Part 1

MARTVA II

Kirj.

Irmari Rantamala [Algot Untola]

Helsingissä, Suomalainen Kustannus Oy Kansa, 1909.

A. W. Leinosen kirjapaino, Hämeenlinna.

HARHAMA toinen jakso

Synti aseena ihmisellä on myrkyllisin käärme.

SISÄLLYS:

Pärevalossa hyvän- ja pahantiedonkirjan ääressä. 1. Ensimäinen ilta. 2. Toinen ilta. Uusia matkalle kutsuja. Jo tuikkivat salaiset elämäntulet Ja maailman koski yhä kovemmin veti. Kun mies katseli elämänpuuta. Erokyynel kun kostutti neitosen posken. Vaan himmeä olikin totuudenlähde. Kun epäily uskon sijalle tulvi. Lemmenpauloja elämän polulla. Uusia joulun aaton iloja. Mutta hääkangasta morsian kutoi. Vaan uusia pauloja elämä punoi. Kun elämänongelmat alkoivat kupliksi kevetä. Jo etäältä juoksivat verkkojen paulat. Kun kiusaaja tuli lempivän luo. Tienviereltä uusia tuttuja tarttui. Kun kiusaaja mustia kukkia kylvi. Kun morsian avuksi lähteä päätti. Kun enteet alkoivat synketä yöksi. Kun tyttö tuli ikävöidyn armaansa luo.

Pärevalossa hyvän- ja pahantiedonkirjan ääressä.

1. Ensimäinen ilta.

1 Moseksen kirja 2:nen luku 17 v.

Syksyllä olivat jo talven, tytöllä pojan kihlat käsissä. Metsä oli keltaisimmillansa, pihlaja marjoista punaisimmillansa. Syksyn runokulkunen soi mailla ja vesillä.

Ranniston talon upeassa vierashuoneessa paloi päre pihdissä. Se huone oli Litvan ruhtinassali. Huoneen lattialankut olivat leveintä, lumivalkeaksi pestyä honkaa. Jykevät huonekalut olivat kalleinta, parasta koivun visaa, mitä kuivin kangas on milloinkaan kasvanut. Eikä tahrannut maali niiden pintaa, ei peittänyt se luonnon valmistamaa ihmeen kaunista, kutrikasta puunniverää. Jalo visa hohti puumarmorina. Pyöreiksi höylätyt ja valkeiksi pestyt seinän honkahirret lisäsivät vierashuoneen ruhtinaallista runollisuutta.

* * * * *

Aistikkaaseen pukuun puettu Martva istui pehmeässä, upeassa sohvassa, leikellen auki Harhaman kirjan lehtiä. Monesti ennen oli hän aikonut ryhtyä sitä lukemaan, mutta ikäänkuin jonkin salaisen äänen kehotuksesta oli se jäänyt tekemättä. Hän oli tavallisesti silloin ajatellut:

-- "Säästän siksi kun Oolavi tulee... Yhdessä sitten alamme."

Nyt oli Oolavi tullut aivan sitä varten ja istui vastapäätä Martvaa, keinutuolissa, huolettomana, Martvan hilpeää työtä katsellen kuin ajan ratoksi.

-- "No, nyt sitä aletaan!" -- naurahti Martva leikkelynsä lomassa.

Hiili risahti silloin päreessä. Sen liekki leimahti iloisena ja asettui sitten rauhallisesti palamaan. Perkele kätkeytyi liekkiin hiilen risahteena. Viereisessä huoneessa, jonne vievä ovi oli suljettu, keskusteli Rannisto pastori Aamuston kanssa.

Martva kohentautui, pisti hiusneulan, jolla oli lehtiä auki leikellyt, takaisin tukkaansa. Hänen ja Oolavin katseet kohtasivat silloin toisensa avoimina, puhtaina. Martva naurahti viattomasti, nyökäytti päätään kuin naurahduksen lisäsuloksi ja virkkoi leikillä:

-- "'Paperiveitsi' pannaan takaisin tukkaan..."

Sitten kohentautui hän mukavampaan asentoon, nojasi hennon vartalonsa sohvan selkämään ja varustautui alkamaan.

-- "No, onnea työhön!" -- toivotti Oolavi naurahtaen. Päreen liekki paloi yhtenä rauhallisena vaalean kirkkaana hymynä.

Martva alkoi lukea heleällä, kauniilla äänellä. Hän luki ennakkoluuloisena: Lukemansa kirjan kehuva arvostelu oli häneen jo edeltäpäin juurruttanut sen uskon, että kirjassa on kaunista ja hyvää. Ja mitä ihminen edeltäpäin uskoo kirjassa olevan, sitä hän tavallisesti siinä löytää, kun hän on ryhtynyt sitä lukemaan, nauttiaksensa siitä. Ennakkoluulon voima oli Martvassakin niin suuri, että hän jo kirjan ensi lauseissa vaistomaisesti huomasi tuulahduksen siitä, muka kauniista, jota oli arvostelun harhaan viemänä uskonut kirjassa olevan. Samoin oli Oolavinkin laita. Häntä oli Harhaman kirja aivan kiihdyttänyt. Nuoren papin ja Aatteelan välinen keskustelu oli häneen istuttanut sen uskon, että kirjassa on jotain erinomaista, salaperäistä, jotain siitä suuresta kysymyksestä, josta pappilassa keskusteltiin juuri sen kirjan johdosta, mikä keskustelu oli sytyttänyt hänen sielussansa suuren elämänkysymyksen kaskitulen voimakkaaseen alkupaloonsa. Sen tähden oli hän uteliaana odottanut tätä iltaa, jolloin oli määrä alottaa lukeminen.

Kun Martva oli muutaman lauseen lausunut, katsahti hän Oolaviin, silmät säteilevinä, ja lausui merkitsevän kysymyksen:

-- "No--o?"

-- "Kyllä siinä on omituista", -- myönteli Oolavi, miettien lauseiden sisältöä.

Päretuli heilahteli iloisesti. Perkele nautti voitostansa.

Martva luki edelleen. Joka lause lisäsi hänen ennakkoluuloansa. Hän innostui. Ääni muuttui heleämmäksi. Ajatusta ei sitonut niin paljon luetun sisältö, kuin ennakko uskon kuvittelema kauneus ja muu sen yhteydessä oleva. Hän kulki sen uskon viemänä: näki sen värjäämiä kuvia, käsitti ajatukset sen uskon hengessä.

Kun hän oli jonkun aikaa lukenut keskeytti hänet Oolavi pyytäen:

-- "Anteeksi, Martva!... Pysähdy hetkeksi!"

Päretuli paloi aivan liikkumattomana... odottaen ... epätietoisena... Oolavi ajatteli itseksensä.

-- "Mitä nyt?" -- kysyi Martva.

-- "Siinä on semmoinen kummallinen ajatus", -- vastasi Oolavi. Ja vielä hiukan ajateltuansa lisäsi hän:

-- "Siinä on semmoinen äärimäinen ajatus Jumalasta, että Hän loi _ijankaikkisuudenkin_... Se on niin mahdoton käsittää, kun tietää, että ijankaikkisuudella ei ole alkua, ei loppua..."

Päretuli alkoi taas iloisesti lepattaa palaessansa. Martvakin mietti asiaa. Hänkään ei jaksanut sitä käsittää. Mutta sitten muisti hän jotain raamatusta ja lausui viattomalla, reippaalla äänellä:

-- "Mutta Hänhän on _kaiken_ luonut... Ilman Häntä _ei siis ole mitään_!..."

Hiili risahti. Pieni, vihainen savu suhahti tulesta. Molemmat lukijat ajattelivat, mutta ajatukset sotkeutuivat ijankaikkisuus- ja äärettömyyskäsitteen suuruuteen. Ajatuksissaan lausui Oolavi:

"Onhan kyllä lause: 'Ennen kuin ijankaikkisuus oli ja maa ja maailma luotiin, oli Jumala'..."

-- "Niin!... Todellakin!" -- huudahti Martva viattomana.

Sitten hajosivat taas Oolavin ajatukset hetkeksi ijankaikkisuuskäsitteeseen ja haihtuivat sen suuruuteen. Viimein käytti hän ainoaa mahdollista pois pääsyä. Hän pyysi:

-- "Ole hyvä ja jatka!..."

Ja naurahtaen lisäsi hän:

-- "Sitten myöhemmin ajattelemme..."

Martva jatkoi. Oolavin rohkea, suuri henki oli huumaantunut Jumala- ja ijankaikkisuuskäsitteen suuruudesta. Ennakko-usko imi siten itseensä uutta voimaa. Se imi sitä _itsestänsä_. Kirja oli ainoastaan tuuli, joka puhalsi, palje, joka lietsoi. Se oli välikappale, joka määräsi ihmiskohtaloa, ollen itse yhtä arvoton kuin tuulenhenki tai vanha palje.

Ja sentähden kirkastui Oolavin sielussa kirja edelleenkin muka joksikin merkilliseksi. Hän löysi siinä omituista tavallisimmissakin lauseissa... kiintyi... alkoi kietoutua... antoi voiman johtaa järkeä...

Päretuli kirkastui. Se punotti ivahymynä.

Ja Martvaan vaikutti lisäksi huoneen runollinen valaistus... morsiamen mieliala... uteliaisuus ja kaikki muu... Puhdas mieli kävi herkäksi... Sen huomasi jo ulkoa päin: ääni muuttui lämpimämmäksi, poski hehkui, silmä loisti kuin tytön silmä konsanansa, kun se on saanut mielitekonsa: löytänyt onnen-apilaan tai saanut kirjeen kaivatulta.

-- "Tämä kohta on kaunis!... Vai mitä, Oolavi?" -- huudahti hän lukemisen lomassa.

-- "On se!" -- myönteli Oolavi. Ennakkoluulo imi kaiken itseensä ja kasvoi kuin lumivyöry.

Martva luki edelleen iloisena kuin tyttö joka kutoa helskyttelee morsiuskangastansa. Ääni helisi hopeana. Povi lämpeni, hengitys kiihtyi hieman. Oolavi katseli häntä, ajatuksen juostessa luetun mukana.

Luettavaksi sattui joku paikka, jossa Harhama taas ylisti Jumalan suuruutta, saadaksensa -- kuten oli lausuttukin -- sen kautta kirkollismieliset houkutelluksi hänen kirjaansa ostamaan ja siten maksamaan hänelle jonkunlaisia kymmenyksiä. Martva ja Oolavi eivät huomanneet ansaa. Heidän puhtaille sieluillensa oli niin törkeä petos kokonaan vieras. Lisäksi olisi nuoren papin ja "Hengellisen kuukauslehden" arvostelu tukahduttanut semmoisen ajatuksen, jos se olisikin alkanut orastaa. Heidän onnettomuutensa oli sekin, että he eivät olleet lukeneet toisia arvosteluja, joissa arvostelijat korkean järjen kannalta nimenomaan huomauttivat, kuten olivat lausuneet, rehellisen pahottelunsa sen johdosta että Harhama päivän selvästi käytti Jumalaa apunansa törkeässä teossa, käytti Häntä, veisaamalla Hänelle, kaikkeuden Herralle ylistystä. Siten olivat heidän silmänsä jääneet avaamatta.

Kun Martva oli kyseessä olevan kohdan lukenut, laski hän kirjan helmaansa ja huudahti ihastuneena:

-- "Tämä on niin suuresti sanottu Jumalasta!"

-- "Niin on... Ei se pastorin lehden arvostelu tunnu liioittelulta", -- myönsi Oolavi ajatuksissansa.

Päretulesta suhahti taas pieni iloinen savukieleke huoneeseen.

-- "Eikö jo väsytä?" kysyi Oolavi, kun Martva nosti taas kirjan, lukemista jatkaaksensa.

-- "Ei ollenkaan... Tämä on niin mieltä kiinnittävää, että..."

Lauseen katkaisi palvelija, joka toi tarjottimella hedelmiä. Martva nyökäytti tuojalle päätänsä merkiksi, että tämä tarjoaisi Oolaville ensiksi.

Oolavi otti appelsiinin ja katsahtaen Martvaan kysyi:

-- "Sallitko kuoria sinulle?"

-- "En tiedä... No ole hyvä... Mutta minä syön sitten myöhemmin... kun lopetamme", -- vastaili Martva epätietoisen-makuisella, vilkkaalla äänellä.

Ja Oolavin kuoriessa appelsiinia, jatkoi Martva lukuansa. Luettavaksi joutui nyt kohta, jossa oli jonkunlaista mautonta runoutta.

-- "Nyt tulee runollinen kohta", -- huomautti Martva vilkkaasti, muuttaen lukemisen lausunnaksi.

Ja sitä mukaa kun hän luki, yleni hänen soaistu henkensä runouden todellisiin maailmoihin, yläpuolelle luettavaa... Se kuljeksi siellä, missä on ikuinen kauneus, lähde lorisee runovettä tulvillansa... peto hoitelee karitsaa, karitsa hakee turvaa voimakkaan pedon pesästä... Hänen henkensä kuljeksi mailla, missä ihminen on puhdas, miehen ja vaimon välinen suhde pyhä, päivä on soittoa, yö runoa ja huoli ja ruma aivan tuntemattomia... Ihastuksen huudahdus pääsi erehtyneeltä lukijalta... Poskelle nousi hieno lämpimän nostama puna... Katse kulki rivejä pitkin, ajatus mukana. Maailma oli unohtuneena.

-- "Kyllä se on todellakin kaunista!" huudahti Oolavikin.

Päretulesta irtaunut savukieleke leijaili ylhäällä ihastuneiden lukijoiden päällä, teki kauniita pyörähdyksiä, hajosi ja taas yhtyi yhdeksi. Viimein muodostui se Harhaman elämän käärmeeksi, joka leijaili ja kiemurteli näkymättömänä ylhäällä korkeassa huoneessa. Sen riettaat jalat riippuivat alas ja evämäiset, levällään olevat siivet kannattivat inhottavaa ruumista. Perkele kätkeytyi siihen käärmeeseen ja seurasi lukemista.

Äkkiä pysähtyi Martva, kuin jotakin oudostuen. Oli sattunut joku huono sana, jota hän ei käsittänyt, tai hän sen käsitti himmeästi, vaistonsa avulla... Hän ei tietänyt, oliko se sana sopiva vai eikö. Hän ei tuntenut vielä pahaa. Lukemisessa syntyi ikäänkuin pieni nyähdys... Joku solmu oli sattunut tielle... Näky muuttui. Näkymätön käärme lierutteli häntäänsä kuin ankerias. Syntyi pieni hämi.

Se hämi oli kuin pieni naurahdus, joka meni pian ohi. Martva teki jonkun kauniin liikkeen, huomasi, ettei sanassa ollut mitään sopimatonta. Siinä tuntui olevan vain jotain runollista ja hienoa. Hän jatkoi taas lukuansa innostuneena.

Ja taas matkusteli hänen henkensä puhtailla runomailla, vieden muassansa Oolavinkin, jossa myös oli syntynyt pieni nyähdys... Hänkin nousi korkeuteen, yläpuolelle maata ja luettavaansa kirjaa... Hän eteni ulapoille, joilla ihmishenki etsii ijäistä kotiansa, edessä, ympärillä ja takana väljät, puhtaat vedenselät... Ei ollut missään maista tuulahdustakaan, ei edes kukan hajua... Korkealla leijaili ikikaipuu pilvenä, joka suli taivaansineen... Ijäisyys avautui puhtaana taivaansalina... Mainen runous oli poissa... Sijalla oli puhdas ihmishengen suuri runous...

Niin suuri oli ennakkoluulon voima.

Mutta äkkiä pysähdytti Martva lukemisensa, kuin olisi ajatukset maahan isketty. Hän luuli aivan salaman singonneen taivaasta, lyöneen maahan ja odotti nyt jyrähdystä. Hänen eteensä oli sattunut aistillinen vertaus, jonka hän oli huomaamattansa juuri lukenut. Inhottava käärme kiemurteli ja huokui myrkkyä... Sen silmät paloivat... Verinen kieli riippui pitkällä...

Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä, joka tuntui hyvin pitkältä. Aluksi ei Martva käsittänyt mitä hän oudosteli. Hän odotti vain ukkosen jyrähdystä... Korvissa humisi... Ohimot kuumenivat... Hämmästyneenä katsahti hän Oolaviin, joka myös oli hämillänsä. Heidän katseensa kohtasivat silloin toisensa ja molemmat sävähtivät tulipunaisiksi...

Inhottava käärme lipoi veristä kieltänsä... Se kiemurteli... Siivet liikkuivat evinä... Riettaat jalat tekivät liikkeitä...

Molemmat huoneessa olijat olivat huomanneet oudon hedelmän maun. Ensikertaa punastuivat he toistensa edessä.

* * * * *

Salaisen Harhaman elämänkäärme karkeloi... Veri tunki tulvimalla Martvan poskiin. Kädet herposivat. Hengitys oli hätäinen. Koko ruumis tuntui raukealta.

Hämiänsä salataksensa vetäisi hän nenäliinansa ja koetti sillä vilvoitella kuumia poskiansa, puhallellen sievästi nenäliinan huiskeen sekaan. Ohimot olivat veripunaiset, palavat. Hän ei uskaltanut katsahtaa Oolaviin, joka oli hämillänsä noussut ja käveli huoneessa.

Kumpikin koetti salata hämiänsä toiseltansa, eikä kumpikaan ollut vielä tietoinen hämin oikeasta syystä. Outo ajatus oli herännyt heissä, heidän tietämättänsä tai heidän tajuamattansa, kuten herää kainous tytössä, kun se on huomannut päässeensä lapsesta tyttöseksi. Inhottava käärme nautti voitostansa. Se leijaili ympäri huonetta.

Neuvottomuuttansa salataksensa nousi Martva ylös, poistui huoneeseensa sanattomana ja joi siellä hiukan kylmää vettä. Hetken kuluttua hän rauhottui osaksi. Punastus hävisi poskilta, mutta mielessä oli jotain outoa: hän ujosteli Oolavia, samoin Oolavi häntä. Oli, kuin olisivat he tavanneet toisensa jostain luvattomasta, he tahtoivat salata, että olivat toisensa siinä huomanneet, koettivat jo peittää oman osuutensa siihen. Ja kumminkaan eivät he olleet tajuiset siitä, oliko se pahaa, josta tapasivat toisensa, ja mitä pahaa se paha oli.

Hetken kuluttua palasi Martva huoneeseen, jossa Oolavi istui Harhaman kirjaa selaillen. Hän istahti avonaisen pianon ääreen ja alkoi soittaa "Litvan laulua". Hän ei soittanut tarkotuksella, mutta muuten vaan... kun ei tiennyt mitä muuta tehdä... soitti kuin soitannon vuoksi, mutta itse asiassa hämiänsä salatakseen.

Hänen vielä soittaessansa avautui ovi, joka johti siihen huoneeseen, missä Rannisto itse puheli pastori Aamuston kanssa. Palvelija tuli sieltä tarjottiminensa ja jätti oven auki. Huoneesta kuului nyt Ranniston ja pastorin keskustelu kirjallisuudesta. Rannisto oli uudestansa tiedustanut hurskaan papin ajatusta juuri Harhaman kirjan suhteen, jossa hän itse oli nyt havainnut moitittavaa. Nuori pappi selitti nyt hänelle ajatustansa puhuen:

-- "Jokainen kaunokirjallinen tai moraalikirja on epäsiveellinen, jos sen _tarkotus_ ja _henki_ ei ole _jumalallista_ siveellisyyttä, jos se, toisin sanoen, jumalallisen siveellisyyden ja Jumalan sijalle asettaa inhimillisen, määrittelemättömän mielivallan."

Martva kuuli puheen, keskeytti soittonsa, istahti keinutuoliin ja alkoi, kuten Oolavikin, tarkkaavasti seurata keskustelua. Äskeinen kohtaus siihen aivan pakotti. Rannisto huomautti nuorelle papille:

-- "Mutta miten on, jos kirjassa, joka tunnustaa Jumalan siveellisyyden, on kieli ja sanat sopimattomia?"

Nuori pappi vastasi nopeasti:

-- "Ei kieli ja sanat tee kirjaa miksikään, vaan sen henki. Ettekö ole lukenut kirjoja, joissa jokainen sana on huolella valittu, mutta itse kirja on suorastaan matkaopas niille, jotka tahtovat syöstä siveettömyyteen?"

Hän mainitsi muutamia kirjoja ja Rannisto myönsi hänen olevan oikeassa.

Pappi jatkoi kyselyänsä:

-- "Mutta eikö raamatussa ole sopimattomia sanoja ja lukuja? Esimerkiksi Salomonin korkea veisu, Mooseksen ensimäisen kirjan 38:s luku ja paljon muuta... Mutta onko _yksikään_ pahennut raamattua lukiessansa ja saanut sielullensa vaaraa?"

Rannisto luotti hurskaaseen pappiin miltei kuin Jumalaan. Siksi tuntuivat hänen sanansa rauhoittavilta ja hän huomasi ne oikeiksi. Innostuneena jatkoi pastori:

-- "Goethen Faustia pidetään siveellisenä kirjana, enkä minä kiellä, että se sitä on... Se on korkeastikin siveellinen kirja omalla tavallaan... Tunnustaahan se yliluonnollisen ja siihen perustuvan siveellisyyden, eikä alenna ihmistä karjasiveellisyyden tasalle. Siinä ei ole _sanoissa_ aistillisuutta muistuttavaakaan kohtaa muuta kuin joku lause, kuten: _'Du bist doch nun einmal eine Hur'_ [Kun nyt jo kerran huora oot] ja joku muu vähäinen: _'Wohl um die schlanke Hüfte frei'_, ja ehkä joku muu mitätön. Mutta siinä on jotain -- sen hengessä -- pakanallista. Se on täysin pakanallinen kirja. Se tunnustaa vain jumaluuden _yleensä_, eikä tarkota elävää, personallista Jumalaa. Se on ylevä ainoastaan siksi, että se korottaa ihmiset karjaa ylemmä, johon kuuluvaksi sitä koettavat pikkusielut polkea, kun oppivat kirjoitustaidon. No hyvä on: Siinä, kuten sanoin, ei ole aistillisia sanoja, vaikka aistillisuus on senkin kirjan vaikuttavana voimana. Mutta kun sen henki ei ole Jumalasta, onko yksikään langennut nainen sen kautta kääntynyt ja pelastunut paheen likaisista kynsistä, vaikka niin moni langennut on sitä katsellutkin teattereissa?"

Rannisto oli sanaton. Hän tunsi maailman kirjallisuutta ja oloja. Hän luuli tietävänsä, että Faust-näytännöistä ei ole ainoakaan portto Mariana kotiinsa palannut, ei puhdistunut ja vapautunut likaisesta aistillisuudesta, kuten syntinen vaimo fariseuksen huoneessa Jeesuksen luona. Martva ja Oolavi seurasivat joka sanaa tarkkaavina kuin kärpäsen hiljaista surinaa.

-- "Minä myönnän Teidän olevan oikeassa", -- myönnytteli Rannisto.

Nuori pappi jatkoi:

-- "Mutta miten moni on löytänyt pelastuksensa ja rauhansa raamatusta, jossa paha on tuotu peittelemättä julkisuuteen?" --

Martva ja Oolavi käsittivät puhelun koskettelevan sitä samaa asiaa, joka oli heidän poskiinsa veren ajanut. Äskeinen neuvottomuus alkoi hieman hälvetä. Saastainen käärme leijaili iloisena, silmissä ilkeä hohde. Kun keskustelu oli vielä hetken jatkunut, selitti pastori Aamusto:

-- "Minä en yleensä ole semmoisen kaunokirjallisuuden suosija, joka on kirjoitettu ainoastaan ajankuluksi, käytettäväksi korttien asemasta. Koko kaunokirjallisuudesta voi ammentaa vähemmän tietoja ja elämän viisautta, kuin esimerkiksi Jumalan kymmenen käskyn yhdestä käskystä. Se on enimmäkseen jotain köykäistä hosumista -- tietysti on poikkeuksia. -- Mutta kun se nyt on monelle välttämätön ajankuluksi, niin täytyy koettaa ymmärtää niitä, joiden ammattina sen valmistaminen on. Täytyy ottaa lieventävänä asianhaarana huomioon se, että heillä -- puhun nimenomaan nyt Harhamasta -- ei ole ollut aikaa tai varoja, eikä ehkä mitään muutakaan tutkintoihin, opintoihin. Harhamakaan ei ole saanut tilaisuutta syventyä elämään, tieteeseen ja vaikeisiin ajatuksen maailmoihin. Mutta jos tarkotus on rehellinen ja oikea ja kirjan henki on Jumalasta, voi vähilläkin tiedoilla paljon tehdä ja puutteellisuudet täytyy silloin ymmärtää ja anteeksi antaa... Muodot myös ovat aivan makuasioita: Petäjää ei voida moittia siitä, että sen havuneulat eivät ole koivun lehtien laisia."

Käärme käyristeli selkäänsä iloissansa. Rannisto oli kahden vaiheella. Hän taisteli suurta taistelua. Tytär oli hänelle elämän suurin maallinen aarre. Mutta hänestä oli myös synti epäillä hurskaan papin sanoja. Ajatukset masentuneina huomautti hän siitä kyvyttömyydestä, mitä Tuukkalakin oli huomauttanut Harhaman kirjassa ilmenevän.

-- "Minä myönnän sen todeksi," -- tarttui pastori Aamusto jatkaen: "Kirjan tekijällä ei ole kykyä. Mutta ottakaa huomioon, että pienten kansojen yleensä täytyy olla neroista uneksimattakin. Nerot ovat suurtenkin kansojen keskuudessa harvoja, vuosisatais-ilmiöitä; me niitä tuskin saamme vuosituhansiin nähdä. Suurien kansojen keskuudessa voi toki ilmestyä _kykyjä_, jotka keskinäisellä kilpailullaan estävät henkisen rikkaruohon valtaan pääsyn. Meillä ei luonnollisesti voi niitäkään usein hukata ja siksi pääsee meillä henkinen rikkaruoho rehottamaan. Sillä minä myönnän, että Harhama on neron rinnalla rikkaruoho. Mutta meidän on _pakko_ tyytyä siihen. Meidän on pakko antaa nerona rehottaa melkein jokaisen, joka vain haluaa, kuten Harhamankin, koska meillä ei ole varoja -- neroja -- sitä tukahduttamaan ja meidän täytyy koettaa tulla omillamme toimeen ja kiittää Jumalaa, että meillä edes niinkin paljon on..."

Rannisto ajatteli, kuten todellinen ruhtinas. Ikäänkuin huoaten lausui hän sitten:

-- "Neroja!... Kukapa voi sanoa missä alkaa nero ja loppuu nerottomuus... Meidän aikanamme jokainen pauhaa ainoastaan nerostansa..."

Pastori Aamusto ajatteli hetkisen ja lausui:

-- "Mielestäni alkaa nero siinä, missä ihminen alkaa huomata mitättömyytensä, huomaa puutteellisuutensa ja missä lakkaa maineen- ja kunnianhimo... Puutteittensa huomaamiseen tarvitaan suurta neroa... Kunnianhimo taas on nerokkaalle, ylevälle ihmishengelle yhtä inhottava, kuin porton koristukset siveelliselle naiselle."

Rannisto epäili, Nuori pappi todisti:

-- "Katsokaa Jeesusta: Hän pakeni kuninkaaksi tekijöitänsä -- siis kunniaa -- ja rukoili suurimmat rukouksensa salaisuudessa, ja viisaat apostolit sanovat ymmärtävänsä ainoastaan puolittain... Tarkastakaapa nerotonta kirjoittajaa, niin huomaatte, että se on kaikessa erehtymätön. Katsokaa tosiasioita, niin huomaatte, että nero alkaa itsensä tuntemisesta, eikä suulastelusta."

Niillä sanoillansa kohosi nuori pappi taas Ranniston silmissä ja hänen Harhama-puolustelunsa saivat siten voimaa ja tukea.

Puhelu jatkui. Käärme iloitsi. Martva kuunteli raukeana; Oolavi jännitettynä. Nuori pappi jatkoi:

-- "Yleensähän meillä kaiken luonnonlainkin mukaan pitäisi voida ilmestyä ainoastaan yksi Tolstoi samaan aikaan kun viisikymmentä kertaa suuremman kansan keskuudessa niitä ilmestyy viisikymmentä. Mutta kilpailevien voimien puute tekee, että meillä on viisikymmentä 'Tolstoita' samaan aikaan kun suuren kansan keskuudessa yksi. Minä myönnän että Harhama on juuri semmoinen itse-'Tolstoi', tai muu vastaava. Minä vain pidän hänen kirjansa _henkeä_ oikeana, ja se henki korvaa suurenkin väärin käytetyn kyvyn..."

Rannisto mietti, samoin Oolavikin. Nuoren papin maallinenkin viisaus tuntui kumoamattomalta totuudelta. Se nosti hänen sanojensa oikeutusta edelleenkin Ranniston silmissä. Nuori pappi jatkoi:

-- "Pienten kansojen kohtalo on kirjallisuudessakin surullinen. Suurten kansojen nerot vievät leivän omien kirjailijoittemme suusta. Se on Luojan viisas sääntö meidän hyväksemme, sillä siten pysymme aikamme tasalla. Mutta kirjailijoittemme osa on juuri siksi surullinen: Nerokkaimpienkin on pakko haudata -- jopa elävinäkin -- 'kuolemattomia' teoksiansa oman liikatuotantonsa alle. Jos siis Harhaman kirja ei ole Jumalasta, on Jumala siinä käyttävä sitä tietä, tehdäkseen hänet vahingottomaksi. Se on vanha, viisas Gamalielin neuvo, joka on Jumalan viisaudeksi hyväksytty. Me ihmiset kyllä voimme hänenkin suhteensa erehtyä, kuten itse Jeesus Judaksen suhteen erehtyi..."

Hänen sitä puhuessansa oli inhottava käärme puhaltanut hienon savukielekkeen, joka oli kulkenut vierashuoneesta nuoren papin luo ja leijaili nyt hänen päänsä ympärillä, kruunaten hänet, kaunistaen hänen ohimonsa. Oolavi selaili Harhaman kirjaa ja Martva keinui miettivänä keinutuolissa, uinaillen, ikäänkuin hänen katseensa ja sielunsa olisivat liidelleet korkeuden salaperäisillä auteremailla.

Rannisto mietti. Hän tajusi Jumalan tahdosta, vaistomaisesti, lapsensa onnen olevan kysymyksessä. Nyt olivat hurskaan papin sanat rauhottaneet häntä; mutta hän etsi vieläkin jotain, joka kaipasi selitystä. Hän puhui taas:

-- "Minusta tuntuu, että Te olette oikeassa... Mutta on siinä kirjassa vielä paljon, joka näyttää hassulta ja hullulta. Esimerkiksi juuri pääasia: Harhaman nouseminen Jumalaa vastaan... Onko hän edes järjillään?"

Nuori pappi oli oman Jumalansa asian sokaisema. Hän selitti: