Part 2

Tuliset kotkat levittivät ylhäällä siipiänsä levälle... Korkeus kohisi... Enkelit puhalsivat pasuuniinsa... Sävel pauhasi kuin vuoren vieremän kaiku... Alhaalla veisasivat enkelit sen säestyksellä:

"Sinun kaikkivaltiuttas maa ja taivas tunnustaa. Sinun suurta voittoasi kaikki tyyni ennustaa... Koko kaikkeuden pauhu Sulle kantaa kunniaa. Halki maailmain kuin kauhu äänes suuri pauhoaa. Kaikki sua kumartaa, kun sun aikas' armas saa."

Pöydälle, Harhaman eteen, ilmestyi pieni punainen käärme, joka Perkeleen vihjauksesta muuttui kynäksi. Enkeli Iiranto antoi sen Harhaman haamun käteen. Kaikki odottivat, haventa hievauttamatta. Kamalan kolkko äänettömyys ikäänkuin kauhuna istui pilkkopimeillä kymmenen peninkulman korkuisilla vuorenhuipuilla, lymysi vastaavan syvissä rotkoissa kuin hiiviskelevä kuolema, kyyristeli onkaloissa ja kyykötti sammuneiden tulivuorien aukkojen syvyydessä kuin peikkojoukko pesässänsä. Soitto oli vaiennut. Kotkat kantoivat kuormaansa, siipeä liikahduttamatta.

Harhaman haamu alkoi työnsä. Silloin räjähti ylhäällä pasuunan soitto. Ihastunut enkelilauma alkoi palvella Perkelettä kauniilla laululla, jota suuri soitto säesti. He tanssivat laulun tahdissa, rukoillen Perkelettä valamaan henkensä Harhaman kirjaan, ja antamaan viisautta ja voimaa Iirannolle, joka johti uutta työtä seisten Harhaman haamun takana. Iki-pimeydessä, johon tulvi valoa soittajien seppeleistä ja kotkien siipien tulesta, häilähtelivät enkelien punaiset varjot sulavina lumokuvina... Ne notkahtelivat tummina tuli valoina, joista ei valo kauvemmas omaa ihoa levinnyt... Polvi taipui kauneutena... käsi kukkana... vartalo sulona... Tanssitanhua oli taikamaana, jossa henget karkeloivat satukaunista kisailua. Soitto pauhasi korkeudessa. Enkelit lauloivat rukousta tanssinsa muaksi:

"Oi herra kaikkivoipaisin! Näin karkeloiden, laulaen me palvelemme sinua, anellen suita armoa. Kuin uni kaikkein ihanin näin edessäsi pyörimme sun ylistystäs kehräten ja kiitostasi kiertäen, rihmoiksi sitä kerraten. Kuin armain tuulen henkäys, näin häilähdämme. Nopsina taas kiepahdamme kauniisti, kuin perho kukkaa kaartaen, kun kukan tuoksukylvyssä se mairemielin karkeloi kukalle, mieli metenä ja elo siiven-värinä."

Näky oli saarekasta satumaata, missä henget ajavat aalloilla, haahtena kaunis sävel, kaiku sen kaiken satamana ja kannel soi kivellä, sormen siihen koskematta... Saarella asuvat ihanat neitoset, leikkien ikävän keralla... Lumme on lumoa, kaisla neidon kaipausta ja valo kuutamovaloa. Harhaman haamu jatkoi työtänsä, Iiranto seljän takana, kädellään Harhaman kynästä pidellen. Perkele säteili voitonriemua. Enkelit jatkoivat hänen palvelustansa laulaen ja tehden sanoja vastaavat liikkeet:

"Kuin kaunis lintu varvulleen me polvin siroin, sulavin nyt polvistumme eteesi. Ensiksi polvi oikea! Kas näin!... Nyt taas sulava, pieni kiemahdus sun kunniakses, herramme! Nyt vasen polvi vuoron saa jo notkistua eessä sun. Oi, sitä suurta armoa ja kunniaa, kun saamme näin eteesi polvin molemmin nojata maahan kauniisti, kuin alli, joka painaltuu rinnalle armaan emonsa."

Enkelien varjot polvistuivat Perkeleen eteen, josta säkenöi viisaus, voima ja valta. Hän katseli näkyä, katseli sitä ja maailmoiden suurta ikilentoa. Enkelit jatkoivat rukoustansa:

"Sun puoleesi nyt rukous kauniisti meistä kohoaa, kuin kukkasesta tuoksu: Suo Harhamalle henkesi! Sen anna kautta Iirannon niin vuotaa ihmiskurjahan kuin veden vesisieneen. Tai jos hän, raukka, ennestään jo henkeäsi täynnä on, niin salli että Iiranto vaan sientä sitä puristaa, niin että henkesi kynästä kurjan Harhama lehdille kirjan aijotun herkuksi muille vuotaa! Näin sadon satakertaisen se kasvaa sulle kerran."

Harhaman haamu jatkoi kirjoitustansa käärmekynällä, Sanat vuotivat käärmeen suusta. Iiranto ohjasi työtä, kirjoittajan olennon pahana... Kauneimmat aistipunakukat kukoistivat... Ne helähtelivät kaikkeuden pimeydessä, loistivat verenvärisinä, huumasivat hermot... Niiden tuoksusta syntyivät pienet punaiset pilvenkielet... Ne häilähtelivät ja karisivat, haihtuen kuin linnun soidinlaulu... Kaikki todisti Perkeleen voimaa ja hänen henkensä, pahan, valtaa Harhamassa...

Laulu kohisi. Soitto kuohui. Korkeudessa liitelivät tuhannet tuliset kotkat, kauniit soittajat seljässä... Polvistuneet enkelit nousivat ja jatkoivat tarutanssiansa, laulaen sen muaksi:

"Nyt oikeaan... Nyt vasempaan näin kumarramme sinulle kuin kukka päivän valolle, kun pikku teriönsä sen suuteloille kääntää se, odottain valoanninta. Nyt kättä kaartain pyörimme, hartaasti rukoellen: Suo Harhamalle taitoa, niin että kirjan lehdelle hän sinun henkesi kukiksi voisi pukea ja perhosiksi loihtia! Kas silloin kokonaan Jehovan väärä raamattu monelta syrjään jää. Nyt pari pientä askelta: kaks' eteen... yksi taaksepäin...! Nyt oikeaan... ja vasempaan...! Nyt pieni polven notkahdus sinulle, herramme!"

Sulo läikkyi lammekkeena... Sävel ajeli allina sen selällä... Enkelit häilyivät koreina pimeänkukkasina. Perkele nautti voimastansa, tarkaten samalla Harhaman työtä.

Enkelien käsiin ilmestyivät hehkuvat aistipunakukat. Niitä ilmaan heittäen ja taas kiinni kokoillen, jatkoivat he palvelustansa tanssien ja laulaen:

"Nyt kukkaiskesä alkakoon Sun kunniaksesi...! Noin aistipunakukkien keralla, sua palvellen, kuin perhot kisaelemme, rukoillen sulta vielä: Sä asettasi Harhamaa nyt käytä koko terältään, ja hänen sielustansa lumoiksi kirjanlehdille suo aistipunakukkia puhjeta kokonaisia kauniita kukkamaita! Ne on sun parhaat ansasi, ei perho puhdasmielisin sen kukan aistituoksua voi kestää... Siipi pienoinen vie väkisinkin perhosen sen kukan ihmepauloihin, kun vain sen tuoksun tuntee."

Perkeleen katseesta säteili tyytyväisyys ja voitonilo. Pimeys kohisi... Soiton pauhatessa laskeutui Perkeleen eteen meteorihohteinen valta-istuin, tulisten enkelien kantamana... Hän nousi sille ylpeänä ja katseli äärettömyyttä kruunun valosäteen hänen hartioilleen valuessa... Hänen takanansa seisoi kaksitoista enkeliä, tuliset keihäät kädessä.

Enkelit jatkoivat rukoustansa... Perkele antoi merkin ja oitis nousi syvyydestä tuliroihu... Roihun keskellä liiteli ylhäällä enkeli ja alempana lieskassa istui kymmenen pientä enkeliä harput siroissa käsissä... Ne soittivat harppua ja ylempänä leijaileva enkeli vastasi rukoukseen herransa puolesta:

"On oiva rukouksenne. Se itsestään jo kuulluksi on tuleva, kun Harhama on kukka minun henkeni: Hänessä pahan-aartehet on aivan ehtymättömät. Ja aistipunakukkia niin kasvaa hänen sielunsa kuin lava hyvin höystetty. Hän himon, valheen, pahuuden on paras taimitarha. (_Iirannolle_:) Vaan kuinka työ nyt luonnistaa?"

Iiranto (_Perkeleesen kääntyen_):

"Se luistaa sinun rataasi, kuin päivän pyörä tietänsä: niin varmasti ja oikein päin. Ja silmä liittyy silmähän ja verkko valmistuu. Vaan joka silmän solmuna on sinun henkesi: On aistipunakukkia ja paljon muutakin... On verkko kaunis... Kenpä ei rientäisi siihen, sillä sen jokainen silmä, puikkari ja paula sekä paino on hempeintä liekkumaa."

Harput säestivät Iirannon puhetta... Enkelit tanssivat sen kestäessä tanssiansa, hiljaa, salaperäisinä, uinaillen Perkeleen vallan lumoissa...

Perkeleen tulinen katse tunki syvälle Harhaman sieluun, tutkien sen salaisimmat ajatukset. Ne nähden puhalsi hän ne enkeliensä nähtäväksi, lausuen kylmänä:

-- "Hän ei ole unohtanut, mitä minä olen hänelle näyttänyt Korkealtavuorelta ja temppelinharjalta kerran."

Laulun ja soiton pauhu nousi riemuisana myrskynä Harhaman haamun luo, oli ilmaantunut varjona hänen oma itsensä, joka valitteli, ettei kirja tule tuottamaan kylliksi kultaa... Hän himoitsi sitä... Hän oli jo lähdössä kaivamaan teoksensa maasta ja heittämään sen valittajalle... Hän epäröi, punnitsi, taisteli... Vielä heilahti mainen seppele... Kirkkaista salamoista taottu kruunu hohti seppeleenä... Enkelit riemuitsivat. Laulu raukesi... Harhaman silmistä tuikki kumma, himokas katse... Korpikosken kultapuro hyrskähti vielä kerran, kuohuna kultavaahto... Näkyi valkeita lintuja... Tuntui suloiselta kohota kuviteltuna nerona luuloteltujen loukkaajien yläpuolelle... Perkele odotti marmorikovana...

Mutta Harhama muisti jotakin. Hän kuuli mitä povi sykähti. Hän muisti myös, että oli äitinsä kautta vannonut, ettei hän teostansa koskaan maasta nosta... Hän muisti isoisäänsä, joka oli luvannut ennen nälkään kuolla kuin aarteensa maasta kaivaa. Perkele tarkkasi häntä koko olemus ikäänkuin yhtenä silmänä.

Hetkeksi taukosi laulu ja korkeudesta tuleva soitto. Ainoastaan pienet harput soivat lieskassa hiljaa. Iiranto puhui niiden säestämänä Harhaman epäilyä tarkottaen:

"Hän katsoo omaatuntoaan kuin juutalainen rabbini se ois! Hän oikeassa on."

Kaikki enkelit seurasivat Harhaman eleitä. Kuiskaukset kulkivat enkelistä toiseen. Lieskassa leijaileva enkeli vastasi Iirannolle herransa puolesta:

"Näyttää kuin siitä tuntuisi pitävän kaivaa haudasta mädännyt Ritvan ruumis ja myytäväksi heittää se. Hän, rahjus, ihmishengeksi on heikko. Hän on varmaankin nahjusten suurin nahjus."

Harhama mietti yhä... Hän tarttui lapioon ja taas heitti sen pois... Viimein voitti hän itsensä ja halunsa ja viskasi lapion luotansa. Hän tarttui taas kynään ja jatkoi. Perkele leimahti vihan rovioksi:

"Jehovan juonta katalaa. Vaan olkoon! Minun orjanain taas raataa kurja Harhama, jos pettääksensä Jehovaa hän käykin toista tietä kuin kulki muinoin. Jehova on houkutellut rahjuksen verkkoonsa, tielle kaidalle! Hän varmaan uskoi, Tyhmyri, etten mä sinne mahdu. Hän erehtyi kuin ainakin. Polulla kapeimmallakin mä kuljen niin kuin kotonain. Vaan jatka työtäs, Iiranto!"

Soitto pauhahti taas korkeudessa. Vuorien halkeamissa pauhasi sävel kuin suuret vesiputoukset... Enkelit sitoivat aistipunakukasta kauniit seppeleet ja koristivat niillä päänsä. Heidän käsiinsä ilmestyivät tuliset käärmeet, käyristyivät kauneiksi vanteiksi, hohtivat punatulina jäisessä pimeydessä. Enkelit heittelivät niitä ilmaan, antoivat niiden uudestansa käsiinsä pudota. Ja alkoivat lumokauniin karkelonsa, laulaen:

"On suuri sinun voimasi. Kauniisti sua palvella taas tahdomme. Nyt käärme vanteet heitämme korkeelle ikipimeään, ja itse sievin askelin edessäs tanssimme. Takaisin käärmekiemurat kätösin kaunein kokoomme ja kolmin pyörimme... Taas käärme ilmaan kohotkoon... Nyt itse nelin kierrämme, sinulle kumarramme... Kädessä rengas taaskin on... Nyt viisin etees astumme... Taas kumarrus!... Nyt taaksepäin! Nyt pieni polven notkahdus!... Kumarrus!... Askel vasempaan!... Ja kaunis liike käärmeellä... Nyt askel oikeaan!... Taas käärmekiekka ilmahan ja itse kuusin piirissä sinulle karkeloimme. Eteesi polvistumme taas, kädessä punakukkainen ja kaunis käärmevanne. Me rukoilemme sinua: Suo Harhamalle henkesi, niin että kirjan lehdille hän valaa voisi viljalta sun suuren henkes aarteita, kuin myrkkyä kyykäärmehen, mi kylvää sitä kautta maan, mi pahan parhain siemen on ja kylvö kaikkein jaloin. Suo sirotella kaikki se taas aistipunakukilla, niin nousee laiho verraton, mi ajallansa heilimöi ja hedelmöittyy, valmistuu. Se moni-tuhatkertaisen sinulle sadon kantaa."

Laulu ja soitto vyöryi sävelmerenä... Sen ryöpyissä karkeloivat ihanat enkelit... Meteoorivalot huikaisivat tulirovion tulihohteen, jossa kaunis enkeli istui hopeanheleän pallon päällä... Kotkaparvet risteilivät korkeudessa, kannellen sävelmeriä, jotka tulvivat pasuunista...

Perkele nousi valta-istuimellensa. Meteoorikruunu laskeutui ylhäältä hänen päähänsä, valaen hänet huikeimmalla valolla. Hän avasi taas enkeliensä nähtäväksi koko kaikkeuden. Soiton sijalle ilmestyi yleinen suuri maailman-pauhu. Äärettömyys puhkui synnytyskivuissansa ja kuolintuskissa samalla. Sen säestämänä lausui Perkele:

-- "Teidän rukouksenne on kuultu. Harhama on teoillansa kohoava minun enkelikseni, yrittäköön hän mitä hyvänsä. Jehovan muukin täytyy tunnustaa minun voimani. Eikä yksin Harhama, vaan koko kaikkeus on palveleva ja totteleva minua, sillä se on minun... Mutta lähtekäämme täältä."

Enkeleille ilmestyivät tuliset vaipat, valta-istuimelle tuliset vaunut. Ihastuneet enkelit alkoivat veisata Perkeleen ylistystä ja koko joukko lensi meteoorin nopeudella halki kaikkeuden, ylistyslaulu ihanana sävelpyrstönä.

Ensimäiset valkeat linnut.

Harhama oli hiljakkoin kirjoittanut ja julkaissut elämästänsä muutamia kohtia, niitä mitä voi, vetämättä julkisuuteen henkilöitä, joita hän ei tahtonut paljastaa maailman häväistäväksi. Kirjan nimi oli "Varotushuuto". Siinä oli lähes seitsemänsataa sivua. Hänelle syntyperäisellä taipumuksella, joka on jokaiselle rikolliselle ominaista, oli hän vaistomaisesti värittänyt rikoksensa omaksi eduksensa.

Oli sydänkesän valorikkain päivä. Kuuma auringon kehrä ikäänkuin kahlasi taivaan sini-uhkussa. Kukkamaalla kisailivat perhot. Tuulenhenki oli nukahtanut, vierähtänyt rasvatyyneksi. Autere oli muuttunut kuumaksi, kuivaksi päivänsavuksi ja peitti kukkaansa puhkeavan kesän kuin morsiushuntu. Nurmi oli kirjava värikukista ja valkeista päivänkakkaroista. Kukka tuoksui, lintu lauloi ja perho kilpaili koreudessa kukan kanssa.

Ikivanhojen poppelien vilpoisessa varjossa, ruiskukissa koreilevan Venäjän vilja-ulapan rannalla lymysi pienoinen huvila, onnellisena, vaatimattomana kuin pääskynen tutun räystään alla. Sen päivänpuoleisella, keltaisilla verhoilla suojatulla portaikolla istui Anna Pawlowna keskustellen munkki Pietarin kanssa.

Avonaisen, eteiseen johtavan huoneen läpi kuului äkkiä ovikellon soitto ja kohta sen jälkeen palvelijattarelle tehty kysymys:

-- "Onko rouva Vronskaja kotona?"

Palvelija ei ehtinyt vielä vastata, kun jo portaikolta kuului vastaukseksi kysyjälle näkymättömän Anna Pawlownan huudahdus:

-- _"C'est monsieur Harhama!... Oui!... Je suis à la maison... Entrez!... Je Vous en prie..."_ ["Se on herra Harhama. Kyllä minä olen kotona. Pyydän astumaan sisään."]

Harhama astui portaikolle ikäänkuin hieman arastellen. Anna Pawlowna ojensi hänelle tapansa mukaan kätensä suudeltavaksi katsoen häneen tutkivasti, surullisesti ja lausui:

-- "Minä tunsin jo äänestä... No vihdoinkin! _Bienvenu_." [Tervetuloa.]

Mutta Harhama ei tarttunut ojennettuun käteen, vaan kumarsi syvään ja lausui:

-- "Anteeksi!... En ole kelvollinen..."

Ja kumartaen munkki Pietarille jatkoi hän:

-- "Ja Tekin, isä Pietari, anteeksi! En ole edessänne edes syntinen vaimo tai tuhlaajapoika!"

Munkki Pietari siunasi hänet kaukaa ristinmerkillä lausuen:

-- "Jumala siunatkoon tulosi! -- Toistemme edessä me ihmiset olemme samoja. Ainoastaan Jumalan edessä me olemme sitä, mitä todellisuudessa olemme."

Syntyi hetkisen kestävä jonkunlainen hämi, ikäänkuin ei tiedettäisi mistä alkaa puhelu. Anna Pawlowna vetäisi raukeasti pienen tuolin rinnallensa ja sitä osottaen lausui hiljaa Harhamalle:

-- "Istukaa tänne rinnalleni!"

Harhama istahti. Äskeinen äänettömyys jatkui. Kaikki kolme katsahtivat toinen toiseensa. Niissä katseissa oli jotain, jonka jokainen ymmärsi ja samalla oli niissä jotain epäselvää, kysyvää ja selittämätöntä. Harhamasta näytti kaikki toiselta kuin ennen: Molempien ystävien kasvonpiirteet näyttivät hienontuneilta, jalostuneilta, hieman laihtuneilta, heidän katseissansa oli hän näkevinänsä jotain syvää ja surullista ja kummankin silmäkulmissa huomasi hän pari hienoa ryppyä, joita hän ei ennen muistanut huomanneensa. Hän masentui. Mieli musteni. Hän tiesi, että ystäviensä surunilmeet olivat johtuneet säälistä häntä kohtaan, sillä kirkosta lähdettyänsä oli hän kertonut heille elämänsä lian: varkautensa, vankeutensa, väkivallantekonsa, kiristyksensä, ilmiantonsa ja kaiken muun. Ja hän oli kaiken kertonut miltei jo oikeilla väreillä, niillä, joilla tiesi maailman niitä katselevan, sillä vihdoinkin oli hän alkanut käsittää, että hän itse on itsensäkin edessä jäävi tuomitsemaan omassa asiassansa ja maailman tuomio on ainoa oikea ja puolueeton, sen silmät näkevät asian oikeassa valossa.

Hetken kuluttua alkoi Anna Pawlowna puhua äkkiä hieman painuksiin menneellä äänellä:

-- "_Mon Dieu!_ [Herra Isä!]... Siitähän on puoli vuotta, kun taas hävisitte. Olen sillä ajalla saanut Teiltä kaiken kaikkiaan yhden kirjeen, jossa ilmoititte aikovanne kirjoittaa jonkun kirjan. Mutta kirjeessänne ette edes ilmoittanut osotettanne, joten en voinut vastata."

-- "Silloin" -- tarttui Harhama -- "on tullut erehdys, jonka pyydän nyt anteeksi. Osotteeni on jäänyt epähuomiossa pois. Mainitsemaanne julkaisua valmistaessa unohtui hyvin usein kaikki muu."

Anna Pawlowna otti pienen käsityönsä ja puheli työhönsä katsoen:

-- "Minä taas -- anteeksi epäluuloni -- luulin, että epäkohtelias peittäytymisenne johtuu tavallisesta venäläisvihasta."

Harhama kävi miettiväksi. Hän oli viime aikoina aivan kaivannut näitä kahta ihmistä, joita hän piti ystävinänsä vieläkin. Häntä olivat aina houkutelleet Venäjän suuret lakeudet, joissa oli ajatuksille ja katseille tilaa ja joissa taivaanrannan siniviiva hupeni näkyvistä kun poiskiitävä kaunis unelma. Siellä olivat ne ainoat ihmiset, joiden äänessä hän vielä luuli kuulevansa ystävän ääntä, eikä ollut siellä ketään, joille hän olisi ollut katkera edes entisinä katkeruutensakaan hetkinä. Kotimaassansa hän oli alkanut tuntea olevansa täysi muukalainen. Siellä oli hänen mielensä väärä katkeruus kerran kääntynyt kaikkia kohtaan. Tohtori Nordman, joka oli häntä tukenut, silloin kun hänet vankeudesta päästyään karkotettiin kaikkialta, oli viime aikoina ainoa, jota hän uskalsi lähestyä, mutta hänenkin edessänsä värisi hänen epäluuloinen sielunsa kuin lapsi, kun se vapisten odottelee peljätyn aaveen tuloa. Kun hän oli kirjansa julkaissut ja väsyneet ajatukset jäivät hetkeksi työttömiksi, tunsi hän olevansa isänmaassansa niin yksin kuin haudasta noussut aave, joka kulkee kisakentän halki, missä väki karkeloi, mielet hääilona, elämä kukkana edessä. Viulut soivat, tytöt tanssivat, mutta kaikki vaikeneisi ja väistyisi, jos tietäisivät hänen, haudasta nousseen haamun kulkevan heidän lomitseen, huono elämä kalman kylmänä hajuna hartioilla.

Semmoisina hetkinä hän kaipasi Venäjää ja kärsi, kun tiesi olevansa ennenkaikkea _suomalaisen_ kansallisuuden Kain, sen häpeä ja siksi muukalainen Suomessa. Hän tunsi kulkevansa siellä tulisella poltin-oralla lyöty leima otsassa, itikka ainoana ystävänä, sekin ainoastaan siksi, kunnes on saanut hänestä mahansatäyden. Terveinä hetkinänsä hän taas väärin kuvitteli, että siihen äärimäiseen pelkoon muka olisi syynä hänen luonteensa ääretön herkkyys, joka oli häntä vaivannut sylilapsesta lähtien. Jo silloin koski viattominkin iva häneen niin, että hän kerrankin sitä paeten kätkeytyi paremman piilon puutteessa piirongin laatikkoon, sulki sen jotenkin ja, hisahdusta päästämättä, pysytteli siellä koko päivän, kunnes hätäytyneet etsijät hänet sattumalta löysivät. Kun hän siitä luonteensa piirteestä etsi nyt selitystä epäluuloillensa, ei se -- luonnollisesti -- ollut muuta kuin hänessä piilevän alhaisen taipumuksen ilmaus selittää itsensä syyttömäksi, jopa marttyyriksi.

Kaikki ne ajatukset kävivät nyt mieleen nopeina. Ja niin halpa ja alhainen kuin hän olikin, ystävyyttä hän _ei voinut_ koskaan unohtaa. Se ehkä riippui hänen koiramaisesta luonteestansa, joka liehakoitsee ystäväänsä. Samaten hän aina värisi jalouden edessä, niinkuin ainakin olento, joka vaistomaisesti tuntee ja tunnustaa alemmuutensa ylevän edessä, kuten koira isäntänsä edessä. Niinpä nytkin: Ajatellen ja muistellen venäläisten hänelle osottamaa jaloutta hän vastasi hitaalla äänellä Anna Pawlownalle:

-- "Jos sen sanojana ette olisi Te, niin minä loukkautuisin. Jos tämän-hetkisen ajatukseni sanon rehellisesti, niin minä olen pikemmin venäläinen kuin suomalainen, sillä kaikki hyvät muistot vetävät tänne ja täällä ei minua kenenkään tarvitse _omanaan_ hävetä, kuten suomalaisten täytyy. Mutta siinä on jotain selittämätöntä, siinä isänmaantunteessa, niin että siitä vain ei pääse kaikin ajoin irti. Te ymmärrätte runoutta... Muistan kuinka kerran sanoitte, että yksinäisessä ruiskukassa on runoutta enemmän kun räikeän värisissä, rehentelevissä ruusuissa... Minä sanon sentähden sattuvan esimerkin isänmaantunteesta: Pienenä lapsena minä löin varpaani sormenpään kokoiseen kivennastaan, uimatiellä juostessani. Kolmenkymmenen vuoden kuluttua, kun nyt pari päivää kuljin samaa tietä, minä vaistomaisesti varoin sitä kiveä, kun tulin sille kohdalle, ja silloin se kivi tuntui minusta kultavuoren arvoiselta... Semmoisesta kivennastasta ei ihminen pääse irti!"

Portaikolle tuulahti hellä tuuli. Jokainen muisti omat lapsipolkunsa. Isänmaan hellät kielet soivat, sen kauniit lampisilmät hymyilivät salojen keskellä kyynelissä. Kuikka hautoi rantamättäällä ja sirkka aherteli ruohon juurella. Puro tanssi, päivä paistoi. Tuttu koivu puhkoi lehtisilmikoitansa ja vanha tuuliviiri hymyili katolla. Oli kuin olisi tullut sisälle pieni kaunis lapsi, kaikkien yhteinen lemmikki. Se oli tullut, hymyili armaasti, kainosteli, rypisteli pikkupuseroansa, sormi sievässä suussa, kasvojen koristeena sievä kihara.

Se oli isänmaa.

Anna Pawlowna katseli kukkalasikkoa, jossa tuoksui pari veteen pistettyä kukkaa. Kauniiden kellojen yhä vielä soidessa kysyi hän lopuksi Harhamalta:

-- "Onko kirjanne julkaisusta sitten tullut täysi tosi?"

-- "Kyllä", -- vastasi Harhama epäröiden.

Anna Pawlowna laski käsityönsä helmaansa ja kiirehti lausumaan:

-- "Siis kirjailija! Toivotan onnea."

Kiusallinen tunne viilsi Harhamaa: Mustana aaveena nousi hänessä muisto siitä, kuinka hän Ritvan haudalla oli kironnut jokaisen, joka häntä ivallakaan kirjailijaksi mainitsee. Hänen kirouksensa olivat jääneet hänelle pysyväiseksi hartiain painoksi, jota hän tyytyväisenä kantoi. Hän joutui hämilleen, hapuili ja vaikeni.

Anna Pawlowna ikäänkuin odotti vastausta. Hänen poskillensa oli noussut tuskin huomattava punahehku, Harhama huomasi, että hänen, samoinkuin munkki Pietarinkin, katseessa oli jotain äärimäisen säälivää ja surullista.

-- "Oletteko väsynyt?" -- kysyi viimein Anna Pawlowna kuin arkaillen, tahtoen saada Harhaman jotain puhumaan, mutta samalla peljäten sanovansa jonkun varomattomuuden.

-- "No, en... Ja anteeksi, etten kiitä onnentoivotuksestanne. Se säädyttömyyteni johtuu siitä, etten ole kirjailija, enkä niin ollen ole oikeutettu onnitteluunne", -- vastasi Harhama miettivänä ja hiukan alakuloisena.

-- "Kuinka Te ette ole kirjailija, kun olette julkaissut kirjan?" -- tarttui Anna Pawlowna, syventyen vain puoleksi työhönsä, salataksensa sillä mielenkiintonsa.

-- "En ole kirjoittanut romaania, en novellia, en runoa. Olen kirjoittanut" -- hän tapaili sopivaa sanaa -- "'painettavaa'... tai korkeintaan 'luettavaa'... tai ehkä oikeuden väärennetyn 'pöytäkirjan'... omasta elämästäni olen kirjoittanut ja se ei ole romaani eikä runo", -- selitteli Harhama. Hän koetti olla sanoissansa rehellinen, sillä hän oli alkanut tuntea, että jokainen rehellinen sana vyörytti hänen hartioiltansa pois myllynkiviä.