirjoittaja oikea Pirun ongen syötti... Sattui siellä Pirun Eedenissä tuomari Ounasto, ja sekin oli niin ihastunut Harhamaan, että sanoi: 'Se mies on varmaankin Perkeleen velimies, tai ainakin rintaperillinen'... Minä olen sen miehen kuvitellutkin aivan Perkeleen näköiseksi, sarvipääksi..."

He saapuivat jo kotiin. Tuukkala näytti nyt Oolavista elottomalta, puoli autiolta, harmaaseen sateeseen kääriytyneeltä erämaan talolta. Kun hän iltasilla teki Harviston kanssa isällensä selkoa suon tutkimisen tuloksista ja isä huomasi ne suotuisiksi, lausui hän Oolaville:

-- "On edullisinta kaivaa viemäri talvis-aikaan, niin voi soran vetää niittyjen hiekoitus-aineeksi... Kun joudut, mene, nosta pankista talletuksia ja alota niillä työ!"

Sinä iltana istui Oolavi myöhään yksin, kutoen omaa verkkoansa. Hän kaipasi Martvaa, mutta näki sitä kaivatessaan jo Martvan kauniin vartalon, hänen sulavat liikkeensä, ujoutensa, hehkunsa ja kaiken muun naisellisuuden... Siitä johtuivat hänen ajatuksensa Harhaman kirjan aistillisiin kuvauksiin, niistä Harviston kertomuksiin Pirun Eedenistä, tytöistä ja kaikesta, mikä hänelle oli salattua. Outo koski veti häntä elämän pyörteisiin.

Lopuksi kietoutuivat ajatukset yleiseen elämänkysymykseen ja hänessä heräsi yhä voimallisempana halu nähdä ja tutkia ja käsin kokea elämän koko hämäryys, pistää siihen sormensakin. Niissä mietteissänsä nukkui hän rauhattomiin uniin, joista ei puuttunut Pirun Eedenin aistivärejä.

Jo tuikkivat salaiset elämäntulet

On keski-yö.

Sikeintä, rauhatonta untansa nukkui Oolavi. Ne unet johtuivat eilispäiväin mietinnästä: Hän eli, raatoi, toimi Tuukkalassa... Yö sekä päivä oli yhtäläistä harmaata, elotonta, ikävätä, vain yksitoikkoisuutta... Hallanselkä levitti rapaisia liejakoitaan työmaaksi yhä. Niillä liejukoilla hän tonki maata, kaivoi ojaa, kuokki, tai kynti, kylvi, niitti, hiki-otsin pui pölyisintä riihtä... Kaikkialla vain oli sama työ ja sama näky... Hän tuskastui... Hänen elämänsä on harmaaksi syksyksi jo muuttumassa ja ainoastaan talven lumihanki tuo vaihtelua väriköyhyyteen.

Hän katsoi ympärilleen, nähdäkseen pienoisen vilahduksen elämästä, joka toisi vaihtelua... Mutta silloin hän näki Litvanjärven muodostuvan harmaaksi, suureksi käärme-elämäksi... Se Litvan maita matain luikerteli suu auki... Kuulu Tuukkalan koski oli sen suuna... Se käärme vaani. Hänen elämänsä uhkasi se niellä kokonansa... Sen suuhun oli suistumaisillansa jo koko hänen harmaa elämänsä... Ei ollut hän nähnyt, ei nauttinut, ei kuullut mitään niistä onnen-antimista, joita oli elo täynnä siellä missä se hyrskii, pauhaa täysi-aallokkona... Hänen osaksensa olivat jääneet suon mudan hajut, riihipölyt, savet ja osa raataa niinkuin tyhmä orja niiden hyväksi, jotka hänen työllään imevät elämästä mehut pois.

Jo oli koko hänen elämänsä menossa harmaan, riettaan käärmeen suuhun... Hän kauhistui... Hän huusi unissansa... Vaan yhä painui vene käärmeen suuhun... Hän huusi uudestaan, vaan turhaan... Jo oli vene menossa käärmeen kitaan... Käärmeen kylmä vatsa jo avautui hänelle niinkuin hauta... Se huokui Hallanselän kosteutta, sen kylmää, ilkeätä mudan löyhkää... Hän piti vastaan... Sekin oli turhaa... Riemuissaan nieli harmaa käärme häntä veneineen... Nyt jo vene painui sen inhottavaan kurkkuun, kielen alle... Hän taisteli kuin raivostunut peto, mutta turhaan... Kauhun kylmä väre jo juoksi hänen lävitsensä... Nyt jo syöksyi vene kurkusta alas käärmeen suureen vatsaan... Hän silloin huudahti kauhuissaan:

-- "Ah, auttakaa... Minä hukun!"

