Part 17

-- "Hän neuvoo sen, jos vain itse pysyt Hänessä. Kodin suurin runous on pääskysparin huoli pesuudestaan: On sinä pienen pesän tekeminen ja emon huoli lemmenhedelmistään, joita hän on koonnut siipityngän alle; sinä runoutena on puolison liverrys armaan emon kiitokseksi, ja sitten yhteishuoli poikasista, ja ilo, jota he nauttivat silloin, kun pieni saapi siiven sivullensa ja lähtee maailmaan sen kantamana... Sen kaiken runouden korkeimpana tulena palaa puolisoiden usko, että se runous on jumalainen, jopa myös korkeakin... Se usko tuo kotiin puhtauden suuren runon, rauhan, onnen ja kaiken hyvän... Siitä runoudesta, _uskosta_, puhkeavat naisen sieluun korkeimmat avut, naisen ihanimmat koristeet ja sen jalon olemuksen kauneimmat kukat: puhtaus, uskollisuus ja äidinrakkaus... Katso, itseselvä ja yksinkertainen on onnen vyyhti... Siis laske kaiken onnen perusteeksi se korkein runous, mutta älä lähde valoa tavottamaan syvyydestä ja hämärästä selvyyttä, niin onni uskosta Häneen helähtää sinulle joka päivä Hänen lahjanansa..."

Kodin runokellot soivat. Hyvän laulut hymisivät. Haaveillen, puhtaan katseen maahan luoden virkahti Martva:

-- "Minulle selkenee nyt Hän jo kaikkein kirkkaimmaksi auringoksi... Hän onnen syytkin näyttää nyt jo minulle, joka ennen tiesin, mitä on onni, mutta en tiennyt, mitä tietä myöten johtuu se ainoastaan Hänestä ja Hänen lahjanaan..."

Niin jalostui taas lemmen runo takaisin suureksi hengen runoksi. Enkeli jatkoi selitystänsä, puhuen:

-- "Jo paljon on antanut sinulle Luoja: Hän on siunannut sinun elämäsi kauniiksi hyminäksi, jota tuhannet ihastuneet kuuntelevat. Ei kadesilmäyksen ole Hän suonut sinuun päästä. Rakas isän koti on sinulla turvallisin pääskynpesä, joka on rakkautta tulvillaan. Hän ei ole päästänyt pahaa sydämeesi... Se on lahjoistansa suurin... Hän on suonut sinulle kauneuden ja jalon sielun. Hän on hoitanut sinua niinkuin lastaan kehdosta asti. Nyt on Hän sinulle suonut puhtaan sulhon... Onnen ongelmoihin Hän on sinun suonut heittää silmäyksen, niin että tiedät karttaa pahaa, tiedät niin välttää sitä puuta, josta Hän on kerran kieltänyt ottamasta... Siten on Hän sinulle tahtonut taata sen onnen, jonka oli jo suonut... Siispä kiitä Häntä niistä lahjoistaan!"

Rauhallisena totteli tyttö Jumalan ääntä.

Kaunis rukous sekottui enkelien soittoon nousten taivaan korkeuteen kauniina, niin kuin unelmoivan neidon unelma kulkee armaan hengen luokse runojen maailmoihin... Gabriel seisoi Martvan takana, kädessänsä valkoinen kaunis risti, ja alttarilla palavan kodin-runotulen hohde valaisi heitä runohohteellaan.

Mutta jo nousi musta lippu.

Käärme nosti päätänsä. Musta vaate hulmahteli vihaisesti. Se hulmahteli pahan voimien lippuna...

Etäisyydessä, siellä missä kuoleman ja kaikenhäviön viikate on jo niittänyt pois elämän, seisoi Perkele yksinänsä ikipimeydessä. Suuri autius ja tyhjyys ympäröi häntä. Avaruus oli hänen ympärillänsä kolkko kuin hauta, josta on vainajakin pois paennut ja jonka on kuolemakin kylmille jättänyt.

Majesteetillisena katseli Perkele alas maahan. Siellä riehui valon ja pimeyden, elämän ja kuoleman ainainen taistelu. Sukupolvi vaelsi sukupolven jäljestä hautaan. Koko ihmiskunta kulki yhdessä jonossa kalmistonportteja kohti... Sitä suurta näkyä katsellessansa lausui Perkele kateisena:

-- "Ah! _Jehova_ johtaa tuota kuoleman kulkuettakin. Kuoleman väkikin ylistää Häntä!..."

Kuolemaan kulkijat polvistuivat Jumalan edessä. Kuolema itse totteli Häntä. Entistä kateisempana jatkoi Perkele:.

299

-- "Hän on noussut elämän ja kuoleman Herraksi... Siksi en minä voi _kuolemalla_ ihmistä lyödä ja hävittää ja siten tuhota Jehovan valtaa... Siksi täytyy minun lyödä ihmiset _toinen toistensa_ kädellä... Ja siksi taistelee koko ihmiskunta hyvän ja pahan sotaväkenä..."

Viisaus ja voima välähtivät hänestä. Kiukkuisena katsahti hän maahan... Siellä pauhasi nyt hyvän ja pahan sotalaulu... Koko ihmis-elämä oli sinä pauhinana. Se laulu hymisi elämän iloissa ja se värisi elämän suruissa. Se sotalaulu oli koko elämän ytimenä. Se pauhasi taistelujen mainingeissa ja se soi jokaisen runon säveleenä...

Koko elämä paloi, raivosi hyvän ja pahan sotana, leimusi ihmishengen kiirastulena...

Yhä yltyi se taistelu... Tuhannet sortuivat ja toiset, vielä useammat tuhannet, astuivat sortuneiden yli, ehkä itse sortuaksensa. Voitokkaana katseli Perkele sitä suurta taistelua... Yhä koveni sen taistelun pauhu... Kuoleman laulutkin hävisivät kuulumattomina siihen pauhuun... Kaiken uhallakin pyrki ihmishenki ratkaisemaan hyvän ja pahan suuren kysymyksen... Polttoroviot paloivat... Ristinpuita pystytettiin. Hyvän ja pahan voimat seisoivat vastatusten... Miekat iskivät yhteen ihmispovessa...

Mutta rauhallisina astuivat suuret ihmishenget polttorovioille... Tyyninä kituivat ja kuolivat ne ristillä, vieden hyvää voittoon kuolemallansa. Kateisena, mutta kylmänä järkeili Perkele silloin:

-- "Noin astuvat eksytetyt Jehovan polttorovioille... Ah, mikä suuri voima onkaan Hänen aseenansa!... Ja minun täytyy houkutella heitä aseikseni elämän herkuilla, nautinnoilla, rikkaudella ja kunnialla!..."

Lumoavat soitot soivat maassa... Elämänpuut hohtivat hekkumaisina... Tuhannet armeijat syöksivät niiden hedelmiä tavottamaan... Ne tallasivat kaiken, joka sattui tielle... Joukottain sortuivat ne toistensa jalkojen alle... Ylpeänä lausui Perkele silloin:

-- "Mutta rovioton en minäkään ole! Noin marssivat joukot minun roviolleni: siihen hekkumaan, joka polttaa Jehovan hyvän pois ihmispovesta!... Noin kauniina ja valtaavina palavat minun rovioni!"

Mutta Litvanjärven selällä seisoi yhä Oolavin pursi ja mies istui purressansa... Ihmishengen ikuinen tarina oli hänen edessänsä ja sen tarinan eläminen oli oleva hänen elämänsä.

Ranta hohti. Elämänpuun hedelmät olivat kypsimmillänsä hänelle. Puiden varjoissa lymysivät ihanat immet. Ne kutsuivat Oolavia ottamaan oman hedelmänsä ihanasta elämänpuusta... Hän istui ja epäröi... Hän eli kahden kauniin voiman välillä.

Litvan kirkkorannassa istui enkeli ja kutsui Oolavin purtta... Ja aina kääntyikin sen purren kokka sitä kutsua kohti, vaikka pursi pysyikin paikoillansa.

* * * * *

Perkele katseli näkyä jääkylmänä. Hän näki Martvan polvillansa Jumalain alttarilla, elämässä lemmenrunoakin, korkeana, jumalallisena runona. Oolavin hän näki epäröivänä, sen veneen näki hän kääntävän keulaansa sitä rantaa kohti, jossa liehui hyvän voimien lippu...

Yhä korkeammalle kohosi silloin musta vaate pahan voimien lippuna. Käteisenä, voimansa tuntien vannoi Perkele julman valansa. Hän vannoi tuhoavansa Oolavin ja Martvan toinen toisellansa.

Pahan lippu liehui yhä valtaavampana ja korkeudessa leijaili rietas käärme, Harhaman elämä.

Kun alkoivat näkyä kiehtovat hämärät.

1. Maassa.

Syksy toi viestiä talven tulosta. Elämän hämäryydestä tuikahtivat ensimäiset kutsuvat valot.

Litvan pappilan vaatimattomasti sisustetussa vierashuoneessa puheli nuori pappi epäilijän, mutta epäilyssään rehellisen Aatteelan kanssa, kun ovelle koputettiin ja luvan saatuansa astui Oolavi huoneeseen.

-- "Tervetuloa, herra Tuukkala!" -- vastasi nuori pappi Oolavin tervehdykseen. Ja osoittaen hänelle tuolia lisäsi hän:

-- "Istukaahan!... Oli hauskaa, että tulitte... Me herra Aatteelan kanssa juuri keskustelimme oppineista asioista... On hupaista, että tulitte ottamaan siihen osaa..."

Pöydällä oli Harhaman kirja "Varotushuuto." Oolavi istahti ja otti kirjan käteensä, ei lukeaksensa, vaan ikäänkuin jotain kädessänsä pidelläksensä tai vilkaistaksensa kirjaan.

Hetkisen kuluttua johtui puhe kirjallisuuteen ja erittäin Harhaman kirjaan. Oolavi silmäsi sen kuluessa kirjasta jonkun rivin sieltä täältä. Silmiin sattui aina joku lause, joka kiinnitti mieltä. Mielenkiintoa lisäsi vielä se seikka, että kirja oli Martvan merkkikirja. Sitä lisäsi myös pastori Aamuston ja Aatteelan nerokas keskustelu. Kirja muuttui hänelle hetkessä joksikin salaperäiseksi syvyydeksi, johon kurkistamaan vetää aina salainen voima.

Mutta kun oli siitä joku aika puhuttu, siirtyi puhe itse kirjasta Harhaman maahan haudatun teoksen aiheeseen, josta hän oli lyhyesti kirjassansa maininnut. Aatteela oli paljon lukenut, tutkinut darwinismia ja kielteistä filosofiaa, epäili Jumalan olemassa oloa, ja kun hän oli käsittänyt, että Harhaman teoksessa jumaluuden kehittyminen tietoisuuteensa oli ajateltu tapahtuvan sillä tavalla, että sen ajatuksella ja Darwinin opilla oli hiukan sukulaisuutta, käänsi hän sen johdosta puheen sanottuun kysymykseen. Hän lausui puheen alussa ikäänkuin anteeksipyynnöksi:

-- "Pastorin ei pidä pahastua, että minä ajatukseni lausun aina rehellisesti, vaikka tiedän, että Te olette niiden jyrkkä vastustaja. Mutta minusta tuntuu, että Darwinin kehitys-oppi -- jota Harhama tuntuu jossain määrin seuranneen -- olisikin oikea ihmisen luomisen selitys."

Oolavi jännittyi keskustelusta. Hänkin oli itseksensä paljon lukenut. Hän oli lukenut harvoja kirjoja, mutta sen sijaan niistä rivien välitkin. Hän ei lukenut niin kuin henkinen hottentotti, joka palvelee omaa päätänsä puujumalana ja nostaa sen muidenkin ihailtavaksi, vaan kuten mies, joka lukee viisastuaksensa jäsen tähden etsii kaikessa oikeutusta. Mutta se tieto oli hänessä kumminkin vielä kepeää. Se oli vasta syvemmän tiedon janoa, janoa, joka juodessa yhä yltyy.

