Part 4

-- "Luulin muiden sitä silloin karttavan, kun samalla osotan sen hedelmän: oman elukkamaisuuteni", vastasi Harhama avoimesti, lisäten: "Jos olen rehellinen ja uskallan arvostella muitakin -- johon tosin en ole oikeutettu -- niin on ajatukseni se, että aistillisuus on yleensä koko elämän suurimpia tekijöitä ja kaiken kurjuuden alku ja lähde. Se muuttaa ihmisiä laumoittain eläimiksi, joiden tekoja ohjaa halu kiihottaa vain viettejä... Kerron Teille yhden tapauksen."

Hän aikoi kertoa kohtauksen Hiiden myllyn talvipuistosta, kun hän Nikitinin seurassa ollessansa huomasi itseensäkin kehittyneen epäinhimillisen, koiramaisen vainun. Mutta se muisto puistatti häntä ja hän lopetti:

-- "No, olkoon... Ei se maksa vaivaa kertoa..."

Munkki Pietarin kasvoille levisi entistä suurempi rauha. Hän oli kuin nuori, puhdassydäminen pappi, joka astuu ensikertaa tunnustamaan Jumalansa suuruutta ja armoa ja tuntee ikäänkuin hänen kiharoitansa koristaisi autuuden kuihtumaton seppele, jota taivaan enkeli niille asettaa seisten hänen takanansa, vyöllä armon avaimet ja uumenilla taivaan valkovaippa.

Hän puhui lempeällä äänellä, kuten Jeesus suurta syntistä kutsuessaan:

-- "Sinä puhut oikein tunnustaessasi aistillisuuden voiman, sen suuruuden ja merkityksen elämässä ja varsinkin sen pettävän kiehteen. Mutta kun sinä menet sen houkuttelua paljastamaan ihmisille, etkö ole verrattava mieheen, joka aistillisuutta hävittäessään meni siveellisyyden nimessä nostelemaan porton helmoja kokemattoman, puhtaan nuorukaisen edessä? Eikö aistillisuus kukoista niin turmiollisena kukkana juuri siksi, että ne portot _jo itsekin_ paljastelevat rintojansa? Ja jos sen myönnät, eikö velvollisuutesi olisi silloin ollut sitä alastomuutta peittää, eikä sitä vielä enemmän paljastaa?"

Anna Pawlowna hengitti raskaasti, tuskastuneesti. Katse oli surullinen ja hän veteli hermostuneesti sormistansa "sakkoja", pieniä nisahduksia. Harhama katsoi maahan neuvottomana. Jotain kumoamatonta huokui ja tuulahti munkki Pietarin jalosävyisestä puheesta. Usko niiden sanojen oikeuteen johtui osaksi siitä rajattomasta kunnioituksesta, jolla hän katseli munkki Pietaria. Mieli masentui. Hän muisti taas äsken mainitun kirjeen, jossa kerrottiin kuinka oli jo täytynyt pyytää papiston apua hänen kirjansa turmelevaa vaikutusta vastaan. Sielun voimat alkoivat väsyä kuin painostavan kuumuuden raukaisemina. Pienen vaiti-olon jälkeen puhui hän alakuloisena:

-- "En minä, isä Pietari, ole pahaa tarkottanut. Jos Jumala näkee sydämeen, niin Hän tietää, että olen tahtonut paljastaa, että olen se korven käärme, jonka hengityksen tunnettuaan ihmisen täytyy jo vaistomaisesti katsoa Vaskikäärmeesen, eikä kiintyä siihen petolliseen rapaan missä minun eläimellisyyteni on siinnyt!... Olen lisäksi tahtonut itseni siinä tarkotuksessa paljastaa, ettei _muiden_: asianajajain, sanomalehtien ja semmoisten, tarvitsisi _enää_ itseänsä vaivata minun elämäni paljastamisella, jota ne olivat pakotetut tähän asti tekemään... Olihan se tehtävä heille aivan saman arvoinen kuin koiran korvista vetäminen... Olisiko minun pitänyt pakottaa heidät ikänsä minua paljastelemaan, eli olemaan niin kuin se, joka koiraa korvista vetää?"

Hetken vaiettuansa ja muistaen munkki Pietarin sanat lopetti hän:

-- "Sanoittehan itse että: 'Syntikin on ase Jumalan kädessä.' Minähän olen antanut Hänelle sen aseen."

Munkki Pietari huokasi. Suru täytti hänen sydämensä, huomattuansa, että Harhama oli häntä niin väärin ymmärtänyt. Hän katsoi Harhamaan tutkivasti, lempeästi, ja selitti:

-- "Kyllä. Mutta minä sanoin sinulle, että synti on ase _Jumalan_ kädessä, ei siis ihmisten. Sillä jos synti olisi annettu aseeksi _ihmisten_ käteen, eivätkö silloin portot ja varkaat olisi Jumalan parhaita palvelijoita? Eivätkö rikosromaanit ja aistilliset kirjat olisi raamatuita? Käärmeet korvessa olivat aseita _Jumalan_ kädessä, mutta oletko sinä oikeutettu viemään kyykäärmeen lähimäisesi rauhalliseen majaan, tai oletko itse oikeutettu sinne kyykäärmeenä matelemaan?"

Harhama hikosi. Mustat "valkeat linnut" lentelivät hänen silmissänsä. Munkki Pietari jatkoi:

-- "Jos lähimäisesi majaan semmoisena matelet, etkö ole käärme, ase Perkeleen kädessä, joka hiivit lähimäisesi paratiisiin? Siellä on vaimo hurskas, tytär puhdas kukka ja poika ihailee Herran auringon kirkkautta, kun se aamusilla kohoaa valoantiminensa. Mielen rauha on siellä väreetön kuin runollisen metsälammin tyyni pinta. Ja lamppu palaa rauhallisena kodin runona Jumalan kuvan edessä. Mutta sinä tulet kirjoinesi, paljastat lihan herkullisuuden ja puhtaaseen sieluun ilmestyy väre: Onko totta, että tämmöistä näin ihanaa on olemassa? Ja kun se väre on ilmestynyt, ilmestyy toinen, joka kuiskaa: 'Jona päivänä syöt, aukenevat sinulle onnen-ulapat'."

Anna Pawlowna katseli tuskaisena Harhamaa, joka masentui kokoon. Munkki Pietarin sanoista säteili totuus ja jalo runous kuin auringosta helle ja valo. Hän jatkoi suurena, ylevänä:

-- "Tutki omaa elämääsi, eikö sinun kulkusi ole alkanut samaa tietä? Eikö Hiiden mylly ole ollut turmiosi? Ja onko Hiiden mylly tehnyt muuta kuin sinä kirjassasi: paljastellut lihan herkkuja?"

Sysimusta salama juoksi silloin Harhaman silmien ohi mustana, loppumattoman pitkänä käärmesuikaleena. Vuori litisti häntä rakoonsa. Hänen rampa, maassa rapisteleva mielikuvituksensa leimahti taas salamasateiseksi äärettömyydeksi, ja silmänräpäyksessä oli hän loihtinut eteensä kuvan kirjansa kantamista hedelmistä: Sadat ja tuhannet huusivat jo häpeästä, huomattuansa että ovat alasti. Jokaisen edessä hohti tuliomenana se hedelmä, johon he olivat tarttuneet hänen kirjansa vietteleminä. Onnettomien lihakset vääntyivät tuskasta ja ne huusivat kirousta hänelle. Hän huokasi ja kuivasi kylmän hien otsaltansa. Itseksensä jupisi hän epätoivoisena:

-- "Itse minä teoistani vastaan."

Mutta munkki Pietari kuuli kuiskauksen ja oikaisi:

-- "Et sinä voi sitä tehdä. Ei kukaan maailmassa voi teoistansa vastata."

Anna Pawlownakin oudostui. Munkki Pietari selitti silloin:

-- "Jos joku sinut johtaa harhaan, tai lyö sinut raajarikoksi, onko mielestäsi asia sillä sovitettu, että hän ehkä istuu ikänsä vankina, sinun taakkanasi?"

Harhama vaikeni. Kysyjä jatkoi:

-- "Tai jos se joka sinun lapsesi turmelee, tai sen ainoastaan tappaa, kärsii siitä kuolemanrangaistuksen, onko paha sillä sovitettu?"

Harhama ei voinut vastata. Munkki Pietari teki johtopäätöksensä:

-- "Ihminen kykenee keskimäärin ainoastansa oman itsensä elättämään. Hän ei voi siis mistään vastata. Jos hän rahoillakin vastaa jostain pahasta teostansa, eikö hän vastaa siis _vierailla_ rahoilla, koska oma työnsä hänelle ainoastansa leiväksi riittää?"

Pakostakin täytyi Harhaman myöntää, että munkki Pietari oli lausunut totuuden, jota ei voida kumota. Hän synkistyi synkistymistänsä. Anna Pawlowna huomasi hänen tuskansa, ja tahtoen johdattaa keskustelun rauhallisemmille aloille, ja löytämättä siihen aihetta, huudahti hän tuskallisena:

-- "Eikö se päivällinenkään joudu?"

Pienen äänettömyyden katkaisi taas munkki Pietarin lempeä ääni:

-- "Emme me ihmiset saa maailmaa lääkitä omilla synneillämme. Ei Jeesus Kristuskaan parantanut pahaa pahalla, ei hän lausunut siveetöntä sanaa, eikä paljastanut synnin herkullisuutta... Jokaisesta Hänen sanastansa huokuu puhdas, jalo runous, kuin hurskaan äidin laulamasta kehtolaulusta."

Harhama nousi ylös ja käveli portaikon pariin kertaan edestakaisin, rauhottaaksensa itseänsä. Sitten istahti hän taas ja lausui alakuloisena:

-- "Kiitos, isä Pietari, sanoistanne. Tällä hetkellä minä tunnen niin elävästi, että Te olette oikeassa, kun tuomitsette kirjani."

Munkki Pietari tarttui puheeseen, kuten rippi-isä, joka armon-astiat kädessä julistaa sairaalle rauhan maille lähtevälle Jumalan ijankaikkisen tuomion ja armon samalla kertaa. Hän lausui:

-- "Tuomio on Jumalan, vaikkapa Hän sen lausuisi minun, halvan munkkinsa suulla. Jos se on tuomio, ja oikea tuomio, on se Hänen äänensä, joka on lähtenyt minusta, kuin ääni kellon kuparista. Mutta minä uskon, että kirjasi on kantava sinulle karvaita hedelmiä ja jokaisen täytyy _itsensäkin_ niittää se, mitä on muille turmioksi kylvänyt. Minä uskon, että kirjasi on elämäsi suuri erehdys ja rikos. Se kirja on nimesi mukaan _harhama_: elämäsi suuri erehdys."

Syvät rypyt nousivat Harhaman otsalle ja hän tunsi katseestansa tuskan säteilevän. Munkki Pietari jatkoi puoli-itseksensä:

-- "Jos meissä ei ole Jumalan henki, niin me olemme auringotta, joista sairauden itiöt säteilevät. Perunakin kyllä voi itää ja kasvaa ituja karsinan pimeydessäkin, mutta se ei voi terveellistä hedelmää kasvaa, ellei se ime ravintoansa Jumalan luomasta valonlähteestä."

Harhama vaipui kokonaan kokoon, mustien lintujen lennellessä avaruuden täydeltä. Hän näki, kuinka Anna Pawlownan käsi vapisi, poskella hehkui sairaloinen puna, ja kuinka hän joskus arastellen, mutta tutkivasti katsahti Harhamaan, seuraten hänen sielunliikutustansa. Munkki Pietari otti pöydältä jonkun kirjan, selaili sitä ja lausui surullisena:

-- "Synti, kuten sanoin, on ase _Jumalan_ kädessä. Hän on sillä sinutkin jo kerran painanut jalkoihinsa puhdistumaan, jalostumaan ja rauhottumaan. Mutta _synti, aseena ihmisellä, on myrkyllisin käärme_."

Ja selittääksensä edelleen väitettänsä, hän ikäänkuin murskasi Harhaman, kysyen, joka sana rauhaa ja lempeyttä täynnä:

-- "Sillä jos sinulla on lapsi, jota rakastat, kasvatatko sinä häntä jaloksi paljastelemalla porttojen elämää? Niiden elämälläkö sinä luulet lapsesi sielun puhdistuvan? Eikö mielestäsi sitä varten ole Jeesuksen elämä, joka painuu lapsesi sieluun puhtaana kuin päivänkuva lammensilmään?"

Harhaman kädet hikosivat. Hän oli muserrettu. Hän väänteli tuskissaan kirjaansa torveksi. Munkki Pietari jatkoi ikäänkuin toiseen asiaan mennen ja puoli itseksensä:

-- "Minä uskon sen ajan tulevan, jolloin ihmiskunnan on pakko säätää kirjallinen kieltolaki, ainakin osittainen, sillä moni kirjailija levittää turmelusta enemmän kuin kapakoitsija."

Harhamasta se tuntui liian kovalta tuomiolta, joka oli _hänen_ kirjansa johdosta lausuttu kirjailijoista, joihin hän ei kuulunut. Hän yritti huomauttaa:

-- "Minusta se on liian paljon sanottu..."

-- "Ei ollenkaan liian paljon", -- keskeytti munkki Pietari. -- "Tarkasta vain elämää ja todellisuutta, niin huomaat, että mikä on tänään mahdotonta, se on kerran välttämätön. Keskiajan ritarit, joille pystytettiin muistomerkkejä ja joita runoilijat lauluillansa ylistivät, eivät olisi uskoneet, että heidän jälkeläisiänsä hävitetään turmiollisina ammattilaisina. Eikä se esimerkki ole ainoa."

Harhama punnitsi tekoansa. Sitä tehdessään muisti hän erään alhaisuutensa: Kun sanomalehdet hänen vankeudesta päästyään häntä nuhtelivat hänen riettaan elämänsä johdosta, oli hän alkanut koota tietoja sanomalehtiä lähellä olevien henkilöiden ja toimittajien elämästä, voidakseen "antaa vastaan". Tavaton muistinsa ja varsinkin se suuri tuttavajoukko renttuilevia herroja, jonka hän oli retkuillessansa hankkinut, olivat hänelle silloin oivat apulaiset. Hän palkkasi miehen hankkimaan tarkat tiedot kapakoiden ja porttoloiden kätköistä ja kohta oli hänellä ääretön aineisto. Mutta kun hänen piti sitä käyttää, oli hänestä aina tuntunut liialta semmoisen, muka saastan, paljastaminen. Nyt huomasi hän paljastaneensa omaa elämäänsä, jonka rinnalla näiden toisten elämä oli toki pelkkää hurskautta. Sitä ajatellessaan hän masentui ja ajatukset tylsistyivät. Anna Pawlowna huomautti aralla, äkkiä painuksiin menneellä tai väsyneellä äänellä:

-- "Minua siinä kirjassa oudostuttaa yksi asia... No, Te loukkaannutte... Olkoon sentähden sanomatta", -- lopetti hän nopeasti.

Mutta Harhama tahtoi kuulla kaiken. Kun hän pyysi jatkoi Anna Pawlowna:

-- "Ettekö Te huomaa miten epäritarillinen Te olette ollut, kun elämänne yhteydessä olette paljastanut toisia, muun muassa naisen, jonka suhde Teihin oli salainen? Samaten olette paljastanut majuri Velikodushofin. Se ei ole kaunis teko."

Se tuntui liian katkeralta Harhamasta. Synkkänä mietti hän hetken vastatako, vaiko vaieta. Viimein mutisi hän:

-- "Voinko minä peittää kaupungin, jonka toiset ovat tahtoneet väkisinkin, minun rukouksistani ja hengestänikin välittämättä, vuorelle rakentaa? Tai voinko minä sen hartioilleni nostaa ja laaksoon kantaa..."

-- "Kuinka ne ovat tahtoneet sen vuorelle rakentaa? Te vain uskottelette", -- ihmetteli Anna Pawlowna.

Harhama ojensi hänelle sen sähkösanoman, jonka majuri Velikodushof oli lähettänyt Schuvalovaan rouva Esempiolle, keskustelunsa jälkeen herra Edelmuthin kanssa, ja pyysi lukemaan. Anna Pawlowna luki:

-- "Anna paikalla valtakirja asianajajalle! Harhaman elämä ehdottomasti julkisuuteen!"

Lisäksi antoi Harhama kirjeen, jossa kerrottiin erään hänen kirjeensä kohtalosta: Hän oli pelastaakseen puolueensa ja äitinsä häpeästä kirjoittanut rouva Esempiolle, vedoten siihen, että häpeä on surman-isku hänen äidillensä ja pyytänyt häntä säälin nimessä säästämään syyttömän ja salaamaan varkauden. Kirje oli omituisella tavalla joutunut herra Edelmuthin ja hänen ystävänsä, majuri Velikodushofin käsiin ja saanut heidät kauhistumaan ja luennoimaankin siinä lausutusta alhaisuudesta, jolla Harhama yritti päästä rikoksestansa vastaamasta suojautuen säälin varjolla äitinsäkin nimen turviin.

Anna Pawlowna luki kirjeet ja mietti kauvan. Hänen suhteensa Harhamaan oli henkinen äidinsuhde. Hän ei siis voinut salata totuutta, ei miellytellä. Hän puhui Harhamalle aina jalona kuin äiti lapselleen. Pitkään ajateltuaan hän lausui hitaasti, mietteissään:

-- "Tekonne vain rumenee, jos tällä sitä puolustatte... tai silläkään, että rouva Esempio itse oli julkaissut asiasta kirjoituksen... Hänellä olivat ehkä omat polttavat syynsä... Käyhän se ilmi hänen kirjoituksestansakin, jossa hän kuvaa, kuinka poliisivoimakaan ei kyennyt häntä suojelemaan teidän väkivallaltanne ja pakottamiseltanne."

Vihlova, tuskallinen äänettömyys, joka syntyi, leikkeli Harhamaa. Sen lopetti Anna Pawlowna lausuen heikolla äänellä:

-- "Jokaisella kansalla on oma käsityksensä kunniasta ja ritarillisuudesta... Minä tiedän, että minun mieheni _ei_ olisi tämmöisissä asioissa päästänyt naista... vaimoansa näkyviin, eikä asiaa oikeuteen... Ennen hän olisi valinnut kuoleman. Teillä suomalaisilla ovat omat käsityksenne... Te nähtävästi käräjöitte naisista, miehet peittäytyvät naisten hameen suojiin... Muualla yleensä miehet ratkaisevat semmoiset asiat kahden kesken."

Harhama huokasi raskaasti. Hän huomasi taas miten koko kansa saa hävetä hänen tähtensä. Ikäänkuin tuskissaan hän lausui jonkun katkeran sanan. Munkki Pietari, joka oli kuunnellut rauhallisena, tarttui nyt puheeseen, huomauttaen:

-- "Sinä olit taas väärässä: Sanoit että et voi peittää vuorelle väkisin rakennettua kaupunkia. Mutta jos rutto tai muu vaara uhkaa naapuriasi, etkö ole velvollinen yrittämään sitä estää, vaikkapa tiedätkin voimasi vähiksi? Sinä tosin yritit, vaikka ikävä kyllä et _asian_, vaan _itsesi_ ja -- sanojesi mukaan -- puolueesi tähden, mutta jos et siinä onnistunut, olitko silloin jo oikeutettu _lisäämään_ pahaa?"

Harhama katsoi maahan sanattomana, synkkänä. Munkki Pietari kysyi edelleen:

-- "Sanoit, että majuri Velikodushof _tahtoi_ julkisuutta väkisin ja sinä muka et ollut oikeutettu estämään. Minä kysyn sinulta: Jos näet jonkun aikovan heikkona hetkenänsä syöksyä turmioon tai hulluuksiin -- tai vaikka harkitenkin sitä aikovan -- kumpi on velvollisuutesi: Antaa hänen se tehdä, vieläpä olla siinä teossa avullinen, vaiko estää sitä voimiesi mukaan, ja jos et voi estää, ainakin lieventää sen seurauksia, etteivät ne tule tekijällensä vieläkin turmiollisemmiksi?"

Harhama painautui tuoliinsa ja supisi itseksensä:

-- "Jokainen, joka minuun on kätensä satuttanut, on saanut minusta tahran, ja jokainen tekoni ja sanani näkyy muuttuvan kiroussateeksi muille..."

Hänen eteensä levittäytyi tietoisuus omasta alhaisuudestaan ja rikoksestansa, kuten ainakin rikoksia tehneelle.

Silloin hän iloitsi siitä, ettei kukaan tuntenut Anna Pawlownaa ja niitä, joita hän ei tahtonut paljastaa pilkattavaksi. Se onni oli johtunut siitä, että hän ei ollut heidän nimiänsäkään uskaltanut mainita kenellekään, ei rouva Esempiollekaan, vaan salasi, peljäten sekottavansa heidät vallankumoukseen, jos se tulisi ilmi. Jos hän oli kenestä puhunut, oli hän aina käyttänyt väärää nimeä ja salannut huolellisesti tuttavuutensakin. Se oli ainoa valoisa teko, jonka hän itsestänsä nyt löysi ja sekin oli johtunut salailemisesta ja sen alhaisista syistä. Näkymättömät tulivuoret vyöryivät hänen hartioillensa. Munkki Pietari lisäsi lempeänä:

-- "Tekosi on siinäkin ollut harhama, samoin on ollut koko kirjasi. Sillä miten sinä luulet: Eikö elämäntehtäväsi ole _elää_ elämäsi oikein, kuten nurmen kukka, joka alistuu seuraamaan elämän siveellisiä, runollisia lakeja?"

Kun Harhama ei vastannut lopetti munkki Pietari:

-- "Koska siis tämän myönnät, niin miksi olet ryhtynyt väärään tehtävään: _paljastamaan_ elämääsi? Elämänsä siveelliseksi runoksi _eläminen_ on ihmisen elämän tehtävä, eikä sen epäsiveellisyyksien paljasteleminen. Väärin on kirjoittaa siitä siveellisiäkään runoja, jos sitä tehdessä lyö laimin elämän _elämisen_ runoksi... Sillä katso jaloimpia ihmishenkiä! Katso jo pakanallista Sokratesta: Ryhtyikö hän runoista, tai kivestä, tai puusta luomaan esteettistä ihmistä? Kirjoittiko hän runoja, paransiko hän muita? Eikö hän _omasta itsestänsä_ luonut runoa? Ja eikö se runo ole kuolematon, kun kaikki muut unohtuvat arvottomina? Ainoastaan korkein hyve ja luonteen jalous on kaunista, esteettistä taidetta. Missä ei niitä ole, siellä ei ole oikeutta estetiikasta puhuakaan."

Jokainen hänen sanansa leikkeli Harhamaa kuin armoton lääkärin leikkuuveitsi. Anna Pawlowna oli tuskaisen näköinen. Munkki Pietari lisäsi pienen hengähdyksen lopussa:

-- "Jos taas paljastat elämäsi tunnustukseksi, on kirjasi silloinkin harhama, sillä sovitus on Jumalassa eikä ihmisissä. Hänen edessänsä piti sinun tunnustaa ja rukoilla sovitusta ja Hän olisi sinua kuullut ilman kirjaasi... Ei Paavali ja Jeesuksen opetuslapset kirjoittaneet paljastuksia, vaikka heidänkin alku-elämässänsä ehkä on syntiä ja likaa ollut."

Anna Pawlowna yritti puhua Harhaman puolesta. Kun hän oli lausunut muutaman sanan ja pysähtynyt, tarttui munkki Pietari puheeseen, selittäen:

-- "Ei. Herääminen ja rukous on tehtävä suljetussa kammiossa, vaikka kyllä se suljettu kammio voi olla kaikkialla, väkijoukon keskelläkin. Koko kaikkeus voi olla sinä. Jollei niin tehdä, eikö herääjä ja rukoilija ole verrattava niihin, jotka heräävät kujilla ja katujenkulmissa? Ja eikö silloin ole herääjällä itsellänsä kiusauksena se ajatus, että esimerkiksi Rousseau on _tämmöisellä_ heräämisellä ansainnut kunniaa? Ja autuus eikä kunnia on oikean heräämisen tarkotus, sillä oikea herääminen on juuri ihmishengen autuaaksi tulemista. Jeesus Getsemanessa erkani opetuslapsistansa, kun lähestyi isäänsä. Eikä Paavali ole kirjoittanut Augustinuksen eikä Rousseau'n _Confession'ia_ [Tunnustuksia], joilla on niin paljon seuraajia. Että semmoinen paraati-kääntyminen ei ole oikea, sen osottaa se, että niitä herääjiä ihailevat ainoastaan ne, jotka eivät Jumalasta eivätkä siis kääntymisestä mitään välitä, kun taas heränneet joukot liittyvät hiljaisuudessa kääntyneihin, kuten uskonpuhdistuksen ajan reformaattoreihin."

Harhama synkkeni. Ijankaikkinen totuus paistoi häneen munkki Pietarin sanoista taas kuin auringon valo valon-arkaan yölintuun. Se oli kuvaamatonta, selvää, kirkasta. Munkki Pietari lisäsi, ikäänkuin itsekseen puhuen:

-- "Ei lapsi voi sopia isänsä kanssa siten, että menee kylälle kertomaan pahoja tekojansa, eikä merestä poistunut vesi pääse takaisin meren yhteyteen, jos se ei _sinne_ pyri, vaan lähtee purona kiertelemään ja polvittelemaan nurmea, joka tarjoaa sille kukkapenkereitä rannoiksi ja koristukseksi tuomia ja pihlajoita, jotka vetävät katselijan silmän sitä ihailemaan. Ei myös ihmiskunnalla ole varoja kustantaa juhlajulkaisua jokaisen syntisen kääntymisestä."

Harhama synkistyi ja painautui henkisesti kokoon. Munkki Pietari jatkoi Jumalan palvelijan vanhurskaalla suoruudella, joka ei pahaa kaunistele:

-- "Puhuit äidistäsi ja puolueesta, joihin olet vedonnut. Mutta myönnätkö itse oikeudelle vallan sääliä syyllistä äidin tähden? Eikö se turva johtaisi ja houkuttelisi ihmisiä rikoksien teille? Ei Jeesus vetäytynyt äitinsä turviin. Ja kummatko olisivat mielestäsi oikeimmin tehneet: nekö, jotka äidin tähden olisivat antaneet Nerolle täyden vapauden, vaiko ne, jotka astuivat häntä rankaisemaan?"

Syntyi hiljaisuus. Kaikki näyttivät ikäänkuin väsyneiltä. Harhama tunsi taas elämänsä kohoavan hänen edessänsä hartioillensa vuorena, josta kiroukset salamoivat ja jylisi tuomio. Hän muisti, kuinka oli kironnut itsensä Ritvan haudalla, ja nyt tuntui todellakin, että hänen askeleensa ja tekonsa satavat kuumina kirouksina hänen päällensä. Hän muisti vanhan ennustuksen valkeista linnuista, mutta päinvastaisessa hengessä. Hän oli kokoon kutistumaisillansa. Elämän suuri ristiriita, jonka hän luuli jo selkenevän, alkoikin nyt entistä enemmän sotkeutua.

Ja ikäänkuin ponnistautuaksensa pois hirmupaineen alta, oikaisi hän itsensä, näki valkeat lintunsa, heittäytyi nojatuolin selkämää vasten huolettoman näköisenä, rentona, ja nauroi hermostuneesti, katkeran ilkkuvasti ja pitkään.

-- "Mille Te nauratte?" kysyi Anna Pawlowna hämmästyneenä.

-- "Noille mustille, 'valkeille linnuille', joilla on kirous seppeleenä nokassa... Noille, joita on avaruus täynnä... Hah... hah... hah... hah", -- vastasi Harhama osottaen avaruutta.

Anna Pawlowna sävähti marmorivalkeaksi. Munkki Pietari teki ristinmerkin ja molempien hätääntyneistä katseista luki Harhama sanan:

-- "Hullu?"

Hän purskahti itkunsekaiseen, katkeraan nauruun, ja nauroi, että portaikko helisi.

MARTVA

Kun tyttö lupasi Luojassa pysyä.

Taivaan rauha ja maan ihanuus ylistivät Jumalan kaikkivaltaa ja hyvyyttä, kaikkeus Hänen suuruuttansa. Järvenselkä helisi soutajan laulusta yhtenä vesirunona. Nurmi nosti kukkaa, metsä oli lihava puunmehusta, rantalumpeikossa sikisi ja varttui vedenvilja, ja koko luonnon kauneuden päällä helisi lintujen kirkas, heleä laulupilvi, riippuen ilmassa kuin sävelharso.

Vedenhengessä, niemekkeellä lymyili Litvan pieni puukirkko metsänsilmässä, vanhan koivikon sisällä. Se koreili siinä kuivana metsäkukkana, pujotellen ristiänsä puiden latvojen lomitse, tuskin ylemmä niitä. Katolla viherti siellä täällä pehmeä sammal. Suurehkot ikkunat kimaltelivat auringon heijasteesta surullisina, mutta kirkkaina, kuin huikaisisi se valo niitä, kuten puolipäivän paahde silmiä. Räystäs riippui, risti kohosi runona. Seinällä riippui koivun varjo repaleena ja oven ränsistynyt pihtipielilauta ja rappusen lahonnut hirsi kertoivat vanhaa, kaunista runotarua, julistaen häviön ja kuoleman suuruutta kuin harmaat hapset.

Äkkiä helähti tornista kirkonkellon pehmeä messinkisävel, haihtuen järvenselälle soutajan laulun sekaan.

Kuin enkelien kantamana laski se siellä vesille ja rantamille levälle, vieden Litvan hurskaalle väelle kutsun Jumalan eteen. Rauha seurasi soiton jäljestä, ylensi ihmismielen, valoi rintaan hurskautta ja kohotti sielun ylemmä maantomuja. Heti muuttui ihmissilmä: ranta näytti nyt rauhallisemmalta, ruiskukka kainommalta, eikä kuulunut enää järveltä airon ääni, ei soutajan laulu, vaan autiona rauhanmaana hymyili sen sininen vesiselkä. Oli kuin istuisi siellä enkeli, itkien salassa ihmispoloisen suruja. Ahven pulahti. Rannalla risahti oksa arkaillen ja lintu tirskasi lyhyen:

-- "Tvirrr!"

Ääni hiljeni. Lintu asettui siimekseen päivän kuumuutta pitämään. Sotka keskeytti uintinsa, hauki asettui levolle ja katiskassa nukkui sinne eksynyt kuha.