Part 10

Oli kaunis ilta. Kesä oli kukassaan, neito lempensä terällä.

Harhasaaren mailla kukoisti lempi... Viulusta vuoti sävel virtanansa... Iloiset neidot sekä nuoret miehet karkeloivat kaunista kisailua. Ne karkeloivat sitä kesäpäivän vetreimmässä valossa, vihreimmän, suuren tammen siimeksessä. Tuuli nukkui, kukka kuhersi, lintunen lauloi koivun ja käki kukkui kuusen koruna.

Se oli lemmenjuhla. Nuoret kauniit neidot ja pojat koreilivat kukkasissa... Silmäykset hehkuivat hellinä, ääni suli suussa lemmen säveleeksi... Nuori huuli kypsytti maukkaita hedelmiään: suudelmia. Se tuulehdutti niitä nuoruuden kevätlämmön paisteessa... Viulu haasteli säveltänsä... Nuoret miehet nostelivat tyttöjänsä viulun haastelon mukaan, nostelivat tyttöä kuin pientä, armasta lasta... Väliin taas väsähtivät... ei tanssista, vaan huviksensa... huoahtivat... istahtivat... Pojan polvella istui kypsä neito... tanssista, lemmestäkin lämminneenä... Hilpeänä kuherteli se nuorukaisinensa...

Nuorten joukossa karkeloi myös Hertta. Sinne, uuteen Harhasaareen oli hänet johdattanut Perkele... Juuri sitä iltaa ennen oli hän Oolaville karkeloinut... Oli saanut pikku lahjan: kukan, jopa lupaavan silmäyksen... Hän oli katsahtanut nuoreen mieheen... Oitis oli silloin hetken lempi leimahtanut...

Viulu soi. Yhdet parit karkeloivat, toiset tarinoivat hiljallensa... Ne tarinoivat lemmestä... Neito istui valta-istuimellaan: pojan polvella, vyötäisillä koruna kaunein neidon koruista: mielitietyn käsivarsi... Jotkut auttoivat viulunkieltä lemmenlaulullansa, laulaen sen avuksi:

"On suuri lemmen juhla nyt, on kevät kukassaan. Jo lintunen on heltynyt lemmestä laulamaan. Armaasti viulunkieli soi ja perhosparvi ailakoi."

Poika reipastui... Tyttö kutsui sulollansa ja lämmöllänsä... Elämä hohti posken punana... Nuoruus kuohui kuin viinien vaahto... Reippaana lauloi poikien joukko:

"Nyt, neito, laula, karkeloi ja lempeäsi jaa! Huomenna kuolo tulla voi, siis ällös suudelmaa sa suotta säästä! Heipä vaan! Nyt suostu suudelmaan!"

Poika rohkaistui ja ryösti suudelman... Tyttö suutahti siitä, näön vuoksi, kasvonsa kaunistukseksi... Se pyörähti ympäri ja naurahti suutannan suloksi... Hilpeänä lauloi suudelman saanut säteilevä tyttöjoukko:

"Hyi! Miksi suukon multa veit väkisin! Käännys päin! Kun moisen tuhman teon teit, saat korvapuustin, näin! Hei, soi nyt viulunkieli, soi! Ei kevät kauvan kestää voi..."

Kaikki nauttivat lemmestä ja suudelmista... He ottivat kaunista katoavaa käsin kiinni... Kaikki tanssivat yhdessä, laulaen:

"Ei kevät kauvan kestä, ei... Siis nauti aikanaan! Yks hetki vain -- ja tuuli vei jo lemmen matkassaan... Siis tanssi, tyttö! Suudelmaa reippaasti, karkeloiden jaa!"

Silloin saapui suuri vaeltaja... Se saapui sinne kutsumatta.

Nuorten, karkeloivain joukkoon ilmestyi Perkele... Hän istahti tammen alle, lemmenlähteen korvakkeelle ja katsoi nuorten karkeloa... Joukosta kysyi silloin nuori mies, jonka polvella Hertta-tyttö istui:

"Ken olet sinä, joka lemmenmaille nyt vasta tulet, kun jo, ukko-raukka, sinuss' on lempi aikaa heilimöinyt?"

_Perkele_ (vakavana):

"Niin on... Vaan, muista, lemmen-asioissa on työtä vanhallekin..."

_Poika_ (ivaillen):

"Mitä työtä voi vanha tehdä niissä asioissa?"

_Perkele_ (huoaten):

"Näytellä vanhan osaa..."

_Poika_ (nauraen):

"Hah... hah... haa! Se osa ei lie vallan hupaisata!..."

_Perkele_ (masentuneena):

"Ei ole, mutta kaikkeen sitä tottuu, kun lempi pakkaa päälle..."

_Poika_ (ivaillen):

"Rukkasia kokoilet varmaan?... Kaikki vanhat hullut kokoovat niitä lemmenseikkailuissa..."

_Perkele_:

"Kutakin ohjaa oma viisautensa tavaran haalinnassa. Nuorukainen kokoilee aittoihinsa suudelmia ja kaikenlaista lemmentavaraa..."

_Toinen poika_ (ivaten):

"Ja sinä rukkasia!"

_Perkele_ (viisaana):

"Vanha, viisas... On lempi, kuule, lemmon kallis viulu... Pahin on vielä, että lemmen aarteet vie tuuli... Mutta rukkasia konsaan ei varas vie..."

_Ensimäinen poika_ (ivaten):

"Vaan seinän koristeena ne eivät myöskään mieltä ilahuta..."

_Toinen poika_:

"No eivät, totta vie!..."

_Perkele_:

"On lemmentyössä myös paljon muuta vanhan tehtävää."

_Hertta_ (selittäen):

"Hän puhuu totta. Lemmen seikkailuissa on vanha hupsu yhtä tarpeellinen, kuin klowni sirkuksessa: sillä vanha saa aina lemmen viulut maksaa. Sitä on hyvä pettää, pitää narrinansa..."

_Pojat_ (Perkeleelle, nauraen):

"Se oiva virka on!... Kai sulia onkin tok' aivan ammattina lemmen työt?"

_Perkele_:

"Niin on!... En toki rukkasia kerää..."

_Hertta_ (halveksivasti):

"Mitäs sä teet?"

_Perkele_:

"Ah, lemmenvehkeilyissä on paljon tuiki tarpeellista työtä!... Ensiksi lemmentyössä tarvitaan, nääs, viisas poppamies!"

_Hertta_ (riemastuen):

"Ai tosiaan!... Unohdin aivan!... Sinä nähtävästi voit lemmen nostaa, taikka ennustaa?"

_Perkele_:

"Maan kuulu mestari ma olen niissä..."

_Hertta_ (hypäten pojan polvelta):

"Se oli onni, että tulit tänne!... Nyt täytyy sinun mulle ennustaa... ja näyttää mulle sulhaseni kuva."

_Perkele_:

"En lempivältä apuani kiellä... Siis tule tänne, kulta-tyttöseni!"

Hilpeä lemmenleikki jatkui hullutuksinensa... Perkele vei Hertan lemmenlähteen luo... Siinä piti hän ihmishenkeä ivanansa, ollen itse muka ivattavana... Hän loihti pari sanaa lähteen kirkkaaseen veteen... Oitis ilmestyi siihen Oolavin kuva. Sen nähtyänsä huudahteli Hertta ihastuneena:

"Ai, Oolavi... Ma tunnen hänet... Saanko mä hänet armaakseni? Sano saanko?"

_Perkele_ (katsoen lähteeseen):

"Saat, jos vain tehdään oiva taikatemppu..."

_Hertta_ (rukoillen):

"Oi, tee se temppu!"

_Perkele_:

"Aina lempijää ma autan... Mutta onnistu ei taika, jos et sa lupaa häntä kaikin voimin 'hakkailla'... riippua kuin takkiainen hänessä kiinni... Lupaatkos niin tehdä?"

_Hertta_ (kiihkoissaan):

"Ma tahdon koettaa."

_Perkele_ (viekkaasti):

"Hän rikas on..."

_Hertta_ (ihastuneena):

"Ai, kiitos taiastasi!..."

_Perkele_:

"Lupaa vielä takertaa häneen. Kaksi lupausta on tarpeen, että taika tehon tekee..."

_Hertta_:

"Ma lupaan sen... Ma vannon... Lupaan että teen kaikki, mitä voin vain tehdä... Ah!"

_Perkele_ (kavalasti):

"Myös toinen tyttö häneen silmän iskee..."

_Hertta_, (mustasukkaisena):

"Ah!... Toinen!... Minä näytän sille, että hän ei voi multa häntä viedä pois..."

_Perkele_ (itsekseen):

"Työ edistyy... (Hertalle): Niin tekee reipas tyttö..."

_Hertta_:

"Vaan kiitos taioistasi!..."

_Perkele_:

"Kiitos toki on hinkalossa parempi kuin tyhjä... Ei toki nälkävuoden varaa siitä lie koskaan... Pienen lahjan kaunis tyttö on mulle aina suonut..."

_Hertta_ (puolustautuen):

"Mutta mulla ei muuta oo kuin suuteloita. Niitä taas _lahjaksi_ en anna milloinkaan..."

_Perkele_ (kavalana):

"Se oikein on. Ma unohdinkin: Muista, jos ilmaiseksi suukon Oolaville vain annat, oitis lempi häviää..."

_Hertta_ (ylvästellen):

"Sen neuvon muistan... Ilmaiseksi suukon!... En milloinkaan!... Se mitä myytävänä on mulla, se on kaikki huulillani... Ei siitä silloin räkkää lahjoittaa!..."

_Perkele_:

"Ei räkkää, ei... Vaan myytäväksi riittää, vaikk' oisi tuhansittain ostajia... En suukkoa ma lahjaks' ottaisikaan... Ma muuta pyydän..."

_Hertta_ (uteliaana):

"Muuta... Mitä muuta?..."

_Perkele_ (vaatimattomasti):

"Sydämen... taikka toisin sanoin sielun..."

_Hertta_ (iloissaan):

"Et enempää!... Sä olet ihmeellinen! Ei ykskään mies oo ennen sua vielä niin vähään tyytynyt!..."

_Perkele_ (vaatimattomana):

"Mut minä aina niin vähään tyydyn..."

_Hertta_ (päätään keikauttaen):

"Hyvä on!... Siis ota se mitä pyysit: sielu!... Min' en siitä välitä mitään!... Menköön moinen rani!... Ei siitä kukaan rahaa mulle maksa..."

Nuorten joukko saapui nyt heidän luoksensa... Nauru helisi... Joukko solisi hilpeänä... Leikillänsä kysyi eräs pojista Perkeleeltä:

"Osaatko laulamalla lemmen nostaa?"

_Perkele_ (rohkeasti):

"Ma siihen työhön olen niinkuin luotu."

_Joukko_ (kiihkeästi):

"Siis nosta meihin lempi laulamalla!... Oi laula!... Laula meille lemmenlaulu!"

_Perkele_ (laulaa hartaalla äänellä):

"Nouse, lempi, sekä kartu tytön luhdin nurkkiin! Niinkuin syöpäläinen tartu pojan takkiin, turkkiin. Syövy nahkaan syyhyn lailla, korvenna ja hiillä, ett'ei kutkaa näillä mailla mihinkään vois piillä."

_Yksi tytöistä_ (häpeillen):

"Ai minkälaista laulua hän laulaa!"

_Perkele_ (ivallisesti laulaen):

"Vaan jos neito silloin raapii kylkiänsä, taikka kupeitansa poika kaappii, älä lakkaa, vaikka ois heillä hiiden moinen hätä, kun lempi kutkuttaa, vaan ylly, nahkaa älä jätä ennen kun kyllän saa."

_Useat tytöt_ (nyrpistellen):

"Hän laulaa siivotonta renkutusta."

_Yksi pojista_:

"Ja äänikin on hällä hiton rivo."

_Perkele_ (rivolla äänellä):

"Silloin kohta lämpiääpi lemmen syyhysauna: naimaliitto. Lempi jääpi kuin vanha vihan-kauna tok' aina nahkaan. Silloin lyödään löyly, joka riittää: Lapsiparvi huutaa myötään... Lempi toista siittää."

_Koko joukko_ (hälisten):

"Hyi, kuinka rivon laulun laulat!... Lakkaa!... Nyt lakkaa jo!... Hyi, sua siivotonta!..."

_Poika_ (hiljaa nuhdellen):

"Hyi!... Tytön kuullen viitsit olla rivo."

_Perkele_ (viattomana puolustautuen):

"Kas, lemmenleikki kapistuksinensa on aina rivo... Minulla ei myös oo suurta runolahjaa, jolla voisin sen rivouden peittää runoilulla... (Huoaten:) Ah, jospa öisin suuri Dichterlein [nurkkarunoilija], niin ruusuiseksi rivon runoileisin!"

Uusia joulun aaton iloja.

Kylmä kylvi pakkasensilmiänsä hangelle. Taivaalla sytytettiin joulutähteä. Siellä säädettiin ihmishengen kohtaloita. Siellä määrättiin radat maailmoiden kuljettaviksi.

Mutta maan päällä valui elämä hiljaa kuin kivensilmään. Yleinen elämä yhdessä oman kanssa muodosteli ihmiskohtaloita. Se muodosteli niitä näkymättömän voiman kätenä. Riemuhuudoin syöksyivät yhdet turmioon, puhdistumaan sen tulessa tai häviämään siinä, että elämä puhdistuisi. Toiset huusivat sortuessansa apua. Mutta turta oli elämän sydän, kuuro sen korva. Jokainen sai itse itsestänsä huolehtia. Koskenlaskija ei voinut jättäytyä säälittömän kosken armoille.

Oolavin elämässä seurasi päivä päivää; viikko viikkoa. Uudestaan ja aina uudestaan päätti _Oolavi_ olla menemättä Hiiden myllyyn ja yhtä usein hän sinne meni. Joku virta veti häntä. Hänen elämänsä solui Hiiden myllyn kivien väliin, kuin jyvät laarista kivensilmään. Myllyväestä tarttui häneen yhä suurempi tuttavapiiri kuin jauho myllärin takkiin, ja myllynhenki syöpyi häneen hänen sitä huomaamattansa. Työ unohtui osaksi. Ja kun hänen piti lähteä jouluksi kotiin, pidätti häntä näkymätön käsi. Hän ei raaskinut lähteä, tai ujosteli hän kotiin ja Martvan luo menoa. Kaikki oli hänelle epäselvää.

Oli suuren lumijuhlan, talven, runollisin päivä, jouluaatto. Oolavi käveli mietteissänsä kadulla. Äkkiä tarttui käsi hänen käsivarteensa ja heleä ääni huudahti:

-- "Hyvää päivää, Oolavi!... Ei ole huomaavinaankaan!"

-- "Hertta!" -- huudahti Oolavi.

Tyttö pisti käsivartensa hänen kainaloonsa tuttavallisesti ja alkoi kävellä hänen rinnallansa selitellen:

-- "Ne luulevat nyt minua sinun rouvaksesi, kun kuljemme käsikoukussa... Ai, kiitos joululahjasta!... Tiedätkö mitä?"

-- "En tiedä!" -- naurahti Oolavi.

-- "En tiedä!" -- matki tyttö. -- "No arvaa sitten."

-- "En minä osaa arvata!" -- jatkoi Oolavi leikillänsä.

-- "En osaa arvata", kujeili taas tyttö pudistaen Oolavia käsivarresta ja jatkaen:

-- "Nyt me olemme korttipakka, minä, Iida, Manda ja Liina: Minulle sinä lahjoitit pukukankaan, jossa on kuviona hertta-ässä, Mandalle, jossa on risti-ässä, Iida sanoi saaneensa sinulta ruutu-ässäisen ja Liina pataässäisen pukukankaan... Kun me pukeudumme niihin, niin saatte Ounaston ja Pekan kanssa lyödä meillä korttia... Se oli hyvin fiksi lahja..."

Hiukan jotain hyräiltyänsä selitteli hän edelleen:

-- "Minä kävin juuri tilaamassa semmoisen hatun kuin on herttarouvalla ja toisille tulee myös kortti-rouvien hatut... Eikö se ole mukavaa? Pekka ja Ounasto sanovat sitä hyvin mukavaksi..."

Oolavi puristi tytön käsivarsia kainalossansa ja myönteli:

-- "On se mukavaa... Ja sinä, Hertta, olet hyvin mukava..."

Tyttöä se miellytti. Hän käveli käsi Oolavin kainalossa kepeillä tanssi-askelilla, sievästi ilveillen ja hyräili tahdiksi kuplettilaulua:

"Jos herttarouva oisi kuu ja tähdet ässiä oisi..."

-- "Niin mitä sitten?" -- keskeytti Oolavi laulajaan katsahtaen. Tyttö vastasi hyräilyllä ja kiemailulla:

"Niin suukon saisi kuulta suu ja tähdet onnea toisi."

-- "Kuule, Oolavi! Keinäsen kaupastako sinä ostit ne kankaat?" -- kysyä heläytti hän nopeasti, välittömästi laulun jatkoksi.

-- "Keinäsen..."

-- "Minä arvasin jo", -- huudahti tyttö.

He olivat tulleet Hertan asunnolle. Oolavi aikoi jatkaa matkaansa.

-- "Mennään meille kahvia juomaan... Saat samalla nähdä minun joululahjani", -- kehotti tyttö.

Oolavi epäröi hetken.

-- "Tätikin on kotona", -- lisäsi tyttö.

-- "No mennään sitten", -- lausui Oolavi päättävästi.

Mutta hääkangasta morsian kutoi.

Jääkylmä hiljaisuus peitti Litvan maita. Mahtava pakkanen pureksi ihoa. Ilma helisi jäänä. Korkeus oli hartautta, maa rauhaa täynnä.

Oli jouluaatto. Punainen päivänsappi häämöitti pakkasensavujen läpi. Metsän puita koristi kepeä härmälumi. Joulukulkusia kiinnitettiin siloihin. Torttutaikinat nousivat. Tyttö valmisteli salassa lahjojansa. Lapset odottelivat leluja ja makeisia, ja leipoja alusti vehnätaikinaansa puseron hihat kyynäspäihin asti kierrettyinä. Joulukuusi koreili jo kynttilöissänsä. Aattosaunat lämpisivät. Tuvat olivat tulvillaan joulu-iloa. Ja koko elämä veisasi hartaana:

-- "Hoosianna!"

Martva kutoi korukangasta, ruudukasta hääkangasta. Silmä ei seurannut yleistä aatto-iloa. Ajatus ei ollut työnkään mukana. Sukkula suhahteli käden ohjaamana, mutta ei ollut sukkulan muassa kutojan mieli. Se kulki siellä, missä tiesi sulhasen olevan. Silmää koristi hieno kaiho ja suru, ääntä kaipaus ja ikävä. Hän ikävöi aatto-iloiksensa. "Etkö sinä, Martva-kulta, jo heitä kutomasta?... Jo on puolipäivä ja nyt on jouluaatto", -- kysyi häneltä äitinsä hellänä.

-- "En vielä, äitikulta... Kudon vielä yhden tiuhtavälin... Juuri käänsin lukkaripuuta", -- vastasi Martva ajatuksissansa, äitiinsä katsahtaen ja laskien raukean näköisen kätensä kankaalle.

Äiti meni. Martva pani uuden käämin sukkulaansa ja polki suksia. Niidet nousivat ja laskivat, loimet avautuivat sukkulan aukeamiksi, sukkula suhahteli ja pirta lyödä helskytteli kuteita loimien väliin. Kudonnan tahdiksi lauloi Martva laulua:

"Sa lausuit: 'Ma luoksesi palaan, kun järveä peittävi jää, sun luonasi lämmetä halaan, kun kylmä on illan sää'.

Jo vallaton aalto on vanki: jo järveä peittää jää. Jo rannoilla hohtavi hanki, jo kylmä on illan sää.

Jo tähdet ne kylminä palaa, jääkylmä jo kuutamo on. Sydän-parkani luoksesi halaa. Ilo sille on tuntematon..."

Hän huokasi, keskeytti kudonnan, solmisi katkenneen loimen ja poisti kankaasta nyppylän. Sitten jatkoi hän taas. Äänessä värisi suru. Eikä tuntunut kangaspuidenkaan helske iloa olevan. Hän lauloi:

"Vaan ain' olet, armaani, poissa. Sua syämmeni vain odottaa, kun aamun- tai illankoissa ui murheinen taivas ja maa.

Jos arki on taikka on pyhä, sua kaihoan päivät ja yöt. Miks viivyt sä, armaani, yhä? Tule luokseni, unhota työt!"

Hän työnsi tiuhdat kauvemmaksi ja tarkasteli kangasta, katse kankaaseen, mieli maahan luotuna. Huoneessa ei hisahtanut kukaan. Jokainen tiesi, että kutoja lauloi sitä, mitä sydän käski. Mierontieltä tullut tyttönen nojasi äänettömänä pankkopatsaaseen, kuunnellen laulua ja katsellen kaunista laulajaa. Taikinan alustaja alusti varovammin, ettei tahdas nisahtaisi alustuksesta, häiriten sillä kihlatun kutojan suruja. Lukkaripuuta käännettyänsä jatkoi Martva vielä kudontaansa, kuin laulun säestykseksi, ei itse kudonnan vuoksi. Hän jatkoi lauluansa hiljaa:

"Jo tullut on aatto-ilta, ja kulkuset kauniisti soi. Jo jäisenä valkea silta koko järveä nyt hopeoi.

Ei estettä järvisin, maisin. Siis saavu ja luokseni jää, niin luonasi lämmetä saisin, kun kylmä on illan sää!"

Hän keskeytti kudonnan, keskeytti kun ei ollut enää laulua sen säestykseksi. Käämi jäi kesken sukkulaiseen, mutta ei huolinut kutoja siitä: Hän kutoi vain siksi, kunnes riitti huolta sydämessä, lauluksi kudonnan sekaan. Tupa oli hiljaisuuteen hisahtamaisillansa. Laulu oli loppunut, mutta laulajan ajatus täytti tuvan ikävällä. Se täytti sen kuin surullisena kukkiva verenpisarakukka punallansa, tai kuin pyhä-illan iltahohde kaihollansa.

Martva katseli vielä kangastansa, katseli sitä, muisteli häitä ja ajatteli ja ikävöi sulhastansa. Äiti toi hänelle silloin kirjeen, joka oli juuri postissa tullut.

-- "Oolavilta!" -- huudahti Martva heikosti, äänessä sekaisin surua ja iloa. Hän avasi kirjeen ja luki, kyynäspää kankaaseen nojattuna:

'Rakas Martva!

Tuhannen tuhatta kiitosta kauniista kirjeistäsi. Ne tulevat minulle kuin kaunis uni, tai kuin valkea lintu, joka tuo tervehdyksen Sinulta.

Minulla on sinulle ilmotettava hyvin suuri suru ja onnettomuus, joka on minua kohdannut. Se onnettomuus on se, että minä en voikaan tulla jouluksi luoksesi, kuten olimme sopineet. Työni ja opintoni ovat myöhästyneet suunnitelmistani. Tietysti siihen on vaikuttanut -- paitsi kyvyn puutetta -- se, että ajatukset eivät tahdo pysyä kirjan lehdillä, kun luen, vaan ovat ne aina Sinussa. Koetan nyt korvata myöhästymiseni sillä, että jään joulun-ajaksi työhön.

En tahtoisi olla niin itserakas, että pyytäisin anteeksi Sinulta sitä, että en luoksesi saavu. Tiedänhän, että Sinä et voi kaivata minua, niin kuin minä Sinua, koska parempi ei voi huonompaa ikävöidä. Mutta kumminkin uskallan sen anteeksipyynnön tehdä, toivoen ettet nyt silti usko minua itserakkaammaksi, kuin mitä jo olen. Minähän itseasiassa olenkin aina Sinun luonasi ajatuksissani, ja minä kärsin, kun en saa _Sinua_ luokseni nyt jouluksikaan, mutta lohdutan itseäni sillä, että sitä pikemmin pääsen luoksesi keväällä, saatuani työni loppuun suoritetuksi.

Rakas Martva! Kun nyt jouluna ajat kirkkoon, niin muistele minua jokaisen tutun saaren kohdalla! Ja kun tulet kirkkoon, rukoile Jumalaa minunkin puolestani! Rukoile samassa penkissä, jossa me aina lapsina ollessamme yhdessä istuimme ja rukoilimme! Minä olen ajatuksillani Sinun vierelläsi ja täällä minä rukoilen puolestasi.

Lähetän kauttasi terveiseni vanhemmillesi ja toivotan Sinulle valoisaa joulua. Olkoon kotisi tulvillaan iloa ja onnea! -- Eikähän toisin voikaan olla koti, missä Sinä olet tyttärenä. -- Minä täällä muistelen niitä jouluiltoja, joina me yhdessä iloitsimme joulukuusen ympärillä, leikimme joulupukkia ja vaihdoimme makeisia.

Tuokoon joulu Sinulle kaikkea hyvää, mitä ihminen voi toivoa! Muuttakoon se kynttilöillä valaistuiksi ne metsän kuuset, joiden ohi ajat joulukirkkoon!

Syleilen Sinua ja rukoilen puolestasi.

Sinun Oolavisi.'

Martva huokasi. Hänestä ei nyt kirje kirjeeltä tuntunut. Hän olisi tahtonut enemmän: Hän olisi tahtonut luoksensa Oolavin itsensä, jota hän oli odottanut ja kaivannut kuin kevät kukkijansa. Hän istui kauvan, äänettömänä kirjettä katsellen, eikä hän edes jaksanut sen sisältöä enää ajatella. Ajatus tylsistyi, mieli painui maahan kuloksi. Joulu ei nyt enää joululta tuntunut.

Raukeana nousi hän kangaspuiden takaa, meni huoneeseensa ja itki katkerasti.

* * * * *

Joulukello oli jo soinut, työ lakannut. Rauha ja juhlamieli täytti talon.

Ranniston vierashuoneessa koreili kuusi onnensa ja kunniansa huipulla; joulun morsiamena, joulukuusena. Joka oksalla paloi kynttilä kukkana. Niiden valo valui kuusen oksille, laskeutuen niille ikäänkuin valovaippana, kuin konsanaan morsiushuntu. Havu viherti hienosti valoharsojen läpi.

Nuori pappi oli kutsuttu Rannistoon joulukuuselle. Isäntäväen vielä lopputoimituksissansa väen kanssa askartaessa istui hän puhellen Martvan keralla. Martva oli noutanut pienen pehmeän jakkaran, matalan taburetin huoneestansa ja istui sillä sohvan pääpuolessa, pehmeällä matolla. Toinen käsi oli laskeutunut rentona, raukeana sohvanpään yli ja avoimin silmin katseli hän nuorta pappia, joka istui sohvan toisessa päässä. Sohvan edusta oli avonainen.

Siinä istuessansa tuntui Martvasta kuin istuisi hän taas rippi-isän edessä, tai Jumalan puhtaan palvelijan jalkojen juuressa. Sulhasen ikävä muuttui suruksi. Mieli masentui. Hänessä heräsi vähä-vähältään halu puhua ja avautua, kysyä ja neuvotella. Se halu heräsi hänessä kauniina, tulvi häneen kuin ilta-uni väsyneeseen, tai kaunis unennäkö siihen, joka on nukahtanut rukouksiinsa.

Hän alkoi puhua ja kysellä yhtä ja toista. Hetken puheltuansa, ikäänkuin isänsä kanssa, lausui hän:

-- "Minä en tiedä, mistä se johtuu ja mitä se on, mutta minä olen joskus rauhaton... noin, että en edes tiedä onko se rauhattomuutta, vaiko ikävää, vai mitä se on..."

Nuori pappi oli iloinen, kun sai yletä papillisiin tehtäviinsä. Hänestä tuntui kuin istuisi hän, vaatimattomin ihmisistä, Jeesuksen sijalla Martvan sisaren, Marian edessä, jossain öljypuun alla, Palestiinan tummanheleän auringon valon peittäessä vuoren metsäisiä kupeita ja Jerusalemia ja sen valotippojen putoellessa hänen eteensä öljypuun lehtevien oksien lomitse, täpliksi tummalle varjolle. Hän kysyi lempeästi:

-- "Muistatko, Martva, miten Maria sai rauhan ja valitsi hyvän ja pysyvän osan? Olethan lukenut siitä..."

-- "Kyllä pastori", -- vastasi Martva heikolla äänellä.

Nuori pappi lisäsi siihen:

-- "Maria istuutui Jeesuksen jalkojen juureen ja kyseli Häneltä ja unohti kaiken muun..."

Martva laski molemmat kätensä raukeina helmaansa ja katsoi hurskaan papin silmiin surullisena. Hänkin oli vaistomaisesti nyt joutunut Marian sieluntilaan tämän istuessa Jeesuksen edessä puun varjolla peitetyllä ruohokolla. Nuori pappi kysyi häneltä:

-- "Eikö sinun sieluusi synny ja jää ihmeen ihana kuva Mariasta, kun olet hänestä lukenut?"

Ja Martvan sieluun, hänen silmiensä eteen oli oitis loihdittu runollisesti maailman kaunein nainen, Maria, jonka rinnalla runokauneudessa kaikki muut kirjallisuuden naishelmet ovat heikkoja jäljittelyjä. Hänen eteensä oli loihdittu maailman kirjallisuuden ainoa naishenki, jossa ihana platonisuus kuvastuu ilmiselvänä, kauniina taivaan kangastuksena, ainoa kirjallisuuden runoarvoon kohonnut naishenki, joka oli noussut aistillisuudesta puhtaaksi korkeaksi ihmishengeksi, jolle ei ainoakaan runouden mieshenkikään vertoja vedä. Nuori, lahjakas ja puhdas tyttö huomasi sen kuvan ja lausui ihastuneena:

-- "Kyllä, pastori... Minä olen sen aina huomannut..."

-- "Tuntuisiko sinusta mahdolliselta, että Maria voisi olla rauhaton?" -- kysyi silloin pappi.

Martva ajatteli. Kaihoisalla äänellä vakuutti hän:

-- "Hän on niin puhdas... Kuinka hän voisi silloin levoton olla!..."

Pappi katseli Martvaa kuin raamatun Mariaa ja selitti:

-- "Se kaunis, runollinen kuva, joka syntyy lukiessamme Mariasta, ei ole turha kuva: Se on se mielenrauha, jonka Maria sai, ja jonka saa jokainen istuutuessansa Jeesuksen jalkojen juureen. Jos siis olet joskus levoton, seuraa Mariaa ja sinä olet oikean osan valinnut..."

Martva vajosi ajatuksiinsa ja raamatun runouteen. Mietteissänsä kyseli hän:

-- "Minä kerran ajattelin, että kenties olen tietämättäni tehnyt ihmisille pahaa ja levottomuuteni johtuu siitä... Toiset ihmiset taas sanovatkin, että ihmisiltä on anteeksi pyydettävä, sillä heille kuuluu anteeksi antamus, koska heitä vastaan rikotaankin..."

Hurskas pappi oli valmis ohjaamaan kysyjää. Hän kysyi:

-- "Jos sinä rikot naapuriasi vastaan, esimerkiksi vahingoitat hänen mainettansa, voitko sinä saada sen anteeksi, jos sitä pyydät toiselta naapuriltasi?"