Part 18

-- "Miksi ei miehestä?"

Oolavin sielu imi itsensä täyteen vaikean kysymyksen henkeä. Aatteela yritti selittää jotain, että se otaksuma jo muka loukkaa naista. Mutta pastori Aamusto oli heti valmis oikaisemaan:

-- "Se ei loukkaa ketään, ei ollenkaan. Jokaisen on täytynyt kehittyä omaa tietänsä, ja jokainen Jumalan tie on kunniallinen."

Hän vilkastui yhä enemmän ja teki taas nopean kysymyksen:

-- "Miten Te tiedemiehet sitten selitätte sukupuolen synnyn ja ilmestymisen?"

Aatteela oli vaiti. Pappi jatkoi:

-- "Tiede ei siitä tiedä mitään, ei ole edes yrittänytkään sitä kysymystä ratkaista. Raamattu toki tietää sen verran, että Jumala kehitti alkuaan molemmat sukupuolet yhdessä olennossa. Ja kumminkin te tiedemiehet ivailette raamattua. Ja jos tiede jotain siitä asiasta otaksuisi, niin eikö mielestänne tieteenkin kannalta ole ainoa oikea se selitys, että Jumala on antanut molempien sukupuolien kehittyä alkuasteillansa yhdessä ja sitten myöhemmin toisen sukupuolen erota toisen 'kylkiluuna'... Jos otamme sen teidän tiedemiesten soluteorian, eikö se otaksuma ole ainoa mahdollinen, että molemmat sukupuolet halki luomakunnan, kasveissakin, kehittyivät ensin yhdessä, kunnes Jumala -- tai se teidän kehityksenne -- otti äitisukupuolen 'miehestä' sen kylkiluuna? Ovathan alhaisten kasvien -- ja muutamien korkeampienkin sukupuolet vieläkin tavallaan yhtenä, yhdessä oliossa."

Hän puhui kuin apostoli Johannes: lempeänä, puhtaana ja hehkuvana. Pienen vaiti-olon jälkeen myönteli Aatteela:

-- "Niin... kyllä se _voi_ niinkin olla... Minä ainakaan en voi millään kumota sitä, mitä pastori puhuu... Toinen asia on sitten, onko se kaikki oikeaa."

Ja Oolavin sielu oli jo tulvillaan suuria kysymyksiä. Hurskaan mielensä vaistolla asettui hän aina nuoren papin puolelle, mutta samalla tunsi hän, että hänen järkensä jo alkoi jotain varovasti kysellä. Puheen jatkuessa selitteli pastori Aamusto:

-- "Raamatun oppi elämän synnystä on runollista, mutta syvää filosofiaa. Se on perinnäinen tieto, jota ainoastaan kepeä-aatteinen tieteilijä voi halveksia. Sen tiedon häviäminen olisi aivan korvaamaton... Itse asiassa ei aikakautemme tieteillä ole syvissä elämän kysymyksissä mitään tietämystä, jonka kumoamattomuudesta olisi muuta varmuutta kuin usko siihen..."

Ja kun Aatteela yritti väittää vastaan, innostui hän ja selitti:

-- "Kyllä on tieteellä syviäkin tosiasioita, joita _pidetään_ varmoina. Mutta niinhän on ollut jokaisella ajalla, kunnes myöhemmän ajan tietämys on sen totenapitämisen kumonnut. Mainitsen likeisen esimerkin: Kymmenen vuotta sitten olisi jokainen tiedemies vannonut alkuaineiden muuttumattomuuden olevan tieteen viimeinen sana... Nykyään olen kuullut, että se usko olikin väärä, ja että muka radiumi voipi jo muuttua heliumiksi... Ja paljon muuta... Minä uskon, että elämän syntyä tutkiessa tieteen _täytyy_ nöyränä palata raamattuun... Ymmärtämättömät sitä halveksivat ja kumminkin kaikki korkeampi on rakennettu raamatun perastukselle ja kieppuu sen ympärillä."

Aatteela oudosteli. Aamusto lisäsi:

-- "Älkää oudostuko, mutta tarkatkaa elämää. Katsokaa raamattua ivailevaa kirjallisuuttakin: Jokaikinen maailman merkkiteos on raamatun aiheen jäljittelyä. Niin on Goethen Faust, Miltonin Kadotettu Paratiisi, Danten Divina Comedia, Byronin Kain... Kun te ne otatte maailman kirjallisuudesta pois, niin mitä sanottavaa Teille enää jää jäljelle?"

Kuulijat joutuivat hiukan ymmälle. Nuoren papin loistava puhe ja rohkeus lumosi heitä. Puheen yhä jatkuessa nykyajan tietämyksestä, todisteli pastori Aamusto hehkuvasti raamatun suuruuden syvimpien elämänkysymysten tietoaarteena. Hän lopetti:

-- "Minä myönnän sen, että aikamme yleinen tieteellinen tietämys tietää jo koko paljon luonnollisia asioita, mutta syvimmissä elämän ja kaikkeuden ongelmissa sillä ei ole pienintäkään muuta tietoa kuin se, mikä on raamatussa sanottu. Meidän aikana kyllä on nuorukaisia, jotka aivan vakavina puhuvat tieteen ja tutkimuksien syvyyksistä ja niitä selittelevät, mutta se väki nyt on yleensä kahden- ja neljänkymmenen ikävuoden välillä olevaa luku- ja varsinkin kirjoitustaitoista väkeä... _Tutkijoiden_ ette kuule sanoja: 'tieteen syvyys' käyttävän koskaan syystä, että he tutkiessaan ovat huomanneet, että yhdessä ihmis-ijässä ei ehdi nerokkainkaan saada kuin pienen pisaran siitä verrattain vielä vähästä tietämyksestä mikä on koko ihmiskunnalla yleensä."

Elämänkysymysten syvyys hämärtyi Oolaville edelleen. Niiden tutkimaton salaperäisyys veti voimakkaammin kuin pauhaavin koski. Ajatukset hajosivat. Nuori pappi säteili ilosta.

-- "Kyllä Te siinä olette oikeassa", -- myönteli Aatteela mietteissänsä. Aamusto innostui ja lisäsi:

-- "Ja kumminkin ne samat, jotka laulavat ylistystä raamatusta ammennetulle kirjallisuudelle, ne ivailevat alkulähdettä raamattua, vieläpä tekevät sitä muka suurhenkinä!... Oletteko te ajatellut, miten Jumala on siinä taas lyönyt Sauluksen sokeudella ja todistanut voimansa?..."

Syntyi vaiti-olo. Nuori pappi oli todellakin Jumalan voimalla ikäänkuin lyönyt sokeudella kuulijansa. Niin hämmästyttävän terävällä äänellä hän puhui. Nyt hän taas lisäsi:

-- "Raamattu on ihmishengen historioiden historia. Se on koristelematon ja runollinen. Se on raakuuksiin asti rehellinen, eikä kuvaa ihmishenkeä siksi, mitä se ei ole. Lootin häpeän omien tyttäriensä miehenä se paljastaa, samoin kuin Noankin ja kaikkien alhaisuuden... Samoin paljastaa se Salomonin aistillisuuden hänen korkeassa veisuussansa... Niin suuri on raamattu... Ja samalla se on hienointa, korkeinta runoutta..."

Oolavi painautui mietteisiinsä, joi täysin siemauksin elämänkysymyksen hämäryyttä. Puhelu jatkui vielä kauvan. Tuli taas puheeksi Harhaman teoksen ajatus jumaluuden kehittymisestä ja Jumala-ajatuksen heräämisestä ihmisessä. Aatteela punnitsi taas ajatuksiansa, mietti ja lausui:

-- "Kyllä se Harhaman ajatus tuntuu luonnolliselta, että luulo Jumalan olemassa olosta syntyi sitä ja sitä tietä... Ei sitä voi aivan kokonaan kieltää... Että siis jumalakäsite onkin ihmisen oma kuva..."