Mutta silloin välähti valo. Käärmeen koko vatsaa valaisi kirkas lieska, josta astui nyt häntä vastaan suuri kiusaajansa... Ihmeissään silloin huudahti Oolavin henki:

-- "Sinä!... Enpä olisi luullut täällä asukasta tapaavani!..."

Viisaana siihen lausui suuri paholainen:

-- "Aina olen kotonani... Ja kiinteä on asuinpaikkanikin... Siis ystävä mun voipi löytää, kun tarvitsee..."

Hän katsoi Oolaviin lumoavasti.

Salaiset voimat raatoivat Oolavissa... Kylmänä, viisaana jatkoi Perkele:

-- "Minun täytyy kaikkialla läsnä olla, missä ystävä vain apuani tarvitsee. Milloinkaan en hylkää ystävääni pulaan... Nääs, nytkin kun huusit auttajaa, niin oitis kuulin äänesi sekä riensin apuun."

Hän katsoi kiehtovasti kiusattavaan... Katse poltti sen voimia poroksi. Epäröiden lausui Oolavi:

-- "Sinä minun ystäväkseni olet päässyt suuren kavaluuden kautta... Ei moinen ystävyys ole ystävyyttä, vaan petturuutta..."

Joku salainen laulun hyminä huumasi jo Oolavia... Se alkoi lumota hänen epäröimistänsä... Kauneista laulun kiehteistä kuului Perkeleen huumaava selitys:

-- "Ah, milloinkaan ei meikäläinen saavu taloon niin kuin suuri kirkkoherra, pieni vallesmanni tai muu: niin että kello roikaa aisassa, sekä suuri kulkusparvi ja tiu'ut soivat siten ilmoittaen tuloa... Katso miten hiljaa ahertaa taivaan suuri Jumalakin -- Se kelpo Herra... Kunnioitan Häntä! -- Hän saapuu ruohoon ruohon huomaamatta ja sitä kasvattaa sen tietämättä... Niin saapuu Hän myös ihmissydämeen: salassa... hiljaa hipsuttaen... No sanon suoraan: pienoista kavaluutta käyttää Hänkin... Vai onko milloinkaan Hän Tuukkalaan, ajanut julkisesti, kaikkein nähden... niin että kuuluu?..."

Selitellessänsä hän loihti katseillansa kiusattavaa lumoihin, pimittäen järjen. Mietteissänsä nyt jo kiusattu myönnytteli:

-- "Siinä on paljon perää..."

-- "Perätöntä en osaisikaan minä laverrella", -- riemuitsi Perkele ja selitteli:

"Jumalien tiet ovat hiljaisia -- niin minun kuin myös muiden 'jumalien'. Me emme pauhaa... Aivan huomaamatta me työtä teemme... Sano, jos niin tahdot, että olen kavaluutta! Mutta muista, jokainen viisaus on kavaluutta, ja viisaudella on kaksi suurta lasta: tyhmempi: oveluus -- viisaampi: kavaluus... Siis kavaluus onkin jumalaisen viisauden jaloin lapsi..."

Käärmeen vatsa hohti, kun sitä punaisella valollansa valaisi lieska, joka vielä paloi... Sen lieskan lumovalo teki tehoansa Perkeleen silmäyksien apuna... Se kietoi Oolavia yhä huumaavampiin lumoihin... Se vei voimat, jätti tyhjyyden jälelle... Kavaluuskin kirkastui Oolavin edessä jo jumalien viisaudeksi... Perkele loihti hänen eteensä Kreikan muinaisten jumalien kauniiksi kuvatun viekkauden... Se viekkaus häilähteli jaloissa antiikisissa muodoissa... Oolavi lausui jo mietteissänsä:

-- "Myöskin sillä lailla voi selittää sen seikan..."

