Part 2

-- "Jokaisen, sanon _jokaikisen_ ihmishengen kohtalo on sama. Se on kuin luonnonlaki, jota ei ihminen voi muuttaa. Minä kysyn Teiltä, herra Rannisto: Voiko yksi apilas elää toisenlaista elämää, kuin kaikki muut apilaat, tai voivatko jotkut apilaat poiketa lajinsa elämänlaista?"

-- "Ei suinkaan", -- myönsi Rannisto.

-- "Niin on ihmishengenkin laita", -- tarttui pastori Aamusto jatkaen: "_Jokaikisen_ ihmishengen historia on sama kuin Kaiuin ja Faustin ja Wilhelm Meisterin ja jokaisen muun. Sen vaikuttaa perisynti. Jokainen ihmishenki on vapaa ja nousee Jumalaa vastaan, mikä lankeemuksillansa, rikoksillansa, mikä jumalankieltämisellänsä, epäilyksillänsä, kirjoituksillansa, tai muulla. Toiset ovat vain liian suuria raukkoja voidaksensa sen myöntää. Harhama eroaa useista muista siinä, että nousi Jumalaa vastaan rikoksillansa ja kaikella. Hänessä oli kokoontunut kaikki ihmishulluus... Siis hän ei ollut tavallaan järjillään..."

Puhelu jatkui. Käärme leijaili iloisena... muodosteli kiemuroita... suhahteli suoraksi... nousi väliin pystyyn... Ilkeät jalat ja siivet repalehtivat väliin velttoina... Turhaan huomautti Rannisto, että Harhaman huono elämä ei voi hyvää hedelmää toisissa kantaa. Soaistu pastori vastasi siihen:

-- "Saulus Tarsolaisen entisyys oli huono, mutta ettekö Te lue Paavalin lähetyskirjeitä Uudesta Testamentista? Samoin ovat useimmat Vanhan Testamentin kirjoittajat Moseksesta lähtien rikollisia: Moses tappoi egyptiläisen. Salomon ja David eivät olleet nuhteettomia... ja niin edespäin... Raamattu on siinäkin asiassa rehellisempi esimerkiksi Rousseau'ta, jolle maailma käsiänsä taputtaa rehellisyydestä... Mutta samat narrit ivailevat Abrahamia, joka on syntinsä paljastanut tuhannen kertaa rehellisemmin kuin Rousseau."

Rannisto myönsi taas nuoren papin olevan oikeassa. Käärme riemuitsi. Martvan ajatukset olivat taas puhdistuneet ja hajonneet unelmien maille.

Mutta Oolavi oli kuunnellut puhetta koko ajan jännittyneenä. Harhama alkoi kohota hänen silmissänsä taruhenkilöksi ja sai sen kautta suuren vaikutusvallan häneen. Hän ei käsittänyt papin puheen ajatusta: "Harhama on vain tavallista hullumpi ihminen..." Jo alkanut epäily, ja nyt järkähtänyt mieli, joka nosti punan poskeen, tekivät hänet alttiiksi vaikutuksille. Harhaman kirja veti häntä nyt jo jollain salaperäisyydellä, kuin Tuukkalankoski.

* * * * *

Päre oli jo sammutettu. Yön mustat silmät kiiluivat kaikkialta. Taivas oli tähdistä tyhjä. Ei valaissut kuu maisemia.

Kun Martva oli jäänyt yksin, tunsi hän oudon tunteen, joka täytti hänen olemuksensa: Hän oli ikäänkuin jotakin kadottanut. Niin sanoi hänelle joku salainen ääni. Eikä hän tietänyt, mitä hän oli kadottanut. Jotain hän vaan kaipasi ja pieni mielipaha täytti sydämen.

Hän yritti lukea Harhaman kirjaa, mutta luopui aikomuksestansa. Siinä kirjassa oli nyt hänelle jotakin, jota hän pelkäsi ja samalla halusi saada nähdä. Hienoin elämän salaperäisyys alkoi hiljaa kietoutua verkoksi hänen sielunsa ympärille. Hänelle ennen tuntemattoman tuulahdus oli puhaltanut hänen puhtaaseen sieluunsa, hävittänyt siitä entistä ja alkanut valmistaa maaperää uudelle. Joku pahan-enne nosti samalla mustaa päätänsä ja teki hänet rauhattomaksi.

