Part 8

Talon suuri asuinrakennus, kivinavetta, riihet, saunat ja ladot, ilmottavat tulijalle jo kaukaa, että talo on hyvissä varoissa. Hyvin hoidetut pellot purkavat viljaa kapaleen täydeltä, ja niityillä on mehevä heinä laossa aitavieriä myöten, kertoen isännän toimeliaisuutta. Ja kun vieras tulee taloon kesällä illansuussa, jolloin kylläinen karja palaa heinäisiltä syöttömailta, utaret miltei maata viistävinä, niin huomaa hän silmänheitolla, että talossa on emäntänä kuningatar, joka voi työstänsä ylpeillä enemmän kuin ne sadat, joille maailma hänenkin maassansa seppeleitä kantaa, tai jotka niillä itse itseänsä kruunaavat. Talon pihamaata koristavat suuret, vanhat koivut, ryytimaan sivulla hymyilee herttainen pihlajikko ja kartanon päätypuolella seisoo talon ylpeys, satavuosia elänyt kuusi, risti latvassa, viskaten latvansa kahden kuusen korkeuteen ja levittäen naavaisia oksiansa koko talon leveydelle. Talon taustana kohoavat sen kolmella puolella vehmaat vaarat, joiden rinteillä pihlaja, tuomi ja riippakoivu taistelevat jokaisesta kämmenen-alasta, koristaen rinnettä kilpaa ja peittäen sen lehti- ja kukkarikkaudella.

Yli kaksisataa vuotta oli jo Ranniston suku taloa asunut. Sen ensimäinen isäntä oli saapunut paikalle nuoren vaimonsa keralla kirves ja kuokka olalla ja raamattu kainalossa, ja selässä talon omaisuus: tuohikontti, jossa oli pari petäjäleipää. Paikka oli silloin asumatonta karua kangasta, josta hän oli vuokrannut torpanpaikan. Ensi tehtäväksensä avasi hän raamatun ja luki kuusen juurella vaimollensa:

-- "Jos ei Herra huonetta rakenna, niin turhaan ne työtä tekevät, jotka sitä rakentavat."

Ja vaimo tajusi silloin miehen mielen. Enempää puhumatta laskeutuivat he polvillensa saman kuusen juurelle, joka vielä seisoo talon päätyseinän edessä, rukoillen Jumalan apua, ja veisaten Hänelle virren. Ja rukous rohkaisi mielen ja se vahvisti käsivartta. Mies kiipesi kuuseen, sitoi ristin sen latvaan ja antoi sitten maan maistaa kuokkaa, puunkyljen kirvestä. Vaimo koloi sillä aikaa petäjän kuorta tulevan talven leivän lisäksi.

Ja kun sitten ilta tuli, kiittivät molemmat yhdessä Jumalaa eletystä päivästä ja nukkuivat Hänen suojaansa, nuotiotulen ääreen kuusen juurelle, lehdeksiä pään alla, vuoteena korven kuiva, pehmeä sammal ja kattona Jumalan luoma kaikkeuden ääretön laki.

Sen kuusen juuri oli Ranniston talon ensimäinen asunto ja kirkko samalla. Siitä päivin on sen latvassa aina risti taivaalle kohonnut. Sen kuusen tarina oli ollut ensimäinen taru, mitä nykyinen Ranniston isäntä oli Martvalle kertonut, istuen sen juurella paljain päin, raamattu polvella, Martva toisella ja onnellinen äiti rinnallansa. Sen kuusen juurella oli Martva ensimäisen rukouksensa rukoillut. Sille oli hän joka tuohkosestansa mehevimmän marjan uhrannut, ja aina oli hän sitä puhutellut "kuusi-sedäksi". Se kuusi oli vieläkin talon kirkko, sen juuri se huone, jonne astuessaan jokainen paljasti päänsä.

Mutta palatkaamme vielä Ranniston suvun alkutarinaan.

Kun seuraavana aamuna varhaisin lintu tirskahdutti ensimäisen säveleensä päivän punaisen silmän taivaan rannalla raottuessa, nousi Rannisto ja veisasi taas virren vaimonsa keralla. Ihmeissänsä kuuntelivat sitä heräävät lintuparvet, heleä korpi ja kirkas, aamuvalon punaama Litvanselkä. Rannassa heräsi hauki kauniiseen lauluun, sorsa havahtui ja sujahti kaislikon läpi selvälle vedelle, räpytellen siellä, ikäänkuin unta siivistänsä karistellen ja painautuen sitten rauhalliseen uintiinsa, halkomaan sinistä vedentyyntä.

Niin solui päivä päivän tieltä. Korpi kaatui kaskeksi. Kirves helskytteli puuta virsilaulun ja rukouksen säestämänä. Vaimo taittoi parhaimmista rauduskoivuista vihdaksia, riipi hakatuiden haapojen ja raitojen lehdet talven varaksi ja kokoili heiniä joen ja järven rannoilta. Leivässä oli viljaa puoleksi petäjäisen seassa. Lähde antoi raitista vettä palanpainoksi, koivu tuohta virsuiksi ja kuusen oksista kyhätty maja nukkuessa suojaa tuulta ja sadetta vastaan.

Ja kun syyspuoli lähestyi sateinensa, kohosi jo tuvansalvos kosken vierellä. Heinäpieles nousi talon rikkautena, katiska kokosi kaloja järvestä ja linnunrihma metsästä teeriä ja koppeloita. Syyssateiden alkaessa lämpisi jo oma tupa, saunasavu nousi maasaunasta ja koskesta kolotut tarvepuut kuivuivat matalan tuvan orsilla. Jo kohosi kaivonvintti. Jo nousi riuku tuvan katolla, väkkärä tuuliviirinä. Jo valmistui pieni lääväpahainen ja ennen ensi lumia ammui siellä vieras, eläkelehmä, josta voi meni omistajalle, kirnumaito jäi särpimeksi Ranniston torppaan.

Niin päästiin päivästä toiseen. Mies kävi kylän töissä ja asui torppaa levätessänsä, vaimo kehräili kylän kehruita ja kävi välistä puimassa vierasta riihtä. Seuraavana keväänä poltettiin kaski paloksi. Kesällä oli se jo otrahuuhtana, pääsi putkelle, puhkesi vihneelle ja tuotti osan talven leipää. Huuhdan reunassa kukki pieni lanttupenkki ja palanen naurismaata, ja tuvan ikkunan alustaa koristi torpan ryytimaana pieni tilkku pellavamaata. Mies raatoi kahden, rukoili monen edestä ja vaimo kilpaili hänen kerallaan yhteisen kuorman kannannassa.

Mutta havutemppeli seisoi aina avoinna ja sen juurella palveli mies vaimoinensa Jumalaa kesäisinä sunnuntaina, sillä kirkkoa ei ollut lähettyvillä. Vuosi vuodelta laajeni viljelys ja kävi kirjavammaksi: Ruishuuhta heilimöi ja otramaan vieressä kauramaalla kimaltelivat kauranripset, auringon valo joka ripsen päässä kyyneleenä, ja tattari rehoitti toisaalla, värjäten pienen maatilkkunsa ruskeaksi. Kului aika. Huuhta muuttui pelloksi, aitovieri pientareeksi ja mehevä mullikko pihamaan edustalla oli kaalimaana.

Jo kuului oman lehmän kello aholla, ja lammas tuli vuoninensa iltapalalle. Lapset kävivät kesäisin mansikassa ja mustikassa, syksymmällä sienessä ja puolassa. Jo tekivät ne työtä isän ja äidin apuna: Tyttö kitki pellavata, poika kasteli kaalia, tai ahertivat ne jotakin muuta, ja joka ilta ja aamu rukoilivat isän ja äidin mukana.

Mutta pahat päivät tulivat: karhu repi lehmän.

-- "Jäihän Jumala vielä", -- mietti Rannisto ja antoi karhun maksaa nahan nahalla.

Tuli halla ja pani kaikki kesäviljat. Rannisto kiitti Jumalaa ja lausui vaimollensa:

-- "Ilman Jumalan apua olisimme nyt hukassa, mutta Hän on varannut meille petäjikön täyteen talvenleipää. Ja lampaalla saamme uuden siemenen alun."

Sanattomana kuunteli silloin aina vaimo suuren miehensä puhetta, kuivasi salaa kyyneleensä ja kiitti miehestänsä Jumalaa.

Niin alkoi Rannisto harva se vuosi aina alusta ja aina kulki hän yhä pitemmän matkan eteenpäin. Kun lehmä oli mahona, lypsi lähde.

-- "Jumala ei anna sen koskaan ehtyä, ei mahoksi jäädä", -- lausui Rannisto tyytyväisenä ja jatkoi:

-- "Koivusta ei lopu virsutuohi, auringosta valo ja maasta kasvukyky, kun on Hän niiden hoitajana."

Jo oli vanhin poika työ-ijässä. Jo lämpisi oma riihi ja peltoa koristivat kuhilaat, otrakuusikot ja kauraviisikot. Mutta sota kulki mailla. Poika vietiin sotaväkeen ja kaatui siellä kohta.

-- "Herra antoi ja Herra otti. Kiitetty olkoon Hän!" -- lausuivat isä ja äiti lähtiessänsä taas yksin taipaleelle, tukena ja mielenrohkaisijana se Jumala, jonka käden alle he miehekkäinä alistuivat.

Ja taas mentiin eteenpäin. Jo koristi ylpeä ruiskeko keltasänkistä peltoa, josta lapset keräsivät tähkiä, ja kauranärte seisoi riihen oven edessä. Jo kuului oman hevosen kello ja lehmäkarjassa oli kaksi omaa lypsävää. Tupa oli saanut eteisen, sauna kodan ja riihi korsun. Kukka kukki akkunalla ja raamattu oli pöydällä yhtä tavallinen kuin petäjänsekainen leipäkin. Selvä leipä oli vieläkin jouluherkkua. Jos olikin viljaa, niin säästettiin sitä pahan päivän varaksi, korvaten sen petäjikön antimilla.

Mutta ei ollut vielä Ranniston käsivarsi kylliksi karaistu, ei miehen mieli terästetty. Se tarvitsi vielä Jumalan kiirastulta. Ja se tulikin: kasakkaparvi risteili saloja, merkiten tiensä palavien talojen tulilla.

Ja eräänä sunnuntaina, kun Rannisto luki raamattuansa, kuului pihalta lasten huuto:

-- "Kasakat!"

Se oli taivaasta iskenyt tulinen salama. Parahtaen riensi vaimo pelastamaan pienintänsä. Mies syöksyi vaimon mukana, raamattu kainalossa, sieppasi kaksi lasta syliinsä ja pakeni tuvan taitse kuusikkoon. Hetken kuluttua nousi koko talosta, kauranärtteestä, ruiskeosta ja heinäpieleksestä savu ja punainen lieska, ja hevonen ja lehmät seurasivat kasakkaparvea.

Ilta tuli. Perhe palasi piilostansa ja kokoontui havutemppeliinsä, kuusen juurelle. Siinä veisasivat he virren, rukoilivat ja alistuivat nöyrinä näkymättömän käden alle. Siinä kiitti Rannisto Jumalaa siitä, että oli voinut perheensä mukana pelastaa kalleimman aarteensa: raamatun, Häntä kiittäen lausui hän vaimollensa:

-- "Miten hyvä ja viisas Hän on!... Jos Hän olisi lainannut minulle enemmän käsivarren voimaa, olisin minä kaatanut korven kauvemmaksi tuvasta, ja silloin olisi pelastuksemme ollut mahdoton... Hänelle olkoon kiitos ja kunnia!"

Ja vaimo kiitti taas vuorostansa Jumalaa suuresta miehestänsä.

Ja kuten alussa, niin lähtivät he nytkin tielle saman kuusen juurelta. Sen juurella nukkuivat he yönsä, lämpönä talon kekäleistä tehty nuotiotuli, peitteenä kuusenlehvä, vuoteena maa ja raamattu ainoana omaisuutena. Huomen-aamuna varhain rukoili mies rukouksensa ja lähti ainaiseen elo-aittaansa: petäjikköön. Illemmällä palasi hän uusi vakka täynnä petäjäistä ja alkoi vielä kerran alusta. Vaimollensa hän lausui:

-- "Anna sinä anteeksi minulle, että en ole elämäsi polulle voinut ruusuja ja kukkia sirotella!... Olisithan sinä voinut rikkaitakin saada... Mutta tottapa se on Jumalan tahto..."

Silloin vuotivat kyyneleet vaimon silmistä ja itkuun painautuen lausui hän:

-- "Mitä olisivat minulle maailman kukkatarhat ilman sinua! Ja mitä ovat tämän maailman kukat mielenhurskauden rinnalla, joka joka aamu puhkeaa uutena ja antaa minulle mielenrauhan ja onnen..."

Niin kirjoitti Ranniston suku omaa historiaansa. Niin loi se paratiisin keskelle synkintä korpea.

Ja Jumala-uskosta puhkesi heihin aina uusi voima ja mielenrohkeus, kuten hyvä omatunto hyvin eletystä elämästä. Koettelemukset muuttuivat kalliiksi taakaksi, suureksi opetukseksi ja karkaisutuleksi. Uusi asunto kohosi kohta entistä uhkeampana. Ja kun sitten Rannisto seitsemänkymmenen vuotiaana laskeutui vuoteelle, ei enää itse noustaksensa, veti taas oma hevonen auraa. Neljä lehmää söi mehevää äpärikköä. Pellavariihi lämpisi. Riihtä ympäröivät ruis- ja kaurakeot ja kauranärtteet. Varsa kisaili nurmella ja aitassa oli jyväsalvo täynnä vanhaa viljaa katovuosien varaksi. Tyttäret olivat naimisissa. Kukin oli saanut isältä myötäjäiset talouden aluksi. Lähestyi jo elämän lauvantai-ilta. Poika oli ottanut työtaakan isän, hänen vaimonsa äidin hartioilta ja näiden tytär kulki jo seudun kuuluna morsiamena, ja poika varttui nuorukaisen esikuvana.

Silloin kutsui Rannisto perheensä ympärillensä, kiitti sitä rakkaudesta, yhteisistä kärsimyksistä ja kaikesta ja lausui pojallensa:

-- "Minä lähden tilille Jumalan eteen... Sinulle en minä voi jättää mitään maallista. Sillä torppa ja sen tavarat ovat savua, jonka tuuli vie. Mutta minä jätän sinulle sen peruskiven, jolle torppa on rakennettu: raamatun tuolta pöydältä... Älä siitä luovu, sillä se on kultavuori elämässäsi ja pelastus, jolla seisten et myrskyissäkään hätäydy ja aaltoon vajoa. Sinun torppasi pysyy, niin kauvan kuin se aarre on sen peruskivenä. Hoida sitä ja jätä se perintönä tuleville polville!"

Se oli hänen suuri testamenttinsa. Pari päivää myöhemmin lepäsi hän arkussa kuusen juurella. Hän oli lausunut haluavansa lähteä viimeisellekin matkallensa havutemppelistänsä.

* * * * *

Polvi polvelta oli sitten Ranniston suku kulkenut kanta-isän avaamaa latua. Se puristi kultaa kuokanvarresta ja elämän voimaa se ammensi raamatusta. Toinen isäntä jätti jo pojallensa torpan maat omaksi konnuksi. Ja kylläinen karja, hyvin hoidetut hevoset ja monivuotiset kasatut keot todistivatkin, että kuokanvarresta ei lopu kulta, eikä raamatusta elämänvoima. Seuraavan isännän maatessa kuusen juurella arkussa oli talo jo Litvan ensimäinen. Sen suuri kirkkovene laski joka sunnuntai Litvan kirkkorantaan, täynnä talon omaa väkeä. Kuusen juurella otti jokainen polvi leiviskänsä, Ranniston talon, hoitoonsa ja siinä jätti se sen seuraavalle polvelle kaksinkertaisena. Tilukset laajenivat polvi polvelta. Karja lisääntyi, rakennukset suurenivat, olivat jo maan muhkeimpia. Säästöt kasvoivat ja maine talon rikkaudesta levisi kirkolta kirkolle yli maakunnan.

Ranniston nykyinen isäntä Tuomas, Ranniston Tuomas, kuten häntä sanottiin, oli perinyt talon ollessansa kolmekymmen-vuotias. Samana vuotena toi hän vaimonansa talonsa emännäksi kymmenen vuotta nuoremman Katrin, Litvan kauniin, kaikkien ihaileman helmen. Avioliitosta syntyi kolme lasta, joista vanhimmat, kaksi poikaa, kuolivat nuorina. Kun Rannisto itse oli jo yli neljänkymmenen, syntyi viimeinen lapsista, Martva. Hänestä tuli vanhempiensa aarre, niiden kallein helmi. Hän oli perinyt esi-isiensä puhtaan, jalon sielun ja suuren hengen. Hänessä oli ihmishenkeä enemmän kuin tuhannessa muussa yhteensä. Hän oli lahjakas, vaikka kaikki uinui hänessä vielä kukkanupussa. Ollen vanhempiensa silmäterä, ei häntä oltu päästetty kotoa kouluunkaan, vaan hoitivat hänen kasvatustansa parhaat koti-opettajat. Hän kasvoi ja oppi kotonansa kuin konsanaan ruhtinaan tytär. Jo pienenä lapsena puhui hän ranskaa koti-opettajattarensa kanssa. Maailma, ulkopuolella kotikylää, oli hänelle tuntematon. Hänen sielunsa jalous ja puhtaus oli painanut leimansa koko hänen olemukseensa. Kateinen silmäys ei pystynyt häneen, sillä hänen ylevyytensä karisti hänestä pois kaiken häneen tähdätyn halpamaisuuden, kateuden ja muun, kuten puhtaus hävittää alhaiset syöpäläiset, jotka sikiävät ja viihtyvät liassa. Hän kulki ihmiskukkana, rikkauksien perijättärenä, ja kumminkin kantoi hän kaikkialla hartioillansa ikäänkuin vaippana ystävien ihastuneita silmäyksiä. Hän oli koko Litvan yhteinen tytär, sen ilo ja ylpeys.

Tuomaan aikana alkoi Rannisto vaurastua entistä ripeämmin. Talossa seurattiin tarkoin suvun kantaisän latua. Hänen jättämänsä raamattu tuki entistä lujemmin talon perustusta. Isäntä itse oli työssä ensimäisenä, levolle mennessä viimeisenä. Ja kun muut syötyänsä makasivat ettonetta, istui hän kirja kädessä, etsien niistä niitä tietoja, joita hän tarvitsi ammatissansa. Hän vertaili niitä omiin kokemuksiinsa, tutki ja valitsi kelvollisen. Taloon ilmestyi uutta elämää. Uudenaikaiset työaseet tulivat vanhojen sijalle. Koneet tekivät työtä, viljelykset laajenivat ja talon varat lisääntyivät sitä mukaa. Harvinaisella terävyydellä ja nerolla oli Ranniston Tuomas myös tutkinut historiaa ja elämän filosofiaa.

Ja hänen rinnallansa seisoi vaimonsa Katri, käsi aina työssä, kuten miehenkin käsi. Arvokkaana kuin ruhtinatar kulki hän navetassansa ja vaatimattomana hoiteli hän talon kukkia, sekä huolehti palvelijoistansa kuin paras äiti lapsistansa. Hänessä olivat yhtyneet sielunjalous ja hurskaus, arvokkuus ja kainous. Hän oli talon hyvä henki ja Litvan köyhien äiti. Hänen miehensä työhuoneessa oli seinällä taulu, jossa olivat sanat: "Otsasi hiessä pitää sinun syömän leipääsi." Sen taulun eteen asetti hän joka päivä kesällä kukan ja talvella viheriän havun.

Ranniston isäntäväki oli oikea ylimyspari. He olivat palvelijoittensa isä ja äiti ja seutunsa pappi ja kuningas.

Siitä lähtien kuin talossa tarvittiin vierasta väkeä, olivat palvelijat enimmäkseen talon kasvatteja. Kurjia kerjäläispoikia ja -tyttöjä oli otettu hoidettavaksi ja kasvatettu yhdessä talon lapsien kanssa. Vartuttuansa olivat ne perheen jäseniä, ja kun ne perustivat oman kodin, saivat ne talosta torpanmaat ja myötäjäisiksi taloudenalun omien säästöjensä lisäksi, eikä koskaan puuttunut raamattu niistä myötäjäisistä.

Nyt oli Ranniston talo kuuluimmillansa. Sen maine oli levinnyt yli kymmenien kirkkojen. Se oli levinnyt kauniina kuin Litvanselän vedet. Sen tyttärestä puhuttiin kymmenillä kirkkomailla. Kuin vanha luostari kohosi talo jokitöyräällä. Se levitteli viljelyksiänsä laajalle, viheriöivänä viljajärvenriekaleena, josta metsäiset vaarat saarina kohosivat. Kalavedet kihisivät kaloista, rannat sorsaparvista. Metso- ja teeriparvet kuhertelivat rauhassa koivikoissa. Pyy piipitti sekametsässä ja havumetsässä heilahteli orava joka kuusen oksalle. Kaikki oli täynnä rikkautta. Koko talo oli kaunista luostaritarua. Takana ja sivulla kohoavat lehtivaarat kylpivät auringon valossa, lintujen laulussa ja käkien kukunnassa, sivulla kaartui Litvanjoki syvällä altaassansa, kattona lehtiholvi, ja edessä avautui saarikukkainen järvenselkä. Se luonnon kauneus, yhdessä talon rikkauden kanssa, ylisti Jumalaa korkeudessa ja todisti Hänen voimaansa siinä, joka Häneen luottaa.

Kun Martva ja Tuukkalan Oolavi saapuivat venematkalta Ranniston pihalle, oli pihalla väki ilonpidossa. Paitsi lukuisata talon palvelusväkeä oli siellä myös joukko seudun nuorisoa. Oltiin hippasilla.

-- "Hippa!" -- helähti tytön ääni Oolavin sivulla ja huudahtajan käsi koski häneen.

-- "Missä on 'talo'?" -- huudahti Martva syöksähtäen hipaksi jäänyttä Oolavia pakoon.

-- "Täällä!... Täällä!... Täällä!" -- helisi vastaus joka taholta ja Oolavin ahdistamana syöksähti Martva taloon.

Syntyi väliaika. Kymmenet kädet tekivät merkkejä, pyytäen toista vaihtamaan taloa, jota tehdessä piti hipan ehtiä lyödä hippa toiseen ja itse päästä taloon.

-- "Joutuin!... Joutuin!... Joutuin!" -- helähti taas ja kohta joukko syöksyi taloa vaihtamaan. Syntyi yhteentörmäyksiä. Kartano helisi naurusta ja sen seasta kuului loppumaton:

-- "Hippa... hippa... hippa!"

Leikki jatkui. Poski hehkui mansikanpunana. Mieli oli kesäkepeä, nuoruus kevätkäen kukkumista.

Rannisto itse ilmautui rappusille, nuorten häntä huomaamatta. Vaikka hän oli vasta kuusikymmenvuotias, oli päässä jo alkanut näkyä suortuva elämän hopeakruunua. Rauhallisena laskeutui hän alas ja kulki leikkivän joukon ohi.

-- "Isäntä on hippa!" -- helähti silloin tytön ääni Ranniston luota ja huudahtaja, hippana ollut Ranniston palvelija, syöksähti taloon.

-- "Isäntä on hippa!... Setä on hippa!... Setä Rannisto on hippa!" -- räjähti riemuinen huuto joukosta, sekaantuen kättentaputuksiin.

Nyt oli ilo ylimmillänsä. Rannisto juoksi ja tapaili hippaa ja taloa ja antoi nuorten häntä kiusoitella. Ja aina vain helisi naurun seasta iloinen:

-- "Setä on hippana... setä on hippana!"

Rannisto pysähtyi jo ikäänkuin väsyneenä. Oolavi astui silloin hänen eteensä, nosti lakkiansa, kumarsi syvään ja lausui naurussa-suin:

-- "Setä väsyi... No hipatkaa nyt sitten!"

Ja Rannisto teki työtä käskettyä, hippasi Oolavia ja kiirehti taloon, alkaen talon vaihdon. Ensimäisen hän vaihtoi Martvan kanssa.

-- "Isä... isä... isä!" -- helisi sitä tehdessä Martvan heleä hoputtava ääni.

Talot vaihtuivat. Hippa kulki miehestä mieheen. Pihamaa oli yhtenä touhuna. Pojan poski punotti. Tytön kihara heilui vallatonna.

-- "Nyt toista leikkiä!... Sitä 'Täti ja setä'!" -- keskeytti äkkiä pienen tyttösen kehotus, pienen hengähdyksen ajalla.

-- "'Täti ja setä'!... 'Täti ja setä'!" -- säestivät useat äänet.

-- "Pois minä lähden teidän joukostanne", -- kiirehti Rannisto, joka tunsi leikin "Täti ja setä".

-- "Ee-ii!... ei isä saa mennä!" -- ennätti Martva, tarttuen pois yrittävän isänsä käsivarteen. Kymmenkunta muuta riensi Martvan avuksi ja yhdessä he vetivät Ranniston pihamaan keskelle. Sitä tehdessä kuului joukosta touhukasta väittelyä:

-- "Ei 'Täti ja setä', vaan sitä uutta, jota Tuukkalassakin leikittiin!"

-- "Ei sitä vielä osata", -- huomautti joku tyttönen hyvin salaperäisenä.

-- "Osataan... Osataan!" -- huusivat monet nuoret äänet, lisäten:

-- "Joutuin kukkia!... Tahi vaikka mitä!"

Osa joukosta hääräili Ranniston ympärillä. Toiset kokoilivat kukkia. Martvan äiti tuli sillä aikaa pihamaalle, kädessä tarjottimella kahvikalusto.

-- "Täti mukaan!... Täti mukaan!" -- iloitsi nuori joukko kokoutuen hänen ympärillensä.

-- "Enhän minä... Kahvikupit kädessä!... Hullujako te, lapset, olette", -- puolustautui emäntä.

Mutta estely ei auttanut. Yhdet ryöstivät häneltä tarjotinta kädestä ja toiset vetivät häntä pihamaan keskelle, yhä toistaessaan:

-- "Täti mukaan!... Täti mukaan!"

-- "No tule nyt!... Eivät kumminkaan muuten heitä!" -- kehotti Rannisto nauraen nuorten ilolle.

Ja tuossa tuokiossa pyöri piiri, joukossa nuoret ja keski-ikäiset, Martvan isän ja äidin ympärillä, laulaen ja leikkien Oolavin sommittelemaa leikkiä:

"Nyt täti Rannistolle näin piiri pyöriköön!... Näin nopsina. Näin... Nyt setä Rannistolle jo toisaanne-päin! Jalka nopsana, silmä kirkasna, mieli reippaana, sydän puhtaana, näin pyöritään. Nyt seisahdutaan."

Rannisto hymyili piirin keskellä ja puheli vaimonsa kanssa. Nuoret muuttivat kisaansa, niijaillen, pyörien ja kumarrellen laulunsa mukaan:

"Nain täti Rannistolle nyt niijataan... Setä Rannistolle sama uudistetaan... Kukin yksinään heille pyörähtäköön, kukka kädessään, käsi pystyssä näin! Kumarrus kaunis nyt! ensin tädille... sitte sedälle. Nyt kaksin pyöritään, mieli raikkaana, kesä kukkana, talvi jouluna Rannistolla aina hymyilköön!"

Kesä oli todellakin nyt kukkana. Elämä oli joulua ja nuoret olivat yhtenä ilona. Mieli onnea tulvillaan katseli Martvan äiti tytärtänsä, joka lauloi toisten mukana silmä kirkkaana ja poskilla lapsen posken puna. Karkelo jatkui:

"Nyt täti Rannistolle kättä annetaan... Nyt setä Rannistolle kättä käpsätään... Taas piiri pyöriköön!... Marjamaana aho, polku kirkkotienä arkipäivä häinä, pyhä juhannuksena heitä aina helliköön! Heidän lapsosensa kodin lintusena heille laulakoon, valkokukkasena heille tuoksukoon! Setä, täti Rannistoa nyt kukkasella kaikki heittäkää. Piirin pyöriessä kaikin huutakaa heille: eläköön!"

Kukkasateeseen, eläköön-huutoon ja iloiseen nauruun loppui kaunis leikki. Martva tarttui isänsä käsivarteen, katsoi hänen silmiinsä ja kysyi viattomana lapsena:

-- "Väsyikö isä? Ja tiedättekö, isä, että se laulu on Oolavin laatima?"

Rannisto silitti Martvan päätä eikä vastannut mitään. Hän katsahti Oolavia, joka puheli toisten kanssa, ja silloin hänen mielessänsä heräsi jo ennenkin tuikahtanut ajatus, että Martva ja Rannisto olisivat hyvissä käsissä, jos miehekäs kunnon Oolavi hänen kuoltuansa tulisi Ranniston isännäksi.

Martvan äiti oli kuullut tyttärensä sanat ja tajusi miehensä ajatuksen. Se ajatus oli hänenkin ajatuksensa. Martvan puseroa korjaillen lausui hän joukolle:

-- "Eikö teitä jo viimeinkin väsytä?... Saatte tulla juomaan kahvia... Martva, mene hakemaan kahvipannu!"

Kohta oli höyryävä kahvipannu ja -kupit pöydällä koivujen juurella. Mutta ennenkun ehdittiin päästä kahviin käsiksi, vingahti viulu ja koko joukko huudahti:

-- "Vuorelan Onni viuluinensa!... Setä! Saako 'jenkkaa'?"

Tuskin ehti Rannisto naurahtaa, kun jo taas helisi iloinen oma vastaus:

-- "Saa jenkkaa... saa jenkkaa... Setä sanoi, että saa jenkkaa."

-- "Eipäs sanonut vielä", -- huomautti yksi hälinän ja ilon seasta.

-- "Sanoipas setä... sanoipas!... Setä! Sanoittehan, että saa jenkkaa?" -- kiirehtivät useat yhtenä helinänä.

-- "Sanoin, sanoin", -- myönteli Rannisto hymyillen kyselysateen seassa.

-- "Jenkkaa, Onni!... Soita jenkkaa!... Setä lupasi jenkkaa", -- helisi silloin loppumattomiin.

Ja sitten soi viulu ja parit tanssivat pihamaan nurmella, toisten juodessa vuorollansa kahvia. Tuukkalan Oolavi kumarsi sievästi Martvalle. Käsivarsi puristi kohta hentoa vartaloa. Martvan siro käsi laskeutui huolettomana Oolavin olalle. Vartalo notkahti. Nuori jalka oli maasta irti ja Oolavi nosteli lapsuutensa leikkitoveria kuin kepeää lasta. Martvan jalka tuskin otti pihamaahan. Poski koristautui entistä enemmän punalla. Ja kun tukka solahti hajallensa hartioille ja heilahteli tanssiessa, pysähtyivät muut katselemaan. Jokaisen silmissä loisti silloin ihastus ajatuksena:

-- "Hän on kaunis."

-- "Ja hän on oikean miehen kainalossa", -- ajattelivat toiset.