Hän pysähtyi, ajatteli Perkeleen sanoja ja lisäsi taas epäillen:

-- "Sinä lausuit äsken tässä: 'Minä Häntä kunnioitan': Jumalaa... Onko se totta, kun itse olet pimeyden henki?"

Kerkeästi taas lausui hänelle kiusaajansa siihen;

"Ainoastaan _yhden_ kerran olen ihmiselle puhunut: Se tapahtui, kun lausuin: 'Sinä päivänä, jona syötte siitä puusta, aukenevat teidän silmänne ja te tulette niin kuin Jumala tietämään hyvän ja pahan'..."

Suurena, voittajana katsoi hän Oolaviin ja lopetti:

-- "Sano, enkö silloin puhunut _totta_?... Eikö raamattu todista: 'Silloin aukenivat heidän silmänsä'?"

Yhä kirkastui Oolaville Perkeleen jalous... Yhä himmeni hänelle ihmishengen historian hämärä.

-- "Se totta on", -- myönsi hän ajattelevana. Riemastunut kiusaaja huudahti silloin:

-- "Milloinkaan en siis ole valehdellut!... Ja kumminkaan et usko sanojani!"

Ajatuksissaan, hengen suureen hämärään kietoutuneena selitti Oolavi:

-- "Sa silloin _petit_ Eevan, kun syötit häntä kielletystä puusta... Se oli väärin..."

Ikäänkuin loukattuna huudahti suuri henki:

"Milloinka _käskin_ hänen syömään? En sanallakaan edes kehottanut!... Ilmotin vain hänelle seuraukset: _totuuden_ lausumaan... Vaan jos olisin edes aavistanut, että Eeva syö, niin totta totisesti olisin estänyt sen teon... En soisi pahaa yhdellekään... Minusta on kaukana sekin teko, että ihmishenkeä pois Jumalasta viettelisin... _Minun tehtäväni on ilmottaa vain totuus ihmisille_... Niin tein Eevallekin... Mutta kurja vaimo!... Hän otti, söi ja antoi miehellensä hedelmän, jonka seuraukset olin just'ikään hänelle ilmottanut... Konsanaan en moista olisi voinut odottaakaan."

Hyvän ja pahan välinen suuri taistelu himmeni Oolaville himmenemistänsä... Alkuaikojen suurkysymys nousi hänen eteensä kuin haudan vainaja... Yhä syvemmälle Oolaviin tunki Perkele lumoavat katseensa... Suuri hämärä peitti jo Oolavin sielua... Perkeleen puhe tuntui hänestä jo oikealta... Elämän suurin kysymys sotkeutui... Hän lausui miettivänä:

-- "Ei voida väittää sinun sanojasi vääriksi aivan... Mutta sano mitä varten olet tullut luokseni?"

Lumoavalla äänellä hämmästyneeksi tekeytyen selitti suuri kiusaaja:

-- "Etkö sitä tiedä, vaikka sanoin jo! _Totuutta_ ilmotan ihmisille kuten tein Eevallekin. Sanon heille kaiken minkä Luoja jätti heille sanomatta..."

-- "Ja minkä totuuden sinä minulle nyt avaat?" -- uteli kiusattava kiihtyneenä, kun kuuli suuren sanan. Se totuus veti häntä niin kuin Tuukkalan koski...

-- "Ei maailmassa voi olla useita totuuksia. Totuus on _yksi_, niin kuin kaikkeuskin... Minä ilmotan vain, mistä löydät sen."

Jo hehkui Oolavi... Hän tahtoi tietää sen ihmeellisen paikan... Epäröiden, mutta kiihtyneenä kysyi hän:

-- "Ethän minullekin vain näytä samaa puuta, josta söi Eeva?"

Kavalana vastasi hänelle viekas suuri kiusaajansa:

-- "Neuvomattakin tuntisit _sen_ puun kai kerran... En tehtyä tee koskaan toiseen kertaan... _Se_ puu on myös jo olemasta laannut, kun teki tehtävänsä... Se on luonnonlaki... Nyt on uusi aika ja uudet tiedon lähteet."