Hän istui yömyöhään, ajatellen isänsä ja pastori Aamuston välistä keskustelua kirjallisuudesta. Elämänkysymys alkoi silloin laskeutua hänen hartioillensa raskaana, syvällisenä, tutkimattomana. Se himmeni ja laajeni, ja kun hän yritti sitä ajatella, sekottuivat ajatukset niin, ettei hän lopuksi käsittänyt, mitä asiaa hän oikeastansa ajatteli. Viimein kiintyivät hänen ajatuksensa siihen suureen ijankaikkisuuskäsitteeseen, josta Oolavi huomautti. Silloin hän kokonansa hajosi ja repesi kysymyksen suuruuden edessä. "Litvan laulu" ja kaikki yliaistillinen sekottui yhdeksi ainoaksi epäselviöksi.

Jotain saman tapaista tunsi Oolavikin sinä iltana Hänenkään sielunsa ei ollut aivan sama kuin ennen. Hän istui aamuyöhön ja mietti salaisuuden syvimpiä kysymyksiä. Koko elämä muuttui viimein suureksi hämäräksi, jossa kuohuivat kummat kosket ja salaiset tulet kutsuivat. Elämänkoski alkoi vetää hänen venettänsä.

2. Toinen ilta.

Oli uusi ilta hyvän- ja pahantiedon kirjan ääressä. Enkeli suri polvillansa korkeudessa Ranniston talon kohdalla.

Metsä oli jo riisunut lehtikorunsa, poissa olivat sen kesälinnut. Pensaan varpu oli paljas, ja siksi oli jänis levoton. Nurmi oli menettänyt ruohopäisen värinsä. Sen heinä mätäni kellahtavana luokona. Syyskynnetyn pellon multa paistoi mustana paljasvarpuista metsää vastaan. Taivas oli harmaa, ilma tihkusateinen. Ei ollut muuta viheriää kuin havupuut ja tuore sammal.

Ranniston vierashuoneessa lukivat Martva ja Oolavi taas Harhaman kirjaa. Lamppu paloi iloisena pöydällä. Valot karkeloivat varjojen keralla. Tuvasta helähti joskus naurua ja iloa avatun oven täydeltä. Siellä satoi sukkeluuksia, toisia sommiteltiin. Talvimatkalle lähtevä elämä iloitsi matkavalmisteistaan.

Parina väli-iltana oli Martva lukenut Oolaville kappaleen Harhaman kirjasta, ensin arastellen, varoen, sitten rohkeammin. Heidän välillänsä oli tapahtunut muutos heti punastumiskohtauksen jälkeen: He hiukan ujostelivat toisiansa... tiesivät olemassa olevan jonkun aran kohdan, mutta eivät uskaltaneet siihen kajota... peittelivät sitä... He aavistivat siinä olevan jotain pahaa.

Se peitettävä oli se ilkeä aistillinen tuulahdus, joka oli Harhaman kirjasta heidän sieluihinsa puhaltanut. Se tuulahdus oli tarttunut heihin kuin tauti. Siksi he peittelivät ja häpeilivät sitä.

Mutta vähitellen oli se tauti kehittynyt heidän sitä huomaamattansa. Ujostelu haihtui osaksi ja he kohtelivat toisiansa vapaasti, mutta ei kumminkaan niin kuin ennen. Välillä oli jotain, joka heitä veti yhteen ja samalla pani arkailemaan. Samalla olivat he -- varsinkin Oolavi -- alkaneet yhä enemmän ajatella ihmishengen kysymystä.

Kun Martvan piti nyt alkaa lukeminen, lausui hän naurahtaen:

-- "Kuule, Oolavi! Minun tekisi mieleni... Arvaapas mitä?"

-- "Nyt minä olen niin epäkohtelias, että en täytä pyyntöäsi: _en_ arvaa... Mutta minä sen sijaan lupaan, että mitä mielesi tekee, se pitää sinun saada", -- vastasi Oolavi keinutuolissa.

-- "No kiitos!... Vaihda sitte paikkoja!" -- pisti siihen Martva, nousi sohvasta ja istuutui keinutuoliin huolettomana. Myöhästynyt syyskärpänen surahteli silloin tällöin hänen korvansa juuressa.

Luettavaksi joutui nyt eräs luku, jonka nimi oli "Pirun Eedeni": Siinä Harhama kertoi Harhasaaresta ja matkasta, jonka hän unissansa teki sinne. Sen edellä oli ollut juuri eräs pöyristyttävä kertomus, joka valmisti mielialan, teki sielun herkäksi, järkyttäen hermoston. Kertomuksesta tuoksusi Harhaman sielun sairaloinen aistillisuus, mutta sitä ei huomannut erehtyneiden arvostelijoiden sokaisema Martva. Puhdas sielu näki kaikessa puhdasta, kun sille ei oltu edeltäpäin aivan huomautettu, että kauniin kuoren alla onkin likaa. Jonkun matkaa luettuansa huudahti Martva:

-- "Ai, kun tämä on kaunista!"

Niin oli Harhaman olemuksen perinnöllinen paha taas hiipinyt puhtaaseen sieluun pettävässä muodossa ja tullut siten Martvan kohtaloiden määrääjäksi. Syyskärpänen surisi iloisena. Perkele oli kätkeytynyt siihen.

Ja Martvan ennakko-uskoinen sielu nousi taas heti ensi riveiltä runouden maailmoihin. Se ei huomannut sitä huonoa, mikä kuvauksessa piili kuin kyykäärme kukassa. Hän eli kirjan Harhasaaressa, "Pirun Eedenissä", jossa pilvet ovat satupunaa... tuulenhenki joutsenen lemmenlaulua... vedet uimalämpöisiä, kortteikko kukkia täynnä ja rantametsä morsiamen unelmia.

-- "Vai mitä, Oolavi?... Eikö tämä ole kaunista?" -- kysyi Martva ihastuksensa lomassa.

-- "Kyllä!... Jos se on kerran _sinun_ mielestäsi kaunista, on se todella kaunista..."

-- "Sinulla on hieno kauneus-aisti", -- lisäsi hän kohteliaisuudella, kun Martva katsahti häneen kysyvästi.

Palkaksi sai hän Martvalta naurahduksen ja kauniin silmäyksen.

Martva joutui jo lukiessansa Perkeleen aisti-enkeliin, joka oli kirjassa kuvattu Aistimo-enkelin nimellä hekumalliseksi, houkuttelevaksi, silmälle armaaksi, kuten on Perkeleen enkeli, jonka huomaa ainoastansa aistillisin silmä. Martva pysähtyi... oudosteli... ei tiennyt jatkaako, eikä uskaltanut Oolaviin katsahtaa... Salataksensa häminsä, otti hän taas nenäliinansa ja sillä itseään vilvotellen katseli sen takaa kirjaa salavihkaa, salassa lukien edellensä. Poskelle nousi hieno, lämmin hehku.

-- "Entä eteenpäin?" -- kehotti Oolavi luettavaan kiintyneenä.

Martva rohkaistui. Hän luki eteenpäin nopeasti, kuin vaan ohi päästäksensä... peittääksensä näennäisellä tyyneydellä, että on taas jotakin huomannut. Kärpänen surahteli iloisena ja istahti sitten Martvan olkapäälle.

Ja kun Martva oli saanut kuvauksen Aistimo-neidosta luetuksi, pysähtyi hän kuin pitkästä juoksusta hengähtääksensä, heilautti keinutuolia taaksepäin, pani kirjan suunsa eteen ja katsahti sen takaa Oolaviin arasti. Mutta Oolavin katse oli muuanne luotu... pelosta... vältellen... Molemmat olivat kirjasta taas huomanneet kielletyn tuulahduksen.

Martva ilostui, kun uskoi, ettei Oolavi muka ollut luettavassa mitään pahaa huomannut. Hän salasi omat tunteensa ja kiihtyi edelleen siitä mielenjännityksestä, joka aiheutui salailemisesta. Hänen uteliaisuutensa yltyi. Kauhunkuvauksen järkyttämä ja äskeisen tapauksen värisyttämä sielu oli aivan kuumeessa. Kärpänen surahteli taas huolettomana.

Mutta Oolavikin oli jotakin huomannut. Sitä salataksensa kehotti hän, välinpitämättömäksi tekeytyen ja uteliaisuuden yhä yltyessä:

-- "No, jatka nyt!... Vai joko rupesi väsyttämään?"

Martva jatkoi. Hän tunkeutui yhä syvemmälle Harhaman kirjan aistiaarteisiin, uskoen niitä runoudeksi... Ajatus hyppeli rivien mukana kuvasta kuvaan, maalauksesta maalaukseen... Sielu imi kustakin kuvauksesta sen hengen itseensä... Ihmis-elämä kietoutui siten yhä lujemmin yhteen: yhden harha-askel tuli tienviitaksi toisen kulkemalle elämäntielle.

Jo tuli kuvaus "Viinilähteen" ilonpidoista. Martva hengitti kiihtyneenä... Poski hehkui... Hän ei taas tietänyt jatkaako, vai pysähtyä... Hän yritti ja pysähtyi ja taas yritti... Hän pyrähteli aran lintusen tavalla lauseesta lauseeseen, kuin varvulta varvulle... arkaili... pelkäsi... tahtoi samalla lentää aivan päähän asti... lennähtää kuvittelemansa runon latvaan ja nähdä sieltä koko salaisen maailman ihanuudet...

Ja hän rohkaistui ja lensi... Hän luki nuolena Viinilähteen tarinat... kiiti runoveneessä lähteen ohi... Hän näki rannat lumoa täynnä... kaislikon lemmenkukista valkeana... Tuolla kuiskaili mies tytölle... siellä niiaili tyttö kuiskailijalle... niiaili kainona, siten rohkaisten aivan suotta arkailijaa... Hän näki suudelmien lentävän punaperhosina... Ne olivat aivan kiinni antautumassa... pakenivat taas, valmistaen kiinni ottajan makua... herkytellen sen mieltä... Silmäyksien hän näki toinen toistansa kosivan kuin perhosparin, joka armastelee kevätkukan ympärillä... Hän näki tyttöjä, joilla ei ollut pukuna muuta kuin mitä oli tarpeellista luonnonpaidan koristeeksi... lisälumoksi... verhoksi, joka luo salaperäisyyttä... Miehet hän näki semmoisina, minä ne polttavat tytöstä voimat... vaimosta kunniantunnon ja naisesta ihmisen korkeat avut...

Kaikki vilisi hänen silmissänsä punaisena... lämpimänä... herkullisena... Kaikki poltti hänestä jotakin poroksi... Harhaman elämä alkoi tautina syöpyä häneen.

Kärpänen katseli häntä rauhallisena. Oolavin sielussa vilahtelivat punaiset värit...

Kun Martva oli kuvauksen loppuun lukenut, heittäytyi hän keinumaan kirja puoleksi silmillä, hengittäen kuumasti, kuin jostakin ahdistavasta päässeenä ja hengästyneenä. Oli kuin olisi hän juossut pahan, peljätyn paikan ohi ja huoahti nyt helpotuksesta... Oolavi ei uskaltanut häneen katsahtaa.

Mutta hän tunsi Martvan kuuman naisenhengityksen... Hän huomasi sen nyt vasta ensi kertaa.

Ja ikäänkuin estääksensä kiusallisen äänettömyyden jatkumasta ja jonkun ilkeän sen kautta ilmitulemasta, ryhtyi Martva lukemistansa jatkamaan, posket hehkuvina, punapalona, sielussa outo kuume. Hän luki edelleen "Pirun Eedenin" näyistä, souteli sen vesiselillä ja katseli sen rantalehtojen saloja... Hän luki Lemmenlehdosta, eläen itse luetun mukana... Hän näki lehdot täynnä lemmenkukkien lemua... Hän näki kuinka neidot lymysivät puiden oksien lomissa, ollen paulana miehen polvilla... itse samalla punoen miestä paulaksensa... Naisen hän huomasi ainoastaan osaksi: Hän huomasi naisesta sen, mikä oli hänelle opiksi lemmen asioissa... Miehen hän huomasi kokonansa: Hän näki sen, kun se oli huumautuneena... rohkeana... syli avoinna ja lämpimänä... Hän hermostui... pelkäsi... oli turvaton... etsi pakopaikkaa ja aina veti häntä mieli painautumaan jonkun tuntemattoman runosyliin, sillä se syli tuntui turvalliselta Oolavin syliltä... Kärpäsen iloinen surina soi hänen korvissansa terävänä, leikkelevänä... Se ärsytti, kiihdytti kaikki hermot hereille, avasi sielun kaikki sopukat ottamaan vastaan sitä, mitä kirja huokui: aistirunoa...

Eikä hän vieläkään tajunnut mikä se oli, joka huumasi häntä... Hän tunsi vain oudon maun, joka tuli runosta, juovutti ja lumosi ja huumasi. Samalla hän pelkäsi sitä vaistomaisesti. Puhtaan sielun itsesuojelemisvaistot taistelivat uhkaavaa vaaraa vastaan...

Yhä nopeammin kiiti hän kuvausta myöten, lennähteli peljästyneenä lintuna kuvasta kuvaan, saaden jokaisesta siipeensä uutta väriä... Yhä herkemmästi kutitteli kärpänen viiltävällä surinallansa hänen sieluansa, ärsyttäen joka hermon... Hän joutui "Pirun Eedenin" sisimpiin... Lemmenmaku tuoksui siellä kaikkialla... tuoksui kuin kypsät mansikat tuohkosessa... Hän koetti ehtiä pikemmin perille kuin peljäten saavansa pukuunsa outoa hajua, tai päästä enempää näkemästä... ja samalla tunsi hän taas vetoa nähdä kaikki vilahdukselta... Mieli värisi, ääni oli heleänkuuma ja posken puna epäterve...

Viimein pääsi hän loppuun, viskasi hermostuneena kirjan pöydälle ja heittäytyi keinumaan. Hän nojasi kokonansa keinutuolin selkämän varaan, otti nenäliinansa ja löyhytteli polttavia kasvojansa, puhallellen kuumaa hengitystänsä viipeeksi ilman sekaan.

Hetken levättyänsä kohottautui hän, korjasi tukkalaitteensa, nousi ja istahti taas pianon ääreen, ei soittaaksensa, mutta muuten vain, koska ei löytänyt muuta tehtävätä. Ajatuksissansa näppäili hän joitakin hajanaisia sointuja, mitä vain mieleen tuli. Oolavi istui sohvassa ja mitteli katseillansa hänen kaunista vartaloansa.

Hän teki sitä ensi kertaa ja sitä tehdessänsä muisteli hän Harhaman kirjan kuvauksia Pirun Eedenin tyttöjen vartalon sulosta.

Äkkiä alkoi Martva taas soittaa "Litvan laulua". Oolavi unohti silloin äskeiset kuvat ja hänen eteensä levittäytyi elämänkysymys hämäränä merenselkänä. Harhaman kirjasta kuullut epäilyn kuvaukset aukenivat taas hämärinä vedenselkinä, joiden päällä nyt jo leijaili punertava lemmenpilvi. Kaikki kietoutui hämäryyteen ja väreihin. Kun nyt epäilys oli kiedottu yhteen aistielämän kanssa, sai se jonkun salaperäisen sävyn. Hänen sielunsa, jossa jo oli alkanut nousta epäilyn oras, kysely, sai siitä uutta kasvuvoimaa. Hän mietti "Litvan laulun" sanojen ajatusta, sekotti sen Harhaman epäilyihin ja liitti siihen sen, mitä oli pappilassa kuullut puhuttavan Harhaman teoksen juonesta: jumaluuden kehittymisestä kaikkeudessa ja jumala-uskon synnystä. Se kaikki kietoutui yhdeksi salaperäiseksi, houkuttelevaksi taruksi, joka tarttui aistirunouden järkyttämään mieleen ja tempasi mukaansa kuin voimakas virta.

Se tuli hänelle vaaralliseksi juuri sen kautta, että hänen sieluansa alkoi yht'aikaa repiä kaksi voimaa: aistillisuus ja epäily. Sielun vastustuskyky kävi sen kautta liian heikoksi. Pahan kehkeytyminen tuli myös yht'äkkiä, ei hitaasti kehittyen. Siksi oli siitä syttymäisillänsä roihuava palo, hillittyjen voimien suunnaton, hurja purkautuminen. Harhaman kirja oli niihin kipinän heittänyt ja sulut niiden tieltä seljälleen avannut.

Martva oli lakannut soittamasta. Oolavi kumarsi hänelle istualtansa, kiitokseksi, lausuen:

-- "Soitosta ja lukemisesta!"

Mutta Martvan mieli oli niin outo, ettei tiennyt mitä tehdä. Kun hän juuri hapuili puheen-aihetta tai jotain muuta, tuli talon kissa, vanha Mirri, hänelle avuksi: Se hieroi kuvettansa hänen jalkaansa, kyyristäytyi, katsoi hänen silmiinsä ja naukasi, pyytäen hyväilyä.

Martva tunsi olevansa pelastettu. Hän nosti kissan syliinsä, hyväili sitä ja puheli:

-- "Mirrikö se on?... Niin!... Martvan pikku kissahan se on... Niin!... Nau... nau... nau!... Voi hyvä mirri, kun se tahtoo hyväilyä!..."

Hän istuutui keinutuoliin, puheli yhä kissalle, katsellen sitä, välttääksensä Oolavin katseen. Hän nosti kissan Oolavia katsomaan ja itse siihen katsoen jatkoi hemmotteluansa:

-- "Mirrin pitää katsoa Oolavia... Kas niin!... Oolavilla ei olekaan semmoista Mirriä... niin viisasta ja... nau... nau, mirrikulta!..."

Niin luettiin Ranniston hurskaassa talossa hyvän- ja pahantiedonkirjaa: kiellettyä, vaarallista kirjaa, Harhaman lahjaa ihmiselle ja erehtyneen isän lahjaa tyttärellensä.

Yö sipsutteli jo villasukissansa. Väki nukkui. Korkeudessa rukoili enkeli, musta risti kädessä.

Martva istui myöhään yöhön yksin ja ajatteli jotain hyvin hämärää. Hän tunsi koko olemuksensa olevan toisen kuin ennen. Hänen suhteensa vanhempiinsa ei ollut enää täysin lapsensuhde: Hän salasi heiltä jotain. Hän salasi sen vaikutelman, jonka oli saanut Harhaman kirjasta. Eikä hän itse tietänyt mitä hän salasi. Hän koetti sitä miettiä, mutta ei jaksanut. Katse oli raukea, kädet herpautuneet.

Yösydämen lähestyessä istui hän vielä valveilla. Ajatukset keriytyivät nyt "Litvan lauluun". Hän katseli pimeälle järvenselälle, oli huomaavinansa siellä onnettoman, epätoivoisen naisen hurjistuneena ajelemassa. Henkeä pidätellen seurasi hän sen ajoa... vapisi aivan... joka hermo jännittyi... hengitys kävi kiihkeäksi, kuumaksi, katse muuttui hätäytyneeksi.

Silloin surahti kärpänen. Sen surahdus tuntui aivan jyrinältä. Martva säikähti ja hänessä leimahti outo ajatus: Hän kuvitteli olevansa se vedennainen, joka ajelee Litvanselällä epätoivoisena, hurjistuneena, yö hevosena ja musta käärme ruoskana.

Kauhuissansa kavahti hän ylös. Hänen silmänsä paloivat, katseessa oli epätoivon hurjuutta. Hän näytti todellakin siltä veden runonaiselta, joka ajelee Litvan selällä epätoivoon vajonneena, kun ei kuvaistansa käsin kiinni saanut.

Hätäytyneenä joi hän kylmää vettä, vilvotteli palavia ohimoitansa ja rauhottui osaksi. Silloin alkoivat taas hänen edessänsä leijailla Harhaman kirjan kuvat Pirun Eedenistä. Ne sekottuivat taas yleiseen elämän hämärään ja hajottivat hänen ajatuksensa kokonaan. Vasta aamuyön tultua rauhottui väsymykseen uuvuttama, luki rukouksensa ja nukahti uusiin unennäköihin.

Uusia matkalle kutsuja.

Syksyinen päivä valkeni harmaana, tuskin eroten yöstä. Koko päivän sataa tuherti. Ilma ja pilvet sulivat kokonaan samaksi.

Hallanselän rimpisuon takaisessa korvessa huhuili huuhkaja. Mykkä korpi humisi sen huudosta. Korppipari häiriytyi, hylkäsi kuusenlatvansa ja läksi lentää kahnuuttamaan, kiukkuisesti rääkkyen. Vesi lirisi suonsilmissä. Vaalahtava leväsammal oli siihen imeytyneeseen veteen haljeta ja painautui raskaana, vesimehevänä levänä suon pohjamutaa vasten, iskostuen siihen kuin tahdas. Koko rimpisuo näytti sammaltuneelta järveltä, jossa ei seiväs pystyssä pysyisi.

Syystunnelma oli suurimmillansa, sen väri harmaimmillansa. Vettä itki suo, ilma ja pilvet.

Oolavi työskenteli Hallanselän laidassa mittasauvoinensa ja lapioinensa nuorehkon agronoomi Harviston kanssa, joka oli kutsuttu avuksi tutkimaan suon laatua ja tekemään kustannus-arviota sen kuivaamista varten. He olivat tarkastaneet lasku-ojan suunnan, mitanneet sen pituuden ja laskeneet poistettavan maan määrän. Nyt istuivat he vanhalla, kaatuneella kelolla, miettien suolle lähtöä. Agronoomi Harvistoa oli usein Tuukkalassa tarvittu ja hän piti Oolavista, olisi tahtonut olla hänen hyvä ystävänsä.

Korppi rääkkyi. Hallansuon sammalselkä levisi huikean laajana leväliejukkona. Harmaan ilman läpi ei erottanut sen vastapäistä korpirantaa, jossa huuhkaja huuteli. Sitä katsellessaan tuumi Harvisto:

-- "Kyllä sinä, Oolavi, olet tainnut aika urakan ottaa... Tuo suo näyttää hyvin epäilyttävältä... Näyttää tuo peijakas!..."

-- "Kyllähän siinä vettä ja sammalta ensi hätään riittää", -- myönteli Oolavi. Hänen mielensä ei ollut yhtä rohkea ja työnhaluinen kuin silloin, kun oli suon kuivaamisesta isänsä kanssa päättänyt. Ensin oli mieltä vienyt mukanansa lempi, sitten oli alkanut elämänkysymys nostaa hämärää päätänsä, oli tullut kihlaus. Elämänkysymys oli yhä voimallisemmin vaatinut "Litvan laulun" selitystä. Hän ikävöi päivin Martvaa ja nyt oli Harhaman kirja kääntänyt hänessä jotain milt'ei nurin. Hän eli jo henkien maailmassa, taisteli ihmishengen suurta taistelua.

Hän oli jo nähnyt Harhasaaren. Epäily yltyi. Se imi ravintoa aistillisuudestakin ja lopulta juuri siitä kaikesta enimmän.

Hetken mietittyänsä kohosi Oolavi taas koskenlaskijaksi. Hän lisäsi reipastuneena:

-- "Mutta kun otetaan suota niskasta kiinni, niin mikäpä muu siinä auttaa, kuin kuiva pois!... Noin!"

Hän teki kuvaavan liikkeen, muka puristaen pesusienestä vettä ja lopetti miehekkäänä:

-- "On sitä mies suurempiakin pesusieniä kuivaksi puristanut!"

Molemmat vaikenivat. Harvisto mittaili suota silmäyksillänsä ja puheli sitä tehdessänsä:

-- "Älä kehu... älä kehu, Oolavi!... Kyllä siinä on edessäsi semmoinen sammalsieni, että... no ainakin kolme valtamerellistä saat siitä vettä puristaa, ennen kuin mutaa näet..."

-- "No... entä sitten? Enempi on kaloille juomista ja uijille uimavettä", -- intti Oolavi.

Hetken vielä istuttuansa alkoi Harvisto tehdä lähtöä, puhellen:

-- "Jos nyt sitten niinkuin lähdettäisiin... suolle rämpimään nimittäin... Koetetaan etsiä onko siinä ollenkaan pohjaa..."

He alkoivat rassinensa kahlata suolle, etsien vanhoja hakoja jalan tueksi. Tuon tuostakin mittailivat he suon syvyyttä, tunkien siihen rassejansa. Sitä tehdessään puheli vilkas Harvisto:

-- "Evästä pitää ottaa mukaan sen, joka lähtee tästä kohti pohjaa hakemaan... Hyvä päivänmatka on, ennenkuin mutaan pääsee."

-- "Lähellähän se sitten pohja onkin!... Ei koko suo tarvitse muuta kuin siementä", -- pisti Oolavi.

Miehet rämpivät edelleen. Harvisto heitti Oolaville pitkän rihman ja kehotti:

-- "Sido tuo rassisi päähän!"

-- "Mitä varten?" -- kysyi Oolavi.

-- "No, etkö sinä sitä hoksaa? Jos minä tässä satun 'haon päältä putoamaan, niin pane voileipä rihmaan syötiksi ja ongi minut pois pohjasta", -- lasketteli Harvisto sukkeluuksiansa.

-- "Miksi sinut nyt onkimalla!... Ui rysään... sinne meidän kotirantaan, niin minä kalassa käydessäni päästän kuivalle maalle..."

Niin jatkoivat he leikkisää puheluansa ja mittailemistansa yhä selemmäksi kaalaten. Harvisto teki Oolaville uuden ehdotuksen:

-- "Kuule, Oolavi!... Sinun pitää ruveta tässä suossa kasvattamaan kaloja, eikä heinää... Mikä mainio hauen kutemispaikka!... Entäs jos kasvatat ahvenia tässä, niin oikeita porsaita niistä kasvaa... jalkoja vaille vaan!"

-- "Älä sinä hulluttele!... Heinämaa tästä tulee ja hyvä", -- väitti Oolavi, jatkaen mittaustansa. Harvisto jatkoi:

-- "Kyllähän siitä tulee, jos pohjan teettää... Sitä ei näet ole ollenkaan... Kas! Tuossa jo tuntui olevan, mutta eihän se ollut kuin hauen selkä..."

-- "Mittaa, mittaa vain, kyllä sieltä pohjaa löytyy", -- kehotteli Oolavi.

Kun he olivat jo takaisin kääntymäisillänsä, huudahti Harvisto:

-- "Nyt minä jo tiedän missä tämän suon pohja on: Se on toisella puolen maapalloa... Austraaliassa... Se on siellä jo heinänkasvulla ja viljelevät sitä neekerit aivan vuokratta... Austraaliasta sinun pitää tämän suon pohja etsiä."

Kun he olivat palanneet kuivalle, teki Harvisto vakavana laskujansa:

-- "Kyllä siitä tekemällä sentään kalun saa... saa siitä... Pohja on hyvää... Kun kannaksen puhkaisee, jää suo kuivaksi ja sammaleesta tulee mainiota turvepehkua... Mutta kyllä se maksamaan tulee... tulee se ryökäle maksamaan... Mutta hyvä siitä sitten tuleekin... Suoraan sanoen: Siitä tulee maan mainio heinämaa, kun sen vain saa kuriin..."