Oolavin mieleen välähti "Litvan laulun" tarina, jota hän oli viime aikoina paljon miettinyt. Aatteela lopetti:

-- "Siten olisikin _ihminen_ luonut Jumalan omaksi kuvaksensa..."

-- "Harhama itse" -- tarttui Aamusto -- "on tunnustanut erehdyksensä Jumalan pakottamana... Jos niin olisi, että Jumala on mielikuva, miksi ei se ole syntynyt mihinkään muuhun kuin ihmiseen? Tajuavathan eläimetkin kuoleman ja elämän, mutta eivät etsi Jumalassa pelastusta... Ja edelleen: Miksi ei ihminen kaipaa Jumalan sijasta jotain muuta, esimerkiksi tähtiä, joissa odottaisi taivas?"

Syntyi äänettömyys, jonka katkaisi Aamuston jatkuva kysymys:

-- "Eikö ihminen olisi voinut kuolemattomuutta ajatella ilman Jumalaa? Tietysti olisi... Mutta niin ei ole ainoakaan kansa etsinyt kuolemasta pelastusta. Miten olisi _saman_ olemattoman kaipuu syntynyt _jokaisessa_ kansassa, jos sitä kaivattavaa ei olisi? Sillä ei ole pakanakansaa, jolla ei olisi jumalakaipuunsa, Jumalansa ja käsityksensä Hänestä."

Elämän suuri ijäisyyskysymys alkoi Oolaville laajeta suuremmaksi kuin hän jaksoi käsittää. Kaikki himmeni jo omaan suuruuteensa ja tutkimattomuuteensa. Sitä lisäsi vielä Aatteelan lyhyt myönnytys:

-- "Niin... Se on käsittämätöntä..."

-- "Ei se ole käsittämätöntä", -- oikaisi pastori Aamusto selittäen: "Kun ihmishenki kaipaa Jumalaa, aavistaa Hänen olevan olemassa, samalla kun koko muu luomakunta ei Häntä tajua, todistaa se, että ihmishenki kautta ihmiskunnan on Hänestä... Ja _ainoastaan_ ihmishenki on Hänestä, koskapa se yksin Häntä ihannoi... Lihallinen vietti ei voi kaivata sitä, joka ei ole sen kanssa samaa lajia. Niin on hengenkin kanssa. Jos Jumala ei olisi ihmishengelle sukua, tai jos Häntä ei olisi, miten voisi ihmishenki Häntä ikävöidä ja aavistaa Hänen olemassaolonsa... Eihän viettikään voi olematonta kaivata..."

Aatteela vaikeni. Oolavin sielun eteen levittäytyi vähin Litvanselkä, sen kari ja sen veden nainen kuvaisinensa. Väliin hapuili hän ääretöntä Jumalaa, sotkeutui hieman mietteisiinsä ja istui ääneti. Nuori pappi nousi innostuneena ylös, käveli huoneessa ja selitteli Jumalaansa, ajatellen, ikäänkuin hieman väsyneellä äänellä:

-- "Järki, joka on äärellinen, kompastuu aina omaan itseensä, kun se lähtee tutkimaan ääretöntä. Sillä äärellisillä ei voida ääretöntä mitata, ei tutkia. Ja ihmisessä on äärellistä kaikki muu, paitsi henki, joka on Jumalasta. Järkemmekin on äärellinen..."

Hiukan mietittyänsä jatkoi hän selitystänsä:

-- "Puhutte Harhaman teoksen juonesta... Se itse kumoaa itsensä. Hänhän näkyy siinä otaksuneen Jumalan ja kaiken olevan ijankaikkisen kehityksen alaisen. Mutta minä kysyn Teiltä, herra Aatteela: Eikö jo nyt kulunut ijankaikkisuuden jakso ole niin pitkä, että suurimmatkin aikajaksot, tuhannet ja tuhannet miljaardit vuodet ovat siihen verrattuina lyhempi aika kuin silmänräpäyksen olemattomin osa?"

-- "Kyllä!" -- myönsi Aatteela. Aamusto kyseli edelleen:

-- "Mutta eikö kehitys tapahdu rajallisessa ajassa?"