Hän selaili nyt kirjaa ja seurasi keskustelua. Nuoren papin posket hehkuivat. Hän vastasi Aatteelalle innostunein mielin:

-- "Olen iloinen, että saan kanssanne asiasta puhua. Minä en ollenkaan kiellä, ettei Darwinin oppi siitä _tiestä_, jota Jumala on käyttänyt ihmistä luodessansa, olisi tai voisi olla oikea."

Molemmat kuulijat hiukan oudostuivat Oolavi oli kyllä tutustunut Darwinin aatteisiin ei ainoastaan nimeltä, kuten miljoonat, vaan paljon syvemmin. Mutta hurskas kasvatus ja sen luoma raamatullinen mieliala ja usko olivat vaikuttaneet, että hän jo vaistomaisesti piti niitä aatteita todistamattomina ja varsinkin raamatun opille ja jumalan-uskolle vihamielisinä.

Kun nyt nuori, hurskas pappi myönsi niiden oikeuden mahdolliseksi, jännittyivät hänen sielunsa voimat heti täyteen vireeseen. Pastori Aamusto huomasi sanojensa vaikutuksen ja jatkoi:

-- "Ei raamattu kiellä sitä, että Jumala on pitkien aikojen kuluessa kehittänyt maan tomun ihmiseksi. Päinvastoin: Jumala ei ole mikään katastrofisti, joka tekee hetkessä tehtävänsä. Jotka opettavat muka raamatun ilmottavan, että Jumala loi ihmisen silmänräpäyksessä, ne valehtelevat, sillä sekin vertaus, että 'tuhannen ajastaikaa on Jumalan edessä kuin yksi päivä', on aivan vertauksellisesti käsitettävä. Sekin vertaus voi olla vielä liian lyhyt..."

Oolavi katseli nuorta pappia ihmeissänsä. Puhuja lisäsi:

-- "Sillä käsitättehän Te, että Hänelle, joka on ijankaikkinen, ei voi olla aikaa, vaan kaikki on Hänelle yksi hetki. Meidän tuhatvuotemme eivät voi olla ijankaikkisuudessa verrannollisesti sen pitempiä, kuin on olevan rinnalla olematon, tai äärellinen rahtu äärettömään verrattuna."

Aatteela mietti. Hänen epäilynsä oli syvällistä. Sillä ei ollut mitään yhteyttä niiden kanssa, jotka ovat varmat kaikesta, mitä eivät ole viitsineet koskaan ajatella ja mitä ei kukaan ole kyennyt tutkimaankaan. Hitaasti, joka sanaa punniten alkoi hän kuivalla äänellä väittää:

-- "Kyllä siinä, Teidän ajatuksessanne, pastori, on jo sitä makua, että... ei se vain ole ihminen muuta kuin sitä mitä siitä on Harhama teoksessansa järkeillyt... ja samaa mitä on Darwinkin puhunut."

Oolavin mieleen muistuivat hänen viime-aikaiset mietteensä "Litvan laulun" ajatuksista. Hän oli yhtenä korvana. Nuori pappi iloitsi, että sai tilaisuuden tunnustaa rohkean uskonsa, vakuuttaa, että Jumala pysyy maailmoidenkin eikä ainoastaan eri oppien hävitessä. Hän selitti:

-- "Miksi vanhinta tai alku-ihmistä sanotaan: ihmisapinaksi vaiko apina-ihmiseksi, se on saman tekevä. Raamatun mukaan on pääasia se, että ihminen ei ole korkealle kehittynyt apina: tavallinen elukka, vaan on hän kuolematon henki, joka on Jumalasta lähtenyt. Mitä tietä hän on Jumalasta lähtenyt ja nykymuotoonsa kehittynyt, siitä ei raamattu hiiskahdakaan..."

Aatteelan katseesta voi lukea, että hänen aivoissansa oli kokonainen järjen työpaja täydessä työssä.

Vilkkaasti, ikäänkuin jotain uutta muistaen, kysyi häneltä nuori pappi:

-- "Eikö kehitys-opin ja geologian mukaan korkein laji ole ilmestynyt viimeisenä?"

-- "Kyllä, kyllä!" -- myönteli Aatteela hitaasti.

Pastori Aamusto tarttui nopeasti:

-- "Ja eikö kehitys ole pysyväinen?"

Aatteela myönsi niin olevan. Suuret kysymykset nousivat aaveina Oolavin eteen. Pastori Aamusto jatkoi:

-- "Jos siis otaksumme, että nykyiset apinat olisivat samaa lajia, -- ainoastaan kehityksessänsä myöhästyneitä -- kuin ihminen, miten on selitettävä että ne _kaikki_ ovat jääneet niin paljon jäljelle ihmisistä? Miksi ei ole välimuotoja? Sillä sehän olisi aivan luonnollista, jos kehitys-oppi hyväksytään äärimäisenä järjellisyytenä, ja ehdottomana..."

Aatteela vaikeni. Hän etsi elämässä totuutta. Siksi ei hän nytkään sokean taistelijan vimmalla puolustanut omaansa, vaan miehekkäästi aivan _odotti_, että pastori Aamusto selittäisi hänelle elämän suurkysymyksestä vaikka vain rahtusen, osottaisi hänen erehdyksensä ja valaisisi totuuden. Kun hän mietti vastausta, jatkoi pastori Aamusto:

-- "Jos taas nykyiset apinat ovat eri lajia kuin se alku-ihminen, täytyy niiden olla sitä _alhaisempi_ laji, sillä tieteen mukaan ei -- tietääkseni -- alhaisempi laji ole voinut ilmestyä myöhemmin kuin korkeampi... Eikö niin?"

-- "Niin... Kyllä se on oikein", -- myönnytteli Aatteela.

-- "Mutta koskeehan kehitys kaikkia lajeja... Miksi eivät silloin apinat, jos ne ovat vanhemmat ihmistä, ole kehittyneet sen edelle?" -- jatkoi pastori Aamusto.

Oolavi selaili Harhaman kirjaa ajatuksissansa. Hänen sielunsa laskeutui niihin hämäriin syvyyksiin, joissa piilevät elämän juuret ja ihmeen selitys. Aatteela muisteli yhtä ja toista lukemaansa, mutta ei löytänyt tyydyttävää selitystä vastaukseksi kysymykseen. Oolavin sielunvoimat raatoivat, minkä jaksoivat. Hänen henkensä oli aina janonnut elämän selitystä, vaikka se jano uinaili vasta vaistona, joka pulahti pinnalle ainoastaan ajoittain, nuoruuden ja elämän ilojen väliin sattuneena vakavana hetkenä. Hänenkään henkensä ei ollut sokea turnailija, joka markkinoilla taistelee jonkun korvakuulemansa puolesta. Hänessä oli pohja ja siemen tutkimukselle ja epäilyllekin. Pastori Aamusto kysyi edelleen:

-- "Ja eikö, jos kehitys-oppi semmoisena kuin Te sen käsitätte on oikea, apinoista silloin aikojen kuluessa ole kehittyvä uusi ihmissuku, joka palvelee Jumalaa kuten mekin?... Minun käsittääkseni se on kehitysopin ainoa järjellinen johtopäätös..."

-- "Niin... Niin... Niin!" -- tapaili Aatteela ajatuksissansa, löytämättä mitään selitystä, jolla olisi voinut todistaa Harhaman teoksen ajatuksen oikeaksi.

