Part 15

-- "Älä soimaa, mutta ymmärrä minua!... Enhän minä tahdo napista, enkä olla paha... Vaan isän luota lähtö oudostuttaa... Tai pelkään, että se on ehkä väärä... Niin lähti Isän luota myöskin kerran tuhlaajapoika kauvas maailmalle..."

Kerkeästi tarttui siihen suuri henki. Kavalana selitti hän:

-- "Tuhlaajapoika lähti _tuhlaamaan_... Vaan annan sinulle toisen esimerkin: Näes, _Jeesus_ myöskin lähti Isän luota. Hän tuli lihaksi ja kärsi, kuoli... Ei nurissut Hän sitä tehdessänsä!... Tekikö Hänkin väärin mielestäsi?..."

Suuri lumous täytti Martvan sielun. Hämmästyksen lyömänä huudahti hän:

-- "Sitä en ole koskaan ajatellut!... Nyt kiitän tästä huomautuksestasi!..."

Hän alkoi äsken kuulemaansa ajatella... Murhe täytti mielen kokonaan... Hän mietti kotoa maailmalle lähtöä... Hän istui hautakummulla kuin turvaton linnunpoika pesän reunalla... Siipi tuntui vielä heikolta, maailma kylmältä... Ristin takaa kurkistelivat häntä kuoleman neidot... Kaikki tuntui turvattomalta... Epäröiden lausui hän silloin:

-- "En tiedä mitä tehdä... Minä pelkään... Enhän minä, raukka, ole suuri Jeesus... Oi! eivät Hänen työnsä minulle sovi."

Kerkeänä huomautti kiusaaja siihen:

-- "Se huomautuksesi on aivan totta... Vaan tiedä myös: Hän antoi _esikuvan_..."

Koko Martvan sielu tulvi täyteen elämän epäselvyyttä. Hämmästyneenä huudahti hän kiusaajallensa:

-- "Nyt muistan sen!... Ah, miten ihmeen hyvin tunnetkin sinä koko pyhän kirjan!... Vaan sano mitä ihmeen tehtävätä minulla olisi siellä _elämässä_?"

Kavalana vastasi hänelle Perkele:

-- "Siellä odottaa sinua sulhasesi... Ethän tiedä, vaikka hän tarvitsisi sinun apuasi!..."

Nopeasti huudahti siihen kiusattava:

-- "Ei... ei!... Nyt erehdyt... Ei Oolavini milloinkaan kaipaa minun apuani!... Se, joka laskee kuohuvimmat kosket, ei joudu koskaan maailmalla hätään!"

Silloin Perkele alkoi loihtia hänen eteensä mustia kukkia... Hänen enkelinsä sirotteli niitä neidon suurimmiksi suruiksi... Hän puhui kavalana:

-- "On nuori, _kaunis_ mies maailmalla alati suuren vaaran alaisena... Hän kulkee neidon paula kaulassansa... On neidon paula pahin hirttonuora..."

Hautausmaan kukkaset alkoivat jo mustiksi muuttua... Järkkynyt Martvan mieli ei kestänyt sitä suruista näkyä... Perkeleen silmäykset sirottelivat häneen yhä uusia mustia kukkia... Hän huudahti jo hätäytyneenä:

-- "En usko sitä... Miksi Oolavista semmoista puhut?... Hän on puhtain, jaloin kaikista ihmisistä maailmassa..."

Perkele loihti hänen eteensä hienot lemmen hämärät: Kauniissa lehdossa, kaukana näkemän rajalla, käveli kaksi varjoa vieretysten... Ei tuntenut vielä neito omaansa... Metsä oli hämärä, varjo himmeä... Mutta hän aavisti sen Oolavin olevan... Pieni tyttönen sirotteli siellä helmastansa mustan kukan siemeniä...

Kylmänä, kiehtovana selitti Perkele:

-- "Niin, sulhasesi kyllä kosken laskee... Vaan nainen onkin _rikkaan_ miehen tiellä pahempi kivi kuin on kosken kari..."

Mustan kukan siemenistä nousivat jo kukan taimet... Hämärä hälveni, varjot selkenivät... Martvan mieli otti suuria suruja... Kiusaaja lisäsi kavalana:

-- "Mies kyllä aina kiertää kosken kiven, vaan _naista_ hän ei konsanansa kierrä..."

Mustan kukan taimet kasvoivat... Jo pääsivät ne kukkanupulle... Lehto oli niitä aivan mustanansa... Hämärä haihtui... Martva tunsi jo Oolavinsa... Musta kukka vei häneltä mielen maahan...

-- "Ah, nainen pettää kaikkein viisaimmankin", -- huokasi silloin suuri henki.

Mustan kukan umput alkoivat jo kukiksi puhjeta... Musta väri koristi kaunista metsää, kyynel neidon silmää... Hätäytyneenä huudahti Martva:

-- "Oi, toteutuukohan pahan enne!... Tuottaako Oolavini minulle tuskaa?... Ei Jumalaa hän toki unohtane!..."

Mustan kukan tuoksu täytti ilman... Tyttö kärsi... Kukka puhkesi puhkeamistaan... Hämärä selkeni... Varjo häilähteli jo naisen muodossa... Yhä sokaisten, yhä lumoten lausui Perkele:

-- "Ah, suokoon Korkein hänelle viisautta jokaisen naisen kavaluutta kiertää!... Ei hänelle muista turvaa lienekään!"

Musta kukka heloitti jo kauneimmillansa... Martva näki varjon muuttuvan kauniiksi tytöksi... Silmä kertoi jo kyynelillänsä mitä oli hänellä povessa... Avuttomana, rukoilevana lausui hän kiusaajallensa:

-- "Sääli minua, jätä soimaaminen!... Näethän kuinka raukka nyt jo itken... Olen valmis uhraamaan nyt elämäni, jos sillä voin vain hänet pelastaa... Olen valmis kosken kuohuun viskautumaan..."

Yhä kauniimpana kukki musta kukka... Sen värit koskivat kipeästi neidon mieleen... Kyynel vuoti karvaimmillansa... Hämärä selkeni... Kiusaaja loitsi Martvan eteen lemmen näyn: Oolavi käveli neiti Iltamon keralla... Silmä puheli silmän, käsi käden kanssa...

-- "Oi!" -- huudahti heikosti Martva.

Mustat kukat kukkivat kauneina... Näky jatkui... Oolavi lauleli jo neidollensa... Martva vapisi... Hän oli maan alle vajoamaisillansa... Hädän-ilme kasvoillansa kavahti hän ylös... Hän oli valmis lähtemään _elämään_... lähtemään sinne Oolavin avuksi... Lemmenkateisena huudahti hän tuskaisen huudon:

-- "Oolavi!... Oi, Oolavi! Nyt viepi jo minua koski!"

Kun morsian avuksi lähteä päätti.

Entisyyden iloja haudattiin. Lattialla tuoksuivat hautajaishavut.

Ranniston tuvan seinänsaumat katselivat surullisina, ollen kuin murhetta täynnä. Kissa hyräili lattialla. Päivä paistoi ikkunasta. Se paistoi surullisena, paistoi kuin mielipahoillansa. Elämän kellot soivat, vaan ei ollut iloa niissä. Tuntui kuin olisi tuvassa äsken ollut hautajaiset.

Martva oli juuri vatvonut villat sekaantumaan ja istui nyt, kartaten niistä lepeitä. Kartta liikkui kepeästi. Pii otti piihin hellävaroen, tuskin hennoten siihen kosketella. Karttaajan mieli oli suruja täynnä ja siitä oli tupakin surunsa saanut.

Kartatessansa hyräili Martva laulua: "Ja kuoleman nunnaksi morsian lähti". Hän lauloi:

"Etäällä kauniissa linnassansa kuningas istuvi loistossaan. On nuori morsian rinnallansa ja häitä suuria laitetaan.

On vihkisormus ja huntu tuotu, häälahjat häitä jo odottaa. On onnenmaljat niin monet juotu... Hääkukat kolmannet puhkeaa.

On neidot hilpeät useasti hääseppelettä jo solmineet... Vaan este tuli... Ja silmän kasti morsiamelta taas kyyneleet.

Ja syksy kukkia mailta kitkee... Ja talvi peittää ne lumillaan... Ja nuori morsian häitä itkee. Vaan häät ne viipyvät ainiaan."

Kartta liikkui kepeästi... Äänessä oli pettyneen morsiamen hääitkujen makua... Kepeästi pyöräytti hän pehmeän lepeen kartan selkämältä leveläjään, levitti uutta villaa piipuolelle, karttasi ja jatkoi lauluansa, tietämättä, lauloiko työn ratoksi, vaiko vain laulannan vuoksi. Hän lauloi:

"Taas uudet kukkaset nurmi tuottaa ja neidot seppeltä solmikoi. Vaan suotta morsian häitä vuottaa... Ei kuulu häitä, ei viulu soi."

Hän lopetti karttaamisen... Hiljainen huokaus kohosi laulun surujen lisäksi... Kissa hyrräsi hiljaa lattialla, kehräten päivänpaisteessa univirttänsä... Vanha mummo ompeli jotakin lieden luona, eikä tohtinut häiritä kihlatun karttaajan suruja... ei siirtänyt silmää ompeluksesta, ettei sillä katkaisisi Martvan mielipahojen värettä... Martva otti rukkinsa, asetti nyörit kiijun uurnaan, pujotti hangon reikään rihman, asetti sen rukin hampaaseen ja alkoi kehrätä... Kiiju pyöri tasaisesti, rulla vilinänä... Valkea käsi veteli levettä korkealle... Kehruun muaksi jatkui laulu surullisena:

"On taaskin kukkia täynnä lehto, vaan sulho lähti pois etelään... Niin onnen päiville joutui ehtoo. Hääkukat kuihtuvat alla jään.

Niin jäivät kihlat ja kuihtui kukat, niin haihtui häät, sekä onni maan. Vaan kohta joutuvat kuolon sukat. Ei muuta morsian kaipaakaan.

Ja kuolon nunnaksi neito lähti: Sen sukat häll' on jo jaloissaan. On hällä kihloina kirkas tähti ja kuolinliina on huntunaan.

Ja kammioksensa rauhaisimman hän kirkkomaasta nyt haudan saa; häävuoteeks' arkkusen puhtahimman, ja kello viuluna kumahtaa."

Rukki hurisi hiljallensa... Kissan rauhallinen univirsi säesti sen hurmata... Poljin liikkui... Leve suoltui langaksi rullalle... Kun laulu loppui, pysähdytti Martva rukin, aikoen muuttaa langan toiselle hampaalle, mutta silloin tarttui mieli johonkin... Työ pysähtyi... Kehrääjä istui rukkinsa takana, kädet helmaan laskettuina.

Äiti tuli silloin sisälle, huomasi tyttärensä huolen, ja tietäen sen syyt, lohdutteli:

-- "Älä ole, Martva, surullinen... Eihän sinulla ole syytä huolehtia, vaan päin vastoin: Oolavi tekee työtä sinun hyväksesi ja ikävöi sinua..."

Martva ujosteli hiukan. Puoli-hämillänsä selitti hän:

-- "Ei, äiti... Eihän se ole sitä..."

-- "No, mitä sitten, Martva?... Näytät olevan joskus ikävissäsi, lapseni", -- tiedusteli äiti huolissansa tyttären ikävistä.

Martva huokasi ja yritti selittää:

-- "Se on vain muuta ikävää... Kun kissa kehrää niin surullisesti ja on hiljaista ja päivä alkaa paistaa keväisesti... Tai onhan se sitäkin", -- lopetti hän hiljaisella äänellä.

Äiti ei löytänyt sanoja, mitä sanoa. Hetken kuluttua kysyi Martva vilkastuneena:

-- "Eikö totta, äiti, että päivä paistaa surullisesti silloin, kun se juuri alkaa kallistua kevääseen, tai syksyyn?"

Murheellinen äiti koetti lohdutella, puhellen:

-- "Mutta eihän, rakas lapsi, pidä ruveta sitä ajattelemaan, eikä päiväpaisteen kanssa suremaan... Siitä tulee mieli raskaaksi."

Martva huokasi ja aikoi ryhtyä työtänsä jatkamaan, kun äiti huomautti:

-- "Posti näkyy tulevan."

Ilosta loistavin silmin nousi Martva rukkinsa takaa ja kiiruhti eteiseen postin tuojaa vastaan. Hän oli taas saanut aarteen: kaivatun ja ikävöidyn sulhasen kirjeen. Taivas ja maa, huolet ja surut unohtuivat hetkeksi. Hän oli taas morsian, joka nautti morsiamena olostansa ja eli sulhasen sanoissa kuin kevätperhonen kukassa.

Mutta kun hän oli kirjeen moneen kertaan lukenut, ei hän palannut rukkinsa taa, vaan ajatteli, teki päätöksiänsä ja purki niitä, epäröi ja arkaili. Hän oli saanut sen kirjeen, jossa Oolavi valitti, kuinka hän kaipaa Martvaa ja tarvitsee hänen kanssansa puhua. Hän ei tietänyt mitä tehdä. Hän pelkäsi ja olisi tahtonut.

Ilta joutui. Lamppu valaisi jo huonetta. Työmies nautti jo iltalevon sulosta. Kun Rannisto oli sulkeutunut huoneeseensa ja Martva tuli sanomaan hänelle hyvää yötä, kietaisi hän kätensä isänsä kaulaan, katsoi hänen silmiinsä lapsen avomielisyydellä ja lausui:

-- "Isä-kulta! Minulla olisi sinulle suuri pyyntö, mutta en uskalla..."

Rannisto silitteli hänen kutrejansa ja vastasi:

-- "Martva-rukka! Keltäs sinä uskaltaisit pyytää, joll'et isältäsi... Ja miksi et minulta uskaltaisi?"

-- "Se on niin suuri asia, että sinä pahastut", -- selitti Martva surullisena.

Rannisto huomasi tyttärensä surut ja tajusi niiden syyt. Lempeällä äänellä kehotteli hän:

-- "Puhu nyt, rakas Martva!... Enhän minä sinulta mitään voi kieltää, koska sinä et voi mitään pahaa pyytää ja mikään hyvä ei ole _liian_ suurta."

-- "Niin", -- rohkaistui Martva. -- "Sinähän tiedät, että Oolavi matkustaa Pietariin. Minä tahtoisin käydä häntä tervehtimässä... Jos ei äiti tule mukaan, niin tulisi vaikka täti... Isä-hyvä", -- lopetti hän rukoilevasti.

Rannisto suuteli tyttärensä otsaa ja lausui:

-- "Sinä saat tehdä mitä haluat. Äiti ei voi tulla, eivätkä täditkään, mutta minä kirjoitan aamulla kotiopettajattarellesi, neiti Chamfortille, ja pyydän hänen tulemaan mukaasi..."

-- "Isä-kulta!... Kiitos, rakas isä!... Hyvä kultaisä!" -- riemuitsi Martva suudellen ja syleillen isäänsä. Hänen onnensa oli nyt täydellinen. Hohtava aurinko tuntui nousevan yön pimeydestä ja elämä oli täynnä iloa ja onnea.

Kun enteet alkoivat synketä yöksi.

Jo odotettiin hankiaisia. Päivä alkoi viedä voittoa yöltä, kevät talvelta. Päiväsydännä paistatti jo pikkulintu päivää räystäskourun reunalla ja taivaanlaki kadotti öisistä valohelyistänsä tähden toisensa perästä. Harakka etsi jo pesän paikkaa. Aivinakankaat valkenivat hangella. Kissa kehräsi makuullansa uneliaampana, kevätpäivän raukaisemana, ja paju pääsi urvusta kissalle.

Pietarin eräässä hotellissa istui neiti Iltamo asunnossansa, upeasti sisustetussa huoneessa. Hän oli hieman väsähtäneen, hajanaisen ja ikävöivän näköinen. Tukka oli höllästi niskan kohdalta kiinni solmittu. Väljässä puvussa, haaveilevana ja väsyneenä näytti hän kauniilta nukelta.

-- "Se on herra Tuukkala... Pyytäkää astumaan sisään", -- huudahti hän eloisana, kun palvelija ilmoitti vieraan tulon. Mieli läikähti heti iloiseksi, kuin kevätlaine, kun on päässyt painostansa vapauteen ja pulahtaa suuteloksi rantakivelle.

-- "Anteeksi, että käytän väärin luottamustanne: Uskoitte minulle salaisuutena, että nyt on syntymäpäivänne ja..."

-- "Ja Te tulitte minua onnittelemaan!" -- keskeytti lltamon huudahdus.

-- "Niin, ja näin omalla tavallani vielä... Olen niin itsekäs, että käytän hyväkseni jokaisen tilaisuuden saadakseni Teitä tavata... Seurannehan vetovoima on vastustamaton... Suvaitkaa!" -- lopetti Oolavi kumartaen ja ojentaen neiti Iltamolle siron kukkakimpun.

-- "Ai, kuinka originellia... miten kaunista!" -- huudahteli neiti Iltamo, antaen silmäyksiensä sataa onnelliseen Oolaviin ikäänkuin loistavana jalokivihohteena.

Kukkalaite kallistui hänen kädessänsä ja siitä rapisi pöydälle joukko jalokiviä, jotka olivat kylvetyt kukkiin kastehelmiksi. Neiti lltamon silmistä tulvi riemu ja ihastus. Hänen sylinsä ja koko sielunsa näytti avautuvan Oolaville. Hän huudahteli milloin minkin kielisiä ihastuksenhuudahtuksia, poimien jalokiviä ja asetellen niitä takaisin kukkien kastepisaroina palamaan. Oolavi aivan kylpi hänen ihastuneiden silmäyksiensä sulossa.

-- "No, kas niin!" -- huudahti nuori nainen työnsä lopussa, istahti ja ojentaen huolimattomasti kätensä Oolaville, joka istui sivulla, lausui:

-- "Kiitoksia, herra Tuukkala!... Ai miten kaunista, originellia!..."

Syrjäsilmäys ja loistava hymyily seurasi sanoja. Ja kun Oolavi kumartui ja suuteli hänen kättänsä, huudahti hän hämmästyneeksi tekeytyen:

-- "Ai, niin, herra Tuukkala!... Mehän emme ole tervehtineetkään... Emme varmaankaan muistaneet... Vai muistitteko Te tervehdyksen, kun tulitte?"

-- "Minä en muista mitään, kun tulen luoksenne", -- yritti Oolavi. Riemuitseva nainen keskeytti selitellen:

-- "No, mehän olemme jo niin tuttuja, että... miten minä sanoisin: mehän voimme jo _sans cérémonie_ [ilman muodollisuuksia]... ja _sans nous gêner_ [ilman ujosteluja]... Eikö niin, herra Tuukkala?" -- helisivät neiti Iltamon kyselyt ja hänen hurmaava katseensa kietoutui ikäänkuin verkkona Oolavin ympärille.

-- "Kiitos suosiostanne! Minä tosin olen omalla luvallani aina ollut kanssanne niin tuttu, että en ole mitään seuraelämän säännöistä välittänyt", -- tarttui Oolavi.

-- "Se onkin oikein! En minä pidäkään niistä kaikista turhista kursailemisista ja säännöistä... Se on niin pikkumaista... Minä itse olen hyvin vapaa ja minä pidän, kun Tekin olette vapaa... Oletteko Te nyt paljon lukenut ja tutkinut?"

-- "Jaa... no", -- tapaili Oolavi.

-- "Ei aivan paljon", -- keskeytti neiti Iltamo jatkaen: "Se onkin parempi, että on kohtalainen... Ne jotka eivät muuta tee kuin lukevat ja tutkivat, tulevat kuiviksi ja ikäviksi... En minä semmoisista kirjatoukista pidä... Minä tunnen erään kirjailijan, joka sanoi, ettei hän lue koskaan, ei yhtä kirjaa ole lukenut... Ja oi kuin hän on intelligentti ja intressantti ihminen... Hän on _niin_ intelligentti ihminen, että se on aivan ihme, miten intelligentti ja intressantti hän on!..."

-- "Mutta mitenkäs hän on oppinut?" -- kysäisi Oolavi leikillä.

-- "Hän kirjoittaa... Minähän sanoin, että hän on kirjailija. Hän kirjoittaa romaaneja ja näytelmiä ja novelleja ja kaikkea... kaikkea... semmoisia hyvin henkeviä, hyvin spirituelleja kirjoja... Teidän pitäisi tutustua hänen kanssansa, sillä hän osaa puhua kaikista elämänkysymyksistä... Eikä se kumma olekaan, kun on kirjoittanut niin paljon kirjoja. Oletteko lukenut hänen kirjojansa..."

-- "Anteeksi, en..." -- yritti Oolavi, mutta innostunut laulajatar keskeytti hänet, selitellen:

-- "No Teidän pitää lukea joku. Niissä on niin paljon elämänkysymyksiä et-tä!... Varsinkin on yksi hyvin jännittävä: Siinä kerrotaan hyvin jännittävä rakkausjuttu ja hyvin syvällisesti ja opettavasti... Hän sanoi minulle, että kirjoittaessaan ihminen oppii enemmän kuin lukiessaan... Eikö se ollut hyvin nerokkaasti ja spirituellisti sanottu?"

-- "Tietysti, sillä ei kai se muutoin olisi Teitä viehättänyt", -- naurahti Oolavi, joka nautti siitä että sai palvella ja miellytellä puhujaa lakeijana. Kaikki heidän välillänsä oli pelkkää sukupuolikiemailua ja mielittelyä. Onnellisena myönteli Oolavi todeksi jokaisen hulluttelun, joita neiti Iltamo muutoin puheli tosissansa, kuten nukke. Neiti Iltamo innostui:

-- "Siksihän kaikki kirjailijat ovatkin nerokkaita ja syvällisiä ja semmoisia... semmoisia...no: tietävät paljon, kun taas ne, jotka vain lukevat, tulevat kuiviksi, eivätkä osaa puhua elämänkysymyksistä... Minusta on kirjoittamalla saatu tieto ja sivistys paljo... paljo... paljo syvällisempää, kuin kuiva lukusivistys... Se on hyvä, että Te ette uppoa kokonaan kirjoihin, vaan tutkitte elämää. Minä aivan nautin Teidän puheistanne ja seurastanne..."

Oolavia se tunnustus hiveli. Puhuja heitti häneen salavihkaisen tutkivan silmäyksen, löyhytteli kasvojansa ja lisäsi yht'äkkiä, ikäänkuin tehdäkseen puheeseen pienen, mutta sopivan poikkeuksen:

-- "Ai... _à propos_ [kesken puheen]. Suomessahan on myös ilmestynyt kirjailija, joka on kirjoittanut suuren... suuren kirjan... Harhama, vai mikä hänen nimensä on?... Hän mahtaa olla hyvin viisas, kun on kirjoittanut suuren kirjan... Ettekö Tekin usko, että hän on hyvin viisas, kun on suuren kirjan kirjoittanut?"

-- "Kyllä... kyllä minä uskon", -- tapaili Oolavi hymyillen. Hän ei pitänyt väliä siitä, _mitä_ neiti Iltamo puhui. Hän oli huvitettu kaikesta mitä nuori nainen teki tai puhui. Neiti Iltamo huudahti myönnytykseen:

-- "Se on hyvä, että Te pidätte intressanteista ihmisistä... Minua miellyttää, kun Te niistä pidätte..."

Hän heittäytyi sohvan selkämää vastaan huolettomana, rentona, ja viskasi taas hurmaavan silmäyksen Oolaviin, ja onnellinen mies aivan upposi sen loistoon ja viehkeyteen. Heidän silmäyksensä kohtasivat toisensa ja molemmat naurahtivat avoimesti, tuttavallisesti, kuten kaksi, jotka kietovat toisiansa, ovat valmiit toisillensa, mutta haluavat vielä jatkaa viehättävää leikittelyänsä, jonka tarkotus ja tulos on heille ollut selvä jo alusta pitäen. Elämän ilkeä ivanäytelmä oli täydessä menossa.

Kun Oolavi oli jo poislähdössä, tuli ruhtinas Karavajefin loistavapukuinen lakeija ilmottamaan, että hevoset odottivat.

-- "Aa!... _Mon Dieu!_ [Jumalani!]... Minä aivan unohdin... Hyvä on... puolen tunnin päästä", -- huudahteli neiti Iltamo. Ja Oolaville hän selitteli:

-- "Ruhtinas Karavajef pyysi saada lähettää minulle hevosensa ajelua varten..."

Oolavi oli vaiti. Mustasukkaisuus nosti hänessä päätänsä yhtenä leimahduksena. Mitään huomaamatta jatkoi neiti Iltamo:

-- "Hänet esiteltiin minulle teatterilämpiössä Faust-näytännön jälkeen... Hän on semmoinen... en minä hänestä pidä..."

Oolaville se ilmotus oli pieni lohdutus. Hän paloi mustasukkaisuudesta. Neiti Iltamo selitti edelleen:

-- "Toissapäivänä... vai koska se oli... hän esitteli minut äidillensä ja äiti kutsui minut vastaanotolle... tai ilmoitti, että heidän vastaanottopäivänsä on torstaina... Tiedättehän, että sillä lailla aina kutsutaan... No, niini... Ja sitten pyysi ruhtinas -- semmoinen nuori poika vielä -- saada lähettää hevosensa ja lakeijan minun käytettäväkseni... Kuten sanoin, en minä hänestä pidä..."

Oolavi oli kateutta täynnä. Neiti Iltamo kysyi äkkiä:

-- "Onhan Teillä, herra Tuukkala, omat hevoset?"

Oolavi huomasi, että neiti Iltamo piti sen luonnollisena, tapaan kuuluvana. Hän ei tahtonut jäädä nolatuksi ruhtinas Karavajefin rinnalla. Hän tiesi olevansa rikas. Ja jos hänellä nyt ei vielä ollutkaan omia hevosia, tiesi hän rahalla saavansa ne muutamassa hetkessä. Hän teki päätöksensä ja vastasi päättävästi:

-- "Kyllä... On omat hevoset... Saanko lähettää ne käytettäväksenne?..."

-- "Oi kuinka Te olette kohtelias... Kiitoksia, herra Tuukkala!... Millä minä voin palkita?" -- riemuitsi neiti Iltamo vastaukseksi.

-- "Palkitseminen on minun puolellani", -- yritti Oolavi.

-- "Oi... Ei... ei... ei... ei!" -- katkaisi neiti Iltamo jatkaen: "Minä olen Teille niin kiitollinen... niin kovin kiitollinen... Sanokaa millä minä voin osoittaa..."

-- "Suosiotanne", -- keskeytti Oolavi.

Molemmat naurahtivat merkitsevästi.

-- "No, suosiotani sitten", -- myönsi neiti Iltamo päätänsä nyökäyttäen ja vallattomasti hymyillen. Oolavi vastasi:

-- "Sillä, että sallitte minun tulla mukananne ajelulle huomenna..."

-- "Minä pyydän Teitä", -- vakuutti Iltamo näyttelijättären eleillä. Kun hän sanoi jäähyväisiä, olivat jo kaikki kursailut pois jääneet. Käsi puristi kättä tuttavallisesti ja viipyi kauvan kädessä, ja mitä ei vielä suu ottanut sanoaksensa, sen puhuivat silmäykset. He erosivat. Nuori nainen lähti ajelulle ja mustasukkainen ihailija loistavaa hevosparia ostamaan.

* * * * *

Huomispäivänä leijailivat tyynellä taivaalla valkeat pilvet. Hiljallensa putoilivat lumihituset, yksi siellä, toinen täällä. Tuskin huomasi lunta satavankaan. Leijailihan vain lumihituja kuin ilman koristuksena.

Hotellin oven edessä odotti Oolavin komea parivaljakko. Uljaat hevoset päristelivät ja puistelivat päätänsä ylpeästi. Komea kuski viihdytteli niitä viheltelyillä ja ohjaksilla, ja loistavapukuinen lakeija seisoi odotellen isännän tuloa.

Ovi avautui. Kumartelevat hotellin palvelijat saattoivat silkissä kahisevaa neiti Iltamoa ja Oolavia kadulle asti. Lakeija hyöri ja kiirehti, autellen milloin neiti Iltamoa, milloin Oolavia itseänsä. Hotellin ovenvartija puuhaili hänellä apuna.

Jo oli lakeija paikoillansa. Kuski vihelsi ja ylpeä hevospari alkoi ravata pitkin Morskaja-katua, kääntyi sieltä takaisin, juoksi vinhaa vauhtia Newskiä pitkin ja kiersi Hovirantakatua myöten Kameno-Ostrowskin prospektille. Hurjina syöksyivät ne siellä kaikkien muiden ohi. Kuski komenteli ylpeällä äänellä edellä ajavia oikealle, hilliten nuolena kiitävän hevosparin lentoa. Koko matkan katselivat ajelulla olevat uutta tulokasta, jonka hevoset olivat ylpeämmät kuin kenenkään muun, ja lakeija ja ajopelit muistuttivat rikkaan ruhtinaan ajopelejä. Nuori laulajatar nautti onnestansa, ylpeili Oolavista ja sen hevosista yhtä paljon kuin hatustansa ja omasta puvustansa.

Vastaan ajoi nuori mies, komealla parilla hänkin, ja tervehti nopeasti ohi kiitävää neiti Iltamoa.

-- "Ruhtinas Karavajef... Minä en hänestä pidä", -- lausui neiti Iltamo. Oolavin koko olemuksen täytti riemu. Hän oli varma, että ruhtinas Karavajef oli kääntynyt taaksensa katselemaan ja kadehti hänen onneansa.

Mutta kun hän iltasilla istui kotonansa, täytti taas joku ilkeä tunne hänen olemuksensa. Hän laski menojansa ja huomasi, että Tuukkalan pankkitalletukset olivat jo huvenneet yli seitsemänkymmentä tuhatta markkaa. Kylmä hiki nousi hänen otsallensa ja hän oli kykenemätön mitään päättämään tai mitään ajattelemaan. Hän tunsi olevansa kuiluun vajoamaisillansa.

Silloin sai hän iltapostin ja sen mukana Martvalta kirjeen, jossa Martva ilmotti tulevansa Pietariin. Vaistomaisesti tunsi hän silloin, että Martvassa oli enää pelastus ja hän huudahti epätoivoisena:

-- "Rakas Martva! Tule pian!"

* * * * *

Oli taas kulunut muutamia päiviä. Vierevä tie vei kulkijaa yhä etemmä.

Oolavi saattoi hevosillansa neiti Iltamoa hänen asuntoonsa. Kepeästi, aivan höyhenenä, hyppäsi saatettava nainen maahan, nyökkäsi jäähyväisensä, heitti huumaavan silmäyksensä ja lausui:

-- "Te tiedätte minun vastaanottoaikani: Teitä varten aina..."

Hän katosi aivan livahtamalla. Oolavi käski ajaa kotiin.

Kun hän oli jonkun matkaa ajanut pitkin Newskiä, pysähdytti hän hevoset, nousi kävelemään ja käski kuskin ja lakeijan ajaa yksin kotiin. Hän itse käveli jalkaisin.