Aatteela myönsi niin olevan. Nuori pappi jatkoi:

-- "Jos nyt sitten olioiden nykyinen tila on kehitykseensä tarvinnut vaikka tuhannen tuhatta miljaardia vuotta -- puhutaanhan vain maapallonkin kehityksestä puhuessa korkeintaan muutamasta miljaardista -- niin eikö se olisi silmänräpäystä lyhempi hetki ijankaikkisuudesta?"

Ijäisyyskysymys alkoi levittäytyä Oolaville kaikessa valtavuudessansa. Aatteela vastasi kysymykseen myöntävästi. Pappi jatkoi:

-- "Jos siis kehitys -- kuten Harhama otaksuu -- alkoi ja on ijankaikkinen, on sen täytynyt alkaa lukemattoman lukemattomia kertoja aikaisemmin kuin mitä me voimme ajatellakaan. Eikö niin?"

-- "Kyllä!" -- myönsi Aatteela.

-- "Mutta" -- teki Aamusto johtopäätöksensä -- "silloinhan olisi kehitys jo kestänyt lukemattomia kertoja kauvemmin, kuin mitä se on tarvinnut päästäksensä siihen missä se nyt on... Ja silloinhan me olisimme jo mittaamattomia aikoja sitten sivuuttaneet nykyisen tilamme ja olisimme jo jumalia... Eikö totta?"

Kaikki tuntui repeävän ja paisuvan ja lähtevän etsimään olematonta reunaansa. Ikäänkuin sitä pakenevaa kiinni tapaillen vastasi Aatteela:

-- "Siinä on niin paljon käsittämätöntä..."

-- "Järjellä käsittämätöntä", -- oikaisi pastori Aamusto, lisäten: "Äärellisellä järjellä on mahdoton käsittää mitään ääretöntä. Ettekö ole huomannut, että ihminen _ei_ käsitä omaa henkeänsä, oman henkensä olemassaoloa?"

Aatteela aivan säpsähti. Ensi kertaa ajatteli hän nyt sitä kysymystä ja huomasi ihmeekseen, ettei hän järjellänsä käsitä, ei tajua, eikä ymmärrä omaa henkeänsä, enemmän kuin Jumalaakaan.

Kun pastori Aamusto huomasi hänen ajatuksensa, selitti hän:

-- "Se johtuu siitä, että ihmishenki on Jumalasta, jota ei voida järjellä mitata ja tutkia..."

Syksyisen, hiljaisen päivänpaisteen tavoin täytti taas äänettömyys huoneen. Oli kuin olisivat puhujat väsyneet, järki ja ajatukset rauenneet ja henki ylennyt korkeuksiin. Varsinkin näyttivät vieraat hajonneilta, miettiviltä. Nuori pappi sensijaan hehkui kuin hyvin suoritetun, väsyttävän työn jälkeen, kun iltakello soi ja väsymys ja mielenrauha, joka on johtunut hyvin suoritetusta työstä, täyttävät mielen.

Mutta Oolavin sielussa alkoivat kehräytyä mietteet rihmoiksi... Ne kertautuivat... vyyhteytyivät... keriytyivät... kutoutuivat verkoiksi ja taas purkautuivat, hänen itsensä sitä täydellisesti tajuamatta, tai voimatta sitä estää. Melkein kuin päästäksensä niistä vapaaksi nousi hän ja lausui hienosti hieman kumartaen:

-- "Saisinko minä puhutella pastoria?... Minulla olisi asiaa..."

Kun he olivat tulleet pastorin työhuoneeseen ja istuutuneet selitti Oolavi:

-- "Tuon Teille terveisiä Rannistosta ja isältäni ja samalla ilmoitan kihlauksestani Martvan kanssa, pyytäen hänen kanssansa siunaustanne..."

Nuoren papin silmät loistivat ilosta. Hän ojensi kätensä Oolaville ja lausui siunauksensa:

-- "Jumala siunatkoon avioliittosi!... Hänelle olkoon kiitos siitä, että on Martvalle valinnut puhtaan sulhasen ja hurskasmielisen miehen. Hänelle olkoon myös kiitos siitä että Hän on sinulle lahjoittanut morsiamen, jolla on puhtain ihmissydän!"

-- "Kiitos, pastori siunauksestanne!" -- lausui Oolavi kohteliaasti, luontevasti kumartaen. Hän uskoi nyt itsellänsä olevan kaikkea, mitä hän maailmassa voi toivoa. Hän uskoi elämänsä olevan rakennetun ikivuorelle, joka on maailmoiden perustuksena. Hän oli samalla matkalla saanut poveensa siunauksen tuottaman rauhan ja keskustelun avaaman elämänkysymyksen pohjattoman syvyyden.

* * * * *

Oli jo iltahämy. Laskevan auringon iltapuna purppuroi syyskellan kultaamaa lehtoa. Syksyn tuore maku tuntui ilmassa. Järvellä oli autiota, metsässä syysrunoa.

Oolavi ajoi Aatteelan kanssa kotitietä myöten. Uljas hevonen juoksi minkä mieli käski: käveli väliin, väliin ravasi tovin, ilosta päristellen. Ajaja ei häirinnyt sen kulun nopeutta: ei pidättänyt, ei liioin kiirehtänyt. Molemmat miehet miettivät äskeistä keskustelua.

Väliin taas alkoi Aatteela sen johdosta jotain puhua. Hän kumoili yhtä ja toista pastori Aamuston väitteistä, käyttäen tieteen huomautuksia apunansa. Joskus hän löysikin aivan kumoamattomalta näyttävän vastatodisteen ja kun ei nuori pappi nyt ollut sitä taas kumoamassa, alkoi Oolavi yhä enemmän sotkeutua suurten elämänkysymyksien ongelmoihin. Kysely ja tutkiskelu hiipivät hänen sieluunsa hänen sitä huomaamatta. Ne hiipivät kuin kesä kevään työmaalle, tai halla kyntäjän viljelyksille.

Hevonen käveli taas kuin vain kävelyn vuoksi. Aatteela oli lopettanut jonkun todistelunsa ja Oolavi mietti sitä. Hän mietti, eikä jaksanut selviytyä. Ajatuksissansa huomautti hän:

-- "Siinä on niin paljon hämärää ja niin monta 'toista puolta', että on vaikea sanoa sitä tai tätä..."

Ja taas vaikenivat molemmat. Hevonen oli päässyt pienen mäen päälle ja nähdessänsä alamäen edessänsä hirnahti ilosta ja aivan syöksähti seuraavalle törmänteelle, alkaen taas kävellä. Aatteela alkoi taas puhua:

-- "Kyllä elämässä on tutkimatonta, mutta juuri siksi täytyy sen kuoreen koettaa tunkeutua..."

Ja kääntyen Oolaviin ryhtyi hän kuin kädestäpitäen selittämään:

-- "Sillä, katso, Oolavi: eihän sokea usko ole siveellinen... Ota elämästä esimerkki: Pahantekijä, joka istuu linnassa, _ei voi_ varastaa. Hän on siis pakosta varastamatta... _pakosta_ täyttää seitsemännen käskyn... Mutta onko semmoinen Jumalan käskyjen täyttäminen siveellinen teko, tai hurskaus?"

Oolavi mietti, eikä hän voinut olla kieltävää vastausta antamatta. Aatteela teki johtopäätöksensä:

-- "Niin on sokea uskokin epäsiveellinen... Se ei voi olla Jumalan edessä -- jos Hän on olemassa -- otollinen!... kuten sanotaan. _Rehellisyys_ on hyve. Olen lukenut Harhaman kirjan ja oli miten oli, ja sanottakoon siitä kirjasta mitä hyvänsä, niin siinä kuvattu epäilys on jaloa... se on pakkosiveellisyydestä tietoiseen, vapaaehtoiseen uskoon pyrkimistä. Sillä pakkosiveellisyys tai sokea usko, joka on samaa... mitä ne ovat! Pahetta, paljasta pahetta ne ovat!..."

Ne sanat olivat Oolaviin heitetty siemen, joka alkoi oitis orastaa, heikosti tosin arastellen, mutta sen kautta sitä puhtaampana. Se oras ei ollut rikkaruohoa, hetken luomaa muoti-epäilystä ja henkisen rahvaan sokeaa kielteis-uskoa. Se oli puhtaan, jalon epäilyn voimakasta orasta. Hevosen huviksensa juosta hölkötellessä myönteli hän:

-- "Kyllä siinä ajatuksessa on perää."

Niin alkoi hänessä epäily päätänsä nostaa. Hän käsitti sillä hetkellä, että hän on juuri _Jumalan_ tähden velvollinen tutkimaan ja pyrkimään siten sokeasta, epäsiveellisestä uskosta tietoiseen, siveelliseen uskoon. Aatteelan sanat olivat ikäänkuin hänen sielunsa tappuroihin pistetty tuli, tappuroihin, jotka nuori pappi oli kuivannut.

Hevonen käveli taas ajajan sitä häiritsemättä. Aatteela jatkoi puheluansa, lausuen lopuksi:

-- "Mistään ei pääse selvyyteen, ennenkuin saisi selvän koko elämästä... Ennen kaikkea täytyy syventyä elämään, oppia se tuntemaan joka puolelta, sillä siinä on tutkimisen arvoista... Harhaman kirja on siinä hyvä opas... Mutta miten täällä metsässä sitä voi tutkia, kun täällä kerran ei ole muuta elämää kuin ojankaivaminen!"

Se puhe alkoi sytytellä Oolavin sielussa uusia tappuraläjiä. Elämä, jota hän oli miettinyt, kuvastui hänelle yhä salaperäisempänä, kiihottaen hänen halujansa syventymään siihen. Samalla kietoutui Harhaman kirja hämäriin ja kiihotti sillä. Salainen voima alkoi häntä vetää pois Litvan metsistä. Se aivan riuhtasi hänen sieluansa sieltä, kuten kotikoski. Hänen sielunsa valmistui. Kaikki halut kokosivat siinä voimiansa. Hänessä alkoi nostaa päätänsä voimakas halu syöksyä elämän tuntemattomiin pyörteisiin, sukeltaa aivan niiden kurimusten pohjaan, noutamaan sieltä kallista helmeä: elämän arvoituksen selitystä.

Äänettömänä räpsäytti hän ohjaksien perillä hevosta. Hevonen hirnahti. Kärrit hypähtivät kohona ja kiitivät vinhaa vauhtia Tuukkalan taloa kohti.

* * * * *

Yö oli maata menon ajoilla. Kuuttomalla, mustalla taivaalla kiteili öinen tähtikylvö heikosti tuikkivana tulituksena. Metsät ja maat näyttivät autioilta mailta, joilla on käynyt kuoleman viikate.

Oolavi istui yksin huoneessansa. Syys-yön viileydestä huolimatta oli hän avannut ikkunan, sillä hän tarvitsi nyt ilmaa. Päivän keskustelut sytyttelivät hänessä edelleen niitä kuivia aineita, joita hänen sieluunsa olivat viime aikoina koonneet "Litvan laulu" ja moni muu seikka. Hän tunsi jo sen tulipalon polton, vaikka ei vielä tajunnut sen syitä, eikä aavistanut sen suuruutta, sen tuskaa, sen runollisuutta ja onnettomuutta samalla.

Hän istui kauan ja mietti jotain suurta, joka aina ja aina kirkastui ja himmeni. Hän _kyseli_ jo. Hän ei kysellyt vielä onko Jumala olemassa vai eikö, sillä Hänen olemassaolonsa oli hänestä vielä varma asia. Mutta hän mietti jo niitä asioita, jotka olivat Hänen olemuksensa osa. Ennen kaikkea hän mietti kysymystä sokeasta uskosta.

