Part 5

Litvan hurskas väki oli jo koolla Jumalanhuoneessa. Matalassa holvissa tuntui vielä kiertelevän kirkon kellojen messinkipehmeä ääni, koivikon maukkaaseen tuoksuun sekoittuneena. Ikkuna tulvi täydeltänsä auringon kirkasta valoa. Kirkkomaa tuntui olevan täynnä jumaluutta; enkeli joka oksalla, joka kukassa Herran sormien jäljet ja joka ruoho Jumalan työtä. Aurinko paistoi Hänen armoansa ja kirkossa kokoili enkeli ihmismielistä suruja. Mieli kepeni. Povi oli rauhaa täynnä, sielu oli puhdas kuin kesäisen pyhäpäivän kirkko-aika.

Urkuparvelta alkoi kuulua pienten urkujen soitto, rauhallisena kuin yksinäisen vaeltajan laulu metsäpolulta, metsän hiljaisuuden ja kesäisen lauvantairauhan sitä hiljaa kuunnellessa. Harras kirkkoväki yhtyi siihen, veisaten:

"Jo joutui armas aika ja suvi suloinen."

Ja silloin tuntui kuin olisi todellakin kirkkoon tulvannut valovirtana uusi, armas aika, avautuen ihmissielulle ijankaikkisuuden suurena rauhana. Elämän karut kankaat hävisivät muistosta ja niiden sijalle levittäytyivät ihmishengen ikävöimät ahot, joissa päivin kukka koristi kaiken, öisin juhannuskokko, joka paloi uhritulena, vartioiden nukkuvia ja vieden niiden kiitosta korkeuteen. Täysin rinnoin kuin enkelijoukko Jumalan istuimen edessä veisasi Litvan hurskas väki, sitä ihanuutta ajatellessansa, Jumalalle kiitosta vakuuttaen:

-- "Kaikki, kaikki todistaa Sinun hyvyyttäsi ja Sinun suuruuttasi... Sitä todistavat viheriäpukuiset puut... ylpeät yrttitarhat... kukkaniitty... hedelmöityvä vainio... kalaa kasvava lammin aalto ja linturikas metsä, jossa turvattomat lintuparvet hautovat Sinun kaikkivoivan kätesi suojelemina..."

Ja ihmisrinnassa puhkesi siiloin kaunis kaipuu kuin pikku uruista pillahtava soitto, kaipuu: "Miksi en minä ole yhtä hyvä ja armollinen ja laupias? Miksi eivät minun povessani aukene ne lähteet, joista vuotaisi Sinun henkesi ja toisi rauhan ja tyydytyksen, kuten Sinä niitylle armaan kukka-ajan, linnuille pesimis- ja hautomis-onnen ja kukille kauniin heilimäjuhlan? Miksi ei minussa puhkea se jumaluus, joka korottaisi minun henkeäni Sinun olemuksesi osaksi, pois maantomuista ja taisteluista?"

Ja kun laulu oli loppunut ja pienet urut soivat vielä, ikäänkuin korvessa laulajan kaikuna, kumartui harras väki sen Jumalan edessä, jonka kaipuu on ihmissielun jaloin ja puhtain, ihmisen olemuksen kaunein kukka, se ainoa, joka erottaa hänet eläimestä ja korottaa hänet yläpuolelle kaikkea.

Oli rippipyhä.

Litvan pienen seurakunnan tytöt ja pojat kokoontuivat alttarin eteen lupaamaan Jumalan ja ihmisten edessä, että he eivät luovu Jumalasta, eivät nouse sitä Jumalaa vastaan, jonka alttarin edessä he nyt seisovat ihmis-elämän kevätkukkina, vaan nöyrinä alistuvat Hänen edessänsä. Vanhemmat katselivat silloin puhdasta lapsijoukkoansa kuin ihaninta kukkamaata, jonka päällä helskyvät, ikäänkuin lintujen lauluharsoina, isän ja äidin siunaus ja onni lapsestansa, elämänsä kalleimmasta kukasta, tulevaisuudentoiveet välkkyvät auringon valona ja vanhuuden-ilo kisailee perhosparvena. He muistivat sitä katsellessansa sitä aikaa, jolloin itse olivat kukoistaneet kukkina, elämä tulvillaan tulevaisuuden toiveita, mieli puhtaana päivänpaisteena, polut hopeaisina ja elämäntyö pyhä-ilona. He muistivat sitä, näkivät edessänsä puhtaat lapsensa, oman elämänkukkansa kantamat kauniit hedelmät, ja he kumartuivat entistä syvempään sen Jumalan eteen, jonka hyvyyttä todistaa viheriäverhoinen puu, auringon ehtymätön valohopea, koti-onni, lapsiparvi ja kaikki, mikä on olemassa. Koko elämä kirkastui ainaiseksi armaaksi ajaksi, juhannusjuhlaksi, jolloin kaikki ylistää Jumalan hyvyyttä, joka vuotaa yli luonnon auringon valona, kasvuvoimana, kukkien äitiytymislahjana, neidon kauneutena, linnun hautomis-onnena, lauluna ja ihmispoven onnentunteena.

Rippilapsien joukossa oli Litvan varakkaimman talon, Ranniston, ainoa tytär, Martva. Hän oli koko seudun lemmikki, hurskaan isänsä ilo, äitinsä unelma ja kaikkien silmäterä. Hän oli puhdas kuin enkeli, viaton lapsi, jonka elämä oli pyhävirttä, unet ja unelmat hartautta. Hänen puhdas sielunsa oli kukka, johon ei perhokaan olisi raaskinut siivellänsä koskea, peljäten siihen pilkun jäävän. Taivaan sini oli hänelle sitä, mitä on kuvastin muille tytöille. Siitä katseli hän Jumalan suuruutta. Kukassa ihaili hän Hänen hyvyyttänsä, eikä itsensä kukan väriä, ja elämän-onni oli hänelle puhjennut sielun puhtaudesta kuin sielun rauha oikeasta rukouksesta.

Nyt seisoi hän alttarin edessä Jumalan lapsena. Armaissa silmissä liekehti kainous ja puhtaus, jumaluuden kaipuu, rauha ja hyvä omatunto Hänen ja koko maailman edessä. Mustasta, silkkihienosta tukasta oli pari kiharaa solahtanut otsalle, silmikkona ilakoimaan. Avonaisessa katseessa oli kainous ja puhtaus kukalla, verhiöinä kauniit mustat silmäripset ja ihmeen-kauneilla kasvoilla helotti nuoruuden helein puna yhdessä sielun jalouden kanssa. Hän oli korven kukka ja metsän lähde, lehdon runo, ahojen armas tuuli ja kotirantojen kaunis laulu.

Kun hän astui ensimäisenä alttarin eteen, katsoi koko Litvan väki häneen ihastuneena, ylpeänä, ja isä ja äiti laskeutuivat polvillensa, kiittivät Jumalaa tyttärestänsä, antaen onnenkyyneliensä vuotaa Hänelle uhriksi ja vastalahjaksi. Elämän-onni, mielenrauha ja jalo kiitollisuuden tunne täytti heidän sielunsa ja kirkasti heille maailman kuin Jumalan kunnia, joka tulvii korkeudesta valovirtana kaiken yli.

Heille oli joutunut isän ja äidin armas aika.

* * * * *

Litvan kirkossa saarnasi sinä pyhänä nuori, hurskas pappi, todellinen Jumalan palvelija, pastori Aamusto. Hän oli juuri papiksi vihitty ja astui nyt ensi kertaa Jumalan alttarille todistamaan uskoansa ja vannottamaan muita. Vaatimattomana polvistui hän alttarille ja rukoili hartaasti:

-- "Rakas Isä! Suo Sinun puhtautesi ilmestyä tällä hetkellä minun sydämeeni, niin kuin kirkas iltatähti puhkeaa sinestä taivaalle, joka auringon mailleen mentyä on autioksi jäänyt. Anna minulle voimaa ja uskoa valaa sitä puhtautta niiden puhtaisiin sieluihin, jotka nyt seisovat alttarisi edessä nuoruutensa kukka-ajassa, julistamassa Sinun hyvyyttäsi poskiensa punalla, elämänsä kevätkauneudella, onnellansa ja runollisilla toiveillansa! Suo minun olla kirkas aamutähti, joka sinun valollasi valaisee täällä murheen maassa vaeltavan, luoksesi pyrkivän ihmishengen elämän aamunsarastuksen Sinun kirkkaaksi päiväksesi."

Kasvoilla nuoruuden puna ja sydän iltatähden puhtaana valona kääntyi hän rippilapsiin päin. Hänestä tuntui, kuin seisoisi Jumalan enkeli hänen takanansa, kuten Jeesuksen takana Getsemanessa, vahvistamassa häntä. Pieni kirkko näytti hänestä nyt Jumalan valtaistuinsalilta ja hän oli seisovinansa sen valtaistuimen alustimella, julistamassa Jumalan kunniaa ja hyvyyttä. Litvan väki näytti hänestä Jumalan valituilta, jotka odottivat hänen suustansa korkeaa sanaa. Rippilapset muuttuivat hänen silmissänsä enkelijoukoksi, joka katselee Jumalan kirkkautta ihastuneena, kuin aamu-unesta havahtunut neito kesäisen auringon runopunaista nousua metsän alta järven kauneiden vesien takaa. Mieli yleni. Sydän puhdistui, ja pienten urkujen vaatimaton hyminä leijaili holvissa enkelilauluna, kohotellen ihmis-ajatusta pois maan murheista. Kirkkaalla, lempeällä äänellä alkoi hän saarnata:

-- "Autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä Jumalan."

Ääni ja sanojen ajatus helähti kirkkoon kuin kirkas päivänpaiste pilven takaa kevätnurmelle. Ranniston Martva nosti katseensa maasta. Kirkkailla silmillänsä katsoi hän nuoreen pappiin avonaisesti kuin Neitsyt Maria enkeliin, joka hänelle ilmoitti naisen onnesta suurimman: äitiyden nurmenkukkien runollisen lemmen tietä: ilman aistillisuutta, luonnon käskystä. Hänen sielunsa värisi puhtaudelle kuin talvinen hangella kasvava runojen lumikukka auringon puhtaalle, kylmälle valolle. Nuori pappi puhui lämmöllä, sydän posken punaa puhtaampana. Hän saarnasi:

-- "Sydämen puhtaus on se ainoa onnenkukka, josta kasvaa oikea hedelmä: pysyvä, todellinen onni. Älkää siis lähtekö onnen hakuun niille kukkamaille, joita maailma ja sen elämä teille levittävät, vaan vaalikaa sitä kukkaa, jonka Jumala on teihin istuttanut: sydämenne puhtautta!"

Kirkossa hymisi sanojen henki säveleenä. Martva kuunteli sitä, korva herkkänä kuin hentovärisin valkokukka auringon ihanuudelle. Poski hehkui, veri sykähteli puhtautta. Pappi jatkoi:

-- "Kun teillä on jumalallinen sydämen puhtaus, niin on teillä kaikki. Joka aamu puhkeaa teille silloin onni uutena. Se on teille maatamennessänne armas äiti, joka istuu vuoteenne vierellä, viihdyttää teidät uneen, laulaen mieleen lohdutusta. Se levittäytyy ylitsenne mielenrauhana, kun silmänne ummistuvat. Yöllä se on teille armas uni ja aamusilla mielenvirkeys."

Monet isät ja äidit kuivasivat vettyviä silmiänsä. Martvasta tuntui kuin huokuisi nuoren papin sanoista Jumalan armo, hyväillen hänen olemustansa, kuten tuulenhengähdys helteistä poskea poudan sitä paahtaessa. Eikä hän peljännyt, sillä hän tiesi olevansa puhdas ja antautui valon suuteloille, niitä ollenkaan arastelematta. Pappi jatkoi:

-- "Jos sydämenne on puhdas, ei siihen laskeudu paha ajatus eikä himo, jotka kääntävät ajatukset syntiin ja nostavat viimein käden rikokseen. Sydämen puhtaus on siis teille kuin talven puhdas hanki, jolle ei himon perhonen laskeudu, vaan etsii kukkaa, jonka väri on sille altis."

Martvan äiti ja isä katsahtivat tyttäreensä. Kun he näkivät hänen avonaiset, viattomat enkelinsilmänsä puristivat he hiljaa toisiensa käsiä, kiitokseksi siitä, että tytär oli puhdas. He olivat varmat, ettei hän ole altis väärälle perhoselle: himolle ja synnille. He lausuivat toisillensa hellällä katseella:

-- "Kiitos sinulle, puolisoni, sillä hän on sinun sydämesi ja olemuksesi puhtaudesta puhjennut kukka!"

Pappi jatkoi:

-- "Ja kun teillä on sydämen puhtaudesta puhjennut mielen rauha, on teillä myös kaikki maallinen, ulkonainen onni. Halpa majanne on rikkaampi onnen-aarteista kuin kuninkaiden palatsit. Sillä katsokaa: Eikö Johannes Kastaja ollut kamelinkarvaisessa puvussansa onnellisempi kuin purppurapukuiset kuninkaat, ja olisiko hän vuoteensa korvessa vaihtanut kuninkaiden loistaviin linnoihin?"

Kaikki myönsivät nuoren papin puhuvan oikein. Erämaa ja Johannes Kastaja ilmestyivät heille kuvina. Litvan metsät ikäänkuin muuttuivat taivaallisiksi puutarhoiksi, joissa luonto on puhtainta runoa täynnä.

Pappi jatkoi ylevää runoiluansa:

-- "Teillä on myös silloin kaikki maallinen kunniakin, mitä ylevä ihmishenki voi toivoa. Sillä kuninkaatkin, joiden päitä kruunut koristavat, kadehtivat Johannes Kastajaa, jonka sydän oli puhdas..."

Sanoista vuoti ylevä runo kuin puhdas sävel soittimista. Kyyneleet valuivat. Nuori pappi availi sydäntä siksi lähteeksi, jonka puhtaudesta vuotaa ikuinen onni ja rauha. Martva tunsi nyt olevansa rikas. Hänen sydämensä oli tulvillaan puhtautta kuin lähde vettä. Jumalan hyvyys ja kunnia kuvastuivat siinä kuin taivaan sini lähteessä, jonka pintaa ei peitä ainoakaan sille varissut lehti.

Pappi jatkoi:

-- "Sillä maan multaa ovat teille rikkaudet, jos sydämenne ei ole puhdas, vaan on johtanut teidät himojen kautta paheeseen ja hävittänyt siten mielenrauhanne. Ettekö te silloin olisi kuin mies, jota levottomuus tulena polttaa hänen istuessansa rikkauksiensa keskelläkin?"

Rauhallisena kuunteli puhetta Ranniston Martva. Hän lupasi Jumalalle olla aina puhdas. Silmä kirkkaana ajatteli hän, miten rauhaisaa hänen elämänsä tulee olemaan ja miten onnellista: Tyytyväisenä nukahtaa hän vaikka korven sammalvuoteelle, puhtaana kuin kukka, jalona kuin Johannes Kastaja. Isä ja äiti itkivät onnesta ja ilosta. Litvan väki nyyhkytti. Arki-elämä unohtui. Ihmishenki leijaili jo korkeuksien mailla. Pappi jatkoi:

-- "Ei mikään muu kuin jumalallinen sydämen puhtaus voi teitä maailmassa pahaan vajoomasta suojella. Maallinen laki on teille kerjäläissauva: Sen varassa voi kerjäläinen kulkea, mutta siihen nojaten hän ei voi pelastua köyhyydestä. Kaikki maailman kieltolait ovat teille semmoisia kerjäläissauvoja, jos sydämenne ei ole puhdas."

Hän innostui. Ääni kohosi ja hän otti esimerkkejä elämästä, jatkaen:

-- "Eikö meillä ole jo kieltolaki varkautta, murhaa, haureutta ja muita paheita vastaan?"

Hän pysähtyi. Kuulijat hämmästyivät kysymyksen terävyyttä. Pappi kysyi edelleen:

-- "Mutta ovatko ne voineet suojella niitä, joiden sydän ei ole ollut puhdas? Ovatko ne voineet pahan maailmasta lopettaa?"

Väki kuunteli uutta pappiansa ihastuneena. Hän tuntui oikealta Jumalan palvelijalta, jota he olivat odottaneet kuin Israel Vapahtajaa. He hämmästyivät. Nuori pappi tuntui puhuvan maailman syvintä viisautta, syvää juuri yksinkertaisuutensa kautta, joka on kaiken oikean, syvällisen viisauden, filosofian tunnusmerkki. Pappi jatkoi:

-- "Samoin eivät voi uudet kieltolait teitä suojella, jos sydämenne ei ole puhdas. Kieltolait ovat kansakunnankin kerjäläissauvoja. Ja onnettomuus on vielä siinä, että ei voida säätää kieltolakia, joka kieltäisi kansan millä hetkellä hyvänsä lyömästä poikki senkin sauvansa: kumoamaan kieltolakinsa, jonka se eilen sääsi. Sillä jos teidän ja koko kansan sydän on paha, eikö se murra niitä esteitä, joita lait sen pahoille taipumuksille asettavat? Eikö se kumoa kieltolakejansa, tai jätä niitä hyljätyiksi vanhempien neuvoiksi tai unohdetuiksi hautakummuiksi?"

Martva katseli nuorta pappia kuin tyttö lähteensilmää, josta pulppuaa totuus kirkkaina vesikuplina. Ja Litvan väestä tuntui kuin olisi nuori saarnaaja avannut heille elämänkirjasta lehden, josta tuoksuaa viisaus niin armaana ja tuttuna kuin kodinmuisto, kun se johtuu mieleen vieraalla maalla kauvan vaeltaneelle, kun elämänväsymys äkkiä painaa mielen maahan, koti-ikävä alkaa ja ystävät tuntuvat ventovierailta. Pappi jatkoi:

-- "Vaalikaa siis sydämenne jumalallista puhtautta, älkääkä perustako turvaanne kieltolakeihin, joiden säätäminen ja taas kumoaminen ei riipu yksin teistä. Älkää perustako onneanne, henkistä rikkauttanne kerjäläissauvaan, vaan sydämen aarteeseen! Vaalikaa sitä kuin hurskas äiti armasta tytärtänsä, kun se suojelee sen puhdasta sielua maailman himokkailta silmiltä! Silloin ovat leveätkin tiet teille vaarattomia. Joka kivi voi olla kiusauksena, ettekä te siihen jalkaanne loukkaa. Te voitte astua paheen luoliin langenneita pelastamaan ja palaatte tehtävästänne rauha mielessä, kuten Jeesus aterialta publikaanin luota."

Akkunasta, hänen vasemmalta puoleltansa tuleva auringonvalokuvio oli kääntynyt ja kohosi nyt hänen pappispukuansa myöten ylös, valaisi hänen kasvonsa ja puki lopulta hänet kokonansa valopukuun. Litvan väestä näytti hän nyt Jumalan kirkastamalta. Valotulvan toinen pää siirtyi hiljaa Martvan päälle, joka nyt seisoi kuin enkeli Jumalan edessä, hohtaen taivaallisen kirkkauden sädesuihkussa, kukkapuhtaana kuin lapsen viaton uni. Ja väki oli hiljaa kuin odottaen Jumalan tuloa. Ihmissielu joi sillä hetkellä rauhan ja onnen täyttä siemausta, kuten oikea rippivieras, koskiessaan huulillansa rippikalkkiin. Se oli onnenhetki, jota ei maailman kullalla voida ostaa.

Nuori saarnaaja itse tunsi Jumalan enkelin seisovan takanansa, kädessä elämän kruunu ja huulilla kuiskahdus: "Ole aina yhtä puhdas, luja ja uskollinen, niin tämä kruunu on kerran kiharoitasi kaunistava!" Ja hän sai uutta voimaa ja puhui sielu hehkua täynnä. Hän todisti Jeesuksesta opetuslapsen uskolla ja kehotti nuoria kuulijoitansa ammentamaan sydämensä puhtautta Hänestä, eikä ihmisten opeista. Lopulta hän siirtyi puhumaan taas elämästä, erittäinkin kirjallisuudesta. Hän kuvasi Jeesuksen ihanan, puhtaan olemuksen auringon kirkkailla väreillä, vertaili Häntä aikamme vääriin kirjailijoihin, jotka kohottautuvat Hänen sijallensa maailman opettajaksi, ja kysyi:

-- "Kenen heistä, _vääristä_ kirjailijoista Te voitte asettaa Hänen rinnallensa?"

Kuulijat ajattelivat, eivätkä muistaneet ainoatakaan, pappi jatkoi:

-- "Eivätkö he, kuten kaikki ihmiset, ole mullan tahraamia pikku kiviä sen kirkkaan helmen rinnalla, joka on Jeesus Kristus?"

Vertaus tuntui kaikista oikeutetulta. Kysymys jatkui:

-- "Jos tarkastatte, ettekö huomaa, että hekin ovat lisäksi, kuten yleensä ihmiset, palkkapappeja, jotka joka hetki valittavat palkkansa pienuutta?"

Litvan väki huomasi pappinsa puhuvan totta. He olivat tottuneet elämään suurta elämänrunoansa omin voimin, nurisematta vuoden sadon vähyyttä ja kerjäilemättä toisilta palkka-apua.

-- "Ja voiko yksikään heistä sanoa Jeesuksen tavoin: 'Minä annoin teille esikuvan, että te niin tekisitte, kuin minä teille tein'?"

Ja luettuansa kuulijoittensa kasvoilta vastauksen, jatkoi hän:

-- "Kuka heistä pakenee kunniaa kuten Jesus, kun ihmiset tahtoivat tehdä Hänet kuninkaaksi? Ja kuka heistä on Johannes Kastajana korpeen vuoteensa valmistanut? Eivätkö monet heistä valita yötä ja päivää sitä, että ihmiset eivät ymmärrä heitä ja kruunaa heitä neron ja siveellisyyden kuninkaiksi? Ja jos he siis niin hylkäävät ihmisen korkean avun, jota ilman ei runokaan sanoista synny, vaan jäävät sanat sanapöyhkeilyksi: jos he unohtavat ikikauniin, hienon vaatimattomuuden ja nöyryyden oman itsensä, Jumalan ja ihmisten edessä, ovatko he kelvollisia astumaan Jeesuksen sijalle Teitä ja teidän lapsianne kasvattamaan?"

Miehekkäästä, vaatimattomasta väestä se oli oikein sanottu. Litvan miehekäs väki oli oppinut tuntemaan, että ylvästely ei ole miehuutta, vaan sen vastakohtaa. Pappi lisäsi vielä:

-- "En minä puhu oikeista, vaan vääristä kirjailijoista, joiden oikea käsi on heidän turmioksensa ja muiden onnettomuudeksi annettu."

Hän puhui vielä kauvan. Jokainen olisi voinut esimerkeillä todistaa sanat tosiksi. Kirkko oli tulvillansa totuuden ja nöyryyden henkeä. Väki ihaili pappiansa. Rippilapset katselivat häneen kuin pieni lapsi aamuaurinkoon, kun sen valo tulvaa juuri unesta raottuneeseen silmään.

Pappi jatkoi auringon valokehästä:

-- "Jos siis hylkäätte Hänet ja lähdette sydämenne puhtautta noutamaan aikamme lukemattomilta palkka-Jeesuksilta, ettekö te ole verrattavat siihen, joka vaihtaa kirkkaan helmensä mullan tahraamaan kivisiruun, tai siihen, joka hylkää auringon valon ja lähtee valoa etsimään karsinan pimeydestä?"

Kaikki oli taas niin kumoamatonta kuin auringon valo, jota ei voida sammuttaa, vaikkapa se voidaankin hetkeksi pilvillä peittää, tai sitä varjoon paeta.

Pappi puhui vielä pitkältä ja kauniisti. Lopuksi kääntyi hän vanhan väen puoleen ja uskoi nuoret oppilaansa heille. Hän varotti heitä:

-- "Jokaiselle, joka pahentaa yhden näistä, olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hän upotettaisiin meren syvyyteen." Hän jatkoi:

-- "Jos näiden puhtaisiin sydämiin puhallatte tunteen, joka sen saastuttaa, ettekö ole verrattavat mieheen, joka vie ruton siemenet naapurinsa kotiin? Ja jollette _estä_ käärmettä, joka matelee lähimäisenne kartanolle, ettekö ole yhtä syyllinen kuin se, joka sen sinne veisi?"

Kirkossa kuului itkua ja nyyhkytyksiä. Papin ääni nousi ja sai voimaa ja lempeyttä. Hän puhui taas kirjallisuudesta ja sen edustamasta inhimillisestä siveellisyydestä. Verraten sitä jumalalliseen siveellisyyteen jatkoi hän:

-- "Inhimillinen siveellisyys on tuulta, joka tänään puhaltaa idästä, huomenna lännestä, riippuen siitä, mikä milloinkin kaupaksi menee. Eikö nimittäin kukin kirjoittelija kilpaile toisen kanssa, koettaen tuottaa markkinoille n.s. 'uutta'?"

Sen oli jokainen huomannut. Pappi jatkoi kysymystänsä:

-- "Mutta voiko totuus olla muuta kuin yksi, joita joka päivä paistaa samana kuin aurinko taivaalla?"

Jokaisesta oli se niin luonnollista, ettei ainoakaan sydän yrittänyt sitä kieltää. Pappi puhui aistillisesta kirjallisuudesta ja sen ylistämästä sukupuolirakkauden luonnontilasta. Hän saarnasi:

-- "Eivätkö he korota eläimellistä himoa rakkauden alttarille, kuten Molokin papit, ja kehota ihmisiä: 'Uhraa tälle vapaasti, sillä tämä onkin rakkautta'? Eivätkö he, toisin sanoen, ole Molokin pappeja, jotka leipäänsä ansaitessaan seisovat Molokin alttarilla houkutellen kansaa kantamaan sinne uhrejansa? Kuka Teistä siis raaskisi noutaa lapsensa pois Jeesuksen luota ja viedä hänet heidän jalkojensa juureen? Jos niin teette, olette vanhempia, jotka noutavat lapsensa vanhan, viisaan ja lempeän isoisän luota ja vievät heidät sinne, missä käärme vaanii jokaisessa kivenkolossa ja houkuttelevat virvatulet viettelevät niille harhateille, jotka päättyvät paheen pesien portaiden edessä. Älkää niin tehkö, vaan viekää lapsenne joka aamu Jeesuksen luo. Poistakaa pois se kalkki, jolla ihmiset ovat Hänet aikojen kuluessa sivelleet, ja hän avautuu teidän lastenne eteen ihanana erämaan kosteikkona, jossa runous pulppuaa totuuden lähteestä, kauniimpana kuin se on koskaan ihmissielusta heijastanut!"

Ja sitten alkoi hän kuvailla Jeesuksen ihanaa olemusta, Jeesus ilmestyi hänen sanoistansa kuulijoiden eteen taivaan tähtenä, joka tuikkii taivaanlaella täynnä jalointa, puhtainta runoutta ja totuutta. Hän suureni, kirkastui ja muuttui hymyileväksi joulukuuseksi, josta tuoksusi raikas, puhdas havuntuoksu ja jonka oksilla kynttilät tuikkivat kuin muistot lapsuuden leikkimailta.

Silloin tuntui kuin soisivat pienet urut itseksensä jossain kaukana ja kumminkin aivan likellä. Kirkkokoivikossa istui joka oksanpäässä pieni lintu, katseli Jeesuksen kirkkautta ja lauloi Hänen ylistystänsä täysin äänin. Nurmi oli kaunis, laakso kukista korea, järvenselkä sinestä, ja jokainen vaara tuntui Öljymäeltä, jonka juurella pieni kylä hymyili pyhänä Jerusalemina Joka puro oli Kidron, joka lampi oli Bethesdan lampi ja harppuna oli Suomen kannel. Maa kantoi hedelmää, luonto ylisti Jumalaa, järvellä liiteli kirkonkellosta päässyt kumahdus kirkkaana sävelenä ja kotipihalta nouseva lehmisavu tuntui Israelin aikaiselta uhrisavulta. Päivä oli onnea, yö lepoa, sillä jokainen oli onnellinen ylkä tai morsian, joka odottaa armaansa, Jumalan tuloa.

Litvan väen sydämet olivat sillä hetkellä puhtaat, kuten Martvan sydän. Siksi oli heidän rintansa rauhaa ja heidän onnensa sen johdosta täydellinen. He olivat näkevinänsä ihmishengen ijäti kaivatun: Jumalan, ja he todistivat todeksi papin sanat: "Autuaat ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä oman onnensa: Jumalan."

* * * * *

Saarnakellot olivat soineet, saarna loppunut ja Isämeidän rukous oli avannut ihmisten eteen elämänrunouden aapislehden. Siitä olivat tuoksahtaneet kullekin ne päivät, jolloin hän itse oli sitä rukousta etsinyt aapisen sivuilta yhtä viattomana ja avoimin mielin kuin oli katsottu aapisen kukkoa.

Urut pillahtivat taas soimaan kauniisti, viattomina, kuten pikkulapsi kätkyessä keinuen laulelee vanhaa virttä, jota on kuullut äidin veisaavan lypsäessänsä lehmää veräjällä. Alttarilla seisoi jo nuori pappi rippiastiat kädessä. Väen mieli oli hartautta, äiti itki onnesta ja isän hartioilta vierivät pois elämän huolet. Siinä oli samalla iloa ja surua, kuten lintuparilla, jonka poikue on lentoon lähtemässä: Pesuuden elantohuolet olivat lopussa, mutta lopussa oli myös vanhemman onni saada olla lapsensa tukena. Ja surua lisäsi se tieto, että pesä ei ole enää lapsen suojana, kun on lapsi lähdössä avaran maailman varaan.

Jo polvistuivat nuoret alttarin eteen, Martva muita ennen. Alttaritaulusta katseli kärsivä Ristiinnaulitun kuva suoraan häneen, kyljessä verta vuotava haava katse rakkautta ja sääliä täynnä, tiukkuva veri armonantimena. Urut soivat entistä kovemmin ja väki veisasi, rukoillen onnea omillensa:

"Jumalan Karitsa! Sinä joka pois otat maailman synnit! Armahda meitä!"

Ja laulu ja rukous kertautuivat ja humisivat kirkon matalassa puuholvissa kuin kaunis iltakaiku etäisessä kalliossa, kun se sieltä takaisin palaa lehtipehmeän kotikoivikon syliin. Koko kirkko hymisi täynnä urkujen säestämää rukousta: "Jumalan Karitsa... Jumalan Karitsa!... Armahda meitä synninlapsia!"