Mutta pastori Aamuston sielu hehkui. Hän tunsi Jumalaan luottamuksensa yhä lisääntyvän. Hänen henkensä rohkaisemana jatkoi hän kyselyään:

-- "Ja lisäksi: Kehitys-opin mukaan on elämä, elämän alkusolut, ilmestyneet itsestänsä ilman Jumalan käskyä, ja niistä on sitten muka kehityksen lakien kautta, niiden itsensä kautta syntyneet ihmisen ja muiden alkumuodot, jotka taas ovat itse itsensä nykytilaan kehittäneet. Mutta minä kysyn Teiltä, herra Aatteela: Eivätkö nykyhetkenä ole olosuhteet elämän syntymiselle suotuisammat kuin alkuaikoina esimerkiksi tertiäri-aikoina ja myöhäisempinäkin -- vanhimmista ajoista puhumattakaan?... Eikö kehitys-oppi jo sitä -- että suotuisemmat olosuhteet muodostuvat viimeisimpinä -- edellytäkin aivan itsensä ytimenä, samalla kun se sen myöntääkin tuloksenansa?"

-- "Se on totta", -- vahvisti Aatteela. Oolavin sielun eteen nostettiin ijankaikkisuuden pimeimpiä syvyyksiä. Koskenlaskijan rohkeudella halusi hän niihin kurkistaa, syöksyä niihin. Ne alkoivat vetää kuin Tuukkalan koski. Nuori pappi teki johtopäätöksensä:

-- "Kehitys-opin mukaan on nykyhetki sopivampi korkeamman elämän syntymiselle, kuin vanhin. Mutta miksi ei silloin synny maantomusta, itsestänsä, uusia lajeja? Pitäisihän kehityksen olla ikuinen ja kehitysopin järjellisen johtopäätöksen mukaan siis nyt ilmaantua vielä nykyihmistäkin korkeamman lajin alkumuotoja... joten me siis aikanansa jäisimme uuden ajan apinoiksi. Miten Te tämän selitätte?"

Hänen ajatuksensa leikkasi armotta kuin terävin veitsi. Aatteela oli hämmästynyt, Oolavi vireessä. Nuori pappi hehkui Jumalansa asian puolesta ja Hänen rohkaisemanansa. Hän jatkoi:

-- "Tai jos ajatellaan nykylajien kehityksen jatkuvan, miksi ei ihmiskunnassa synny välimuotoja, ei myös eläinlajeissa? Ihmiskunnan tietämys on jo niin pitkäaikainen, että se tapaus olisi huomattu, mutta nyt ovatkin lajit pysyneet samoina halki ihmiskunnan muistin... ei ole vuosituhannen kuluessa ilmestynyt yhtään ainoata, ei alhaisemmankaan eläimen alkumuotoa, vaikka olosuhteet, kuten sanoin, ovat sen muodostumiselle tuhannesti suotuisammat kuin silloin, jolloin otaksutaan ihmisen alkumuodon siinneen maan tomusta."

Ja taas seisoi hän Jumalansa asian voitosta riemuiten, ja Aatteelan vaijetessa ja miettiessä elämän salaisuuksia. Hetken kuluttua hän jatkoi:

-- "Kehitys-opissa on kymmeniä asioita, jotka puhuvat sen puolesta, ja tuhansia, jotka puhuvat sitä vastaan. Aikamme tieteellä ei ole elämän synnystä mitään todistettua tietoa, ei pienintäkään... Vai voitteko mainita jonkun?" lopetti hän vilkkaasti.

Oolavi odotti vastausta uteliaampana kuin itse Aamusto. Aatteela ajatteli ja vastasi epäröiden:

-- "Niin... Mitään kokeilla todistettua tietoa ei tiede nykyään voi tarjota..."

-- "Anteeksi että keskeytän", -- tarttui pastori Aamusto innoissansa. -- "Tietääkseni on tiede jo kerran päässyt kokeellisissa todistuksissansa niin pitkälle, että osattiin valmistaa virtsaa... Mutta myöhemmin olen kuullut, että ilo olikin ennenaikainen, sillä virtsa ei ollutkaan elimellistä... Minun tietääkseni on siinä kaikki, mitä tiede tietää elämän synnystä..."

Syntyi jännittävä vaiti-olo, pieni levähdys. Kellon naksutukset kuuluivat selvinä, voimakkaina raksahduksina. Pastori Aamusto käveli huoneen edestakaisin, pysähtyi ja lisäsi:

-- "Me emme tiedä ihmisen ja elämän synnystä mitään muuta kuin sen, mitä raamattu sanoo: 'Jumala loi'... Siinä kaikki... Siinä on aikamme tieteen kaikki tietämys... Jotka sanovat tieteen siitä muuta tietävän, ne eivät tunne aikamme tiedettä... Raamattukaan ei meille sanallakaan ilmoita, miten ja mitä tietä kulkien Jumala elämän ja ihmisen loi."

Palvelija toi kahvia. Kun Aatteela pani sokeria kahviinsa ja kaatoi siihen kermaa, jatkoi hän palvelijan tulon johdosta keskeytynyttä puhetta:

-- "Niin!... Kyllä minä myönnän, että Te, pastori, olette oikeassakin... Mutta..."

-- "Anteeksi!" -- keskeytti pastori Aamusto, poistuen hetkeksi huoneeseensa, jonne joku tuli asialle. Kun hän palasi, kysyi hän vilkkaasti Aatteelalta:

-- "Mitä Te äsken tahdoitte muistuttaa?"

Aatteela jatkoi keskeytynyttä puhettansa:

-- "Minä puhun Teille ajatukseni suoraan. Raamatun oppi joutuu monessa kohti ristiriitaan semmoisen todellisuuden kanssa, joka on itseselviö, vaikka ei tiede ja järki kykenekään sen syntyä selittämään..."

-- "No, esimerkiksi?" -- katkaisi pastori Aamusto, sielu yhtenä hehkuna.

Oolavi ahmi joka sanan. Hän punnitsi jokaista ajatusta. Koko hänen sielunsa oli työssä. Aatteela alkoi selittää:

-- "Esimerkiksi se raamatun kertomus, että Jumala muka loi ainoastaan yhden ihmisparin. Miten on silloin mahdollista, että ihmiset ovat erirotuisia?... Ja mikä vielä vaikeampi selittää -- rotukysymys nyt ei ole vielä mitään -- miten yhdestä parista syntynyt ihmissuku voi levitä yli maailman: esimerkiksi purjehtia Austraaliaan, jonka alkuasukkaat eivät vielä nytkään kykenisi semmoista matkaa tekemään? Itse asia, ilman tiedettäkin, todistaa, että kullakin maan-osalla on täytynyt olla omat... aboriginit... mitä se on... alkuasukkaat."

Mutta Jumalan palvelijan lujuudella ja varmuudella vastasi pastori Aamusto:

-- "Missä on raamatussa sanottu, että Jumala loi ainoastaan _yhden_ Adamin ja Eevan?"

Molemmat kuulijat oudostuivat, ikäänkuin hölmistyivät, eivätkä käsittäneet. Syntyi odotus ja äänettömyys.

Mutta pastori Aamusto oli _oikea_ Jumalan palvelija, joka oli tutkinutkin Hänen sanaansa eikä sitä vain julistanut. Hän oli mies, joka uskalsi Jumalansa kanssa vaikka temppelinharjalta alas astua. Rauhallisena selitti hän:

-- "Loiko Jumala ainoastaan _yhden_ Adamin, vai loiko Hän esimerkiksi kullekin rodulle tai maan-osalle oman Adaminsa, siitä ei raamattu puhu sanaakaan."

Hänen äänessänsä oli varmuutta. Hän uskalsi epäröimättä tunnustaa, että me ymmärrämme raamattuakin vasta puolittain. Koko hänen rauhallisesta olemuksestansa paistoi se vakaumus, että Jumalan työt ovat meille tutkimattomat ja että Hän ei kaadu ja häviä, vaikka ihmiset Häntä ja Hänen tointansa väärinkin ymmärtävät. Kuulijat aivan hämmästyivät hänen rohkeuttansa ja kumminkin tuntui se, mitä hän sanoi, sopivan täysin yhteen raamatun luomiskertomuksen kanssa, vieläpä olevan sen aivan luonnollinen selitys.

Heidän vielä oudostellessansa jatkoi Aamusto:

-- "Sanotaan tosin raamatussa: _'Yhden_ ihmisen kautta on synti maailmaan tullut', mutta sen ei tarvitse merkitä muuta kuin: Jokaisen Adamin kohtalo, -- jos ensimäisiä ihmispareja oli useampia -- on ollut sama, kuten kaikki maailmassa on yhtenäisten lakien ja kohtaloiden alaista."

Ja kääntyen Aatteelaan kysyi hän rauhallisena:

-- "Mutta miten Te selitätte tieteen kannalta? Kaikenhan pitäisi kehitys-opin mukaan olla kehittynyt yhdestä alkusolusta, protococcus-solusta. Jos nyt niitä soluja oli suuri määrä, kuten olisi luonnollista otaksua, eikö ihmisiä jo pitäisi olla aivan lukematon paljous?"

Kysymykset tulivat Aatteelalle odottamatta kuin pistot. Hän ei kyennyt antamaan tyydyttävää selitystä. Oolavi oli unohtanut Martvan ja kaiken muun ja imi sieluunsa kysymyksiä, joita hän ei kyennyt nyt äkkiä vastaamaan. Elämän syvyys avautui huumaavampana entistään. Ne vastaamatta jääneet kysymykset alkoivat hänen huomaamattansa itää epäilyn siemeninä. Pastori Aamusto jatkoi:

-- "On siis tieteenkin kannalta hyvin mahdollinen sekin otaksuma, että koko ihmiskunnalla oli yksi ainoa kanta-isä, mutta ei ole myös raamattua vastaan se selitys, että Jumala on luonut kullekin rodulle tai ihmisryhmälle oman Adaminsa, joiden kaikkien vaiheet suhteessa Jumalaan ovat olleet samat kuin raamatussa kuvatun."

Puhelu jatkui. Nuori pastori tunsi puhuvansa Jumalansa puolesta ja hän nautti siitä onnesta. Oolavi otti jo osaa keskusteluun, varovasti, tehden jonkun kysymyksen. Silloin tuli puheeksi kertomus vaimon luomisesta miehen kylkiluusta.

-- "Miten Te, pastori, sen -- anteeksi! -- tarun selitätte?" -- kysyi sen johdosta Aatteela.

Pastori Aamuston kasvot aivan kirkastuivat, kun sai taas todistaa uskonsa asiassa, johon koskemista moni muu pappi olisi peljännyt Jumalansa tähden. Kirkkaalla äänellä selitti hän:

-- "Minun mielestäni se ei ole mikään muu kuin runollinen kuvaus sukupuolisuuden synnystä ihmisessä, tai viittaus siitä tiestä, jota Jumala käytti sukupuolta luodessansa. Se on -- toistan vielä -- kuvaus ihmisen monistumisesta yksisukuisesta -- tai sekasukuisesta -- mieheksi ja vaimoksi. Se on kuvaus Jumalan käsissä ihmiseksi kehittyvään maantomuun ilmestyvästä naisen ja miehen sukupuolesta ja niiden erkanemisesta... Raamatun kertomus on siinä päivän selvä. Ensimäisessä luvussa sanotaan: 'Jumala loi heitä mieheksi ja vaimoksi', siis olennoksi, jossa olivat sukupuolet yhtyneet... Seuraavassa luvussa kuvataan runollisesti niiden erkaneminen eri olentoihin... Niissä ensimäisen luvun sanoissa on myös viittaus, joka voidaan selittää niin, että Adameja on useampia. Siinähän sanotaan: Hän loi _heitä_... puhutaan monikossa... Minä kysyn Teiltä, herra Aatteela: Mitä väärää ja tarua Te siinä näette?"

Aatteela mietti sanoja ja vastasi venyttävällä, epäröivällä äänellä:

-- "No miksi nyt kuvata nainen syntymään miehestä?"

-- "Anteeksi, että kiirehdin miltei keskeyttämään", -- tarttui nuori pappi hehkuvana, tehden lyhyen, kuivan kysymyksen: