Part 7

Nääs, päässä suukon heiton on ranta onnenmaan' -- niin lausuu poika neidon edessä polvillaan.

Yön mustan tuo nyt noita hevoksi kohtalon. Ja sitä näyttäin poika taas lausuu pelvoton:

'Nyt vara valikoida jo liian myöhä on. Siis ällös pakoon koita käsistä kohtalon!

Suo huulen onnen maisen huulelta ottaa vaan!' -- Sen lausuttuaan naisen hän nostaa satulaan."

Martva oli tarttunut airoihin ja nostanut ne levälle... Valmis oli airo ottamaan virran veteen, vaan yhä jäi se tekemättä... Korva kokosi ennustusta... Mieli etsi siitä selitystä kuin pääskynen pesän paikkaa... Katse oli taivaan puhdasta sineä, mieli koti-ikävätä... Rannalla risahti oksa... Laulu etsi kaikuansa ja vene solui levällä-airoin. Tyttönen jatkoi:

"Vaan sääli neito-rukkaa! Hän lausuu mietteissään: 'Ei kohtaloaan hukkaan voi siirtää yksikään.'

Kuvansa aaltoon heittää ja suostuu suudelmaan... Karinsa aalto peittää on siitä muisto vaan.

Vaan Litvan vesivyöhyt nyt onkin harhanmaa. Hevoisna synkkä yöhyt hän siellä ratsastaa.

Ei löydy koskaan rantaa. Kuin tuuli rauhaton heponsa häntä kantaa, hän on niin onneton.

Kuin haamu ajaa yöllä vavisten harhaa yö. Hän itse käärmevyöllä hevostaan hurjaa lyö."

Laulu loppui, taru oli kerrottu... Lehtivaara keräili kaiunrippeet koloihinsa ja tyttönen lähti tuohkosinensa nousemaan polkua myöten mäelle... Mutta Martva ei nyt tajunnut mitä herkkä mieli läikähteli. Hän sitaisi kiharan korvalliselta tukkalaitteeseen takaisin. Aironlapa painui hiljaa veteen. Pieni aalto pulahti sen ottamasta ja vene liikahti hiljaa eteenpäin. Venerantaan oli enää airon-ote. Oolavi melasi voimakkaan vedon ja vene suhahti rantahietikkoon. Oolavi nousi, otti Martvaa, Litvan laulua, käsin kainaloista ja nosti hänet kuin lapsen rannan ruohikolle.

-- "Kiitos, Oolavi!" -- nyökäytti Martva, ja sillä aikaa kun Oolavi veti veneen teloillensa, taittoi hän kaksi kukkaista, sitoi ne ruoholla ja ojentaen ne Oolaville, lausui:

-- "Onnenkukistasi!"

-- "Onniko onnenkukista?" -- tarttui Oolavi puheeseen.

Nuori tyttö nyökkäsi hänelle myöntävästi, katsoi hänen silmiinsä avoimin silmin ja lausui:

-- "Mennään nyt kotiin!"

Ja kuten sisar ja veli alkoivat he nousta rantavaaran rinnettä, puiden alitse kiertelevää polkua myöten. Mäen päällä oli veräjä. Nopeasti hyppäsi Oolavi sen yli, ja kun Martva oli ehtinyt nousta veräjän selälle, sieppasi hän hänet syliinsä, nosti maahan kuin pienen tyttösen ja huolettomina lähtivät he astumaan Ranniston taloon ruispellon halki tallattua kapeata oikotietä myöten. Polku oli aivan tukossa pitkäkasvuisesta rukiista, ja peitti kulkijat kokonansa.

-- "Ai!... En minä enää löydä tietä... Minä jo eksyn", -- huudahti edellä kulkeva Martva rukiin sisästä, kun muutamassa paikassa oli tie kokonaan umpeen mennyt.

-- "Annas kun minä kuljen edellä, niin et eksy!" -- lausui siihen Oolavi, astui edelle ja alkoi jakailla tietä rukiin läpi, kysyen leikillä:

-- "Vieläkö nyt eksyt?"

Martva naurahti herttaisesti ja vakuutti:

-- "En minä sinun jäljessäsi kulkiessani koskaan eksyisi... en missään ruispellossa..."

Hän oli lausunut nämä rohkeat sanansa juuri silloin, kun astui pois rukiin sisästä. Siinä ruispellossa ei hän ollut eksynyt Oolavin jäljestä kulkiessansa. Mutta edessä oli vielä toinen ruisvainio: suuri, tutkimaton elämän vainio, jonka polut ovat usein hämäriä tutkimattomia, ilman suuntaa ja tienviittaa, usein umpeen menneitä, joskus taas avautuen aukioksi, erämaaksi, josta ei löydä tienpäätä, eikä sen suuntaa.

2. Korkeudessa.

Käy pauhu. Kaikkeuden halki sävähti ihme salamana; salasta nous' se, salaan löi.

Kun kuulun "Litvan laulun" kaunis sävel kisaili kirkkaan kaukokaiun kanssa rinteillä Litvan vaarain lehteväin ja aatos laulun sanain surullisten ennusti siten ihmiskohtaloita kuin noita, joka taikahöyryistänsä armotta niitä ennustelee muille kuin säätäisi hän itse ihmis-onnen, niin: sillä aikaa Litvan-joen pinta sävähti ihmis-silmän huomaamatta, kun siitä henki suuren Perkeleen irtausi. Niin kuin aatos kaikkein hurjin hän pauhun suuren kantamana lensi kaikkeuden halki. Kirkkaat meteoorit antoivat hälle tietä. Ylpeänä pysähtyi taakse synkän kaukaisuuden hän kylmään nokimustaan eetteriin. Hän loisti siinä yksinvaltiaana, päässänsä kirkas, kaunis tulikruunu, jalkainsa alla meteoorin hohde ja verivaippa hartioilla sekä kädessä kuuma tulikäärme, jolla hän antoi tuli-merkin. Oitis lensi ylt'ympärille parvi enkeleitä kohisten niinkuin aava sävelmeri, mi vyöryy halki koko kaikkeuden kuin vesipaljous suuri, hirmuisin. Kädessä kullakin ol' uljas keihäs, min varsi oli tulta kuumimpaa ja kärki salamaa, mi kipinöitsi ja liekehtien hehkui levotonna vartensa tulipäässä, vavahdellen kuin iskuun valmistunut petolintu, mi nälkäisenä, verenhimoisena latvasta kuivan hongan joka hetki on saaliin niskaan iskemäisillään...

Valtaava näky aukes' ulappana: Ain' taakse ihmissilmän mittamatkan ulottui tulikirkas piikkimetsä. Kauniisti hohtaen ja tasaisesti sen metsän tulikeihäät parvittaisin toistensa ohi ristiin rastiin liikkui, kun miljoonittain enkelien parvet toistensa ohi kaunokulussansa edessä Perkeleen nyt marsiksivat, hänelle tehden siten kunniata valtaavan riemulaulun pauhatessa, Pääenkelit ne tulivaipoissansa seisoivat kahden puolen Perkelettä. kädessä tulikäärme, joka suustaan savua punertavaa suitsutteli, mi hienoon, pyhään utupunapilveen nyt peitti, kietoi suuren Perkeleen.

Taas kävi viima. Oitis korkeuteen ilmausi toinen parvi enkeleitä, pukuina tulivaipat, käsissänsä kaikilla suuret, käärmemäiset torvet ja päässä kirkkaat tuliseppeleet. Se parvi hohti siellä pimeydessä kuin tulipilvi, joka hohteellansa pimeyden punaa, kuten iltarusko yön pimeyttä punaa loistollansa.

Välähti merkki. Silloin korkealta laskeusi suuri, vuolas sävelvirta, mi tuli miljoonista pasuunoista kuin rankin sade. Sulosointuisena se ukkoskova sävelpauhu vyöryi pilvestä tulisesta. Riemurinnoin nyt enkelien suuret laumat siellä puhalsi käärmepasuuniin. Kun sitten se kuiva sävelsade pauhinalla saavutti enkelien sotajoukot edessä Perkeleen, niin riemuissansa sen pauhun säesteellä ylistystä ne Perkeleelle, kaikkivaltiaalleen nyt ratkesivat riemuin veisaamaan. Pimeys kuohui. Tyhjä vavahteli ja tulikeihäsmetsät värisivät, kun satamiljoonainen sotajoukko nyt herrallensa veisaeli näin:

"Pilvi säveleitä sataa sulle, verraton ja suuri, kaikkeuden alkujuuri. Ei oo sulla suuntaa, rataa. Kuljet niinkuin vapaa tuuli, minne tahtos kantaa vaan. Tulvillaan kaikki on kunniaasi... Rauhaton on sun vihollisesi. Turvaa hän ei mistään saa. Sua kaikki palvoaa."

Kuin ukkos-ilma silloin raikui soitto miljoonain enkelien. Rajusäänä seottui siihen suuri kuorolaulu sulaen aivan sulopauhinaksi, mi vyöryi, kaikupohjaksensa etsi kaikkeuden rantaa, joka ranta aina itseensä haihtuu. Ase-metsä välkkyi. Etäällä ihmis-silmän siintämissä toistensa ohi tulikeihäsmetsät tahdissa laulun sekä suuren soiton kohisten liikkuivat, kun enkel-joukot herralleen siten kunniata tehden jatkoivat suurta kaunokulkuaan.

Jo taukos suuri sävel vihjauksesta ja sotajoukot hiljaa paikoillansa nyt seisoivat taas eessä Perkeleen, jok' ylpeänä, majesteetillisna nyt nähtäväksi loihti paratiisin, miss' ihmishenki iki-onnellisna Jumalan yhteydessä oli, toimi. Avautui näky ihmeen kaunis, armas: Kuin nöyrä orja raatoi suuri luonto hyväksi ihmisen. Puu aina vehree hedelmää kantoi, riemuin, onnellisna, kuin äiti kantaa lasta sydän-allaan iloiten taakastansa... Päivä paistoi, kuu öisin antoi tenhohohdettansa iloiten, kun saa sitä runsain mitoin jaella ihmiselle, kuten neito on onnellinen, kun saa suloansa jaella viljoin mielitietyllensä onneksi sen. Ja yhtä onnellisna valmisti ihmiselle siimeen lehto ja sammal hienoimmaksi untuvaksi vuoteeksi hälle kasvoi. Kauneudellaan koristi kukka nurmet häntä varten sadoilla loistavilla väreillään.

Niin loisti kaikki. Kukkamaiden päällä leijaili tuhatväri-perhospilvi ja peitti kaiken väriharsoon, joka säteistä päivän hohti, leijaellen hiljalleen väri-valokylvyssään. Sen kaiken yli kauniit lintuparvet kutoivat suurta sävelverhoansa, mi peitti sointuihinsa kaiken, kuten. runoiltu harso peittää ihanuutta. Sen sävelharson alla ihmiselle antautui koko luonto morsianna tarjoillen hälle aina parhaitaan. Kuin konsanansa Jumalalle kantoi niin koko luomakunta uhriaan.

On kaikki hiljaa. Ihmeen kaunis näky huikaisi enkeleitä Perkeleen. On paratiisi rauhaa tulvillansa. Jänistä armasteli jalopeura kuin äiti lastaan. Tiikeri ja kauris nukkuivat rauhallisna vieretysten kuin lapsipari. Suuri ihmishenki, mi puhdasta ol' aivan jumaluutta, sai sopusointuun kaiken. Koko luonto tajusi jumaluuden ihmisessä sen tunnustain ja aivan vaistomaisna, kuin lapset suuren vieraan läsnäollen talttuivat pedot. Kaikki aherteli kuin eessä sen, jot' ei voi vastaan nousta, ei suututtaa. Keskellä paratiisin elämänpuu hedelmätaakkaa kantoi, kuin jalo, hurskas äiti, jonka rinnat jalointa, ylevintä ravintoaan armaalle lapsoselle valmistavat, ja äiti itse sitä tehdessänsä jalostuu, puhdistuu ja henki nousee korkeuteen, kuten uhraajan, mi kantaa jalointaan antimiksi Korkeimmalle. Runoksi ihanaksi kaikki sointui. Ei tuullut. Tuuli oli nukkununna; se oli lapsen viatonta unta ja morsiamen armaan ikävää. Varpuista vaali ahnas petohaukka kuin kana poikiansa siiven alla ja lintu lauloi pedon nukuksiin.

Niin loisti paratiisi. Ihmishenki siell' eli onnellisna, autuaana, puhtaana, korkeana. Jumaluutta kuvasti katse, käynti, korkee otsa. Kuin majesteetti siellä ylevänä, keskellä petoparvien hän kulki Jumala-ihmisnä. Ja Jumalaansa hän puhtain mielin suhtautui kuin lapsi, mi luottain painuu armaan äidin rintaan, kun miel' on puhdas, rikos tuntematon, ja syyllisyydentunne tuiki outo. Hän puhtain mielin, avoimena, saattoi lähetä Jumalaa, kuin veljeään. Ol' yksi ainut hälle tuntematon: Ei tiennyt _pahaa_ hän. Kuin puhdas lapsi hän tunsi hyvän vain. Ei halpa rikos viel' ollut hälle pahan olemusta tutuksi tehnyt. Siksi ei hän tiennyt, mi hyvän pahuudesta erottaa. Ei tiennyt hän myös mit' on onnettomuus ja tuska, kärsimys, kun onni, rauha hyvästä suhteestansa Jumalaan hänelle puhkesi kuin aamuvalo, mi helähtää kuin armain lapsen nauru. yön aamuruskoisesta hymyilystä kirkkaaksi hohteeks' yli kaiken maan. Vaan paratiisin puista kauneimpana kukoisti hyvän-, pahantiedon puu. Se siellä hohti tuli-omenissaan, loisteellaan houkutellen, niin kuin tyttö, mi kiehtoo miestä ulkokuorellansa, peitellen sillä muun, kuin syötti ongen. Sen joka oksa, maasta latvaan asti, makeinta, kiehtovinta herkkuansa tarjoili syötäväksi ihmiselle ja kutsui niinkuin vietin kiihotin, mi valittuaan kutsuu nautintoon. Jokaisen oksan päässä lauloi lintu säveltä hekkumaista soidin-ajan: se sävel lemmen herkkuisuutta kertoi, sekottuin lehden tuoksuun huumaavaan. Kuin kaunein morsian se hohti siinä yllänsä paratiisin valovaippa, hohteena aistipuna, helyinänsä makeimmat laulut, joilla lintuparvi sen helmitteli helmiin hempeimpiin.

Ylhäältä kuiva, vuolas sävelvirta yhäti tulvi joukkoon Perkeleen. Hän itse suurna, mutta kademielin silmäili, kuinka iki-onnellisna el' ihminen ja kiintyi paratiisiin, ja koko luonto raatoi rauhallisna ja täyttä onnen siemausta joi. Hän yksin oli rauhaton, hän, joka on kaiken Luojan luoman vihamies ja vaanii hetkeänsä, kavalana kuin käärme, joka pelokkaana mataa pensaassa piilotellen, rauhatonna saalista väijyy, kaikkein vainoomana. Sen tuntien, nyt kateuttaan peittäin hän lausui enkeleilleen seuraavasti:

"Tuo kaikki työt' on Jehovan. Mut nähkää: koreinna, sekä herkullisimpana keskellä siellä kohoaa se puu, mi hedelmissään minun henkein kantaa ja pahan ihanuuden kirkastaa."

Ja silloin suuri sävel riemukkaana joukosta enkelien nous kuin myrsky, mi vimmattuna nousee siivilleen. Nyt sotajoukko suuri veisas näin:

"Aamuruskon purppuraan sinä pukeudut, Vihollistas kostamaan kun sä sukeudut. Sinä laulun sävelissä unelmissa hellimmissä niinkuin käärme viisahin madat ihmissydämiin. Nautintoa, hekkumaa maljasi vain vaahtoaa. Henkes kaiken taivuttaa, hekkumoihin vaivuttaa. Ken voi sua vastustaa!"

Ja laulun sekä soiton pauhatessa hän loihti enkelien nähtäväksi sen hetken jolloin ensi ihmisparvi söi heelmän kielletyn ja kauhistuen jo tunsi pahan suuren hirmuisuuden ja näki kuilun, jok' ol' auennunna välille heidän sekä iki-onnen. Lumoista ihmiskatseen jumalaisen nyt pääsi peto oitis vapahaksi, tajuten heti luonnontajullansa, ett' oli poissa ihmisestä voima mi, kuten kahle sitoi, laski luonnon orjaksi nöyrimmäksi ihmisen, sen kulkiessa ihmisjumalana katseessa voima Kaikkivaltiaan. Ei häntä enää luonto totellutkaan. Valtoinna riehui nyt jo petoparvi, ei myrsky kuullut hänen ääntään nyt, vaan riihatonna riehui omaa tietään. Pääs' aalto irti. Hirmupauhinalla vettänsä viskoi riemastunut meri rantaansa vasten. Pilvi salamoita kuin irti päässyt peto sylki maahan, ja riehahdellen ärjyi rajusää repien pilviä ja ukkoshuudoin kierrellen korkeuden kuperalla, miss' yhä yltyi sade salamain.

Niin oli luonto valloillensa päässyt ja paratiisi kadotettu. Nyt jo pääsi valloillensa rikkaruoho: Nyt ohdaketta, orjantappuraa maa kasvoi. Niinkuin avuttomat lapset langennut ihmispari erämaassa värjötti kauhun-ilme kasvoillaan. Työ suuri alkoi: paluu jumaluuteen ja vallotus sen luonnon, joka äsken ol' irti päässyt heidän vallastaan...

Jo alkoi paluumatka paratiisiin. Se matka oli raskas, vaivaloinen: Hiellä otsan oli erämaa taas höystettävä, luonto vallattava ja suurin vielä: paha voitettava, mik' uhkas' aina kaiken hävittää ja turhaks tehdä paluun Jumalaan. Vei joka askel taakse saman matkan kuin eteenkin, ja niinkuin kivikuorina pidätti palaajata paha, jonka hän syönyt oli hedelmästä puun. Kuin syöpä lähtemätön sielun pohjaan se oli syöpynyt. Nyt murhemielin elämän kivikuormaa kantoi hän, jok' äsken vielä oli luonnon herra.

Vaan riemu leimahti nyt Perkeleestä. Näkyjä näyttäin lausui korskeasti:

"Niin sortunut nyt Jehovan on valta... On välimatka liian pitkä jo välillä Hänen sekä ihmishengen ja ihmis-ikä liian lyhyt on semmoisen välimatkan kulkemiseen... Siis onkin turhaa taipaleelle lähtö, kun toivoton on kerran paluutie. Mun henkeni on taakka kulkijalle, sen kanssa kulku liian vitkaan käy, perille että voisi ennättää... Ja takana mun herkkuisimmat heelmäin takaisin kutsuvat kuin Lootin vaimoa..."

Taas nousi riemumyrsky enkeleistä kuin rajusää, mi puhkee tyvenestä. Miljoonat äänet veisasivat näin:

"Jos vuoritaakkansa maa voisi harteiltaan heittää menemään, tai kaikkeuden ken tyhjäks loisi aineesta, eivät sittekään ne voisi henkeäsi poistaa pois ihmisestä. Ijät loistaa se ihmissydämessä suurna sun suuren valtakuntas juurna. Sa olet suuri, verraton. On luotas pääsy mahdoton."

Ylistyslaulun myrskyävä pauhu hyväili ohimoita Perkeleen ja sävelryöppy tulvi ylähältä kuin kosken kuohu laulun pauhinaan. Sen raikuessa miljoonaiset joukot liikkeelle lähti keihäsmetsinensä. käskystä Perkeleen. Hän itse johti säteillen tulen sekä meteoorin valossa huikeimmassa, kruunu päässä ja sävelpilven häntä seuratessa tulisen meren lailla korkeudessa, miss' enkelien äärettömät laumat hänelle kaiuttivat ylistystä. Niin kaikki välkkyi sekä hohti vain ja kertoi suurta valtaa Perkeleen, ja voimaa, joka ihmis-elämätä kuin raskas vuoripaino hallitsee poluilla pahan, tiellä Perkeleen.

Kuin yhtenäinen, suuri ukkospauhu kohisi miljoonainen sotajoukko nyt halki kaikkeuden. Keihäsmetsät liikkuivat vinhoin vauhdin pimeässä välkyttäin kärkiänsä: salamoita, sävelten valtavassa pauhinassa. Käy suuri kulku aatosnopeaan, ylhäällä, mistä aatteen siipi yksin vain maahan kantaa. Joukko loistavin kohdalle uuden paratiisin lensi johdolla Perkeleen, jok' ylpeänä kaikkeutta matkallansa silmäeli keskeltä hohteen sekä kunnian.

Jo päättyi suuri matka. Mahtavana kohdalle Litvan joukko pysähtyi jyrkästi, niinkuin ukkos-ilma musta, mi synkän turman varjon maahan heittää. Ja hetken siinä hengähdettyänsä taas enkel'joukot keihäsmetsineen nyt kaunoastunnassa järjestyivät herransa eteen. Litvaa osottaen nyt lausui heille joukon johtaja:

"Näette, tuoll' on uusi paratiisi... Jehova siellä linnaa rakentaa... Tok' ei Hän muurilla voi sitä saartaa... Ja ennen Häntä siellä olen minä."

Niin lausui hän. Ja uuteen paratiisiin miljoonat ahnaat katseet viskautuivat kuin nälistynyt haukka varpuspesään, miss' emo nauttii lapsi-onnestansa, kun pienten siipi alkaa liikahdella ja katse kiittää hellää hoitajaa. Ihastushuuto pääsi enkeleiltä, kun katse ehti Litvan paratiisiin, miss' onnestansa nautti hurskas äiti ja isä, kiittäin Herraa lapsestansa Martvasta, joka koko sielullansa Herralle oli valan vannonut. Ol' ihmis-onni siellä kukassansa. Kuin kaunis virsi solui päivä iltaan, yö kääri kaikki uniin armaimpiin ja aamuin herätteli lintuparvi laulullaan nukkuvia aamunpunaan, jok' idän taivaan reunaa purppuroi. Maa kasvoi viljaa, vesi järven riistaa. Taivaalla kulki päivin valoseula, jok' antimiaan jakoi. Kuuhut öisin taivaisna valvojana vartioitsi, ja pilvi kantoi vettä ajallaan.

Ol' aika, jolloin Oolavi ja Martva veneessä keinuellen kuuntelivat kuuluisan Litvan laulun laulantaa. Herraansa enkelit nyt kuuntelivat:

"Uus' Eeva sekä Aadam Jehovalla taas siellä on... On saalis valmis mulle... Myös valmis paratiisi herkkuineen... Puu elämän on täynnä hedelmiä: Se kantaa hekkumaa ja nautinnolta... Ja kaiken peittää kaunis lihanrunous kiehteisiin huumaavimpiin. Kuka voisi sen antimia maistamatta olla!"

Ylistyslaulu ukkospauhinana julisti kaikkivaltaa Perkeleen. Keskeltä sävel- sekä hohdepilven hän ylpeänä jatkoi puhettaan:

"Hän Itse tunnustaa jo heikkoutensa: Sinailta lähtien hän tiedon-puuhun jokaiseen oksaan ripustanut on varoitussanat: 'älä tapa... huoraa... varasta!'... Kohta joka asiasta on Hänen pakko kieltää... sillä lailla valtansa perusteesta tunnustaa, se ett' on pelkkää karjaa, jot' on pakko jo aidoin suojella ja ruoskin ajaa. mieluista Hälle tietä kulkemaan... On Sinain käskyt pelkkä karja-aita ja tunnustus ett' on mun vallallani perustus vankka _Hänen kuvassansa_... Voimaani ihmishenki tunnustaa..."

Tulisten keihäsmetsäin hohtehesta pauhahti taaskin laulu valtaavin ylistäin Perkelettä. Kunniaksi editse hänen kulki taajat joukot herransa suurta voimaa tunnustaen. Sen loputtua kuului "Litvan laulu" rannalta Litvanjoen. Tyttö siellä nyt lauloi ihmishengen tarinaa. Sen loputtua mahtavana taaskin joukoilleen puhui Perkele nyt näin:

"Jehovan kynsiin uudelleen ne halaa... Niin siellä kertoo laulu tyttösen... Vaan näätte, kuink' on pitkä välimatka... Sen pituus mulle oiva ase on: Se väsyttää sen, joka sille lähtee... Hän joutuu epätoivoon... Hurjistuen hän silloin hylkää turhan taistelunsa ja ottaa lahjan herkkuisimman, jonka mä hälle tuon... Hän silloin huomaa jo. ett' onkin liian lyhyt ihmis-ikä... viisainta siis, kun nauttii aikanaan."

Niin lausui hän, tuo henki rauhaton, joll' ei oo kaikkeudessa lepopaikkaa. Nähdessään ihmis-onnen, hurskauden, jok' eessä hänen silmiensä taaskin todisti kaikkivaltaa Jumalan, hän kateutta sekä vimmaa täynnä katseensa ahneen, kiukkuisen ja julman nyt heitti Martvaan sekä Oolaviin, kuin ahnas peto arkaan karitsaan, mi heikon emäparan suojiin rientää hädissään, väristen ja avutonna kyyristyy maahan iskun välttääksensä. Sen nähden vannoi henki rauhaton:

"On turhaa Sinain karja-aidat, ruoskat! Ei mikään estää voi mun voittoain. Vuos toinen aikaa: Litvan paratiisi on valmis mulle. Erämaahan taas saa ajaa sieltä uuden ihmisparin Se Julmuri, jok' ansoihinsa heidät on houkutellut. Sinne tarvitaan nyt käärme, joka puusta kielletystä hedelmän näyttää, Joukot Kaldean saa viedä poijes ukko Jobin kullan: Hän liian vanha puusta syömään on..."

Taas laulun pauhu raikui kaikkeudessa muodostain ihmeen suuren sävelsveerin, mi pauhinalla läksi lentämään käskystä tuon. Se kaikkeuden halki nyt syöksyi niin kuin maa, mi radallansa ijäistä hirmulentoansa syöksyy kaikkeuden yössä. Keihäsmetsä hohti, kuin sävelpallo aatosnopsin lennoin raivoisin vauhdin syöksyi eteenpäin. Se syöksyi suoraan taakse kaukaisuuden, miss' alku-usvat tulisina kierii tiivistyin spiraaleiksi. Niiden halki käy sotajoukon kulku. Kohinalla se laski kohti uutta maailmata, miss' ihmishenki vielä synnitönnä rauhassa kiitti Herraa taivaan, maan. Kuin vuolas valovirta maille tulvii nyt laski sinne suuri sotajoukko sävelten pauhinassa perustamaan taas siellä jylhää valtaa Perkeleen.

Ranniston talo.

1. Maassa.

Ranniston talo on joen rantatöyräällä, siinä missä Litvanjoki laskee Litvanjärven lyhyeen, tylppään lahteen, jota lehtevät vaararannat reunustavat. Suoraan talon ikkunoista näkyy saarilla siroteltu järvenselkä. Likemmät saaret kohoavat vedestä pieninä metsäkumpuina, tyynellä kuvain riippumetsänä vedessä. Kaukaisemmat näyttävät jo uivan veden varassa ja etäisimmät aivan uppoavat veteen, lelluen veden kantamina. Talon kohdalla, vastaisella rannalla, joka kaukaisuutensa johdosta aivan painuu veden sineen, sulaen siihen viheriänä reunaviivana, on koivikkoon lymyytynyt Litvan kirkko. Sekin näyttää olevan aallokkoon uppoamaisillansa, nousten siitä kuin pyhä vedenkukka.