Part 6

Ja silloin tuntui Martvasta kuin olisi koko maailma lempeä kuin äidin syli, kaikki tiet pehmeitä kuin vihtakoivu, kaikki polut marjateitä, päivät kaunista kaikua ja koko elämä Pohjolan lumipuhtautta. Ja kun hän silloin nosti avonaiset silmänsä rukouksesta, valmistautuen juomaan sitä siemausta, joka on niin monelle särkyneelle rauhan tuonut, ja kun hänen katseensa silloin kohtasi alttaritaulun Vapahtajan, tuntui taivas olevan hänelle armoa täynnä, ja lähettävän enkelit varjelemaan, ettei hän jalkaansa mihinkään loukkaa. Ei hän silloin surrut sitäkään, että Jeesus oli hänen tähtensä ristille astunut, -- sillä hän olisi siinä surussansa nähnyt ikäänkuin isänsä viisaiden tekojen luvatonta arvostelemista. Hän oli todellinen lapsi, jommoisena Jeesus oli sanonut ihmisen täytyvän tulla Hänen luoksensa. Eikä hurskas Rannisto ja hänen vaimonsa olleet koskaan niin hartaasti rukoilleet Jumalan Karitsan armoa, kuin tällä onnen ja autuuden hetkellä, jolloin heidän elämänsä ilo ja kukka ensi kertaa koski huulillansa rippiastiaan ja jumalaapelkääväinen pappi siunasi hänet, vakuuttaen hänelle Jumalan ijankaikkista armoa ja rauhaa pienien urkujen soiton hävitessä veisaavan väen rukoukseen, kuin runon surusävy sen sanojen sekaan.

* * * * *

Jo veisasi väki lähtövirttä. Martva suuteli äitiänsä ja isäänsä, kiittäen koko olemuksellansa, katseellansa ja kaikella:

-- "Kiitos sinulle äiti ja isä, elämästäni, nuoruudestani, onnestani ja kaikesta! Kiitos lapsuuden iloisista päivistä, kirkkomatkoista, makeisista, nukeista, pesuista, puhtaista vaatteista ja joulukuusista! Kiitos Jumalasta, jonka minulle osotit! Kiitos äiti sylistä, kehtolauluistasi! Kiitos isä polvestasi, jolla keinutit, taruistasi, joita kerroit, aapisistasi, kuvakirjoistasi ja hyvästä esimerkistäsi, jonka annoit! Minä palkitsen ne tulemalla iltasi iloksi, kotisi kunniaksi ja sinun hyväksi, puhtaaksi tytöksesi!"

Silloin saivat Ranniston ja hänen vaimonsa kyyneleet vapaasti vuotaa, sillä ne olivat onnenkyyneleitä, kuten äidin synnytyskivut ovat onnenkipuja. Sanattomina suutelivat he enkelityttönsä puhdasta otsaa ja kiittivät Jumalaa ja sitten toinen toistansa sydämen sanoilla:

-- "Kiitos yhteisestä lapsesta, huolestasi, rakkaudestasi ja uskollisuudestasi! Kiitos yhdessä eletyistä onnenpäivistä: öisistä valvomisista lapsemme ääressä, sen hellimisestä ja Jumalan luo johtamisesta!"

Ja sulkien tyttärensä syliinsä, kuiskasi onnellinen isä:

-- "Kiitos, lapseni, kuuliaisuudestasi ja niistä onnenhetkistä, joita olet minulle ja äidillesi valmistanut! Jumala olkoon isäsi ja äitisi, päiviesi päivä ja öittesi kuuvalo!"

