Part 3

Anna Pawlowna tapaili jotain ajatuksen päätä, mutta ei jaksanut saada kiinni mitään selvää. Ilmoitus, että Harhama oli kirjoittanut omasta elämästänsä, oli hänelle yllätys. Hän pelkäsi jotain aavistamatonta. Oli kuin olisi hän istunut huoneessa, jossa on äsken ollut kuolleen ruumis, ja hän pelkäisi sen haamua samalla käsittäen ettei sitä ole. Avuttomana katsahti hän munkki Pietariin, jonka surunvoittoisesta katseesta levisi joku vanhurskauden hohde ja rauha. Hän näytti pyhimykseltä, joka katselee hirmumyrskyäkin tyynenä.

-- "_Something is rotten in the state of Denmark_ [Jotain mädännyttä on Tanskan valtiossa] tekisi mieleni sanoa", -- huokasi Anna Pawlowna lopuksi. Harhama kiirehti oikaisemaan:

-- "Ei ainoastaan _'something'_ [jotain], vaan _all is rotten_." [Kaikki on mädännyttä.]

Palvelija toi teen. Tyhjentäen sille pöytää selitteli Anna Pawlowna:

-- "Isä Pietarin tulon johdosta juomme tänään _five o'clock tea'n_ [Kello viiden teen] kello yksi."

Munkki Pietari käänsi puheen hetkeksi muihin asioihin, kysellen aluksi Harhaman vointia. Mutta se ei onnistunut pitkäksi aikaa. Anna Pawlownan sielussa kummitteli edelleenkin haamu, ilmestyen häilähtelevänä varjona. Kesken puheen pyysi hän kuin ohi mennen heikolla äänellä:

-- "Ettekö tahdo lukea meille jotain kirjastanne?... Joku kappale sieltä täältä."

Epäröiden, mitään vastaamatta nouti Harhama hetken kuluttua kirjansa. Ja kun hänen piti alkaa, muistuivat hänen mieleensä ne menneet päivät, jolloin hän oli Anna Pawlownan kanssa joskus lukenut maailman kirjallisuuden merkkiteoksia ja niistä keskustellut. Ne muistot ilmestyivät nyt surullisina, kelmeinä, kuin syksyn värjäämän metsän tunnelma, kun sinne sattuu poikkeamaan ja mieleen muistuvat kesäiset päivät, jolloin päivänpaiste riippui harsoina puiden lehtevillä oksilla, lämpö herkutteli kuusen ja koivun tuoksujen ääressä, sirkka sirisi, lintu lauloi riemusta ja kaikki nautti hedelmöittymisestänsä.

Anna Pawlownalta solahti käsityö helmaan ja hän imeytyi kaikella ajatuksellaan Harhamaan, kun tämä alkoi kääntää muutamia kohtia kirjastansa. Siinä oli hyvin paljon samaa, kuin mitä tämän kirjan ensimäisessä osassa, muun muassa pari kolme kuvausta Perkeleen tarustosta, samantapaisina kuin ne ovat otetut "Harhaman" ensimäiseen osaan. Lisäksi kuvauksia Harhaman riettaasta elämästä Hiiden myllyssä. Kirja oli kelvoton, kuten kaikki muukin, mitä hän oli yrittänyt ulkopuolella varsinaista teostansa. Kirouksensa muistaen oli hän karttanut kaikkia muotoja y.m. minkä perusteella hänen kirjoituksensa voitaisiin korottaa kaunokirjalliseksi ja hänet siten nostaa kirjailijoiden joukkoon, niiden häpeäksi. Samalla oli siihen vaikuttanut vaistomainen, sairaloinen "_Dichterlein_"-nimen häpeily. Hän oli jo käsittänyt, ettei hänestä voinut Dantea tulla.

Mutta kun hän ei tuntenut estetiikkaa eikä kaunokirjallisuutta, oli siitä kirjallisten muotojen kantelemisesta se seuraus, että hän ymmärtämättömyydessänsä olikin tietämättänsä tullut käyttäneeksi sekaisin kaikkia kaunokirjallisia muotoja, symbolismia, romantiikkaa ja kaikkia muita -ismejä ja -tiikkoja, joten kirjallisuuden ja estetiikan tuntijalle oli helppo asia lukea hänet kuuluvaksi mihin kirjallisuuden suuntaan hyvänsä, vieläpä tehdä hänestä suunnan täysverinen edustaja. Ja kaikki ne suunnat oli hän vienyt semmoiseen järjettömyyteen, käyttänyt niitä semmoisella kielteisellä tuloksella, että se milteipä teki koko suunnat toisillekin kirjailijoille kauhistukseksi.

Lisäksi oli kirjan kieli kelvottominta suomea. Estääkseen vieraiden kielien unohtumista, oli hän aivan sairaloisesti karttanut suomalaista kirjallisuutta, käyttäen yksinomaan vieraskielistä ja siitäkin lukien ainoastaan tieteellistä kirjallisuutta, sekä kaunokirjallisuudesta ainoastaan jonkun kaikista kuuluisimman. Oman maansa lahjakkaista kirjailijoista ja kielenkäyttäjistä ei hän ollut lukenut ainoatakaan ja luonnollisena seurauksena siitä oli se, ettei hänellä ollut kieliaistia, "suomenkielen korvaa". Joka lauseessa oli kielellistä mauttomuutta, kuten hänen nimessänsäkin. Entisestä leimuavasta mielikuvituksesta oli jäljellä ainoastaan rippeet, nekin niin vähäiset, ettei ainoakaan kirjailija, jolla ei ole enempää, olisi kynään tarttunut. Ja niitä rippeitäkin käytti hän kömpelösti aistittomasti. Kirjan yleisenä tyyli-piirteenä oli suhteeton kömpelyys, tyylin suunnaton mauttomuus ja elottomuus, joita vikoja hän oli -- silminnähtävästi tahallaan -- koettanut peittää semmoisten suurten ajatusten riekaleilla, joista hänellä itsellänsä ei ollut mitään elävää tietoa. Hänen kirjansa oli tyyli-, kieli- y.m. -harhama. Se oli, kuten koko hänen elämänsä, jonkunlainen Humbert-kaappi, jossa jotkut luulivat olevan aarteen kätkettynä, mutta josta syvällinen tutkijasielu löysi ainoastaan housunnapin.

Kun hän oli jonkun matkaa lukenut, keskeytti hänet Anna Pawlowna osottaakseen kirjan törkeitä vikoja huomauttaen:

-- "Tehän olette nyt koonnut kirjaanne kaikki ne viat, joista Te aikoinaan muita kirjailijoita ivailitte..."

Harhama tunsi taas olevansa romaanisankari, muisti kirouksensa, loukkautui ja lausui:

-- "Jos minun kirjoituksissani on koskaan rahtuakaan 'romaania', niin on se sille viaksi luettava, samoin kuin saappaalle luetaan viaksi se, että se muistuttaakaan Venuksen ihanaa kuvaa... Eihän saapasta voida moittia siitä, että se ei ole hyvästi tehty hattu..."

-- "Nyt Te taas loukkaannuitte," -- kiirehti Anna Pawlowna lisäten: "Mutta oletteko Te ajatellut, että kirjoititte _muita_, ettekä itseänne varten? Ja jos sen myönnätte, niin onko Teillä oikeus ostatuttaa ihmisillä kirjaa, jossa esimerkiksi onkin vain pari lausetta, mutta ne toistettu tuhat kertaa?"

Hän syventyi työhönsä katsomaan ja lisäsi sitä tehdessänsä:

-- "Teidän pitäisi olla kiitollinen niille, jotka vikojanne huomauttavat. Niitä ihminen tuskin koskaan itse löytää, sillä niin sanottu nero on ainoa, jonka ihminen itse itsessänsä huomaa, ja senkin ainoastaan se ihminen, joka ei nero ole..."

Harhama ajatteli hetken, etsien sanoja vastaukseksi. Kirjaansa selvitellen jupisi hän lopuksi:

-- "En minä ketään pakota kirjojani ostamaan enkä lukemaan. Miksi ette minulle silloin myönnä oikeutta kirjoittaa mitä tahdon..."

-- "Taas hullu päähänpisto!" -- lausui Anna Pawlowna hätä-hätää kuultavasti ja huoaten. Harhama huomasi sen ja hänen sielussansa välähti ajatus, että hän on hullu. Siihen hänessä oli ihmisten viimeaikaisista huomautteluista valmistunutta maaperää.

Hän alkoi salaman nopeasti laskea tekojansa, huomasi niissä mielipuolen töitä ja laski, että hulluus on hänessä perinnöllistä. Hän oli usein tarkastellut sukuansa ja uskoi löytäneensä siinä hulluutensa selvät lähteet. Isä oli ollut hyvin kummallinen ja oli häntä pidetty hulluna. Iso-isä ei suostunut ilmaisemaan suurta raha-aarrettansa, vaikka itse oli jo puutteeseen vajonnut. Eräs mies-sukulainen oli ollut hermosairas. Joku naissukulainen oli koppihullu. Luonteen omituisuudet olivat yleisiä. Viime vuosina oli suvussa ilmennyt uskonnollista hartautta, jopa kiihkoakin. Sairaloiset unennäöt olivat tavallisia. Eräs täti oli kerran hänelle kirjoittanut nähneensä hänet unissa, onnettomuuteen vajoamassa. Ja todellakin oli hän juuri samana päivänä kietoutunut ikävään asiaan, josta hän ainoastaan vaivoin pelastui. Ja aivan äsken, kolme päivää sitten, oli hän laivamatkalle varustautuessaan nähnyt unen, että tätinsä kutsui häntä erääseen hotelliin. Oudostuneena meni hän, seuraavana päivänä, osotettuun paikkaan ja todellakin tapasi siellä tätinsä, joka kertoi juuri samana yönä unessa nähneensä hänet menemässä erääseen laivaan, pyytäneensä kääntymään ja tulemaan häntä tapaamaan, sekä sitten rukoilleensa Jumalaa tuomaan hänet luoksensa. Lisäksi kertoi tämä täti näkevänsä unia lapsensa elämästä taivaassa, ja taivaan kauneista pihamaista. Hän muisti entisiä unennäköjänsä, joita hän salasi ja häpeili.

Iso-isän veli oli ollut kuusikymmenvuotias kuollessansa, eikä vielä kertaakaan käynyt likimmässä naapuritalossa, ei poistunut kotipihasta askeltakaan. Kaiken sen luuli hän olevan hänessä ilmenevän perinnöllisen hulluuden ilmiötä ja sitä uskoa vahvisti jälleen Anna Pawlownan huudahdus. Tämä jatkoi:

-- "Ja lisäksi: Teidänkin maassanne on, luultavasti kait, kuuluisia, lahjakkaita kirjailijoita, jotka ovat tehneet työtä kehittääksensä kansanne kielikorvaa ja esteettistä makua... Oletteko Te silloin oikeutettu astumaan heidän työnsä tulosta turmelemaan?"

Harhama ei vastannut. Hän väänteli kylmeneviä käsiänsä hermostuneesti ja tunsi kasvoihinsa ilmestyvän katkeruuden väreen. Munkki Pietari katseli Harhamaa, näki hänen sisäiset ajatuksensa ja lausui lempeästi:

-- "Veli Harhama! Sinä erehdyt. Ei yksikään lintu ole oikeutettu laulamaan muuta säveltä kuin sen, mikä on oikea ja minkä Jumala on säätänyt, Jokaisesta sanasta, minkä puhut, olet sinä kerran tiliä tekevä."

Portaikon tyyneessä katveessa tuntui leijailevan joku selittämätön ihanuus, kuten kirkossa, kun urut ovat lakanneet soimasta, hieno hyminä kiertelee vielä holveissa ja kirkkoväki kumartuu rukoukseen, odottaen hurskaan papin julistamaa siunausta ja lupausta syntien anteeksi-annosta. Harhamasta tuntui kuin olisi hän pitkällisen poudan kuluttua äkkiä päässyt lämpimän sateen virkistävään valeeseen. Hän istui jonkun aikaa ääneti ja antoi munkki Pietarin sanojen lauhduttaa palohaavojansa.

Mutta sitten muistuivat hänen mieleensä taas pohjolaisnoidan ennustus valkeista linnuista. Hän uskoi, että kaikki kääntyy hänelle päinvastaiseksi: valkeat linnut muuttuvat mustiksi korpeiksi, ja itseksensä hän ajatteli:

-- "Minä en _koskaan_ kirjoitakaan mitään romaania ja kumminkin jo lentelevät mustat linnut."

Anna Pawlowna nypisteli sormiansa hermostuneena. Poskille oli kohonnut kuumemainen hehku ja hän lausui huoaten:

-- _"At every word a reputation dies."_ [Jokainen sana "tappaa" hyvän maineen.]

Harhaman mielenkatkeruus yltyi. Hän luuli täyttäneensä velvollisuutensa, kun oli elämänsä lian vetänyt julkisuuteen, ja nyt hänestä tuntui kuin olisi siitä sama seuraus, kuin siitä, että hän sylilapsena oli ilmottanut isällensä katkaisseensa veitsen kärjen, joutuen siitä pahoinpideltäväksi. Hän oli sitä jo aavistanut, sillä isänsä pahoinpitelystä lähtien oli hänessä aina kytenyt siihen aavistukseen johtava epäluulo. Siksipä oli hän julkaistuansa kirjansa alkanut paeta kaikkea, joka siitä hänelle muistuttaisi: karttaa sanomalehtiä ja muita. Siitä huolimatta oli hänelle väkisinkin tietoja toimitettu. Ja vaikka hänen mielikuvituksensa olikin rampa, voi se sairaloisuuden puuskien sattuessa vielä joskus leimahtaa salamannopeaksi tapauksien väritauluksi. Niinpä hän nytkin silmänräpäyksessä muisti ja näki edessänsä lihallistuneina kaikki kirjansa julkaisusta johtuneet tapaukset: Toimittaja Arjanne oli hänelle jalomielisesti, käsinkirjoitetuilla lisäyksillä ja vigneteillä varustettuna lähettänyt hienoa arvosteluansa useampiakin kappaleita ja eräs tuttava oli juuri päivää ennen kirjoittanut hänelle:

"Kerrotaan sinun kirjoittaneen kirjan 'Varotushuuto'. Tekosi ei ole ollut harkittu ja on tuottanut kärsimyksiä syyttömille. Paria henkilöä on ollut pakko herjata sen luuloteltuina avustajina. Lisäksi on eräs tunnettu arvostelija -- ijäkäs ja syvämietteinen estetiikan professori Rosendahl samaisen kirjasi johdosta ollut pakotettu nerokkaassa arvostelussaan pahasti pitelemään m.m. erästä rahalaitosta, arvostellen sen sivistystä (vaikka se todistettavasti on pidellyt kirjailijoiden käsikirjoituksia sadasti ankarammin kuin sinä -- ikävä kyllä -- omaasi), muutamaa osakeyhtiötä ja -- mikä ikävää -- muuatta vanhaa arvokasta senaattoria, joka on suomalaisen kirjallisuuden hyväksi tehnyt enemmän kuin sata sinunlaistasi kirjailija-humpuukimestaria. -- Etkö tahdo ilmoittaa, että _sinä_ olet syyllinen kirjaasi, eivätkä muut? Ikävä, että sinäkin puolestasi olet taas osottanut meidän suomalaisten luonteen alhaisuutta: olet kirjoittanut kirjan, josta monia syyttömiä vanhuksiakin on ollut pakko pahoin kohdella. Jos olisit ottanut huomioon, että jo hellenien jalo kauneus-aisti asetti kauneuden ja koko estetiikan ensi vaatimukseksi harmaiden hiuksien ja suoritetun elämäntyön kunnioittamisen ja toisten häpäisemisen karttamisen -- eihän runoiltu Alkibiadeskaan häväissyt muuta kuin koiranhäntiä -- niin et varmaankaan olisi ottanut käteesi kynää, jolla olet nyt saattanut syyttömille häpeää. Olisi sinun pitänyt myös muistaa, että meidän halveksimamme juutalaisetkin pitivät vanhuuden kunnioitusta estetiikan kauneuden ja jalouden ensi vaatimuksena, kuten huomaat Jeesuksestakin Hänen ollessaan kaksitoistavuotiaana temppelissä, jossa _Hän_, joka oli Jumala, nöyränä kuunteli vanhoja ja kyseli heiltä.

"Kirjasi on myös huomattu niin epäsiveelliseksi, että vapaamielisetkin arvostelijat ovat olleet pakotetut vaatimaan kirkonkuri-toimenpiteitä. Korjaa nyt asia. Samalla voisit korjata väärinkäytökset, joihin päivänselvästi olet tehnyt itsesi syypääksi arvostelijoita kohtaan. Vieläpä ovat rumat tekosi menneet sitäkin pitemmälle: Olet itse -- kuten esteetikko Silvander on julkisuudessakin jo ilmottanut -- likaisine sorminesi kirjoittanut eräät arvostelut sanomalehteen. Se on jo meidän suomalaisten tunnetun 'jalomielisyyden' huippu, jota olet velvollinen julkisuudessa anteeksipyytämään. En näet usko, että voit syyttömyytesi toteen näyttää. Herra Silvanderin luonteenjalous ja nimi on jo takeena siitä, sillä hän ei olisi tehnyt niin raskaita syytöksiä, jollei hänellä olisi ollut selvät todistukset asiasta. Vähäinen rikos ei ole sekään, että pilatessasi yleisön kirjallisen maun, samalla joudut niiden häpeäksi. Huomannet kai itsekin jo, että sinun oikea kätesi onkin 'väärä' käsi. Ja jos et voi sitä pois hakata, voinet sen ainakin kiinni sitoa. Ainoa valopuoli mielestäni on se, että arvostelijat ovat ottaneet arvostellakseen siveellisyytesi. Kirjasi on siten aiheuttanut ensi askeleen parantajien oman terveydentilan tutkimiseen ja siitä on jo pakko astua itsearvosteluun, jonka sinä olet unohtanut. Kiittävistä arvosteluista en puhu, sillä niitä pitänet itsekin ivana. Yleensä ovat arvostelijat, jotka ovat ilmottaneet edustavansa ainoastaan korkeaa eli n.s. kylmää järkeä eikä puolueellisuutta ja ymmärtämättömyyttä, tuominneet kirjasi sen linotypillisiä virheitä myöten. Puhutaan myös, että olet saattanut kiusalliseen asemaan kirjailijamme. Kukaan heistä ei näet hienoussyistä voi nousta tuomaan julki, että sinä pilaat heidän luomansa esteettisen maun. Semmoista tekoa näet voisivat ei-kultuuri-ihmiset pitää heidän oman tavaransa suosituksena sinun mallikirjaksesi ja muille luettavaksi.

"Mutta pahin on vielä jälellä. Herra Rosendahl on tosiasioilla osottanut, että kirjasi on alhainen petos, nuotta, jolla olet vetänyt onnistuneen apajan kirkollismielisten kannatusta. Istut siis taas syytettyjen penkillä syytettynä vieläkin törkeämmästä rikoksesta kuin varkaus. Muut herra Rosendahlin y.m. esteetikkojen todistamat syytökset jääkööt mainitsematta, koska niitä ajatellessa muste jo hyytyy kynässä säälistä sinua kohtaan."

Kaikki nämä muistot välähtivät Harhamalle nyt mustana salamana. Kirjansa kirjoitettuaan oli hän ollut äärimäisyyteen asti väsynyt, tylsistynyt, eikä siis ollut jaksanut panna tuskin mitään huomiota niihin arvosteluihin, joita hänelle oli ystävällisesti toimitettu. Hän oli niitä lukiessansa, väsyneenä ollen, ollut aivan samassa mielentilassa kuin vaatimaton, nöyrä talonpoikaisnainen, joka välinpitämättömästi pyyhkii pöydältä pois työnsä tomuja, leivinjauhoja tai semmoisia. Mutta nyt, kun ne tuntuivat uusiutuvan Anna Pawlownan ja munkki Pietarin lausumina, niiden, joita hän rajattomasti, sairaloisesti kunnioitti, alkoivat ne jäytää hänen sieluansa kuin kirvelevä syöpä. Lisäksi tuli se hänen elämänsä onnettomuus, että hän ei ollut syvällinen _tutkija_, joka voi löytää ehdottoman, absolutisen totuuden, vaan oli hän ehdoton epäilijä, joka _jokaikisessä_ asiassa etsi myös vastakohdan, vieläpä aivan äärimäisen. Siksipä hänen kirjansa kuvauksissakin esiintyivät vastakohdat mitä jyrkimpinä, ristiriitaisimpina. Se äärimäisten vastakohtien etsiminen oli hänen epäilynsä tulos, hänen narrimaisen totuuden etsimisensä surullinen hedelmä. Se vaikutti, ettei hän ollut ainoankaan tekonsa oikeudesta vakuutettu, vaan epäili sitä ja epäröi ja kadotti siten näkyvistänsä oikean ja väärän rajan, sulatti ne tavallaan samaksi.

Niinpä hän nyt, kun kuuli munkki Pietarin ja Anna Pawlownan puheet, alkoi epäillä tekonsa oikeutta, koettaen kumminkin sitä puolustaa. Hänen mielensä katkeruus puhkesi sanoiksi:

-- "Minulta voi jokainen vaatia tiliä siitä _mitä_ minä sanon, mutta ei siitä _miten_ minä sanon. Se muru minulle toki täytyy elämästä jättää, että itse saan valita tavan ja kieltäytyä kirjailija-arvonimestä."

Anna Pawlownan suupielessä näkyi tuskallinen väännähdys. Hän olisi tahtonut oikaista Harhamaa, mutta sääli tukahdutti äänen. Munkki Pietari katseli erästä kirjaa ja huomautti:

-- "Ei ole meidän ihmisten mielivaltaan jätetty tavankaan valitseminen. Hyvänkään asian edistämiseksi me emme saa käyttää huonoja menettelytapoja. Sinä itse kerran sanoit minulle, että Venäjän hallitus tekee väärin, jos se käyttää hirsipuuta, vaikkapa toisten kansalaisten turvaksi. Sinä, veljeni, tuskin hyväksyisit, jos isäsi sinua hyväksi ihmiseksi kasvattaessansa käyttäisi vitsaa lempeyden sijasta..."

Harhama mykistyi. Vast'ikään oli hän tavallaan tuominnut isäänsä juuri _tavasta_. Hänen järkeilynsä lakkasi kuin vasaran lyömänä. Munkki Pietarin olemuksesta tuntui taas tulevan jumalallinen viisaus kirkkaana ja ihanana ja vuolaana kuin auringon valomeri, joka aamusilla tulvii idästä länttä kohti, huuhdellen tieltänsä pimeyden ja yön valot: tähtikylvön ja kuun. Koko maailma tuntui olevan oikeassa, huokuvan oikeaa ja hyvää, ja hän yksin väärässä. Hän tunsi suupieleensä ilmestyvän tuskan ja katkeruuden väreen. Anna Pawlowna huomasi sen ja kiirehti johtamaan ajatukset muuanne, pyytäen:

-- "No jätetään nyt se asia. Emme kait me kaikki ihmiset ole muotojenkaan tuomareiksi oikeutetut... Jatkakaa nyt lukemistanne, mutta älkää vain lukeko mitään siitä kauheasta asiasta, vankeudestanne ja muusta!"

Harhama ryhtyi jatkamaan lukemistansa käyttäen eri kielistä poimituita sanoja, aina sen mukaan mistä sopivimman muisti. Hän luki kappaleita sieltä täältä. Sitä tehdessä oli päivä kallistunut illankorvalle. Lintulaumat olivat virkistyneet ja iltaviileys valui maille lauhkeana kuin merenhenki, joka rasvatyynenä poutapäivänä tuulahtaa rantaa lähestyvän, rasittuneen kulkijan helteiselle iholle. Jostain kuului kaivonvintin hiljainen narahdus, vähän etäämpää karjankellojen yksitoikkoinen ääni, tullen niin kaukaa, että sen heikkenevä ääni ainoastaan hipaisi korvaa, hyväili sitä hetkisen ja riutui kuin uneen, itikan raukean laulun sitä säestäessä. Tuntui kuin olisivat kaikki kolme palanneet väsyneinä joltain epäonnistuneelta matkalta, jolla kohdannutta pettymystä jokainen salaili, luullen etteivät toiset sitä ole huomanneet. Harhama tuijotti kirjansa kansikuvaan kuin etsien siitä jotain tarkastettavaa.

Anna Pawlowna hädisti kiusottelevaa kärpästä kädellänsä, lausuen hiljaisen hermostuneena:

-- "Äs, tuota!"

Ja käskettyään palvelijan alkaa kattaa päivällispöytää, lausui hän Harhamalle:

-- "Minä en käsitä mikä on kirjanne tarkotus."

Harhama kiiruhti selittämään:

-- "Sen tarkotus on nimensä mukainen: varotushuuto. Se on minulle sama kuin kello ruton kaulassa, että ihmiset tietävät karttaa minua kuin ruttoa... Tai toisin sanoen:... Antaa tietä kuin kuninkaalle", -- lopetti hän katkerasti.

Anna Pawlowna huokasi ja lausui puoli itseksensä:

-- _"C'est le commencement de la fin."_ [Se on jo lopun alkua.]

Munkki Pietari tarkkasi Harhamaa, katseessa taivaallinen rauha ja lempeys, ja kysyi kuin Jeesus syntiseltä, jota Hän säälii:

-- "Voitko levollisesti kuulla, mitä mitä minä sinulle sanon?"

Harhaman silmissä vilahti jo musta lintuparvi, mutta nyt hän toivoi sen tulevan ja laskeutuvan räpyttelemään hänen ympärillensä. Hän toivoi kuulevansa munkki Pietarin hienon, musertavan ja samalla rauhottavan tuomion. Rauhallisena ja rehellisesti vastasi hän:

-- "Te, isä Pietari, tiedätte, että minä kunnioitan Teitä sairaloisesti ja rajattomasti. Se kunnioitus on suuruutensa kautta aivan rikollinen, sillä monesti minä olen Teidän äänessänne huomannut Jumalan, enkä ihmisen äänen. Teidän jokainen moittivakin sananne on minulle kuorma kultaa."

-- "Minä uskon rehellisyyteesi", -- alkoi munkki Pietari, Anna Pawlownan koko sielun alkaessa vetäytyi vireeseen. Lempeällä, hienolla äänellä jatkoi hän:

-- "Minä en puhu kirjasi ulkonaisesta muodosta, sen tyylistä, sillä jokainen ulkonainen muoto on oikea, kun sen henki on oikea. Koukkuisimmankin puron uoma on purtta kantamaan yhtä oikeutettu kuin suoran, jos se johtaa purjehtijan puhtaille meren vesille, eikä likaisiin lammikkoihin, joissa tauti pesii. Mutta sinun kirjassasi, veli Harhama, on tulisia kukkia, jotka johtavat monen perhon siipensä polttamaan."

Hänen sanojensa lempeä, jalo sävy helisi Harhaman korvissa kuin kirkonkellon kirkas ääni, joka on juuri haihtumaisillaan lauvantai-illan tyyneen kesäiseen ilmaan, etäällä veden siniselällä. Harhama arvasi mitä munkki Pietari tarkotti, mutta puhujan äänen jalo kaiku rauhotti häntä taas ja painoi kiusalliset tunteet taltuksiin. Munkki Pietari jatkoi:

-- "Minä tarkotan sen aistillisia kuvauksia. Oletko ajatellut, miten arka puhtaan ihmisen sielu on juuri sille kukalle, jota sanot aistikukaksi ja miten tarttuva on sen kukan tuoksu?"

Harhama tunsi otsansa kylmenevän. Hän ei todellakaan ollut sitä niin tarkoin punninnut. Munkki Pietarin jalo puheen sävy humisi hänen korvissansa kuin kaunis laulu, joka tulee niin etäältä, että väsyy ja häviää kuulumattomaksi juuri korvaan saapuessansa. Mietteissänsä selitti hän:

-- "Minä olen etupäässä tahtonut paljastaa oman sieluni likaa ja kuvannut oman sieluni tilaa. Sillä kun kirjoitin kirjaani, inhotti minua jokainen aistillisuuden värähdys, ja minä luulin, että muissa, jotka ovat tuhannesti puhtaammat minua, se herättää vieläkin suuremman inhon."

Hän pysähtyi ja riensi oikaisemaan:

-- "Tai ehkä ei aivan niinkään... Siinä oli niin monenlaisia ajatuksia. Tämä on toinen lisävaikutin: Minä olin varma, että kun minä paljastan oman sieluni aistillisuuden, osotan miten se on ollut elämäni päätekijä ja mihin eläimellisyyteen se on johtanut, minä tulen varottavaksi, inhottavaksi esikuvaksi, kuten Nero, jonka elämä ei houkuttele hänelle seuraajia."

Puheen aiheesta tuoksusi outo lemu luonnon puhtauden ja elämän jaloimman runouden sekaan, runouden, joka värisi munkki Pietarin sanoissa. Anna Pawlowna syventyi työhönsä, peittäen oudot, vastahakoiset tunteensa. Munkki Pietari kysyi rauhallisena:

-- "Mutta miksi olet sitten aistillisuuden, joka on ihmis-olemuksen ilkeintä ja ruminta, kuvannut kauniiksi ja kiehtovaksi? Miksi olet pannut ilkeimmän ruton kaulaan houkuttelevan helmen?"

Harhama tuskastui ja hätäytyi huomatessansa, että munkki Pietari muka ei ymmärrä häntä ja ikäänkuin ahdistelee häntä kysymyksinänsä. Hän jatkoi selittelyänsä:

-- "Olisiko minun sitten pitänyt olla epärehellinen: kuvata aistillisuuden houkutus minulle muka vastenmieliseksi, inhoa herättäväksi, ja kumminkin myöntää kulkeneeni sen kahleissa? Minä tahdoin vain rehellisesti osottaa, että minulla on ollut niin _saastainen_ sielu, että aistillisuus on ollut minun elämäni ja eläimellistymiseni suurin tekijä, että se on _minulle_ ollut houkutteleva ja kaunis juuri minun sieluni lian tähden."

Anna Pawlowna varjosti silmiänsä käsillänsä. Munkki Pietari kysyi nopeasti:

-- "Ja miksi tahdoit sen osottaa?"