Part 11

-- "En tietysti", -- vastaili Martva ajatuksissaan, eläen kokonaan taivaallisen runouden puhtailla mailla.

-- "Sinä vastasit oikein. Ja miksi et?" -- jatkoi pappi.

-- "Siksi että se maine oli _toisen_, eikä sen jolta anteeksi pyysin", -- selitti Martva.

-- "Siinäkin vastasit oikein. Mutta kenestä ja kenen on sinun henkesi ja sielusi?" -- jatkoi innostunut Jumalan palvelija, itse valmiiksi vastaten:

-- "Se on Jumalasta ja Jumalan. Mutta jos sinun sielusi on Jumalasta, voivatko ihmiset olla sen herroja? Voivatko he siitä tiliä vaatia, tai sille anteeksi antaa?"

-- "Minä ymmärrän", -- nyökäytti Martva rauhallisena. Pastori Aamusto selitti edelleen:

-- "Kaikki se, joka koskee ihmishenkeä, sen syvintä rauhaa ja korkeinta olemusta, on meidän tehtävä Jumalan edessä, sillä Hän ainoa on korkein rauha ja anteeksiantamus. Jeesus ei ole siinä hengessä koskaan käskenyt ihmisiltä anteeksi pyytämään, vaan ainoastaan sopimaan niiden kanssa. Sillä olisiko kuka ihminen voinut anteeksi antaa syntiselle vaimolle, joka fariseuksen huoneessa voiteli Jeesuksen jalat kalliilla voiteella? Olisiko kukaan ihminen voinut hänelle rauhan antaa ja olisiko ollut ainoatakaan, jolta hän olisi voinut anteeksi pyytää?"

Tuokiossa oli loihdittu Martvan eteen portto, joka on silmänräpäyksessä kohonnut loasta yleväksi, suureksi ihmishengeksi, loistaen taivaallisen runouden vaippaan puettuna ruhtinattarena, ylempänä satoja miljoonia, jotka kerskailunsa keskellä matelevat maassa himoissa ja aistillisuudessa samalla tavalla eläinten hengen kanssa. Martva käsitti silmänräpäyksessä jumalallisen anteeksiantamuksen, sovituksen, katumisen ja puhdistumisen suuruuden ja runollisuuden. Hän käsitti nyt sen ainoan tien, jolla ihmishenki voi suureksi ja yleväksi yletä. Kaikki maallinen runous kutistui hänen silmissänsä jumalallisen runouden rinnalla rekilauluiksi ja renkutuksiksi. Inhimillinen sovitus alentui jumalallisen sovituksen rinnalla sirkustempuksi. Ajatuksissansa, viattoman tytön äänellä kuiskasi hän:

-- "Minä luulen nyt käsittäväni jumalallisen anteeksiantamisen suuruuden ja ihmishengen yhteyden ja suhteen Jumalan kanssa."

-- "Silloin", -- innostui pastori, -- "olet aina löytävä rauhan. Siinä: Jumalan jalkoihin laskeutumisessa ja yhteydessä Jumalan kanssa on se osa, jonka Maria oli valinnut, samoin kuin syntinen vaimokin, jota ei _voida_ ottaa pois. Se on niin suuri 'osa', että sitä ei mikään maailmassa korvaa."

Hän nousi ylös, käveli ja kysyi:

-- "Sillä jos sinä olet rauhaton, tunnet erehtyneesi, onko sinulle mieluista mennä avaamaan itseäsi maailman ja ihmisten raa'an pilkan edessä?"

-- "Oi! Älkää kysykö sitä!" -- huudahti Martva.

-- "Jos sinulla ei silloin olisi Jumala, jonka edessä voit särkyä, virkistyä ja sovittaa kaikki, eikö elämäsi olisi toivoton?" -- lisäsi pappi.

-- "Kyllä minä sen nyt ymmärrän", -- myönsi Martva puoli-itseksensä. Hänellä oli kaunis ja valoisa käsitys ihmisistä, mutta juuri viime päivinäkin oli hänellä ollut jotain, jota hän ei olisi hennonnut heille paljastaa. Ja hänen surunsa eivät kumminkaan olleet muuta kuin puhtaan neidon suruja, sulhasen runollista ikävää. Niillekin oli hänestä ihmissilmä liian raaka.

Nuori pappi istahti ja jatkoi;

-- "Ihmishenki on niin ylevä, että ainoastaan jumaluus, sen alkulähde, voi sitä tyydyttää. Avaruuskin ja tähdet ovat sille vähän. Minä sanon sinulle: ei ole ollut eikä ole pakanakansaa, joka korottaisi esimerkiksi äärettömyyden Jumalaksensa, sillä sekin on siksi liian pieni, koska ihmishenki janoaa suurta Henkeä. Jos pakanat palvelevat puuta tai aurinkoa, eivät ne sitä itseänsä palvele, vaan uskovat siinä asuvan Jumalan hengen. Niin suuri on ihmishengen jumaluuden kaipuu ja tarve."

Ja Martva tunsi taas sen tarpeen. Se näkyi hänen kaihoisista silmistänsäkin.

Pastori Aamusto lisäsi:

-- "Oikea ihmishenki on myös niin hieno, arkaluonteinen, että ainoastaan Jumala kelpaa sille siksi, jonka puoleen se voi suruissansa kääntyä. Ainoastaan jumalallinen runous voi tyydyttää ihmishenkeä... Kaikki muut runot ovat oikealle ihmishengelle maantielauluja..."

Martva istui rauhallisena kuin hurskas nunna. Taivaallinen runous täytti hänen sielunsa. Hän unohti hetkeksi ikävänsä, jolla hän Oolavia kaipasi. Hän rauhottui, kuin olisi hän istunut Mariana Jeesuksen edessä. Melkein lapsen ilolla lausui hän:

-- "Niin... Minä olen nyt taas aivan levollinen..."

-- "Silloin" -- vakuutti pappi -- "olet sinä Mariana hyvän osan valinnut. Sinä olet asettunut Jumalan yhteyteen ja siitä yhteydestä helähtää pois-ottamaton osa: mielenrauha, sillä ihmishenki on siiloin päässyt kotiinsa, jossa se rauhottuu kuin matkalta palaava lapsi, joka väsyneenä saapuu kotimökille ja laskeutuu levolle äidin valmistamalle tutulle vuoteelle."

Elämä alkoi vaaleta Martvalle joulun aatto-illaksi, jolloin väki on pukeutunut puhtaisiinsa, kuuset ovat kynttilöitä täynnä, kuusen juuret joulu-ukkoja, tähdet palavat taivaalla ja joka aholla makaavat Betlehemin paimenet, heräten enkelilauluun, joka hymisee ylhäältä taivaan tähtiliinalta. Herttainen katse kävi haaveilevaksi, poskelle levisi rauhanpuna ja lämpö. Ikäänkuin itseänsä moittiakseen lausui hän:

-- "Se on kummaa, että ihminen ei voi olla erehtymätön... Sillä tietysti minä olin erehtynyt, koska tarvitsin rauhottumista..."

Nuori pappi katseli häntä kuin Mariaa Jeesus ja selitti hänelle:

-- "Ei ihminen _voi_ olla erehtymätön. Erehtymättömiä ovat ainoastaan Jumala, joka on erehtymätön oman olemuksensa pakosta, ja luonto, eläimet, kasvit, kivikunta ja maailmanjärjestys, jotka ovat erehtymättömiä, koska ovat orjina sidotut kukin oman lajinsa ja sukunsa lakeihin. Eläin ei voi tehdä muuta kuin mitä sen laji- ja sukulaki sille säätää, samoin ei kasvikaan. Ihmishenki on ainoa vapaa, ainoa jolle Jumala lausui: 'Syö vapaasti!'... Siksi on ihminen ainoa erehtyvä, ainoa, joka tarvitsee sovitusta Jumalan kanssa..."

Rannisto tuli vaimoinensa huoneesen ja kohta muukin väki. Joulukuusi loisti kirkkaana, palavat kynttilät kukkina oksilla. Joulu-ilo oli taas ennallansa. Mieli kepeänä kesäautereena puuhaili Martva tehtävissänsä kuin pienenä tyttönä. Hän tunsi olevansa Sen sylissä, joka oli Oolavinkin turva ja siksi oli hän taas rauhallinen ja unohti ikävänsä ja pahan-enteet.

Kun hän huomen-aamulla ajoi kirkkoon, avautui hänelle maailma loistavana, tähtikiteisenä taivaan ulappana. Mieli oli reipas. Kulkuset soivat iloisesti ja tutut saaret kertoivat hauskoja lapsuuden muistoja. Kuuset tuntuivat todellakin olevan täynnä joulukynttilöitä ja hän kiitti siitä Oolavin toivotuksia ja luvatuita rukouksia.

Hevonen juoksi nopeasti, saari vilahti ohi saaren perästä. Kohta solui reki kirkkokoivikon läpi ja hänen eteensä avautui talven ja koko vuoden runollisin kukka, runojen runo ja kukkien kukka: metsän keskellä tulissansa hohtava joulukirkko, jonka tornista kirkas kellonsävel irtausi ja levisi jäiseen ilmaan väristen, samalla kun ylhäällä pimeydessä tuntuivat enkelit veisaavan kunniaa Jumalalle.

Martva meni vanhaan penkkiinsä. Siinä lupasi hän vielä kerran, ettei luovu Jumalasta milloinkaan. Siinä rukoili hän ja uudisti lupauksensa, urkujen soidessa ja ihmisten veisatessa runoista puhtainta ja ylevintä: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!"

Vaan uusia pauloja elämä punoi.

Lempi laitteli paulojansa. Mies etsi niitä pauloja. Hän etsi niitä, itse niihin mennäksensä. Metsissä puhkesivat lemmenkukat, kuihtuvimmat kukkasista. Lehto laitteli runoa, näkymätön käsi punoi siitä elämänrihmaa ja neito kuunteli jo lemmen käen kukkumista.

Neiti Iltamolla oli ollut onnen ilta. Hän oli laulanut lumoihin huoneen täyden kuulijoita... Nyt istui hän huoneessansa yksin, istui ja ajatteli... Hänen korvissansa humisi vielä hyvähuutomyrsky: soittojen soitto, korvan kaikkein suurin nautinto... Hän kuunteli sitä haaveissaan, nautti siitä, juopui ja vaipui hiljaa onnenmaailmaan.

Hän istui kauvan, oli onnellinen, nautti suuruudestansa, ihaili kauneuttansa... Viimein siirtyi silmä kauniiseen kukkalaitteeseen, jonka hän oli äsken Oolavilta saanut... Outo tuli leimahti silloin hänen povessansa... Hän näki nuoren miehen kauniit kasvot, näki ryhdin, miehekkyyden, jalouden.

Ja silloin alkoi pieni lemmentunne leimahdella neidon povessa... Sydän värähti... silmä sumeni... Hän näki nuoren miehen avut nyt jo paljon kauniimpina kuin koskaan ennen: lemmenliekki värjäili ne jo hohteellansa. Hän näki ne kauneina, koska silmissä oli jo lemmenkaihi...

Hän mietti. Lempi syttyi sekä sammui... Lemmen kaunis perhosparvi istahti jo häneen hetkiseksi... istahti kuten aina kauniiseen kukkaan... Kepein mielin karkotteli hän sitä luotaan... karkotteli ja kutsui takaisin taaskin... Hän leikki lemmen kanssa kuin olisi se ollut arka kaunis perho... Hän nautti leikistänsä... toivoi, että se jatkuisi vielä ja huvittaisi häntä aamuun asti... Miettiessään, onnen huumaamana, nukahti hän vihdoin onnen-uniin.

Silloin joutui hän unelmiensa viemänä niille maille, mistä olivat unelmat kotoisin. Hän joutui Harhasaaren lemmenmaille.

* * * * *

Harhasaaressa pukeutui jo päivä purppuraansa, metsä lemmenrunouteensa. Vuoria punasi hohde, laaksoissa lymyili hetken kestävä kaunis onni ja vesillä välkkyivät oudot, ihanat valot.

Jo eli neiti Iltamo niillä lumojen mailla, illan mietteet mukanansa, oppaana mieliteot, tienviittoina omat salaiset intohimot... Hän näki siellä maineen ja hyvähuudot, imartelut ja kaiken kauniin kovaksi kallioksi muuttuneina... Se kallio kohosi iltaruskon värisenä, runokauniina... Se tarjoutui hänelle onnen perusteeksi, peruskiveksi, joka kestää kaikki myrskyt... Se vuori nousi puiden vehreydestä kuin päivänpuna, joka hohteellansa huikaisee ihmissilmän kokonaan...

Harhasaari oli lumoa täynnä... Nuori nainen huumautui onnestansa... Utukuvavuori kohosi lujana, loistaen punakirkkaudessaan... Silloin lausui Perkele hänen takanansa:

-- "Hän antoi minulle unelmansa ohjaksiksi... Se näkymätön ohjas onkin luja... _Minä_ olen hänet tänne Harhasaareen ohjannut taaskin hänen unelmillaan... Hän saa nyt hiukan auttaa Harhamaa..."

Hän vihjasi. Kauneus koristautui silloin kukkasiinsa, seutu runoliinoihinsa... Käki kukkui suunsa parasta... Lintu säesti sitä kielensä kaikkein kauneimmalla... Ilma oli punahämyä, saari satua täynnä. Iltaruskoisen vuoren kukkulalle ilmestyi silloin hänen kaunis enkelinsä... Se loisti siellä valkopuvussansa punavuoren kauniina koruna... Sievillä vuorenkielekkeillä istui joukko pikku enkeleitä, sinne tänne siroteltuina, vuorien kauneiksi kukkasiksi... Ne soittivat harpuillansa... Soitto hymisi suloisesti... Vuoren huipulla lauloi enkeli sen säestyksellä:

"Oi miksi, lemmen kukkanen, et puhkea jo... miksi? On lempi vaan, mi ainiaan voi tuoda onnen maailmaan."

Neiti Iltamon mieli värähti... Kaunis lempi syttyi laulun sanoista... Laulu jatkui ihanana:

"Siis nuppulehdet auki jää ja puhkee kukkasiksi, kuin iltarusko puhkeaa sinestä taivaisiksi runoiksi maan! Jo murheissaan nyt neito oottaa kukkaistaan.

Kun lemmenkukka puhkeaa, se kaiken hopeoipi: taivaaksi muuttuu koko maa ja onnenkannel soipi, ja hellimpiin suudelmiin nukahtaa neito, unelmiin."

Lempi ja runous tekivät tehoa... Se kaunis laulun hyminä sekottautui Harhasaaren lumouksiin... Vuoren hohde, laulu ja saaren lumot sulautuivat yhdeksi loistavaksi unelmaksi... Se unelma levittäytyi taikamaisemana... Kaikki oli lemmen runoutta tulvillaan... Kaikkein hellin lemmensoitto säesti armainta soidinlaulua... Kaikki uinui armaudessa... Kaikki väsyi, kaikki kaipasi... Kaunis, hymyilevä lemmenmessu lumosi mielen... Herkät lemmenkielet alkoivat silloin värähdellä neidon povessa... Hän tunsi jo oudon tulen...

Jo vierähti mieli surulliseksi... Se suru oli kaunista lemmensurua... Hyräillen lemmenmessun säveleitä istahti hän lemmenlähteen luo... Lähteen silmäkkeestä kurkisteli hän nyt sulhasen kuvaa... _sen_ sulhon, jota oli toivonut... ikävöinyt... uneksinut... Hän katsoi kauvan... pettyi... Sulhasen kuva ei ilmestynyt... Murhe täytti mielen, suru silmän... Alkoi kaunis kaipaaminen...

Silloin lähestyi häntä Perkele kulkijana... Se istahti lähteen luoksi ikäänkuin ei olisi huomannutkaan Iltamoa... Mietteissään sekä muka väsyneenä hän istui siinä, kunnes Iltamo kysyi häneltä ihmeissänsä:

"Kah, vieras!... Vanha, murheellinen mies!"

_Perkele_ (muka havahtuen):

"Anteeksi, neito!... Häiritsenkö ehkä?... En ennen huomannut..."

_Iltamo_ (herttaisena):

"Et ollenkaan sä häiritse!... Vaan miten ihmeen lailla sa tulit, kun en huomannutkaan sitä?..."

_Perkele_ (vaatimattomana):

"Ken huomaisikaan minun tuloani! Ma aina kuljen vaatimattomana..."

_Iltamo_ (osanotolla):

"On oikein se!... Mä myös oon vaatimaton. Vai enkö ole?"

_Perkele_ (tarkastellen):

"Minun mielestäni et ollenkaan: Nääs, sulla kauneutta on enemmän kuin kellään muulla..."

_Iltamo_ (ihastuneena):

"Kuinka sanoitkaan?"

_Perkele:_

"Anteeks', että ehkä siinä ma lausuin loukkauksen. Mutta aina oon suorasuinen, loukkasi tai ei."

_Iltamo_ (lohdutellen):

"Ma siitä pidän... Moinen suorasuisuus minua miellyttää... Ma puolestani oon myöskin hyvin... hyvin suorasuinen ja vihaan turhuuksia... Huomasitko, ett'en oo turhamainen?"

_Perkele_ (väsyneen näköisenä):

"Sitä hyvää -- turhuutta tarkotan -- ma luulen, sulla sen verran on, kuin sitä tarvitsee jokainen nainen koristukseksensa... ei enempää, ei myöskään vähempää... Halk' asian mä aina sanon näin..."

_Iltamo_ (hyvillään):

"Ai, kuinka suora!... Mutta sano vielä, pukeeko mua pieni turhamaisuus?"

_Perkele_:

"Niin mainiosti!"

_Iltamo_ (ihastuneena):

"Se on hauska kuulla!... Sinulla varmaankin on hyvä maku... Vaan entäs muille: pieni turhamaisuus sopiiko mielestäsi?"

_Perkele_:

"Mainiosti! Kauneuden jälkeen turhamielisyys on naisen suurin kaunistus. Ei naista kaunista hyve... vaan se rumentaa..."

_Iltamo_ (oudostellen):

"Ai, miten sanot!... Ensi kertaa kuulen sun ikäisesi suusta tätä!... Eikö siis hyve sovi mulle ollenkaan? Se ois niin ikävää!"

_Perkele_ (tarkastaen Iltamoa):

"Ei miehen hyve naiselle sovi, Mutta naisen hyve sinua kaunistaa."

_Iltamo_ (keskeyttäen):

"Niin, eikö totta!... Miesmäiset naiset ovat aina... miten sanoisin... Miten sinä sanot?"

_Perkele_ (vastaten):

"Rumat."

_Iltamo_ (myöntäen):

"Niin minustakin... Mitä mielestäsi on naisen hyve?"

_Perkele_:

"Siihen kuuluu kaikki, mi tarpeellist' on lemmen asioissa, kuten on: kaunis arastelu, sekä iloinen nauru, taikka pieni suru, ja mielipaha, sekä teeskentely, ett'ei hän muka vielä mitään tiedä... ei muka tiedä, eikä ole kuullut, mitenkä lempi loppuun lauletaan..."

_Iltamo_ (hämmästyen):

"Sä tiedät kaikki naisten salaisuudet!... Tarkoitan: tunnet naisten siveys-opin..."

_Perkele_:

"On pakko minun tuntea ne, koska ma kuljen aina naisten asioilla."

_Iltamo_:

"Mitenkä?... Sinä naisten asioilla! Urkitko sinä pikku _intrigue'ejä_ [juonia]... käyt muotikaupoissa... ja tiedustelet semmoista... kaikenlaista... tiedäthän sä?"

_Perkele_ (salaperäisenä):

"Ne asiat saa nainen itse hoitaa! Ma autan häntä lemmen-asioissa... ensiksi niihin, sitten niistä pois..."

_Iltamo_ (ihastuneena):

"No sepä hauskaa!... Mutta millä lailla sä siinä autat?"

_Perkele_:

"Minä ennustelen. Ja kenen kelle ennustan, niin varmaan se ansaan lentää, sekä siihen jää. Myös jokaiselle haluttunsa annan."

_Iltamo_ (haltioissaan):

"En moista noitaa ennen ole nähnyt!... Vaan etkö myöskin mulle ennustaisi?"

_Perkele_:

"Kernaasti teen sen... Koskaan apuani en kiellä siltä, joka pyytää vain."

Nuori nainen riemastui... Hän muisti Oolavia... Nyt oli hänelle tullut noita lemmen paulan punojaksi... Hän rukoili Perkelettä ennustamaan hänelle hänen haluamansa... Perkele otti harpun, soitti sillä ja lauloi lemmenlähteen luona:

"Kuohahda, vesi lemmenlähteen, sekä salat ilmi tuo; ja nouse kupla, onnen tähteen nyt meidän katsahtaa sa suo! Vaan älä pettää koita! Nyt, harppu, hiljaa soita, kun kupla kohoaa! Onnea runsaasti jaa, nyt lähde kuuluisa! Näytä sulhoista _paras_ ja täytä lemmellä neitosen povi! Vanhaksi piiaks' ei sovi kaunista neitosta heittää... Nyt täytyy sun, lähde, jo keittää lemmenjuoma!... Nyt nousta saa mies, jota tuhannet rakastaa!"

Soitto soi somasti... Laulu suli saaren lumoihin... Lähteestä nousi silloin kaunis höyry... Se kulki pilvekkeenä kauvemmaksi... satusaaren koristeeksi... Siellä hajottautui se, ja sen hävitessä ilmestyi sinne Oolavi, se toivottu sulhanen... Se kulki siellä kuin kuninkaanpoika, punainen kaunis vaippa hartioilla... Nuori nainen oli nähnyt odottamansa ja huudahti hämmästyneenä:

-- "Oolavi!... Oi, Oolavi... Minä juuri häntä ajattelen..."

Kaikki kaunistui... Saari somistui... Perkele loihti pienen lemmenkuumeen neidon silmään... Kaikki näytti silloin ihanalta, niinkuin kuulu tiedonpuu: Mies oli kaunis, miehekäs ja hieno... Sen jokainen liike oli arvokkuutta, ääni hellyyttä, katse viisautta... Jokainen sormen liikahduskin oli sankaruutta... Ihmeissään huudahteli nuori nainen:

"Ai, miten kaunis hän on!... Katso, kuin astuu arvokkaasti!... Entäs viitta miten on hartioille heitettynä!..."

_Perkele_ (kavalasti):

"Hän myös on vielä _puhdas_ nuorukainen!"

_Iltamo_ (riemastuneena):

"Voi, kun sa olet hyvä!... Kaikki salat sa sanot mulle!... Hän on ihmeen puhdas!"

_Perkele_ (yhä kavalampana):

"Ja sitä paitsi miesten rikkaimpia!..."

_Iltamo_ (ihastuneena):

"Se onko totta?"

_Perkele_ (vakavana):

"Vanha mies ei osaa valhetta eikä turhaa puhuakaan..."

Hän loihti nuoren naisen nähtäviksi Tuukkalan rikkaudet: sen viljelykset, karjat, kartanot, sen rahakaapit ja suuret torpparikylät, jotka ympäröivät loistavaa taloa. Niitä osottaen lausui suuri kiusaaja kavalana:

-- "Hän kauniin Litvan maita hallitsee, kun isä kuolee..."

Ihastuksen vallassa huudahti Iltamo siihen:

-- "Niinkö... Sitä en ennen tiennyt... Hän yhä kaunistuu ja hienonee!..."

Lemmen runo jatkui... Kauneimmat lemmen kanteleet jo soivat... Harhasaaren taustalle ilmestyi kaunis näky: rikas, ihmeen kaunis Litva... Sen kuninkaana hallitsi nuori, upporikas mies: uneksittu Oolavi... Se näky herkytteli neidon mieltä... Jo unehtuivat maineen punavuoret... Ei soinut enää korvissa maineen hivelevä pauhu... Mietteissänsä lausui hän puoliääneen:

"Ma olen onneton, jos Oolavia en saa... Jos mua joku auttaa voisi!"

_Perkele_ (lumoavalla äänellä):

"Ei kaunis nainen toisten apuun koskaan saa turvautua. Kaikki lemmen aseet on sulla itselläsi, käytä niitä! On sulla kauneus, nuoruus sekä vielä kultaiset renkaat... jalokivet... rimpsut, lisäksi vielä koru, jot' ei aina oo neidon myötäisissä: _maine_ on."

_Iltamo_ (ihastuneena):

"Ai tosiaan!... Mä itsekin jo usein oon sitä ajatellut..."

_Perkele_ (lumoavasti katsoen):

"Maineen vuori... tuo, joka tuolla hohtaa punaisena... on oiva jalokivi neitosella..."

_Iltamo_ (kiitollisena):

"Sa olet viisas."

_Perkele_:

"Käytä aseitasi siis niin kuin pitää. Mainetta jo sulla on yksi jalokivi-kaulanauha... Se riittää myös!"

_Iltamo_ (kiihkoisena):

"Ma olen samaa mieltä. En siinäkään ma ole turhamainen: en kokoo liian paljon koristeita... Kunhan on pari, kolme muuttokertaa... se riittää jo... Vai eikö riitä?"

_Perkele_ (vakuuttavasti):

"Riittää. Jos mitä puuttuu, sulhasesi lisää... Ma naisena en korujani laulais äänellä kokoon... Pikku silmän-isku on niitä saada ihmeen hyvä haavi... Se miehen markat irti hellittää... Nyt heitä siis jo taide vähemmälle ja leiki lempeä... Ei maineenvuori oo elämässä nautittavaa mannaa... Ken _täällä_ tahtoo syödä, tarttukoon ajoissa lemmen herkkuun."

_Iltamo_ (lumottuna):

"Sitä samaa ma juuri ajattelin... Neuvoistasi nyt sua kiitän... Palkitakin sua ma tahtoisin... Vaan mitä antaisinkaan..."

_Perkele_:

"Ma olen aina vähään tyytyväinen... Jos jotain vanhaa... olematontakin saan -- tyydyn siihen. Moni mulle lupaa sielunsa vain..."

_Iltamo_ (ihmeissään):

"Ai, kuinka vähään tyydyt."

_Perkele_:

"No mitä tehdä!... Sitä koruansa ei nainen näyttää voi. Siis minullehan se joutaa... Muita koristuksiansa en raaskisikaan ottaa..."

_Iltamo_ (hilpeänä):

"Mutta sielu on nykyään jo muodista pois jäänyt... Sanotaan, ettei sitä olekaan... Mihin sä käytät vanhamuotisia koruja... sieluja?..."

_Perkele_:

"Mä kerään niitä kuin ihmishullutusten jäännöksiä..."

_Iltamo_ (iloisena, ivaillen):

"Ai! Sull' on ehkä antikvariati... Myös minun mielestäin on hullutusta se 'sielu'... sielunhoito on jo vanha... muodista mennyt... Muotiasioita nyt ovat _liaison'it_ [suhteet]... _sport_ [urheilu]... ja _high life_ [ylhäinen elämä], _hygienia_ [terveydenhoito]... spiritismi, sekä ihailu runoniekan, maalailijan ja ennustajan. Vai on sulla moinen siis antikvariati!"

_Perkele_ (viisaana):

"Suuri onkin."

_Iltamo_ (huolettoman hilpeästi):

"No, minun sieluni saat ottaa sinne..."

_Perkele_:

"Nöyrästi kiitän!"

_Iltamo_ (iloisena ilveillen):

"Mutta muista panna se kultakehykseen."

_Perkele_:

"Sen ympärille ma sovittelen voitonseppeleeni!"

_Iltamo_:

"Ai miten hieno maku sulla on!"

Elämänpuu puhkesi silloin täyteen kukkaansa... Suuri henki loihti Harhasaaren häälumot nuoren Iltamon nähtäviksi... Litvan maat hymyilivät yhtenä runona kesä-illan hämyihin peittyneinä... Keskellä niitä nousi uljas linna... Sen kuninkaana istui jo Oolavi... Orjajoukko kiskoi hänelle rikkautta maasta, soista, vesistä, jopa vuoristakin... Linnaa ympäröivät ihanat puistot, joissa lahorastas kilpaili satakielen kera laulannassa... Käkipari kukkui vaaran koivikossa säestäen kilpailua kukunnallaan... Se'es päivä paistoi... Maa kantoi kukkakuormaa... Herkullinen tuoksu täytti Ilman ja puiston siimeksestä kuului kaunis lemmenlaulun hyminä... Siellä odotti häntä onni... Häälaulu soi somasti... Sulhasen syli odotti... Häärunous peitti kaiken... Hänen edessänsä hohti kaunis elämänpuu, jonka oksalla riippui lempi kauniina hedelmänä... Se lempi oli ihana nähdä ja suloinen antamaan iki-onnen...

Silloin himmeni maineen punavuori kokonaan... Nuori nainen janosi _lempeä_... Hän kääriytyi kauniisiin hää-yön unelmiin... Lemmen käet kukkuivat, sen paulat punoutuivat... Kaikki muu unehtui... Kiihtyneenä, lamautuneena huudahti jo nuori nainen:

-- "Minä annan kaikkityyni Oolavista!... Minä tahdon _hänet_... hänet enkä muita..."

Kun elämänongelmat alkoivat kupliksi kevetä.

Varpunen värisi, pieni siipi kylmänsuojana. Aurinko hohti kylmänä pakkasen pyöränä.

Talven hanget olivat paksuimmillansa, pakkasen hampaat purevimmillansa. Kylmänsilmät kiiluivat hangella kirpeänterävinä, pistelevinä. Jääkylmät tuulet ajelivat luminietosten selkiä pitkin, nostaen hienoja lumiryöppyjä, jotka suihkusivat nietosten harjoina, ikäänkuin valkea, kylmä lumisavu. Kaikki tunnusti kylmän valtaa.

Neiti Iltamon sirossa vastaanottohuoneessa istui Oolavi, odotellen itseänsä neiti Iltamoa. Huone aivan upposi omaan pehmeyteensä. Jalka painui astuessa syvälle pehmeään mattoon ja istuessa tuntui huonekalujen pehmeys aivan pohjattomalta syvyydeltä. Koko itämainen upeus ja salaperäisyys oli ahdettu pieneen, himmeästi valaistuun huoneeseen. Pöydällä tuoksui joukko kukkia sievinä kimppuina tai kukkalaitteina. Ne olivat nimipäivälahjoja.

Ovi-uutimien raskaat laskokset hulmahtivat äkkiä auki ja niistä lennähti huoneeseen neiti Iltamo puettuna aistikkaaseen _empire_-pukuun, jonka helma laahasi pehmeällä matolla. Hän oli taas kepeä kuin lintu. Hän oli ihmissirkkunen, jonka oksana on miehen polvi, ja jonka oksalla olo on miehen polven houkuttelevin onni.