Part 17

Niin kului uusi onnen aika. Keskipäivin hän tavallisesti hoiteli asioitansa, järjesteli keinottelujansa. Hän salasi Martvalta kaikki huolellisesti, selittäen olevansa kirjastossa tai muualla. Neiti Iltamoa hän kävi kerran pikimältänsä tervehtimässä, samalla mainiten, että hänelle oli kotoa tullut vieraita, joten hän oli nyt kaksin kerroin sidottu: ensiksi töihinsä ja toiseksi vierailunsa. Eletty elämä ja siitä johtunut sieluntila alkoi syövyttää hänen rehelliseen sieluunsa epärehellisyyttä: salailua. Siinäkin kävi kehitys luonnollista tietä: uusi paha puhkesi kukkana entisestä pahasta.

Ja kun hän oli pörssistä vapautunut, näytteli hän Martvalle suuren kaupungin merkillisyyksiä. Hän nautti nyt hänen seurastansa, unohti neiti Iltamon joskus kokonansa ja riippui Martvassa kuin pelastus-enkelissä. Ja kumminkin oli siinä välillä ainaisena raskaana painona salaisuus, jota hän ei uskaltanut avata. Hän eli paino hartioilla, olisi joskus tahtonutkin sen tunnustaa, mutta ei raaskinut nostaa sitä Martvan kannettavaksi, tai ei uskaltanut, oli raukka. Kaikki se oli hänelle itsellensä epäselvää, vaistomaista. Taistelut raukaisivat sielun voimia ja vaikeuttivat siten pahasta selviytymistä. Taudin yleiset lait olivat astuneet voimaansa.

Mutta Martvan ihastus lisääntyi päivä päivältä. Kun hän Oolavin kanssa ajeli uljaalla hevosparilla ja hevoset syöksyivät toisista edelle korskuen ja riemusta hirnahdellen, ei hän kysellyt edes olivatko hevoset Oolavin omia, vaiko suurkaupungin loisto-ajurien. Semmoiset asiat olivat hänelle aivan vieraita, sillä hänen ei ollut tarvinnut ajatella taloudellisia asioita. Komeat ajopelit olivat hänestä Oolavin uusia kirkkorekiä, joissa he nyt ajelivat, kuten lapsina kodin kirkkoreessä. Ne olivat loistavia, komeita, hevoset olivat niiden mukaisia ja siitä kaikesta hän kiitti Oolavia, joka siten yhä vain yleni hänen silmissänsä.

Niin kuluivat päivät, vuotivat aivan vetenä, Martvan sitä huomaamatta. Ja kun he kävivät museoissa ja Oolavi selitteli hänelle maalauksia, ihaili hän enemmän Oolavin selityksiä kuin maalauksien ihanuutta. Oolavi tuntui tietävän kaikki, ymmärtävän kaikki. Martva uskoi, että hän oli paljon tutkinut. Hän sääli aivan häntä, ajatellessansa että hän oli ehkä yöt päivät istunut ahkerassa työssä.

Ainoastaan pari taulua herätti Martvan sulhasensa ihailusta: Kun hän katseli Semiradskin ihmeen kaunista ja ihanaa taulua, jossa Maria istuu Jeesuksen jalkain juuressa, muistuivat hänen mieleensä nuoren papin puheet ja hän huomasi itse istuneensa hänen edessänsä aivan niin kun Maria on maalattu lempeän Jeesuksen eteen. Elämän suuri, puhdas jumalallinen runous avautui hänen eteensä niin hienona ja ylevänä, että sen jokainen säe väreili hentona ja arkana kuin kukkalehden ensi väri, kun päivän puhdas säde siihen koskee valosuutelollansa. Hän pysähtyi ja katseli kauvan elämän hienointa runoutta.

Kun he myöhemmin katselivat saman mestarin ihmeen loistavaa mestariteosta, jättiläismaalausta Poseidonin pidoista, jossa etelän kuuma veri kiehuu miesten suonissa tulisena, sytyttäen silmiin aistillisen palon; kun he katselivat alastomaksi riisuttua kaunotarta, muistivat molemmat Harhaman kirjaa. Heidän katseensa kohtasivat toisensa ja hieno naurahdus ilmaisi, että molemmat olivat ymmärtäneet toistensa ajatukset. Martvan sielussa värähti jumalallisen runon seassa lemmenrunouden kuuma hehkuva sävel. Salataksensa sen tarttui hän nopeasti Oolavin käsivarteen, lausuen:

-- "Mennään, Oolavi!"

Hänen sielunsa oli nyt herkkä kaikelle.

Päivät kuluivat. Martvan ihastus painoi häntä yhä enemmän antautumaan Oolavin turviin. Vähä vähältä lähenivät he toisiansa, huumautuivat ja valmistuivat ottamaan sokkoina onnea kiinni.