Part 9

Ranniston talo, Litvan runollinen luostarilinna oli todellakin uusi paratiisi, jossa ihmis-elämä solui onnenvirtenä, ainaisen luomis-aamun kirkkaassa, puhtaassa valossa.

* * * * *

Äkkiä kilahti Ranniston ruokakello. Tanssi taukosi silmänräpäyksessä, sillä jokainen tiesi, mitä se kellonkilahdus pyhä-iltana merkitsi. Ei kuulunut naurua, ei liioin puheluakaan. Rannisto istui raamattu polvilla penkillä kuusen juurella ja koko väki kokoutui hänen ympärillensä. Joku nouti istuimen itsellensä, muut istuivat ruohokossa. Ei heilahtanut ruohonkorsi, ei liikahtanut kauranripsi. Illantyyni ikäänkuin muuttui hartaudeksi, joka hievahtamatta, herkkänä odottaa kellon kumahdusta.

Alkoi iltahartaus. Tavan mukaan rukoili väki Jumalan apua alkavaa viikkoa varten.

Rannisto alkoi selittää raamattua. Ääni oli jäykkä, koruton. Sanat tulivat harvakseen, mutta niiden ajatus oli kirkas, selvä, kuin kellon kuparista lähtenyt puhdas sävel, joka leviää tyynen vesistön selille, Hän luki raamatusta sanat: "Jumalan sana on vahva linna. Vanhurskas juoksee sinne ja tulee varjelluksi." Niiden sanojen johdosta puhui hän siitä voimasta, jonka jumala-usko antaa ihmiselle.

Monet kuulijat nypistelivät ajatuksissaan kuka kukkaa, kuka heinää. Martvalla oli valkea päivänkakkara ja keltakukka kädessä. Käsikö niitä piteli, vaiko kukka kättä viihdytteli, sitä oli vaikea sanoa. Hän piteli niitä jotakin tehdäkseen, katse isässä ja korva yhtenä kuulona.

Puheensa lopulla Rannisto hieman lämpeni. Ääni kirkastui. Puhe muuttui pieneksi runoksi, ei sanarunoksi, vaan oikeaksi: jossa on ajatuksen yksinkertaisuus ja hienous runoutena. Hän selitti:

-- "Jumalaan uskominen on ihmisille toivo satamasta, kun hän purjehtii merisumussa, laiva korkean aallon varassa ja jokaisessa aallonpohjassa kari. Jos olisi silloin kaikki toivo mennyt myrskyn mukana, eikö käsi herpautuisi ja laiva jäisi oman onnensa nojaan? Usko, että on vielä varma satama, herättää silloin mielenrohkeuden, niinkuin aurinko herättää aamusilla metsän suuret lintuparvet laulamaan valon ihanuudelle. Käsi tarttuu silloin rohkeana peräsimeen ja sumujen halki vilkahtaa näkymätön merituli."

Hänestä tuntui tuoksuavan viisaus kuin havun tuoksu kuusesta, jonka juurella hän istui. Hän jatkoi:

-- "Ilman jumala-uskoa on ihminen kuin kukka, joka ei kokoa talven varaksi: Se pysyy niin kauvan kuin elämä on kesää, mutta jo ensimäinen syystuuli varistelee sen lehdet."

Hän pysähtyi, mietti sanoja ja jatkoi ne löydettyänsä:

-- "Ihminen ilman Jumalaa on pahan päivän tultua kuin janoinen kaivon kaivaja, joka kaivaa kaivoa kuivaan hietikkoon, eikä usko vesisuonta syvälläkään olevan. Hän joutuu epätoivoon, hylkää kaivamisen ja nääntyy janoon kaivoksensa reunalle, jonka pohjaa ehkä erotti raikkaasta vesisuonesta ainoastaan lapionterän-mitta."

Kuulijoiden eteen levisi niistä sanoista Ranniston kanta-isän elämäntarina, ilmestyen kuin harmaahapsinen vanhus, joka odottamatta saapuu lapsijoukkoon, sylissä suuri vakka täynnä viisautta. Ikäänkuin sitä osottaen jatkoi Rannisto:

-- "Semmoinen kaivon kaivajahan oli minun esi-isäni: Jumalan apuun uskominen rohkaisi häntä, antoi hänelle voimaa tunkeutua siksi syvälle, että etsitty vesisuoni vihdoinkin alkoi pulputa kirkasta vettä, joka kohta täytti koko kaivon."

Ranniston talo ja sen historia oli kuulijoiden edessä selvänä todistuksena sanojen oikeudesta. Se oli todellakin kaivo, jonka raikkaat, kuivumattomat vesisuonet oli löydetty Jumala-uskon varassa. Harvakseen sanansa lausuen kertasi Rannisto vielä ajatuksensa:

-- "Siten ilmenee Jumala ja jumala-uskon voima meissä. Usko, että Hän on ja että Hänen apunsa ei voi olla ajallansa saapumatta, niinkuin ei päivä voi olla nousematta, kesä tulematta, kun niiden aika ehtii, se usko antaa meille mielenrohkeutta. Se rohkaisee meitä varustautumaan yölläkin uutta päivää, talvellakin kesää varten, ja toivomaan myrskyssäkin satamaan pääsyä."

Martva haisteli ajatuksissansa keltakukkaa. Isän sanat putoilivat häneen lempeänä kevätsateena. Oolavi katseli puhujaa kuin isoisäänsä, sen kertoessa viisasta satua. Rannisto selaili raamattua ja jatkoi:

-- "Mutta jumala-usko antaa enemmänkin. Se antaa kaiken. Täällä esimerkiksi sanotaan: 'Hän lähettää enkelinsä -- vartioimaan sinua -- ettet jalkaasi kiveen loukkaa.' Tämä ei ole tarua, sillä te tiedätte, että jokaista rikosta seuraa rangaistus: me, toisin sanoen, kärsimme joka kerran, kun jalkamme kiveen lyömme. Mutta jos me uskomme Jumalaan ja tunnustamme Hänen käskynsä, emmekö me silloin karta jokaista rikosta, joka tuo rangaistuksen ja onnettomuuden? Emmekö silloin -- välttäen hänen käskyjensä rikkomista -- kierrä joka kiveä, joka voi jalkaamme loukata? Ja eikö silloin Jumalan enkeli ole todellakin ollut meitä suojelemassa?"

Aurinko tuntui paistavan kuusen juurella. Oolavi oli aina ihaillut Ranniston hurskautta ja viisautta. Nyt näytti hän hänestä apostolilta, joka on itse ollut Jeesuksen seurassa. Kuusikirkko oli tulvillansa hartautta. Puhuja jakoi edelleen suurta elämänviisauttansa:

-- "Ihmissiveellisyys ei riitä siksi suojelus-enkeliksi. Kuun _oma_ valo ei riitä sille itselleenkään, vielä vähemmin maalle jaettavaksi. Sillä eivätkö yhdet ihmisistä opeta, että himon vapaa tyydyttäminen on siveellisyyttä? Mutta toiset heistä opettavat vastakkaista. Jos nyt kerran inhimillinen siveellisyys julistettaisiin perustukseksi, eivätkö silloin edelliset olisi oikeassa yhtä suurella oikeudella kuin jälkimäisetkin, sillä ihmisiähän he molemmat ovat?"

Se tuntui kumoamattomalta. Rannisto teki siitä päivän-selvän johtopäätöksensä:

-- "Siten on inhimillinen siveellisyys määrittelemätöntä sumua, joka ei itse tiedä, minne sitä tuuli kulloinkin ajaa. Se on perinnä kunkin omaa mielivaltaa, himon vapautta. Ja se, joka nostaa oman määrittelemättömän ihmissiveellisyytensä maailman valoksi, on valoton kuu, joka yrittää valaista maailmaa omalla valollansa ja itse kieppuu voimatonna maailman mukana. Mutta kun pimeä kuu siten tarjoaa itsensä maailman valoksi kirkkaan auringon asemesta, eikö se jo sillä osota olevansa pimeys, joka ei ole kyennyt _omaa itseänsäkään_ edes siksi paljon valaisemaan, että olisi silmänsä nähnyt sen pimeyden, joka hänessä on?"

Kuusen juurella paistava päivä kirkastui kirkastumistansa. Sanat painuivat ihmisten sydämiin terävinä tutkaimina, joiden kärkeä vastaan ei mitään voida. Rauhallisena lisäsi Rannisto:

-- "Joka siis vaihtaa jumalallisen siveellisyyden heidän tarjoomaansa, hän vaihtaa selvän, valoisan tien pimeään kivikkoon."

Ihmissiveellisyys tuntui kutistuvan jumalallisen siveellisyyden rinnalla, pienemmäksi kuin ruohonkorsi kuusen rinnalla, jonka suippolatva nosti ristiä pilveä tavotellen. Martva istui kukat ja kädet helmassa, katsellen isänsä suuruutta. Sanat painuivat häneen kuin kirkas auringonkuva lammenpohjaan. Jotkut salaiset kielet soivat. Ilta oli ahdaten täynnä harrasta rukousta. Rannisto puhui ajatuksissansa, kuin itseksensä muistellen jotakin kaunista unta:

-- "Joskus tulee ihmiselle tarve nöyrtyä, rukoilla. Ne hetket ovat ihmishengen ylevimpiä. Ne ovat raikasvesinen lähde palon reunassa, jossa nokinen viertäjä viertää roviotansa savun ja kuumuuden keskellä. Mutta ketä rukoilisi se, joka on vaihtanut ylevän Jeesuksen ja Isän niihin, jotka leiviksensä astuvat meidän opettajiksemme, kiittäen sitä tehdessään lakkaamatta itseänsä siitä, että he ovat viisaammat ja paremmat muita, eivätkä yhtä tyhmiä ja huonoja kuin me, jotka käymme Jumalan johdolla elämän kovaa koulua?"

Pikkulintu visersi kuusen oksalla lyhyen laulunsa ja lähti sitten siipiensä varaan. Muu kaikki vaikeni. Kuulijoiden mielet ylenivät jo niille maille, joille puhuja oli viitannut. Kärpänen surahti kerran... toisen, ja sitten vaikeni sekin. Martvan mielessä läikkyivät isän opetukset kuin valolumme veden pinnalla. Rannisto jatkoi, kasvoilla miettivä ilme:

-- "Tulin tätä ajatelleeksi niiden sanojen johdosta, joita nuori pappimme puhui lasten rippipyhänä kirjallisuudestamme... Minusta tuntuu ihminen aina olevan alinna silloin, kun hän kumartaa kuvaansa tai omaa itseänsä. Nurmen kukka pyrkii auringon valoa kohti, lintu korkeuteen. Ihminen on toki niitä ylevämpi. Pitäisikö hänen silloin ryömiä maan tomussa oman itsensä edessä?"

Martvan mieli läikähti. Isän puheet olivat hänelle kuin vanha tuttu kehtolaulu. Sadat kerrat oli hän niitä kuullut ja tuntenut aina mielensä ylenevän pois maasta. Niiden vaikutuksesta oli hän unissansa ja unelmissansa matkustellut korkeuden ihanuuksien keskellä, ihaillen suurta, taivaallista runoutta. Nyt ikävöi hän taas sinne. Poskelle nousi hieno, helteinen kaipuun puna, silmään ikävän hellä sume. Hänen suhteensa Jumalaan oli eheä hyvän lapsen suhde isäänsä.

Rannisto jatkoi viisauttansa:

-- "Ihmishengessä tuntuu olevan jotain niin suurta, että se ei saa mielenrauhaa ja tyydytystä maanmullasta. Minusta tuntuu, että jokaisen ylevän sielun tunnusmerkkinä on se, että se pyrkii vapautumaan ennen kaikkea ihmisen omasta itsestä, kuten jostain ahtaasta, arvottomasta hyönteiskuoresta... Ylevä sielu pyrkii pois oman itsensä jumaloimisesta, kuten kananpoika munankuorestansa, kun sen siipi on varttunut. Se tarvitsee jotain suurta, korkeaa, jotain kotia, johon se voi ikävöidä ja yletä. Ja minä uskon, että jos meillä ei olisi Jumalaa, ihminen sen kuvittelisikin olevan. Niin suuri on ihmisen Jumalan-kaipuu, niin ylevän hengen on Jumala ihmiselle antanut.

"Siitä olkoon Hänelle ijäti kiitos ja kunnia!"

Hän pani rauhallisena raamatun kiinni ja lopetti puheensa. Kuulijat istuivat kuin odottaen, että urut alkaisivat soida ja numerotaulu osoittaisi virren numeron. Ja aivan itsestänsä alkoikin virsi. Se alkoi ensin hyminänä... Se lujeni. Yhä useammat yhtyivät siihen. Joku näppäili kanteleesta heikon säveleen laulun sekaan. Laulu koveni. Kohta veisasi Ranniston väki täysin rinnoin. Lehtivaara, vetten rannat ja viljavainiot helisivät virren sävelissä. Vedet välkkyivät, maa viheriöi. Kaikki ylisti Jumalaa. Taivaankansi kohosi Hänelle korkeudessa ja sen kuvain riippui Hänen suuruuttansa julistaen Litvanselän syvyydessä ihanana, valtaavan suurena taivaan sinipatana.

* * * * *

Oli jo maatameno-aika. Kana nukkui yöpuullansa, lintu varvullansa. Pienet kananpojat olivat peitossa emänsä siiven alla. Metsä pukeutui yön hämyihin, notko sumuihin, ahven asettui makuullensa ja hauki yöteloillensa.

Rannisto järjesteli huoneessansa huomis-aamun töitä, kun tuttu koputus kuului ovelta.

-- "Martvako se on", -- vastasi koputukseen Rannisto. Niin oli hän siihen vastannut joka ilta, aina Martvan lapsi-ijästä lähtien.

Martva astui huoneeseen, syleili isäänsä, suuteli äitiänsä ja sanoi heille: "Hyvää yötä"!

-- "Nuku rauhassa, lapseni!" -- toivotti äiti tyttärensä kiharoita silitellen.

Mutta kun Martva sulkeutui huoneeseensa, tunsi hän jotain ikävää, eikä hän itse tiennyt mitä kaipasi. Hän istahti akkunalle ja katseli kauniille järvenselälle. Sieltä tuntui kuuluvan "Litvan laulu". Hän kuunteli sitä, ajatus omilla matkoillansa, etsimässä sitä kuulua karia, josta kertoi "Litvan laulu". Se löysi sen jostain järvenselkien piiloista, jonne ei ole vielä pursi koskaan purjehtinut. Hän näki mielikuvissansa siellä veden naisen istuvan karilla, ikävissään, kaipaavan salaperäistä kuvaistansa, kurottuvan aaltoon, pettyvän ja itkevän. Isän puheen johdosta oli mieli herkkä. Kesä-illan salaperäinen kauneus herkytti sitä edelleen. Hän eli tarujen runomailla, jossa jokainen risahdus sai mielen levottomaksi, surulliseksi. Koko sielu värisi. Hän suri veden naisen mukana, sääli sitä, tunsi sen tuskia, kaipasi sen keralla kuvaista. Mikä se kuvain oli, sitä ei hän käsittänyt. Ei hän tajunnut, että hän oli ihmishengen suuren ongelman edessä. Ei tietänyt tyttöparka, että hän eli jo ihmishengen suurta historiaa, jossa tarutkin johtavat oikeaan langanpäähän ja jossa jokainen säije on tuskaa, maailman kirkkainta, jalointa kultaa. Hän värisi kuin kukka. Hän näki neidon joutuvan epätoivoon, näki purren laskevan karia kohti. Se tuli ja odotti neitoa... Jo ilmestyi noita, joka vei purren, loihti mustan yön kohtalon hevoseksi ja antoi käärmeen ruoskaksi... Martva näki neidon epäilyt... näki hänen onnenkaipuunsa, näki kuinka silmään sattui onnenranta, armaan suutelon matkan päästä... Hän näki neidon jo satulassa istumassa, yömusta kohtalo hevosena... Järven selkä vyöryi jo vaahtoisena... Onnenranta upposi ulappaan...

Mainen onni on kadonnut... Hurjistuneena ajaa veden nainen, yö ratsunansa... Raivoissansa lyö hän hevostansa käärmeruoskalla. Martva mietti tarun sisältöä ja joutui yhä syvemmälle satujen maille. Saaristoinen järvenselkä muuttui sitä mukaa salaperäisemmän näköiseksi. Koko tienoo peittäytyi kesäyön runollisiin hämyharsoihin. Mieli muuttui araksi. Hän istui tunteet herkkinä kuin lapsi kummitushuoneessa, jossa se joka hetki pelkää peikon ilmestyvän.

Oksa risahti silloin puistikossa yölepakon siiven satunnasta. Martvan ruumis vavahti. Hän tuli äkkiä levottomaksi ja häneltä pääsi heikko hätäytynyt huudahdus:

-- "Herra Jumala!"

Koko hänen ruumiinsa vapisi. Hän pelkäsi jotain, ensi kertaa elämässänsä. Levotonna avasi hän oven, joka johti vanhempien makuuhuoneeseen ja hiipi varpaisillaan takaisin akkunan luo. Äiti oli kuullut hänen askeleensa ja kysyi:

-- "Vieläkö sinä valvot, Martva?"

-- "Vielä, äiti", -- vastasi Martva, rauhottuen äitinsä äänestä. Pieni vilunväre kävi hänen ruumiinsa läpi. Hän kääriytyi villahuiviin ja istahti. Yölepakko katseli häntä tarkkaavana, silmät tulisina.

Mutta kun hän istui hetken, kävi mieli taaskin hiukan levottomaksi. Hän huomasi yölepakon ja säpsähti. Pieni puistahdus vavahdutti ruumista. Hän ajatteli levottomuutensa syytä, mietti yhtä ja toista, kunnes luuli löytäneensä, uskoi väsyneensä romaania lukiessaan. Hän ajatteli:

-- "Minä valvoin ja luin viime yön melkein kokonaan. Aurinko jo nousi, kun pääsin kirjan loppuun... Varmaankin olen väsynyt..."

Siitä johtuivat hänen ajatuksensa isänsä puheeseen kirjallisuudesta, samoin papin rippisaarnaan. Hän mietti niitä, yhä eläen äskeisten haaveiden mailla, järvenselälle katsellen ja hämärää "Litvan laulun" naista ajatellen Yölepakko häilähteli milloin siellä milloin täällä. Martvan ajatuksien seasta sukelsi taas levottomuus ja mieleen muistuivat isän ja nuoren papin puheet kirjallisuudesta. Hän mietti niitä entistä vakavammin, jatkaen itsetutkiskeluansa:

-- "Minä olen viimeaikoina lukenut paljon... Varmaankin olen lukenut huonoja kirjoja, koska tulin nyt äkkiä levottomaksi."

Hän mietti ja tuli vakuutetuksi, että niin oli, mutta ei tajunnut mitä huonoa hänen lukemissansa kirjoissa oli. Ja silloin hän teki päätöksensä:

-- "Nyt minä ensi lukemisekseni valitsen hyvän kirjan... tai pyydän isää sitä valitsemaan ja ostamaan."

Silloin riemastunut Perkele sävähti lepakosta tuulenhengeksi ja alkoi suuren työnsä. Se puhalteli lauhkeana yötuulahduksena akkunasta huoneeseen ja leyhähteli taas ulos iloisena, kuin leikitellen.

Pöydällä, aivan Martvan edessä, oli aikakauskirja "Hengellinen kuukauslehti", jota Ranniston talo oli tilannut jo yli viisikymmentä vuotta. Siinä suositeltiin Harhaman kirjaa "Varotushuutoa". Tuulenhenkenä häilähtelevä Perkele liehautti sen lehtiä auki...

Martva ajatteli yhtä ja toista kirjaa: sitä... ja sitä... ja sitä... Mutta hän ei ollut varma mistään.

Taas kävi tuulenhenki, Perkele, ja avasi "Hengellisen kuukauslehden" aivan auki... Martva vavahti hieman, tuulenhenkäystä pelästyen, mutta ei huomannut vielä lehden avautumista... Hän mietti toisia ja taas toisia kirjoja.

-- "En minä löydä mitään", -- ajatteli hän jo väsyneenä, unisena.

Tuulenhenki leuhautti silloin "Hengellisen kuukauslehden" pöydältä lattialle, Martva säpsähti ja nosti lehden takaisin pöydälle.

Sitä tehdessä sattui hänen silmiinsä kohta, jossa suositeltiin Harhaman kirjaa. Hän ilostui, luki suosittelun ja kiitti Jumalaa, jonka uskoi hänelle lähettäneen hyvän neuvon. Hän päätti pyytää isäänsä ostamaan hänelle Harhaman kirjan. Rauhallisena riisuutui hän, sulki oven, luki rukouksensa ja nukkui kuin lapsi kehtoon, jota Jumalan enkelit vartioivat.

2. Korkeudessa.

Jo nukkui Martva. Tuulenhengähteestä leimahti silloin haamu Perkeleen vierelle vuoteen. Hartioilla hällä hulmuili kuutamosta tehty vaippa ja takanansa seisoi vartijoina kaks' suurta, mustaa käärme-enkeliä, koholla siivet. Niiden käärmeruumis nojasi keskiruumiin paikkehilta riettaaseen kahteen jalkaan luisevaan. Inhoisan ruumiin musta käärme-häntä kiemursi lattialla. Käärmepäässä paloivat tulisilmät. Auki heillä ammotti suuri kita, josta riippui kaks'-haara kieli veripunaisena. He niinkuin nöyrät koirat vartijoina nyt seurasivat tointa Perkeleen.

Vierellä Martvan vuoteen rauhatonna, kuin tulenlieska helvetistä päässyt nyt häilähteli haamu Perkeleen unia Martvan tutkien. Hän tunki katseensa, niinkuin kuuman poltin-oran syvälle rauhallisna nukkuvaan. Vaan Martva näki unta puhtahinta laulusta Litvan, sekä äskeisistä saarnoista isän, illan miettehistä ja siitä mik' on ihmis-elämässä salaista, epäselvää, ihmeellistä. Hän kulki unissansa Litvanselkää sen tarun vedennaista etsimässä salmista, takaa saarten, jonne konsaan ei tohtinut oo kalastajan pursi aaveitten lymypaikkaan pujahtaa. Sen nähtyänsä, suurna, ilkamoiden, riehahti riemuun haamu Perkeleen:

"On oiva alku. Vihdoinkin nyt tyttö jo salaisuuden syihin kurkistaa. Hän miettii jo... on utelias... kysyy... Se ensi isku on ja tulitippa Jehova-uskoon, kurjaan, sokeaan."

Niin lausui hän, ja mustat vartijansa nyt hänen voitostansa riemastuen ain' asti maahan hälle kumarsivat, niin tehden herrallensa kunniaa. Ja Perkele nyt yhä tarkkaavammin tarkasti Martvan unta, vaaniellen kuin julma haukka pientä uhriansa. Kuin vihantuli leimahti hän vimmaan, kun näki unen muuttuvan. Nyt Martva jo kulki seurueessa enkelein. Hävinnyt oli Litvan vedennainen. Jo kirkonkello kumahti ja siiloin karille, missä istui vedennainen, ilmausi enkeli ja järven vesi kirkkaaksi sävel-ulapaksi muuttui, mi läikkyi niinkuin päivän valo-uhku huikaisten taivaankannen hohteellaan. Soi kirkonkello. Kirkkaat sävel-aallot sen kumahteista tulvi kautta ilman taas Litvan sävelselkäin kirkkauteen. Ja siinä kirkkaudessa Martva kulki unien mailla. Korkeudessa hohti täydeltä taivaan herran enkeleitä, pukuna päivän ikikirkas hohde, käsissä harput, pasuunat tai huilut, ne riemulauluin kiitti Jumalaa.

Nähdessään tulisina salamoivat nyt silmät Perkeleen. Hän raivostui. Kuin kuumin tulikieli helvetistä hänestä julmin vihan lieska löi, kun ihmis-onnen sekä rauhan näki hän, rauhaton, mi niinkuin rajutuuli kaikkeutta ijankaiken risteillyt on levotonna. Eikä hetkeksikään oo hälle suotu rauhan siemausta, mi niin kuin armas uni, kaunis muisto muun kaiken yli joskus laskeutuu. Hän muisti, kuinka kerran Kaikkivoipa välille hänen sekä kaiken muun asetti vainon, polki rikki rauhan häneltä. Niin kuin käärme rauhaton hän siitä lähtein käynyt ain' on sotaa jokaista, koko kaikkeutta vastaan alaisna vainon sekä inhon myös. Kun näki hän nyt Martvan iki-onnen ja rauhan, kun se kulki unten mailla suhtautuin niin kuin lapsi Jumalaan, hän kateutta täynnä, leimahdellen ja käsi julmaan iskuun nostettuna kiukkunsa purki raivoon katkeraan:

"Voi, etten voi mä käsin kiinni käydä taas sinuun, ihmishenki, peruskivi Jehovan väärän vallan päällä maan!"

Ja leimahdellen, niin kuin vihantupru hän kiukkuansa purki edelleen:

"Ei mulla ole voimaa eikä valtaa tuhota häntä, kurjaa, kuolemalla, kun mailman lait ja järjestyksen sen kuin myöskin elon, synnynnän ja kuolon herruuden multa, kaiken Jumalalta on riistänynnä vääryydellä Hän, Se julma, ahnas Henki vääryyden."

Niin, tulimiekka iskuun nostettuna vierellä Martvan vuoteen voimatonna hän suitsi vihaa sekä kateutta. Ja mustat käärmemäiset vartijansa pystyssä seisten tulikidastansa herransa asiasta raivostuen nyt puhalsivat vihan kielekkeitä. Ne sammuivat ja pilveks' yhdistyivät, mi hienon udun lailla leijaeli nyt päällä Martvan sekä Perkeleen.

Vaan rauhallisna aina Martvan henki vaelsi niillä ihanuuden mailla, miss' ihmissielu sointuu Jumalaansa kuin kaiku lauluun, jost' on lähtenynnä vapaana vuoren rintaa etsimään, on löytänyt sen sekä onnellisna taas sointuu, sulaa lauluun: alkuperään, jost' oli saanut synnyn sekä kaiken. Kateisin mielin ihmishengen matkaa tarkasti silmä julman Perkeleen, ja näki kuinka iki-onnellisna karilla "Litvan laulun" istui Martva ihaillen sitä suurta Jumalaa, mi täytti maat ja taivaat kunniallaan, kuin päivän valo täyttää kaikkeuden niin kauvas, kuin sen säde-kehä kantaa. Ylhäällä soivat harput, pasuunoista kuin pauhu hurskas, sulosointuisena nyt tulvi sävel. Joukko enkelien kuin kirkas pilvi hohti korkeudessa ja riemurinnoin, laulunhyminällä, mi täytti maat, ne Luojan kaikkivaltaa nyt tunnustivat, Hälle laulain näin:

"Taas tänään, niinkuin aina ennen Sun työsi soluu radoillaan.

Tietänsä säätämääsi mennen kuu kieppuu ympärillä maan. Ja päivää kiertäin maa taas pauhaa. Ken luotas suistuu, häll' ei rauhaa oo kaikkeudessa. Sinä vaan oot rauha, autuus taivaan, maan.

Sä elon loit ja kuolon säädit, Sä säädit kaikkeuden lait. Ei järky se, min kerran päätit, Sa itseltäsi vallan sait. Sä säädit lain tään: 'Rikos kostaa itsensä'. Jos ken miekan nostaa vain vastaan Herraa taivaan maan, hän sortuu miekkaan kokonaan.

Kun viekas käärme petti vaimon ja sai sen luotas lankeemaan, hän sillä teollansa vainon ja inhon nosti. Ainiaan kuin käärme kirottu hän kulkee; ei missään näyttäytyä julkee; vaan salaa vaanii saalistaan... Oot ihmeen viisas, Luoja maan."

Niin lauloi suuri enkelien kuoro. Ja kuullessansa haamu Perkeleen riehahti, kiukun-tuli tulvillansa, ja vannoi suurna, ylpeänä näin:

"Hän ilkkuu vielä... nauttii vääryydestään... Hän, kurja, kerskuu vallan jätteillään, Hän jok' on tuhannesti tunnustanut. mun voimani... Hän joka tekojansa on katunut jo aikaa ennen Noaa, niin tunnustaen, miten suur' oon minä!... Hän kadehtii mun suurta viisauttani...

Hän tietää, että suuri kavaluus korkeinta on ja suurta viisautta... Vaan lahja se ei ole Hälle suotu, kun kavaluus ei kuulu Olioon, jok' on mun vastakohtani... Ja siksi" -- Hän mietti hetken, vihaa leimahdellen kävellen ees-taas. Sitten rauhottuen hän viisain elein lausui lopun näin:

"Hän sanoo: 'Joka miekkaan ryhtyy, hukkuu myös siihen'... Mutta Hällä itsellään kädess' on aina kaksiterä miekka: Ken hänen orjuudestaan riuhtautuu, sen uhkaa armotta Hän maahan lyödä... Se miekka Hänet myös nyt sortakoon mun aseenain! Se käypi multa näin: Pois pyrkii ihmishenki orjuudesta ja alta ruoskan, kuten Aadam, Kain pois piiloutuivat Hänen näkyvistään, pensaikkoon Aadam... kaukaisuuteen Kain... Ei armoa!... Mun täytyy Hänet kaataa ja ihmishenki Häitä riistää pois!... Kaikkeuden herruus siihen perustuu..."

Hän raivostui ja hehkuvinta vihaa taas huokui verikita vartijain ja lattialla niiden mustat hännät käärmeinä lieruilivat, lepytellen herraansa. Ihmevaippa hulmahteli harteilla Perkeleen. Hän houkutellen nyt Martvaan koski. Omaa henkeänsä hän siten koitti toiseen istuttaa.