Jo soivat lähtökellot, mutta yhä istui Ranniston Martva kirkon penkissä. Hän katseli alttaritaulua ja hänestä tuntui kuin olisi hän tänä päivänä astunut äidin sylistä ja isän polvelta uuden isän hoiviin kuin linnunpoika, joka pesästänsä ensi kertaa varvulle lennähtää. Joku rauhallinen, mutta kaihoisa tunne täytti nuoren mielen. Hän aavisti ja tajusi, että lintu ei voi pesäänsä palata, eikä tyttö äitinsä syliin, sitten kun on pesä pieneksi, syli ahtaaksi käynyt. Hän mietti sitä, silmät alttarikuvaan kiintyneinä. Hän muisteli isän polvea, josta hän nyt tajusi astuneensa neidon keinuihin eikä voinut enää uudestaan lapseksi tulla ja polvien keinuihin palata. Se ajatus heräsi hänessä kuin lintusessa, kun siipi on sen luonnon käskystä varvulle kantanut ja pesä näyttää autiolta.

Jo oli muu väki poistunut, vaan vielä istui Martva, istui ja ajatteli, isän ja äidin odottamana.

-- "Tule, lapseni!" -- kehotti viimein äiti hellästi.

Martva mietti, katsoi äitinsä silmiin ja pyysi kauniisti:

-- "Menkää, isä ja äiti, edeltä! Minä jään hetkeksi yksin."

Rannisto katsoi häneen kysyvästi. Martva ymmärsi kysymyksen ja lisäsi hiukan arkaillen:

-- "Minä rukoilisin yksinäni."

-- "Jumala kuulkoon rukouksesi!" -- toivotti Rannisto ja lähti vaimonsa keralla. Suntion, joka tuli sisälle, pyysi hän tulemaan myöhemmin sulkemaan kirkon oven.

Jo oli kirkko typötyhjä. Martva nousi, astui alttarin eteen, laskeusi polvillensa ja katsoi alttarikuvaa, kuin olisi siinä elävä Jumala edessä aivan silmin nähtävänä. Ja kaikki kirkastui Martvalle... Kirkko hävisi, taivas aukeni kirkon sijalle... Puhdas sielu nousi korkeuteen... Hän unohti oitis missä oli, ja kulki jo taivaan tiellä, käyskeli sen poluilla, souteli sen vesillä, ohjaajina enkeleitä, alttarikuva aina edessä Jumalana... Silmissä siinsi rauha ja ikävä, pienen kyyneleen koristamina... Mieli oli koti-ikävänä, sydän lapsen rukouksena.

Jo kulki sielu taivaan lehtoloissa, joissa autuaat asuvat... Lehto on kaunis, puu ihana... Ei liiku oksa, ei väre vierähdä... Tuuli on mielentyyntä tyynempätä, päivä perhosen kevät-iloa.

Eivät muistu mieleen maan murheet, kun on ihmishenki tomua ylemmä noussut...

Ääneti katsoi Martva Häneen, jota kohti sielu kulki... Hän tunsi Häneen hajoavansa... Oli niin suloista särkyä tomuksi ja laskea rukouksena Häneen kuin uni silmään iltasella, kun on lasna koko päivän poiminut marjoja aholta, juossut kilpaa perhojen keralla ja etsinyt onnenkukkaa apilamaalta...

Ja silloin hän suli kuin vaha, ja läikkyi kuin vedenvälke. Niin kuin hän oli pienenä lapsena pyytänyt isältänsä jotakin, silmä sinenä, sydän avoinna ja herkkänä kuin otsalle solunut kutri, jota joka liike heilahduttaa, niin kääntyi hän nyt uuden Isänsä puoleen... Se oli vain erona, että hän kääntyi Häneen neidoksi jo varttuneena, puhtaana kuin hurskas nunna, jolla on ylkänä Jeesus ja aisti-elämän rumat tuiki-tuntemattomia. Hän oli yhtenä rukouksena, sanellen sydämensä lumipuhtaita toiveita. Hän rukoili:

-- "Rakas Jumala! Suo minun tuoda Sinulle puhtain kukka, mitä on kasvattanut se nuoruuteni kevät, jonka minulle annoit ja jonka päivät Sinä siunasit päivänpaisteellasi ja perhosillasi ja yöt rauhallisilla unillasi! Suo minun tuoda Sinulle kiitos isästä ja äidistä, joiden kädellä olet onnea poluilleni kylvänyt ja minua hoitanut kuin turvatonta varpusenpoikaa!"

Silloin Perkele ilmestyi alttarille näkymättömänä. Hänen takanansa seisoi kaksi enkeliä, elävä käärme vyöllä, seppele päässä, pidellen kruunua hänen päänsä päällä. Hänen ympärillänsä parveili sata pientä enkeliä, leijaillen somien siipien varassa, ruumiina siro lapsiruumis... Jokainen jäsen oli kuin kaunista tarua, jokainen muoto pienen lapsen armautta... Kullakin oli kukat käsissä. Vyöstä riippui soma käärme... Armaana lapsiparvena karkeloivat he Perkeleen edessä kaunista keijukaistanssiansa.

Perkele katseli rukoilevaa Martvaa ahnain silmin, täynnä pohjatonta ilkeyttä. Martvan lausuttua äskeiset sanansa alkoi Perkele järkeilynsä:

"Kuin kaunis tyttö Jehovalle on tänään tullut uhraamaan! Hän taaskin kantapäänsä alle mun päätäin vaanii. Tyttö vaan on Hällä ase. Pala oiva hän onkin. Vaan ei ilkamoiva oo voitostansa mulle Hän."

Martvan puhdas sielu vaelsi yhä etemmä taivaan lehtoloissa... Hän näki sinne ylenneen ihmisen onnen... Kukka nukkuu siellä kedolla, lintu varpukeinussansa, pikku siipenä taivaan sineä... Puunrunko on hopeanhelettä, lehdet taivaan tähden kirkkautta ja hedelmänä hohtaa auringon heloa... Ei hisahda, ei risahda... Ääni etsii korvaa äänetönnä, hiipien hiljaa kuin äiti nukkuvan lapsen kehdon luona, sillä ajatus ei kaipaa sanoja tullaksensa tajutuksi... Laulu on äänetön unelma, kaiku hiljainen, sanaton rukous...

Kaunis on puhtaan tytön sielu... Ylevä on viattoman neidon rukous ja ajatus.

Martva rukoili edelleen:

-- "Ole Sinä nyt isäni ja äitini ilona! Tee heidän elämänsä ehtoo lauvantai-illaksi! Sirottele tuoreilla havuilla heidän tiensä!... Puhkaise jokainen uusi aamu heille kukkana yöstä, anna päivän lentää perhosena ja muuta jokainen ilta valoisaksi joulukuuseksi, josta kauneimmat kynttilät tuikkivat, ja seulo heihin yöksi rauhallisimmat unesi!"

Perkele katseli rukoilijata kuin haukka puhtainta pulmusenpoikaa, kun se heiluu turvatonna hienon koivunvarvun varassa, siipi heikkona, eikä ole emä elossa ja isä on joutunut pyydystäjän paulaan. Katse kavalana, käsi leuvassa, järkeili hän ivallisesti:

"Se naikkonen Sun temppeliisi kuin ansaan houkuteltu on... Vaan sitten en oo enää hiisi, jos moinen saalis verraton ei täällä suoraan mulle paulaan kuin kypsä tyttö pojan kaulaan lennähdä!... Ah, sä lintunen!"

Enkelit kuulivat herransa puheen... Pienet, kauniit posket puhkesivat silloin kauneutensa kukkaterälle. He keinuivat näkymättömistä keinuissansa, yhdet nuora-, toiset lauta-, kolmannet varpukeinuloissa, laulellen keinunnan muaksi herrallensa ylistystä:

"Sun kunniaas keinu nyt heilahtakoon näin kauniisti!... Korkeelle!... Nyt alas taas! Nyt keinuissa seisten, kauniisti, näin saa taipua polvi sun kunniaksesi... Vaan silloinkin heilukoon keinu! Maan tyttönen siellä! Sä kiinni jo oot. Kun herramme tahtoo, me viemme sun pois. Saat kanssamme keinua kohta. Nyt suukkosen sormelta, herramme suur, kuin lintusen luoksesi laitamme näin... Ja keinut ne keinuvat aina..."

Martvan sielu kulki etemmä taivaan vedenselälle... Virta vei venettä sinne kuin iltatyyni laulunhyminätä... Ranta on nunnan mielenrauhaa, virta kauniin kirkkomatkan muistelmata... Kaisla on tarua, lumme laulua ja metsässä asuvat autuaiden henget, elämä yhtenä ilona... Heillä on maja kaikkialla, kuten varpu lintusella, metsän jumalalla mätäsvuode... Ruumis on heillä kauneutta, puku puhtautta.

Kauniit ovat ne kuvat, jotka kumpuavat puhtaan neidon povesta...

Martva rukoili, olemus yhtenä hartautena:

-- "Pidä Sinä minun sydämeni puhtaana! Pese minua joka aamu päiväsi kirkkaudella! Anna koko elämäni olla kirkkomatkaa, joka johtaa tänne Sinun huoneeseesi! Suo kaikkien toimieni olla polvistumista Sinun alttarisi edessä, jossa ei ole synnille oksaa, mille istahtaa, vaanimaan turvatonta linnunpoikaasi!"

Kauniit keinut keinuivat Perkeleen edessä ja laulu hyväili hänen korviansa. Leuka kädessä, katse ivahymynä, kynnet iskuun vedettyinä tarkasteli hän rukoukseen vaipunutta, järkeillen sen rukouksen kuultoansa:

"Voi miekkonen! Voi lintu arka, mi perhos-usko sulla on! Niin monen moni pappiparka, kun alttarilla, kunnoton, kiitosta hoilaa Jehovalle, siin' itse kauhtanansa alle mun temppeliäin rakentaa!"

Yhä enemmän ihastuivat enkelit herransa voimaa ja viisautta. Hiljaa heiluivat kukkaiskeinut... Pienet jalat notkahtelivat sulavina... Polvi oli taipuisa, pohje lapsen pehmeä pohje... Lautakeinut nousivat ja laskivat ihmissilmään näkymättöminä, ilma ainoana varana... Oksakeinut notkahtelivat, lehtevinä, vihreissä kevätpuvuissa... Taas heilauttivat enkelit keinunsa korkealle laulaen ylistystä, toisillensa kukkia heitellen:

"Sun valtasi, voimasi verraton on. Nain keinuen laulamme kiitosta ain'. Nyt kukkia viskomme kauniisti, näin... Nyt ensiksi pienoinen pyörähdys!... Nyt kumarrus sulle, sa tutkimaton! Me viskellen vaihdamme kukkia taas... Ja riemusta keinu nyt heilahtakoon, kun joukkoomme korjaat lapsosen maan pois verkoista Jehovan viekkaan! Näin kauniisti kiitosta kannamme sulle kuin kukkanen kukalle antiaan, kun tullut on kosinta-aika."

Yhä yleni Martvan sielu... Hän souteli jo taivaan vedenselillä... Vesi on siellä puhtautta, aalto on ijäksi nukkunut... Rauhallisena kuin lapsi iltauneen, on se vaipunut järvensä vesisyliin... Ranta on runoa, metsät hohtavat valohelyinä... Alli nukkuu laulussansa... Ei havahdu joutsenen laulu...

Valo välkkyy, ranta suutelee vedenrajaa... Autuaat nukkuvat aallon povella... Ne elävät vedenselällä, vapaina kuin vesilintu metsälammikon vedessä... Ne ripsehtivät rantakaislikoissa, keinuvat oksakeinuissansa kuin pulmunen pihlajan varvunpäässä... Kaikki kukkii Jumalalle, hiljaa kuin kukka auringon valolle.

Jalo on nuoren tytön sielu, kun se on vielä puhdas... Se päilyttelee puhtaita kuvia kuin metsälampi läikettänsä, kun se hymyilee rannan riippakoivikolle, joka on juuri lehteensä kerinnyt.

Martva rukoili:

-- "Ole Sinä päivin päivänäni, öisin kuunvalonani! Ole minulle uusi isän polvi, uusi äidin syli! Anna elämän olla minulle armas äiti, joka valvoo puhtauttani ja johtaa minua luoksesi! Lähetä enkelisi minun elämän-oppaakseni!"

Perkele (ivallisesti):

"Vai enkeli!... Vaan maltas! Siksi jo moni luulee Harhamaa!... Hän Jehovasi enkeliksi, sun turvaksesi tulla saa! Jehovan häll' on kaapu... Loimet ja kuteet, eleet, työt ja toimet on minun... Mulle raataa hän."

Martva:

-- "Minä en luotasi luovu milloinkaan!"

Viha leimahti Perkeleen silmissä. Tulena säteili katse. Enkelit pysäyttivät keinuntansa. Perkele teki uhkaavan liikkeen ja lausui ivallisesti:

"Voi naikkonen!... _Mun_ paulassani viserrät moista vannontaa! Vai et sä luovu!... Kaulassani sä kohta riiput!... Koko maa on mulle tomu, astinlauta: Ei ansastani mikään auta nyt sua pois... Sä minun oot."

Hän leimahti ylpeytenä, voimana ja viisautena, kruunun sädesuihkun häntä valellessa. Enkelien riemu nousi rajattomaksi. Keinut hävisivät. Keinujat alkoivat kauniin karkelon, pyörien piireissä, kukat ja käärmeet käsissä, laulaen karkelon soitoksi Perkeleelle kunniata:

"Me tanssimme ja keinumme. Kuin kukka sulle kunniaa me kannamme. Ensiksi kaksin pyörimme... ja kukkaa suutelemme... Nyt piirit uudet muodostuu. Me kolmin niissä pyörimme... Nyt nelin... viisin... kuusin ja... niin aina edespäin... Näin kaunis käsi kaartelee, kädessä kukka tuoksuva. Kumarrus sievin sulle nyt ja polventaivahdus! Sä annat sievää tyttöä Jehovan valko-enkelin sun keinuihisi johdattaa ja niissä keinuttaa. Siis kanna siitä kiitos nyt: tää kaunis polven notkahdus... pyörähdys... armas kumarrus ja täysi polvistus!"

-- "En koskaan, en koskaan minä luovu Sinusta. Sinun on valtakunta, voima ja kunnia!" -- lopetti Martva, toistaen lupauksensa, nousi ylös ja poistui kirkosta rauhallisena. Keinukepeänä, mielessä rauhan aarre, astui hän kirkkokoivikon halki, missä jokainen koivu hymyili hänelle vanhana tätinä. Nurmen kastikainen katseli häntä kallellapäin, voikukka kademielin ja lintunen tirskautti ihmettelevän tvirrinsä.

Venerannassa odottivat jo Litvan vesikansan veneet, soutajat valmiina tuhdoilla istumassa, keula selälle käännettynä. Yksikään vene ei lähtenyt ennen Ranniston venettä, sillä kaikki odottivat Martvaa, Litvan ylpeyttä, sen kauniin järven purjetuulta ja rantojen pyhää lintua. Nyt hän tuli kuin laulu tietä myöten, koivuntuoksu hartioilla, ja istui isänsä veneeseen. Voimakkaat aironvedot vetäisivät veneen lumpeikon läpi seinälle vedelle. Veneistö hajosi, ohjaten kukin kotirantaansa kohti. Ja kun oli selälle päästy, kuului Ranniston veneestä harras veisuu. Siihen yhtyi koko veneistön väki ympäri sinistä järven selkää ja ihana laulu liittyi taivaan kauneuteen, veden rikkauteen ja maan viljavuoteen, ylistäen Jumalaa korkeudessa.

Litvan laulu.

1. Maassa.

On taas sunnuntai, iltapäivä.

Hedelmä valmistuu kerkeimmillään herkullisen lämmön ja valon käsissä. Ruis on jo vesijyvällä, peruna pulpukalla, ohra vihneellä ja linnunpojat ensi lentoon lähteneinä. Ilma on tyyntä tulvillansa, luonto kukkeimman kesän hajua ja aurinko vierii valoseulana iltaista alamäkeänsä.

Pieni vene soluu suksena Litvanjokea myöten, joka laskee Litvanjärveen Ranniston talon luona. Molemmat joenrannat kohoavat korkeahkoina kalliovaaroina aivan vesirajasta, kupeet sekametsän peittäminä, Rantimaiset riippakoivut kallistuvat virran yli, ikäänkuin kurotellen oksaa antamaan vastarannan koivuille. Ne muodostavat miltei umpeen menevän holvin, jonka kuvanen riippuu syvällä joen vedessä vihreänä altaana, missä Litvan vesi valuu hiljaa joensuuta kohti. Siellä täällä, koivujen välissä kukkii pihlaja ja tuomi. Vesiranta on lummetta levällänsä, maaranta putkikkona. Paikoin koristaa lumpeikkoa vedenkukka ja maalla punaa rehevä orjantappurapensas toiset paikat aivan punaisiksi.

Veneen soututeljolla istui Ranniston Martva, airot kauneissa käsissä, tukka irti solahtaneena. Perässä istui paitahihasillansa nuori mies, Ranniston naapurin Tuukkalan ainoa poika Oolavi, kaunis, miehekkään näköinen mies, hiukan vanhempi Martvaa. Hän piti perää näön vuoksi. Melan tylsä reuna leikkasi vettä, viiltäen siinä laiskasti, pehmeästi, kuin kylläinen hauki kaislikon matalikossa. Päivänpaiste pujottelihe lehtiholvin läpi, putoellen sieltä pilkuiksi soutajien veneeseen ja joen vesivyölle.

Soutajat olivat vaiti, virran vesi levolla. Vene solui soutamatta, paikalta tuskin yhtään edeten. Martvan airo ei ottanut veteen. Hän piteli airoja ikäänkuin ajan kuluksi tai kuin veneen koristuksena.

Veneen kupeelle osui kaksi valkeaa vedenruusua. Oolavi kurottautui ja taittoi kukat.

-- "Sinun onneksesi, Martva!... Koetappa, saatko kiinni!" -- huudahti hän heittäen kukan Martvalle.

-- "Kiitos!" -- huudahti Martva, siepaten kukan ilmasta käteensä.

-- "No sepä kävi somasti!... Otit kuin ilmasta säveleen... niin sievästi... Siitä pitää antaa sinulle paras palkinto", -- innostui Oolavi. Ja kumartuen heittämään toista vedenruusua jatkoi hän:

-- "Mutta sekin pitää sinun ilmasta sievästi nopsata... No!... Hopsis!"

-- "Oooh!" -- huudahti Martva ilosta, sieppasi taas ilmasta kukan, katkaisi kiharan hiuksistansa, sitoi sillä molemmat kukat yhteen ja kiinnitti ne rintaansa.

Sen tehtyänsä nyökkäsi hän sievästi nuorelle miehelle ja kiitti:

-- "Kiitos, Oolavi!... Ne olivat varmaankin onnenkukkia, kun kasvoivat keskellä virtaa vieretysten..."

Nuori Oolavi katseli ihastuneena kaunista tyttöä, jota vedenruusu puki aivan enkeliksi. Ja kun Martva nyökäytti päätänsä vielä toisen kerran kiitokseksi ja heidän katseensa kohtasivat toisensa, tuntui kuin olisi onnenkukka helahtanut keskelle kesän kukkeinta kauneutta. Kumpikin huomasi sen, eikä kumpikaan tajunnut, mikä se kukka oli. Arka mieli ei uskaltanut sanoa, että se oli lemmenkukka, joka arkaillen raotti nuppuansa. Sen terälehdet koskettivat arastellen, ensi kerran, auringon valoa, värähtivät hentona värinä ja sulkeutuivat uudelleen kuin lapsen silmä liian aikaisin havahtaessa.

Ja kumminkin oli siinä katseessa paljon vaistomaisesti tajuttuakin. Yhdessä olivat he pieninä valinneet rannasta noppakiviä, kahlailleet vedestä pulpukoita, olleet talosilla ja piilosilla. Sitten olivat he laitelleet tuohesta marjatuutteja ja tuohkosia, käyneet marjassa, vaihtaneet marjoja toistensa kanssa, koristaneet toisiaan keltakukkaseppeleillä keväisin, kesin ruiskukilla, juosseet leskeä, käyneet koulua ja kiikkuneet kylän muun nuorison kisoissa. Koko elämänsä ijän olivat he niin katsoneet toinen toisensa silmiin, eivätkä olleet koskaan tunteneet sitä, mitä nyt veri oli sanonut. Mutta se kaikki oli puhdasta, jaloa, kuin lapsen suruton hautajaismieli.

Silloin helahti kesäinen pyhä-ilta kauniimmaksi. Jokaiselle muistomaalle nousi kukista perhosparvi. Jokainen tuttu mahlakoivu hymyili, kuusi kertoi vanhaa tarua ja pihlajikko punotti muistojen mailla marjoista aivan yhtenä punana.

Molempien katse painui hetkeksi alas. Syntyi hiljaisuus. Ei vierähtänyt väre veden pinnalla, ja vaiti istui lintu. Ainoastaan jostain kaukaa kuului tytön kaunis lemmenlaulu. Molemmat kuuntelivat sitä sanattomina. Eivät he ennen olleet sitä laulua niin kauniiksi huomanneet, eivätkä maata niin runolliseksi. Se laulu nousi nyt ikäänkuin tuoksuna kukastansa, jona oli laulajan kulkema metsä.

Martva oli päästänyt airot käsistänsä. Ne viilsivät nyt veneen kupeella joutilaina. Itse hän otti pienen kanteleen polvillensa ja näppäsi siitä jonkun säveleen etäisen laulajan laulun sekaan. Ja kun laulu oli loppunut ja sen sävel haihtunut kuin itäinen taivaanranta sen sineksi haihtuessa, laski hän kätensä kanteleelle kuin väsyneenä ja katseli avonaisilla silmillänsä, itse tajuamatta mitä. Oolavi katseli häntä sanattomana, unohti veneen, eikä enää muistanut, että on mela kädessä.

Hetken mentyä näppäsi Martva taas jonkun säveleen kanteleesta, ikäänkuin illan ratoksi. Sävel osui "Litvan laulu"-nimisestä laulusta. Kuka oli sen laulun sanojen seppä, sitä ei kukaan tiennyt. Se laulu oli ilmestynyt Litvaan kuin kukka kankaalle, samaan aikaan Martvan kanssa, ja se oli metsässä kulkijan toveri, paimenen päivänkulu, soutajan airon tahtilaulu, ikävöivän tytön hely ja nuorison kisalaulu. Olavi yhtyi hyräilemään "Litvan laulun" sanoja soiton mukana, puoliääneen, kuin vain ilman-edestä. Hän hyräili:

"Karill' on vedennainen. Hän on niin murheissaan. Sen miel' on kummanlainen: Hän kaipaa kuvaistaan."

Vene ei tuntunut etemmä soluvan... Se oli vain ollaksensa, virrankalvon koristeena... Se kuunteli paikoillansa kaunista Litvan laulua, airot laiskoina sivuilla... Hauki torkkui kaislikossa, evä velttona, elämä vedenhaaleutena... Ahven lepäsi matalikolla kivien kolossa, ja särki ihaili suomujensa hopeanhelettä. Oolavi hyräili edelleen kauniista vedennaisesta, joka istuu Litvan järven karilla:

"Niin kaunis olla halaa, kuin kuvaisensa on. Yöt, päivät itkee salaa ja niin on onneton."

Vene koreili kukkana... Sen kuvainen riippui sitäkin kauniimpana syvällä koivujen kuvaisten seassa... Virta kaartui polvekkeena... Tyttö soitti, poski punotti... Rintaa koristi kukka ja kihara korvallista. Laulu jatkui:

"Kurottuu aaltoon -- pettyy. Kuvansa sinne jää. Poloisen poski vettyy. On kumma taru tää. Se kari Litvanselkää salassa kaunistaa. Jokainen sitä pelkää ja -- luo sen haluaa."

Metsä kuunteli laulua kukkana... Rantavaara lellitteli kaikua kuin pientä arkaa linnunpoikaa... Vene seisoi joen helynä... Särki pulahti, kaisla nuokahti... Elämä oli kuin veneen tyyntä vesitietä, johon ei raaski airo ottaa.

Silloin värähti Martvan mieli. Vaisto sanoi hänen istuvan karilla, katsoen "Litvan laulusta" kuvaistansa, Eikä hän tiennyt miksi nyt niin oli. Hän mietti vain, mitä mieli käski. Samoin oli Oolavinkin. Kannel herkesi soimasta. Laulu loppui. Oli kuin ei olisi uskaltanut katsoa syvemmä veden saloihin. Mieli heltyneenä istui Martva miettien jotakin.

Mutta rannalla istui tyttönen, vierellä mansikkarove täynnä marjoja. Hän oli kuunnellut laulua ja jatkoi nyt sitä kuin sovitellen helmiä kauniin illan koruiksi. Hän lauloi:

"Ja kumma nainen siellä se Litvan laulu on ja joka purren tiellä miel'teko verraton.

Hän Litvan helmi korein ja kaunein kaiku on, sen virsi hartain, sorein ja kukka tahraton."

Oolavi oli huomaavinansa, että Litvan laulua, sen laulun kaunista veden naista kantoi se vene, jonka perää hän piti... Sen soututeljolla kukki Litvan puhtain kukka, rinnassa vedenruusu onnenkukkana... Hiljaa vei vene kaunista kuormaansa... Ääneti avautui pehmeä tie sen kulun edessä... Lehtiholvi hymyili... Kaislikko oli muuttunut kortteikoksi, ranta jyrkemmäksi... Tyttö jatkoi taruansa:

"Hän monta neito-vuotta, kuin kukka karillaan kuvaistaan kaipaa suotta. Se asuu aallossaan.

Se suuren, puhtaan kaipuu vie voimat, turman tuo. Epäilyyn raukka vaipuu ja tuskanmaljan juo.

Ei kukaan luokse tohdi... Vaan vihdoin poika maan karia kummaa kohti jo painuu purressaan.

Hän rohkein mielin soutaa. Karille kulku vie. Veen naisen sieltä noutaa... Nyt alkaa paluutie."

Veneessä olijat kuuntelivat tytön laulamaa tarua entistä hartaampina... Arkana värisi Martvan mieli... Hän ikäänkuin aavisti tarun olevan elämäntarua, aavisti ja oli sitä tajuamatta... Elämä hymyili ympärillä viisaana ja lempeänä kuin vanha naavakuusi, jonka kätköt ovat satuja täynnä... Sydän sykähti... Se pyysi kuusta kertomaan tarunsa... Ja kuusi kuuli. Tyttö jatkoi lauluansa:

"Vaan onnenpurren noita rannalta silloin vie. Ja Litvan aallokoita ei halo kulkutie.

Keskellä Litvan selkää on nainen turvaton ja poika, jota pelkää, turvansa ainut on."

Laulun sanoista tuoksui suru, sävelestä kesäisen pyhä-illan kaiho. Taru jatkui:

"Vaan poika neito-parkaa, jok' itkee, arkailee, kuin linnunpoikaa arkaa näin neuvoin rukoilee:

'Sä ällös suotta emmi! On varma onnentie. Pois heitä pelko! Lemmi! Se tie sun onneen vie.