Mutta mitä enemmän hän mietti, sitä himmeämmäksi kaikki kävi. Jokaiselle asialle löysi hän sen vastakohdan, vastaselityksen. Kun hän luuli jotain käsinpideltävää jo löytäneensä, huomasikin hän sen olevan olematonta. Hengen suuri taistelu alkoi hänessä koota voimiansa.

Ajatukset aivan hajalla käveli hän huoneessa, kunnes muisti Martvan. Silloin häntä oudostutti miten Martva oli nyt niin häneltä unohtunut mahdottomien kysymyksien tähden. Heti irtautuivat hänen ajatuksensa äskeisistä suurista asioista. Hän suuteli Martvan kuvaa, rauhottui, käveli reippain, vilkkain askelin, sulki akkunan ja valmistautui maata menemään. Yö oli jo yli puolen, kun hän nukkui. Ja silloin, hänen ollessansa juuri nukahtamaisillansa, muistui hänen mieleensä Harhaman kirja ja joku lause, jonka hän oli siitä huomannut. Hän nukkui sen kirjan kuva sieluun painautuneena. Viimeisinä hymisivät hänen korvissansa Aatteelan sanat: "Siinä" -- Harhaman kirjassa -- "kuvattu epäilys on jaloa sokeasta epäsiveellisestä uskosta tietoiseen, vapaaehtoiseen uskoon pyrkimistä."

2. Korkeudessa.

Outo ääni kulki kaikkeuden halki... Hyvän ja pahan yhä uusia sotalauluja sepitettiin... Miekkoja terotettiin... Jo olivat keihäät karaistut...

Jo hävisi aika... Yö vierähti outovaloiseksi... Tuli alkoi jo puhjeta punakukkana vedestä...

Jo oli vesi sen kukkanupuksi muodostanut...

Vesi pulahti... Väre vierähti... Suuri lieska leimahti silloin Litvanselän vedestä... Se leimahti keskellä selkää, syvimmän veden kohdalla, siinä missä luultiin kuuluisan karin olevan ja veden naisen kaipaavan kaunista kuvaansa...

Hyvän suruvirsi virittäytyi järven veden värinäksi... Syvällä aallon alla veisasivat enkelit, surren ihmishengen kohtaloa... Litvanjärvi itketteli aaltojansa... Se suri, kun tiesi, että nyt ovat menossa sen ihanimmat rantakorut, armaimmat aallon helyt: ihmisonni...

Vesi paloi punatulena... Suuri liekki hohti ja leimusi veden tulikukkasena... Savu suhahti... Lieska hulmahti... Kuului pahan voittolaulu...

Silloin leimahti Perkeleen haamu tulilieskaan... Hän seisoi tulessa voimallisena... Hän katseli ympärillensä kuin kuningas, joka astuu taas voittajana valta-istuimellensa, josta hänet on kerran karkottanut hänen oma väkensä vallan-anastajan johdolla... Ylpeänä katsahti hän Litvaa... Niin oli kuin olisivat hänen edessänsä jo polvistuneet hänen entiset palvelijansa, ne samat, jotka hänet kerran karkottivat, liittyen hänen verisimpään Viholliseensa... Miettivänä, suurena ja viisain elein lausui hän lieskassa seisten ja Litvaa katsellen:

-- "Tämä paratiisi on oikeastaan minun. Ei Jehovalla ole täällä mitään, jos oikeus taas kerran vallan saa..."

Litvan kirkon kello kumahti... Sen kirkas sävel vei ihmishengen huokauksen ylös Luojan asunnoihin... Risti vilahti... Se heitti välkkeenänsä ihmishengen iki-ikävän, heitti sen korkeutta kohti, lahjaksi Jumalalle... Urut soivat... Niiden sävel vei kiitosta Hänelle... Kuului kaunis kirkkolaulu... Rukous kohosi hartaana kuin ihanin uhrisavu... Kaikki palveli suurta Jumalaa...

Sen kaiken näki Perkele... Kateellisena jatkoi hän silloin puheluansa:

-- "Hän kantaa täällä Litvan kuninkaana nyt kunnian ja kiitoksen ja kaiken!... Hänelle humisevat kirkonkellot... Hänelle soivat täällä kauniit urut ja pappi sekä eksytetty kansa veisaavat hartain mielin kiitosvirttä..."

Korkeudessa leijaili ihmishengen jumala-ikävä... Se leijaili kauniina rukouksena, ihanimpana ihmishengen runoutena... Ihmis-elämä oli ainaista onnea, ainaista kotiin kulkemista... Yöllä se kulki unina tai hengen suurena rauhana... Päivin nousi se Häneen rukouksena...

Kateisena jatkoi Perkele sitä katsellessansa:

-- "Ah, rukouksen harras, pyhä henki, tuo herkullisin, armain uhrisavu kohoaa Hänelle täältä yötä päivää!... Se jalo, maire rukouksen pilvi nyt ympäröi kuin pyhä savu Häntä, leijaillen sävelissä Hänen päällään... Ah, mikä kalliin voiteen maire tuoksu!"

Viha leimahti hänestä... Liekki hulmahti punaisemmaksi... Perkele antoi salaisen merkin... Syvyys kohahti silloin... Lieska sammui ja sen sijalle kohosi kuulu "Litvan laulun" kari... Sille istahtaen ja kaunista Litvaa tarkastaen järkeili Perkele kivikova ilme kasvoillansa:

-- "Mutta täytetty on nyt jo toki aika!... On tullut hetki, jolloin voin jo nousta Jehovan lujaa linnaa kukistamaan... Vihdoinkin minulle on Harhamani avannut oven kuuluun Tuukkalaan... Mies nukkuu siellä nyt jo rauhatonna. Jo itää hänen povessansa siemen, se siemen, jonka häneen äsken kylvi Aatteela papin luota palatessa..."

Salat aukenivat... Näkyviksi rihmoiksi muuttuneina näyttäytyivät Perkeleelle Oolavin ajatukset... Rihma kiertyi ja värisi... Ihmishengen himot ja halut kiertyivät kuituina siihen... Niitä katsellessansa jatkoi Perkele järkeilyänsä:

-- "Harhamani kirjasta kylvi Aatteela epäilyn siemenen Oolavin poveen: Siitä kirjasta otti hän sanat: 'epäilys on jalo: siitä kasvaa siveellis-usko'..."

Ihmishengen haluista punoutunut rihma kiertyi yhä monivärisemmäksi... Epäily ja elämänhalu vilisivät siinä päävärinä... Riemastuneena jatkoi Perkele puhettansa:

-- "Se Harhamani raottava ovi on neulansilmä, jonka läpi mahdun, rikkaana, kamelilla ajaenkin... Nyt suuri tie on auki ihmispoveen... Jerikon muurit seisokoot paikoillansa Ranniston sekä Litvan ympärillä!... Niiden _sisäpuolella_ teen minä nyt jo työni..."

Pieni tuli nousi vedestä. Se kohosi kruunuksi Perkeleen päähän. Pahan voimat ajelivat vihaisina suhahduksina Litvan selän veden pintaa pitkin. Onnenkaiku alkoi jo rantalehdoista hävitä. Ylpeänä jatkoi Perkele puhettansa kerskaten:

-- "Jehovan _oma_, kaikkein _paras_ pappi on suositellut minun Harhamaani tämän erehtyneen Litvan enkeliksi... Niin Hänen _valittunsa_, parhaimpansa tekevät tiet ja portit avariksi, kun minä saavan milloin paratiisiin valtaani siellä uudistamaan taas..."

Pahan viimat suhahtelivat yhä kiivaammin. Autiona ja tyhjänä levittäytyi järven vesitanhua. Ylvästellen jatkoi suuri puhuja:

-- "Niin, _pappi_ oli minun aseenani!... Vaan eipä toisenlaista suosittajaa olisi uskonutkaan Litvan kansa. Hän, pappi, Jehovaansa puolustaessa epäilyn kylvi äsken Oolaviin!... Se kylvö itää nyt jo kyselynä..."

Hän mietti sekä jatkoi puhettaan: