Part 16
Siinä kävellessä alkoi mieli painua taas maahan. Mieleen tulvi muisto vajauksesta. Erilaiset tunteet alkoivat häntä repiä: Hevoset inhottivat häntä hetken, samoin neiti Iltamo. Hän odotti Martvan tuloa ja pelkäsi sitä. Isän tuhannet olivat yhä vähenneet ja epätoivo valtasi mielen jo liiankin monesti. Hän mietti miten saada menetetyt varat takaisin, ajatteli yhtä, mietti toista, mutta ei tuntunut mistään apua olevan.
Niissä mietteissänsä kulki hän kirkon ohi, josta kuului veisuu. Lapsuuden kirkkomatkat, iltarukoukset ja kodin hurskaus levittäytyivät silloin hänen eteensä ihanana, armaana unennäkönä, tai kangasmaisemana, jossa koivikkokummut kohoavat saaristoina, purot kiertelevät vesivöinä, lähteet lorisevat lemmenlaulua, lammikot hymyilevät syvällä notkojen pohjalla tai koivikon silmäkkeissä, ja kaikki uppoaa käen kukuntaan ja kirjavien lintuparvien riemulauluun, samalla kun kaukaa kuuluu kirkonkellon hiljainen, runollinen kumina, joka säestää kaikkea.
Elämäntuska täytti silloin hänen sielunsa kokonansa. Se leimahti hänessä nyt kuin tulilieska. Ensi kertaa elämässänsä tunsi hän sen nyt semmoisena: Hän tunsi nyt _oikean_ elämäntuskan, jota ainoastaan harvat valitut kykenevät tuntemaan. Hän näki tai paremmin _aavisti_ vasta elämän suuruuden ja samalla kaiken turhuuden ja kaikenhäviön suuren, ikipysyvän vallan. Hän aavisti jo, että kaikki se, mitä hän oli tähän saakka hapuillut, olikin vasta ainoastaan elämän usvaa, joka peitti sen pohjattoman syvällisyyden ja sen tutkimattoman, jalostavan tuskan: elämäntuskan, ihmishengen kiirastulen. Koko hänen sielunsa värisi ja vapisi sen aavistuksen edessä. Luonnonlain pakottamana aavisti hän, että hänen oli vielä kerran astuttava Jumalan pihteihin puhdistumaan siinä ahjotulessa, jonka muodostaa tulista jaloin: maailmantuska.
Arastellen meni hän kirkkoon, jossa ei ollut käynyt Litvasta lähdettyänsä. Äänettömänä seisoi hän ja katseli, kuinka sadat lankesivat polvillensa Näkymättömän edessä, särkyivät, avautuivat, rauhottuivat. Hän tunsi mahtavan voiman painavan häntä itseänsäkin, mutta hänellä ei ollut miehuutta alistua sen alle ja tunnustaa näkymättömän Voiman kaikkivoipaa, kiertämätöntä valtaa ihmishenkeen.
Synkkänä lähti hän kirkosta ja saapui kotiinsa. Sanattomana käveli hän huoneessansa miettien pelastusta, isän rahojen takaisin saamista. Mutta kaikki haihtui sumuna ja usvana.
Hän ajatteli Martvan tuloa, toivoi sitä taas ja pelkäsi. Hän ujosteli Martvaa, kuten Aadam Jumalaa lankeemuksensa jälkeen: Hän tunsi olevansa alasti ja lymyili puhdasta tyttöä.
Niissä mietteissä istui hän yömyöhään. Epätoivo ja mielen katkeruus yhä lisääntyivät. Kun hän taas ajatteli rahojen surullista kohtaloa, puhalsi outo tuulenhenki ja avasi Harhaman kirjan, joka oli pöydällä. Oolavi aikoi sulkea kirjan, kun uusi tuulenhenki käänsi siitä taas sivun ja silloin sattui Oolavin silmiin kuvaus peliluolasta, jossa Harhama oli pelannut, voittanut ja menettänyt. Oudot salamat sävähtelivät silloin hänen sielussansa: Hän piti kirjan avautumista hyvän enteenä, riemastui ja ajatteli:
-- "Jonkun siellä _täytyy_ voittaa... Ja miksi en minä voisi olla se 'joku'?..."
Hän alkoi vähä kerrassaan rauhottua ja miettiä asiaa: Mieli milt'ei tyynenä, reipastuneena riisuutui hän ja meni maata.
* * * * *
Silloin Perkele muuttui tuulenhengestä omaan hahmoonsa ja pani äskeisestä ajatuksesta johtuvan unen hermostuneeseen Oolaviin. Oolavi eli unensa mukana: Rajuimmat tuulet vinkuivat. Elämän merestä nousivat nokimustat pauhuaallot... Ulappa oli pimeyttä, ranta kivikallioita, joilla vain kuolema asuu... Ei toivoa... Hyrske pieksi vuoren kuvetta, pauhu huusi vimmatusti... Lastuna viskautui elämänpursi pauhun ja kohinan seassa...
Tuuli yltyi. Pauhu nosti siipiänsä... Jo vei myrsky purjeet veneestä, sieppasi ne siekaleina kuin olisivat ne sumua olleet... Aallokko ärjyi, ranta ryski... Heikko elämänvene oli enää varana...
Jo nousi uusi ärjyaalto, harjana sysimusta vaahto... Pärske roiskui pilvien tasalle... Aalto vyöryi vuoren korkuisena... Se vei jo veneestä viimeisetkin... Jäljellä on enää vene ja ulappa...
Vaan jo nousee uusi aalto. Se nousee aivan syvyydestä, jossa asuvat Manalan henget... Ryöppy riehuu, myllertäen koko ulapan... Lastuna paiskaa se veneen rantakallioita vasten... Kaikki on mennyttä... Mennyt on koko elämä... Hän jäi yksin kalliolle... Kallion luolat ovat ahdaten täynnä pimeyttä... Kuolema kyyköttää joka kolossa... Epätoivo täytti Oolavin sielun, eikä näkynyt mistään apua...
Hän tarkastaa joka taholle... Tuukkalan koski huutaa vesipetona... Se viskaa pauhaavia aaltojansa kohti taivaan pimeyttä... Siellä, korkeudessa, kohisee synkkä ukkospilvi... Salama halkaisee pimeyttä, tuskin näkyen sen sakeudesta... Pauhu kulkee salaman jäljessä... Oolavi on jo likomärkä unennäöstä...
Tuukkalan talon alta syöpi jo vesi maata... Se syövyttää sen alle ammottavan kuilun... Jo alkaa talo vajota... Jo on vajonnut navetta... Nyt luhistuvat jo riihen seinät... korsu on jo maanraossa... Tuukkala itse huutaa kirousta pojallensa... Äiti kuolee epätoivoissansa.
Perkele katseli Oolavin hätää, huulilla jumalien armoton väre.
-- "Muuttukoon uni!" -- käski hän.
Onnetar ilmestyi silloin Oolavin avuksi: Se avasi käytävän kallion kiveen... Itse astui se käytävän sisään... Hymy huulilla, kädessä kultaiset onnen avaimet, kehotti hän Oolavia seuraamaan häntä vuoren aarrekammioihin, joissa pyörivät onnenpyörät ja seulovat onnenseulat... Epäröiden, varovasti seuraa Oolavi Onnetarta vuoren sisään... Alussa on käytävä pimeä, vuori kolea, mieli pelokas... Mutta ei ole enää vara valita. Tuukkala on maan alle menemässä...
Onnetar kulkee yhä edellä. Jalan alla on tulipallo, joka kierii verkallensa, käytävää hiukan valaisten... Kahden puolen ovat aarreaitat, täynnä kultaa, rikkautta... Ei puutu muuta kuin avain, joka on Onnettaren kädessä... Ja se kutsuu hymyilyllä, ojentaen jo avaimia... Ei ole enää kuin askel häneen... Jo ylettyy käsi avainkimppuun...
Vaan silloin pyörähtää tulinen pallo ja Onnetar on taaskin etäällä... Yhä syventyy Oolavi hänen jäljestänsä... Kauhu Tuukkalan vajoamisesta ajaa häntä aina vain etemmä... Siellä syvemmällä avautuvatkin uudet aarreaitat, jotka ovat kultaa sulloen täynnä... Onnetar hymyilee ja houkuttelee häntä aina etemmä vuoren sisälle...
Jo avautuu salainen ovi... Edessä on ihana luola: Seinät ovat kirkkainta kultaa, permanto hopealevyistä, katossa palavat jalokivet, valaisten luolan valollansa...
Luolassa on pöytä, jolla kierii onnenpyörä... Pöydän ympärillä istuvat Onnettaren sinne tuomat, ottaen osansa onnenpyörän rikkauksista... Syvällä permannon alla kohisevat kultapurot, vaahtona kirkas kultakuohu, rannan hiekkajyvinä helmet... Kaikki välkkyy, kaikki hohtaa, kaikki on rikkautta täpösen täynnä...
Oolavi istahtaa jo Onnettaren suosikkien sekaan... Hän saa jo avaimet Onnettarelta... Onnenpyörä pyörii hiljaa, hohtavana... Hänellä on nyt sen avaimet... Tuukkala on pelastettu... Koski laskee ärjyvät aaltonsa ennallensa... Hän laskee kotirantaan, vene täynnä onnenluolan rikkauksia... Tuukkala on nyt maan kuuluin rikkauksistaan...
Uni loppui Perkeleen kylmäksi, armottomaksi häviämiseksi kaikkeuden joka osaan.
* * * * *
Elämä kulki kulkuansa. Sen sakset leikkelivät poikki ennen tehtyjä päätöksiä. Sen värttinät punoivat uusia elämänsäikeitä ja kohtaloita. Se kulki voimakkaana virtana ihmishyörinän läpi, kukistellen kaikki esteet ja painaen kaikki kuuliaisiksi. Ihmisten luomana kohosi se itsevaltiaana niiden yli. Koko ihmiskunnan muodostamana elämän virtana oli sen voima ylivoimainen yksityisille.
Pienessä, salaisessa, holvimaisessa peliluolassa oli koolla joukko uhkapelaajia, Oolavi niiden mukana. Paksu persialainen matto peitti luolan lattian kokonansa. Astuja kaaloi siinä nilkkaansa myöten. Seiniä verhosivat raskaat, veripunaiset samettiverhot ja hienosti maalattu laki oli täynnä pienen pieniä sähkölamppuja, jotka tuikuttivat tuskin huomattavasti, pieninä tulikipinöinä. Koko holvaus kipinöi niistä punaisena kipinästönä, valaisten luolaa salaperäisellä valolla.
Keskellä luolaa oli pelipöytä, jonka ympärillä pelaajat istuivat, silmät kuumeisina, saaliinhimoisina. Joukossa oli muutamia nuoria naisiakin, kaikki ulkonaisesti hienoa, varakasta maailman-kaupungin väkeä, sen öistä vaahtoa. Jokaisen edessä oli rahaläjä, suurempi tai pienempi, riippuen sokeasta sattumasta.
Oolavi istui kahden nuoren naisen väleissä, edessä kosolta rahoja. Onni oli ollut hänelle nyt suotuisa. Hän uskoi jo että onni ja uni olivat oikein ennustaneet. Onnetar hymyili hänelle piilostansa. Hän näki sielussansa sen tulipallon, sen kulta-avaimet, sen kutsuvan hymyn ja suloutena palavat silmät. Huolimattomana seurasi hän sen kutsua. Hän olisi uskaltanut kulkea sen jäljessä vaikka vuoren ytimeen asti.
Peli jatkui... Onnenpyörä pyöri tasaisesti... Yksille virtasi siitä kultaa tulvanansa. Toisilta imi se kaikki käsistä, ilkkuen, armottomasti narahdellen... Pelaajien mielet virisivät... Vuoroon leimahtelivat harmintulet, vuoroon taas voiton-ilo. Kun rahaläjä kasvoi, kun kulta virtasi siihen onnenpyörästä purona, hehkui voittajan sielu tulisena hiilloksena. Kun se imi kullan pois kasasta, sammui hiillos ja katkeruus alkoi kierrellä sielussa läkähdyttävänä häkäsavuna.
Taas kasvoi Oolavin kultakasa. Hänen sielunsa leimusi tulena, voiton-ilona... Hän hymyili Onnettarelle, kiitokseksi, palkkioksi... Hänen rinnallansa pelaavat naiset olivat menettäneet... Oolavi tunsi kuinka he hengittivät hätäisesti, kuumeisesti... Poskista säteili aivan ihopalo... Kaikki olivat vakavia, juhlallisia, kuin kirkkoväki... Kaikki palvelivat kultaa, virisivät viuluiksi, jotka soivat ainoastaan kullalle, soittaen ylistystä kultaiselle, kuolleelle kuninkaalle, joka elottomana hallitsee elävää elämää.
Peli jatkui... Onnetar hymyili yhä Oolaville... Kultakasa hänen edessänsä suureni... Hän tunsi olevansa onnen suosikki, pelin herra. Se tietoisuus rohkaisi häntä... Hänen vierellänsä istuvien naisten iho hehkui entistänsä kuumeisempana. Niiden hengitys oli tukehduttavaa. Mutta hän ei säälinyt heitä. Hän nautti siitä, nautti kuin kissa hiiren kivuista... Ihminen kaikkosi hänestä ja hän muuttui peliluolan hyenaksi.
Mutta äkkiä muuttui onni... Kultakasa alkoi hänen edestänsä pienetä, ensin vähin erin, sitten yhä tuntuvammin... Tuli sammui hänen sielustansa, vetäytyi tuhan alle ja kierteli siellä jo häkäsavusuikaleina... Onnetar ajoi pallollansa yhä ja yhä etemmä... Se loittoni jo silmänsiintorajoille, syvälle vuoren onkaloihin... Ihopolte ilmestyi jo Oolavin poskiin... Naisten poskista tuulahti jo viileä maku... Osat alkoivat vaihtua.
Hän hätäytyi jo. Kultaläjä oli menemässä onnen suuhun... Onnetar näytti ilkkuvan hänelle... Mutta taas kääntyi onni... Kasa imi itseensä kultaa toisten kasoista, lisääntyi, oli jo päästä entiselleen... Posket vaihtoivat taas osia, samaten sielut: naisten sieluista siirtyi voiton-ilo Oolaviin, jolle oli kultaakin kierinyt.
Eloton kulta kuljetteli siten muassansa ihmissieluja... Se sääteli niiden tunteita... Se oli ihmishengen herrana...
Uhkapeli jatkui, polttaen ihmistä pelipedoksi... Oolavin sormet olivat jo kuin pedon kynnet, jotka repivät vain revinnän vuoksi, ilman pakkoakaan siihen... Hän ei ajatellut enää asioitansa, ei Tuukkalan maahan vajoamista... Hän himoitsi vain voittaa, imeä kullan uhriltansa, kuin tiikeri veren saaliistansa... Pelikuume yltyi hänessä peliraivoksi, kullanjano juopposairaudeksi... Hän nautti, kun tunsi taas naisten poskien hehkuvan tulisina, hengityksen olevan tukahduttavaa pelikuumetta ja hätäistä katsetta täynnä... Pelipeto ajoi hänestä ihmistä pois ja pukeutui itse tyhjäksi jääneeseen ihmisnahkaan... Onnetar vilkutteli hänelle kultatulia, rohkaisi häntä, ärsytti hänessä hereille eläimistä alhaisinta: juopunutta pelipetoa...
Ja yhä kasvoi kultakasa. Pelaajien hermot jännittyivät... Ei häirinnyt hisahduskaan pelirauhaa... Joukko näytti nälistyneeltä petoparvelta, jossa jokainen on tasaväkinen toisen kanssa, nälkäkuume palaa silmissä, vetää kynnet varpaista ulos ja jokainen vaanii toistansa, hiiviskellen, kavalana, mutta ei uskalla viime askelta ottaa... Näkymätön lanka on esteenä välillä...
Kello löi kaksi. Jokainen värähti... Kellon isku tuntui moukarin lyönniltä. Luola kumisi siitä... Kaikessa oli jotain hautamaista, maanalaista... Ihmiset istuivat vainajina ja pelihirviö oli niiden sijalla... Oolavin sielussa paloi kaskitulena voiton-ilo.
Äkkiä huokasi nuori nainen hänen vierellänsä:
-- "Minä onneton olen menettänyt kaikki... viimeiseni..."
Kukaan ei ollut hänen sanojansa kuulevinansa. Oolavi ei ottanut niitä korviinsakaan... Hän oli jo hyena... Nainen nousi äänettömänä ja poistui ijäksi luolasta... Kaikki tiesivät, että hän poistui pois elävien mailtakin, eikä kukaan sanonut hänelle: "Jää hyvästi!"... Ei kukaan joutanut heittämään häneen säälivää silmäystä...
Mutta taas alkoi Oolavin kultakasa aleta... Pelikuume yltyi... Hän oli kuin lammaslaumassa verenmausta juopunut ilves... Kasa aleni alenemistansa... Onnetar loittoni taas, ilkamoiden jossain näkymättömissä... Hän värisi ja vapisi... Sormenpäät polttelivat kämmeniä... Jo tuntui onni haihtuvan savuna... Katkeruus kiemurteli hänen sielussansa kuin kylmä ilkeä käärme... Aivoissa jyskytti... Veri ahtautui poskiin...
Mutta vielä kirkastui onni. Onnettaren tulipallo pyöri taas lähemmä verkallensa... Pelikuume yltyi peliraivoksi, pelihulluudeksi... Sormet kouristuivat hermostuneesti, kuin suojellen kultakasaa... Onnen kuplat häilähtelivät... Hän yritti siepata ne käsin kiinni... Järki ja harkinta sammuivat... Hän pani peliin uhkasumman... Se voitti... Hän lisäsi summan kaksinkertaiseksi, odotti, vapisi, paloi, hapuili onnea kourin kiinni...
Mutta onni olikin haihtuva unelma, joka ei siedä sormen kosketusta: Kulta vieri toisen kasaan... Hän yritti uudestaan... Uhmapanos toi osan entisistä takaisin... Hän päätti koettaa vielä kerran... sitten taas kerran... ja vielä viimeisen kerran. Kultaläjä lisääntyi ja hupeni... Se kasvoi ja taas kutistui pikkuiseksi... Kultakappaleet muuttuivat keltaisiksi perhosiksi, jotka arkoina lennähtelevät sinne tänne...
Viimein olivat loput enää edessä: jäljellä oli enää yksi ainoa panos. Oolavi ei jaksanut hengittää... Luola ikäänkuin muuttui Tuukkalaksi, joka vajoaa maahan, veden syövyttämään syvänteeseen... Hän muisteli untansa, uskoi enteeseen, ja päätti tehdä viimeisen panoksen, tajuamatta enää, mitä teki...
Onnenpyörä pyöri taas hiljaa ratisten... Oolavin hermot olivat tulikuumat. Hän odotti sokeana sokeaa onneaan... Pyörä pysähtyi... Kulta kieri sivu Oolavin kasan, joka penni oli mennyt...
Mykkänä istui hän hetken... Sitten toisti hän äskeisen naisen sanat ja poistui kenenkään sitä katsomatta.
Hän oli luolassa laskenut elämänsä umpimähkän varaan ja tuli nyt yöpimeään pettyneenä.
* * * * *
Seuraava päivä valkeni kylmähkönä. Taivas oli sees. Kevätkirkas päivä paistoi hopeanheleänä valopyöränä.
Kuvaamaton tuska täytti Oolavin mielen. Kuilu avautui hänen allansa ja hän näki isänsä ja äitinsä ja Martvan seisovan epätoivon ja surun lyöminä häntä katselemassa. Yli sataviisikymmentä tuhatta oli jo mennyt. Hän koetti ajatella, miten hän oli siihen kaikkeen johtunut, mutta kaikki sotkeutui hämäräksi. Joskus hän vaistomaisesti tajusi syyllisyytensä, tuntematta vain sen aiheuttajaa, johtokipinää; väliin hän taas uskoi olevansa syytön ja sysäsi vastuun kaiken tuntemattoman päälle: ihmisten ja elämän ja kaiken olevan.
Ja taas muisti hän Martvaa, näki hänessä pelastus-enkelin, toivoi hänen tulevan ja pelkäsi ja häpesi häntä samalla. Kaikki oli hänessä nurin viskattua, sekavaa sumua ja vaahtoa.
Synkissä ajatuksissaan istuessa osui hänen käteensä Harhaman kirja. Hän selaili sitä konemaisesti, silmäili rivin sieltä, toisen täältä, ei lukeaksensa, vaan muutoin vain, silmän työksi.
Silloin pisti hänen silmiinsä kertomus pörssikeinottelusta, kuvaus siellä kierivistä kultaläjistä, miljoonista, kokonaisista ihmiskunnan omaisuuksista. Kirkkaat salamat leimahtelivat silloin hänen silmissänsä. Hän oli kuin mies, joka on kuullut kerrottavan ihmeitä Ameriikan kultamaista, ihastuu niistä, myö talonsa ja jättää perheensä ja lähtee lohkomaan kultavuorista puhdasta kultaa, laskien jo kuinka paljon hän sitä tarvitsee ja surren, ettei jaksa enempää kantaa tiettömissä erämaissa.
Hänen päätöksensä oli valmis. Se syntyi nopeasti, sokeasti, kuten aina hengenhädässä, jossa ei ole enää aika laskea, kannattaako se korsi, johon on pakko tarttua, koska ei ole muuta varana.
Hän kirjoitti tilauksen, jolla nosti Suomesta Tuukkalan viimeiset pankkitalletukset, kolmesataa tuhatta markkaa, ja lähetti tilauksen postiin. Mutta kun mieli ei tahtonut rauhottua, mietti hän jotain ajankuluketta. Ensimäisenä muisti hän neiti Iltamon, käski valjastaa hevoset ja lähti hänen luoksensa.
Kun tyttö tuli ikävöidyn armaansa luo.
Kauniiden muistojen kellot soivat. Tuuli toi viestin lapsuus-ajan marjamailta.
Oli sumuinen iltamyöhä. Sähkölamppujen valot häämöittivät sumun läpi hämärinä valopalloina. Ne ikäänkuin ponnistelivat sumun puristamina, koettaen saada valopaljoudellensa sumulta tilaa vallatuksi.
Rautatienasemalla hälisi ihmisvirta, sekaisin tulevia ja lähteviä, odottavia ja ilman edestä olevia. Oolavi käveli joukon seassa. Hän odotti Martvan tuloa. Ajatukset olivat sekavat. Hänestä tuntui kuin olisi hänellä äskettäin eletty elämä ainoana pukuna, jonka läpi näkyy paljas iho. Mitä likemmäksi tuli junantulo-aika, sitä kireämmälle jännittyivät hermot. Joka hermonpää oli kuuma, kuin olisi siinä kipinä palanut. Syyllisyydentunne kohotti päätänsä.
Jo vihelsi juna. Väki kohahti. Jo suistui juna asemasillan viereen. Oolavi arkaili ja odotti. Väen seasta syöksähti silloin Martva hänen eteensä. Ojentaen hänelle molemmat kätensä, huudahti hän ilosta:
-- "Oolavi!"
Se oli kaunis käen kukahdus, joka tuli tutusta koivikosta. Se oli ihana univälähdys, joka leimahti entisistä onnen ja puhtauden päivistä.
Ja silloin oli kuin olisi tuhannen aurinkoa helahtanut taivaalle ja valaissut maisemat valotulvalla. Hetkessä haihtuivat sumut Oolavin sielusta, kun helähti puhdas ääni ja hurmaavan kaunis tyttö katsoi häneen, katse yhtenä ilopalona. Kaikki arkailu hävisi pölynä ja hän tarttui ojennettuihin käsiin sormenpäistä, nosti ne huulillensa ja suuteli niiden kauneita, siroiksi nystyröiksi taipuneita sormitaitteita.
-- "Martva!... rakas Martva!... Kiitos, että tulit!" -- huudahteli hän suudelmiensa lomassa.
-- "Neiti Chamfort", -- huomautti Martva, kun Oolavi ei ilonsa sokaisemana ollut huomannut tervehtiä hänen saattajaansa.
-- "Anteeksi, neiti Chamfort... Ja kiitos samalla Martvan puolesta", -- pyyteli Oolavi hymyilevältä morsiamen saattajalta.
Korskuvat hevoset kiitivät pitkin Pietarin katuja. Kävelijöiden parvet ja vielä auki-olevien myymälöiden loistavat valaistukset soluivat ohi ihmis- ja valovilinänä. Martva, joka oli ensi kertaa maailman-kaupungin humussa, ei siitä huomannut muuta kuin yleisen kuvan ja kohun. Hän katseli sitä, painautuen Oolavin turviin, kuin pesän rauhasta outoihin oloihin äkkiä joutunut lintusen poika. Hän tunsi Oolavin käsivarren pitelevän häntä vyötäisiltä ja likistyi hänen hoiviinsa, kuin muinoin Tuukkalan koskea laskiessa. Hän oli nyt onnellinen. Hänen elämänsä taivaalla paistoivat sadat auringot.
Ja Oolavista haihtui kaikki se pelko ja tuska, jolla hän oli Martvan tuloa odottanut. Hän eli ilohuumeessa, unohti huonot asiat, neiti Iltamon ja kaiken. Martva tuli hänen luoksensa enkelinä, joka puhaltaa sumut pois elämän teiltä.
Kun Martvan ja hänen saattajansa matkatavarat oli viety heille edeltäpäin valmistettuun asuntoon, läksivät kaikki kolme syömään illallista loistavaan Mjedvjedj-ravintolaan, jossa Pietarin rahaylimystö kokoontuu. Ennen Martvan tuloa oli Oolavi joskus ajatellut, että Martva varmasti näyttää aralta, tottumattomalta, jouduttuansa suuren maailman rutineerattuun joukkoon. Mutta kun he tulivat ravintolaan, hämmästyi hän ja ihastui sitä luontevuutta ja syntyperäistä henkevyyttä, mikä ilmeni Martvan jokaisessa liikkeessä. Niissä oli ujostelua, arkuuttakin, mutta se kaikki ikäänkuin puki häntä, antoi hänen liikkeillensä runollisen, hienon leiman, joka aina erottaa todellisen ylimyksen rehentelevästä ja kapakka-aatelista, joka ulkokuorellansa koettaa peitellä henkisiä puutteellisuuksiansa. Kainous, joka säteili hänen ihmeen-kauneista silmistänsä, oli hänellä kuin kädessä kannettava ihmekukkanen, jonka värit pukivat hänet armaimpiin runoharsoihin. Syntyperäinen ylevyys, lahjakkuus, henkevyys ja hienon neiti Chamfortin kasvatus avautuivat hänessä nyt arastelevana runokukkana.
Ja kun hän orkesterin juuri soittaessa astui Oolavin rinnalla loistavan salin halki, ylhäisen joukon läpi, ei ollut silmää, joka ei olisi ihastuneena häneen katsonut. Hän oli korven kukka, sen laulu, tenho ja taika, joka ilmestyi ravintolan valo- ja sävelmereen. Tai oli hän taivaan enkeli, joka rauhallisena katselee elämänturhuutta, kauneus ja puhtaus vaippana uumenilla.
Viulut vinkuivat, sävelryöppy sekaantui hiljaiseen huminaan. Hienot, kohteliaat tarjoojat juoksivat kuulumattomin askelin pehmoisella matolla, joka ääriään myöten täytti avaran, lasikattoisen salongin lattian. Valo ryöppysi ja suihkusi lähteinä ja virtoina, ja tottuneiden ihmisten arvokas, hienostunut käytös ja ylellisyys sekaantuivat kaikki yhdeksi loistoksi. Kun Martva oli istunut ja tarkasteli hieman ympäristöänsä, heräsi hänessä ihastus ja oudostelu sekaisin. Hän oli kuin tyttö, joka on aina rukoillut pienen pienessä, vanhassa maalaiskirkossa, ihmetellyt sen korkeutta ja ihanuutta, ja sitten äkkiä joutuu ihanaan temppeliin, jossa kynttilät palavat ja kuoron ihana laulu kaikuu korkeissa kiviholveissa armaana enkelilauluna, taide kohoaa kaikkialta ja pylväät näyttävät niin korkeilta kuin kannattaisivat ne taivaan holveja. Hän ei jaksanut erottaa ravintolaa kirkosta, sen tunnelmaa hän ei erottanut suuresta ja jalosta. Hänelle oli vielä kaikki puhdasta kuin kirkko. Koko elämä oli hänelle vielä iki puhdas Herran huone.
Aluksi hänestä silloin tuntui taas turvattomalta. Hän oli joutunut pikku sirkunpoikana avaraan maailmaan. Mutta se tunne meni oitis ohi, kun hän näki Oolavin rinnallansa. Ja kun ilta solui ja sävelvirta hyrski virran perässä, alkoi hän tottua ja kotiutua. Ihmeeksensä huomasi hän, kuinka Oolavi liikkui loistavan joukon seassa kuin muinoin kotonansa. Häntä tervehtivät monet semmoiset, joiden rinta oli tähtiä täynnä. Hänellä näytti olevan tuttuja joka taholla. Martvan silmissä kohosi Oolavi silloin joksikin satujen prinssiksi, joka on lähtenyt kotoansa paimenena, kulkenut kauvas avaraan maailmaan, koonnut siellä oppia ja rikkautta. Ylhäiset ovat alkaneet häntä kumarrella, kaikki ihailla ja ihmetellä, ja hänelle ovat avautuneet palatsien ovet kuin taian käskeminä. Itseksensä hän silloin hiljaa katui, että oli tullut häiritsemään Oolavin työtä, joka oli hänelle jo maailmat avannut.
Ja sitä mukaa nousi hän itse omissa silmissänsä muiden rinnalla. Hän tiesi olevansa sen satujen prinssin morsian, kaikkien kadehtima. Hän oli ylpeä Oolavista, joka pitkin iltaa kohosi hänen silmissänsä kaikkia muita ylemmä. Hän huomasi, miten vapaasti ja miten kauniisti hän käyttäytyi, miten luontevia ja arvokkaita olivat hänen liikkeensä ja kumarruksensa, ja miten hienoa hänen ranskalainen puheensa neiti Chamfortin ja niiden kanssa, joille hän jonkun sanan puhui.
Uuden elämän kajastus alkoi hiljalleen punata Oolavin sielua. Mieli kirkastui, sumut hälvenivät. Hän oli ryhtynyt keinottelemaan pörssissä ja alku näytti lupaavalta. Muutamia tuhansia oli hän jo voittanut, ja valoisin toivein odotti hän uusia voittoja, joilla voisi täyttää vaillingin ja salata tapahtuneen ijäksi.
Toisinaan taas painosti ja kirveli hänen mieltänsä. Sisällinen ääni sanoi, että kaikki ei ollut hyvin. Mutta ne katkeruudet haihtuivat sumuina, kun hän taas meni Martvaa hänen asunnossaan tervehtämään, tai noutamaan häntä johonkin.