-- "Kai nekin kielletyt", -- keskeytti kiusattava hehkuvana haluten nähdä ne uudet tiedon lähteet. Nuhdellen siihen lausui suuri henki:

-- "Miksi et sinä raamatuita tutki!... Silloin tietäisit että kielletyltä puita oli ainoastaan _yksi_... Muut kaikki ovat sinulle luvalliset..."

Paratiisin suuri salaisuus kohosi Oolavin hengen eteen... Hän uteli kiihkoisena:

-- "Muut?... Mitkä?... Eihän ollut kuin yksi tiedon puu!..."

Perkele verhosi kiusattavaansa muinaisuuden hämäryydellä... Hän selitti viisaana:

-- "Ei ollut kuin yksi _hyvän- ja pahantiedonpuu_... Mutta oli myös toinen puu: se, joka jäi paratiisiin hyvän- ja pahantiedonpuun sieltä hävitessä... Se puu on..."

"Mikä?" -- tarttui vieteltävä kiihkoisasti, kuin onnen-ansaan. Kuivasti vastasi hänelle kiusaaja:

-- "Se puu on Elämänpuun... Siis: _elämä_..."

-- "Elämäkö? Sekö?... Niinkö?" kuohahti Oolavi, kun kuuli mainittavan nyt sanan: _elämä_, sen, joka häntä veti... Viisaana jatkoi kiusaaja siihen:

-- "Niin, juuri niin... Elämänpuu, joka aina viherijöitsee ja kantaa hedelmää, on tiedon ainut lähde... Ei Luoja milloinkaan ole _kieltänyt_ sen puunsa hedelmiä syömästä... Ikikaunis, suuri totuus on elämästä etsittävä. Siinä se piilee hedelmiin kätkettynä... Siis syö, niin sinulla silmät aukenevat... Saat nähdä totuuden, et huoli elää janossa elämänlähteen aivan loristessa raikkainta totuuttansa vierelläsi..."

Kuumeisena hengitti Oolavi Perkeleen edessä... Hän oli totuuden janoon nääntymäisillänsä... Kiusaajan katse loihti sen janon polttavaksi... Samalla huumasi se hänet veden lorinalla... Hän kuuli kuinka raikas elonlähde lorahti hiljaa, sulosointuisena... Harviston sekä Aatteelan puheet lensivät nyt hänen ohitsensa hiljaa... Ne lensivät kuin ihmeen kauniit, houkuttavat linnut, jotka tuovat iki-kevään mailta tervehdyksen talven kylmään nääntyvälle, ja laulullansa sanelevat armaimman kutsun kevään kukkaishäihin, missä suukkosparvi perhosina lentää ja ikiarmaat lemmen soidinlaulut korvissa alinomaa hymisevät... Janoinen ihmishenki Oolavissa nyt anoi _vettä_... Silloin kiusaaja hänelle lausui:

"Jos sinä tahdot, näytän sen puun nyt sinulle?... Jos tahdot, niin vien sinut elämään... Minä näytän sinulle kokonaan elämän... Saat sitten valikoida tahdotko siitä ottaa ytimenkin, jossa ikitotuus sekä onni piilee, vai pysähdytkö kuoreen... taikka ehkä et huoli ollenkaan sen hedelmistä... En käske ketään... On työni _näyttää_ vain..."

Vielä epäili ihmishenki... Silloin suuri pimeyden henki antoi merkin... Oitis ilmestyivät käärmeen vatsaan ihanat näyt: etäällä, jonne tuskin silmä kantoi, sai Oolavi nyt nähdä ihmeen kauniin, kukkiinsa uppoavan Eedenin... Siellä hymyilivät immet ihanimmat kuin enkelien kauniit puhtaat henget... Soi kaunis soitto... Satuhämärässä jo alkoi kaunis tanssi... Neito häilähti hiljaa, niin kuin kaunis runokuva... Maukkaana kypsyi punahuulosella armas hedelmä: suukko... Liinoillansa huiskuttivat neidot Oolaville... Lemmenlaulun runohyminällä lähettivät ne hänelle kauniin kutsun... Häähuoneen hämärissä häilyi kaikki... Kaikki uinui hekkumaa ja onnea kauneissa iltaruskonvärisissä lumoissa... Tanssi, kauneus ja soitto sulivat hellimmäksi hekkumaksi... Jo paloi ihmishenki Oolavissa... Hän värisi ja lausui ihmeissänsä kuin itsekseen:

-- "Kas mitä ihmeellistä voi silmä nähdä käärmeen mahassakin!... Mitä onkaan silloin itse elämässä!..."

-- "Tahdotko?" -- kysyi kiusaaja, voiton-varmana, ylhäisenä.

Oolavi värisi... Näky kiehtoi... Hän oli jo valmis.

-- "_Tahdon_... Näytä minulle kaikki...ja anna kaikki", -- vastasi hän huumautuneena.

-- "Siis kättä päälle!" -- lausui Perkele.

-- "Tässä on se!... Ota!... Tämä käsi myös lie _miehen_ käsi", -- lausui eksytetty.

-- "Niin kai!... Sen uskoin... Oma kätenikin miehen kädestä käynee... Milloinkaan en ole ystäväni kättä hellittänyt omastani ensi tiukan tullen... Tämä käsi on jumalainen", -- lopetti suuri henki.

* * * * *

Suuri matka alkoi...

Perkele antoi Oolaville pienen siemenen ja käski sen heittää maahan... Kun se oli tehty, luki hän loitsun:

"Maa se kasvaa puuta, viljaa, puu taas hedelmätä kantaa. Maa niin tekee työtään hiljaa, hedelmillänsä kun antaa aivoaineen tomustansa ihmiselle. Mullastansa maa niin luopi lihaa, luuta. Järkikään ei oo siis muuta kuin maan multaa, tyhmälle halpaa kultaa, viisaalle rahaa, jolla hän ostaa keltaista kultaa ja nostaa aarteita maasta. Nyt kasva, maa, kauneinta, jalointa kukkaa!"

Hänen vielä sitä lausuessaan nousi siemenestä ihmeen kaunis pensas... Sen lehdet olivat lumivalkeat... Kauniit ilmitulet heloittivat sen kukkasina... Aivan punaisena loisti se tulikukissaan... Ihmeissään lausui kiusattava:

-- "Katsos, mikä lähti siemenestä!..."

-- "Maa on rikasta kaikesta... Sen mullassa on viisautta enemmän kuin kultaa," -- tarttui siihen kiusaaja, antaen pienen vihjauksen... Kauniin pensaan sisään ilmestyi silloin hänen ihmeen kaunis enkelinsä vaippa käsivarrellansa... Se astui siitä ulos, sekä heitti vaipan Oolavin hartioille... Ihastunut Oolavi lausui lahjaa katsellessaan:

-- "Sinulla on kauniit palvelijat ja oivat lahjat... Et hullumpi sä ystäväksi ole!..."

Tyytyväisenä hälle myönnytteli kiusaaja:

-- "Niinkuin hyvä isä lastaan oikealle tielle aina johdan jokaista ystävääni!... Mutta sano, mitä usein tahdot nähdä elämästä! Se hedelmistä upporikas on."

Mietteissään pyysi kiusattava:

-- "Näytä nyt minulle tietä!... Näytä kuinka syntyy se, sekä kasvaa... Tiedon _salaisuuden_ kun nähdä saan, silloin koko tieto on vallassani..."

-- "Oikein lausuit siinä... Ken salaisuuden pihteihinsä saapi, hän takoo siitä oivan tekeleen... Siis tule muassani!" -- lausui siihen kiusaaja, viisaat eleet kasvoillaan.

He lähtivät. Korkeinta ilmatietä vei ystäväänsä pimeyden henki nyt _elämään_, juurelle elonpuun. Tienvarsi oli siellä viitoitettu tähdillä, jotka täysivaloisina paloivat kaikkeuden pimeimmällä ja korkealla iki-ulapalla... Maa liiteli kuin pieni tomuhitu jo heidän allaan... Valtamerinensä se kisaeli ikilentoansa pohjattoman pimeyden varassa... Etäältä nähden haihtui välimatka mitättömäksi... Sadat penikulmat jo supistuivat millimetriseksi... Koko maan pauhulento hidastui silmissä jo madon madannaksi.

-- "Tää matka on toista kuin koskenlasku Litvassa," -- lausui sitä katsellessaan kiusattu ihastuksissaan.

Jo saapuivat he ikikorkeuteen ylemmä näkyväistä tähtikehää ja siinä pysähtyen lausui Oolaville kiusaaja: