Part 16

Silloin putosi heidän hartioiltansa kokonansa pois se arkailu ja kainostelu, joka oli heitä painanut ensin enemmän, sitten vähemmän siitä lähtien, kun tyttö lauloi kiikulla "Mirjan laulua" ja lemmenkukka alkoi nuppuunsa kehittyä. He olivat taas samat avomieliset läheiset ystävät, kuin olivat olleet koko ikänsä yhteisillä marja- ja kirkkomatkoilla, kiikuilla ja veneretkillä. Elämä helähti heidän eteensä kuutamosta kirkkaimmaksi päivänpaisteeksi. Sydän pulppusi iloa täynnä, suoni elämänhalua... Puhe otti taas sujuaksensa, kuten ennen sitä iltaa, jolloin "tyttö tuli kiikulta kotiin"... Ei ollut enää kanto sanan tiellä, ei kieli köyhä, mistä puhua.

Ilosta loistavin silmin ojensi Martva viimein kätensä Oolaville, jonka syleilystä oli irtaantunut, ja lausui, ääni ilonheleänä:

-- "Mennään, Oolavi, toisten joukkoon!... Ne kaipaavat ja... luulevat..."

Hän naurahti ja jätti sanomatta, mitä ne "luulevat".

Ja käsi kädessä, ilo ja onni mielessä ylinnä, poistuivat he pihlajan alta, jossa oli loppunut matka tytöstä morsiameksi...

2. Korkeudessa.

Luonnon ja hengen kauneus sirottelivat sekaisin kukkiansa... Hengen ja luonnon runous kutoivat yhteistä verkkoansa...

Yösydän oli jo ohi mennyt.

Yötär laski kuupurressansa aamumäkeänsä myöten päivän valo-valkamaa kohti... Jo nousi se valkamaranta veneen edessä aamuruskoisena, yö-ulapasta kohoten... Jo laski yöttären kirkas kuuvene sen valkaman valoon kelmenemään.

Mutta korkealla Litvan paratiisin päällä souteli nyt kaunis Unetar unien Jumala ruusun-värisessä veneessänsä... Ei ollut airoa veneessä, ei melaa sen perässä, vaan vei purtta purren siipi, joka nousi airon asemesta sen sivulla... Somasti solui kaunis vene... Sievästi ohjaili sitä Unetar... Hänellä oli kultainen vakka edessä, kauniissa kannattimessa riippumassa... Hänellä oli tähden valoa runovaippana hartioilla ja kuutamoa oli hänellä hameena... Hänen veneensä oli taivaan kaunis runohely ja hän itse oli veneensä korea koriste...

Yö kokoili jo hämäriänsä... Hengen ja luonnon runous kulkivat yhä käsi kädessä, luoden ihmis-elämää osaltansa... Unetar kylvi vakastansa kaunista kylvöä maahan. Väsyneisiin kylvi hän unta, nukkuneisiin kylvi hän unia... Siemen putosi sinne, toinen putosi tänne. Mikä putosi hyvään omaantuntoon, siitä kasvoi kaunis uni, vieden ihmisen unien ja unelmien ihanimpiin maailmoihin... Siellä eli henki kahleetonna... Se eli siellä aineetonna, kulki ruumiitta, eli enkelien elämää ja muodosteli näkyvän kohtalonsa näkymättömässä maailmassa, hengen ja runouden mailla...

Niin syntyi kaunis tarina... Niin muodosteli taru todellisuutta. Ja itse oli se taru ja todellisuus samalla.

Kun tienhaara jo oli edessä.

Hyvä ja paha laittelivat polkujansa. Ne asettelivat paulojansa poluille. Niiden veräjät avautuivat kaikkialla ja joka taholla...

Niiden eksyttävässä tienristeyksessä oli aina ihmishenki, kulki hän missä tahansa...

Taas hymisevät salaiset matkalle lähtölaulut. Kaunis Martva seisoi enkeli Gabrielin edessä taivaan nunnapukuun puettuna, kirkkaissa silmissä puhtaan neidon ihastus ja mieli kesäaamun armautena. Suurena puhui hänelle hänen saattajansa:

-- "Nyt lähde taaskin minun kerallani, niin näytän sinulle pienen vilahduksen elämän ikuisista ongelmista... Ne ongelmat ovat niitä loukkauskiviä, joihinka ihmis-henki kompastuu, jos se ei niitä osaa kiertää, välttää, tai jos ei tunne niiden olemusta..."

Suuri matka alkoi. Kaunis utupilvi kantoi kulkijoita hengen mailla. Enkelisiivin pysytteli suuri saattaja pilven varassa, kannattaen kaunista suojattiansa... Turvallisena antautui ihmishenki Martvassa hänen hoiviinsa... Luonnon runous haihtui hetkiseksi. Se suli hengen runouteen kuin kelmenevä kuu suuren päivän kirkkauteen... Aika hävisi, aistillinen haihtui... Jälelle jäi suuri ihmishengen ikuinen hämärän maa.

Jo olivat kulkijat hengen mailla. Tien kahden puolen liitelivät valkopilvet ja enkelit katselivat niistä kulkijoita... Ne katselivat ja veisasivat tervehdystänsä, soittaen sen säestykseksi... Ikiautuaina lauloivat ne Martvalle tervehdystänsä:

"Onnellinen matkas' olkoon ihmis-onnen syiden luo! Siellä sulle kirkastukoon päivänselväksi se vuo, joka ihmishengen kantaa onneen, sekä rauhan antaa sille, joka vuon sen suo häntä johtaa Luojan luo!

Vaan ne onnensyiden juonet vievät kaikkeinsyvimpään. Ongelmoiden salat suuret johdattavat eksymään ihmishengen, salanjuuriin liian syviin, liian suuriin, jos ne pyrkii katsomaan. Niihin näkee Luoja vaan.

Siksi elon ongelmoita uskon silmin katso vaan! Ällös tutkiskella koita järjelläsi milloinkaan syvyyksiä syvimpiä, niitä kaikkeinpyhimpiä, joista ihmis-onni saa ravintoa ammentaa.

Nyt ja ennen, sekä yhä juuret onnen-ongelmain ovat Isän tahto pyhä. Niihin uskoa on vain sulia lupa, selvää joskaan niistä et voi saada koskaan. Yksinkertaisuudessaan ne on selvät ainiaan."

Korkeuden mailla kulkijat saapuivat jo unohdettuun paratiisiin. Päivä paistoi siellä taivaan runona. Ihmistä odotti koti-onni, lintua metsän rauha ja tuulta ikuinen tyven. Suurena selitti enkeli suojatillensa:

-- "Näet, kuinka täällä puhkeaa ainainen _kotionni_. Se puhkeaa kuin kukka. Se odottaa poimijaksensa ihmistä, joka tyyten nääntyy onnenkaipuun janoon, kuin matkustaja kaikkein kuivimmassa, helteisessä erämaassa nääntyy veden puutteessa päivänpaisteen polttamana, kun ei tiedä, että käden ylettymän päässä odottaa raikas, vesirikas lähde, ja lähteen reunalla lippi, jolla voi mielin-määrin ammentaa lähteen vesiantimia..."

Jo lähde lorahtikin ihmishengelle... Jo lähteen pohjalta kuului kaunis, salainen soitto... Siellä soi koti-onnen kannel. Se soi puhtaan neidon polven päällä ja sen sormien soittamana... Martva tajusi sen soiton... Ihmishenki, joka oli hänessä, ei siis ollut vielä sitä lähdettä unohtanut. Enkeli jatkoi puhettansa:

-- "Viime matkalla sait kuulla suuren lemmenkäskyn, Luojan käskyistä ensimäisen. Sen on Jumala luomisessa terottanut ihmiselle terävämmin, kuin omantunnonlain, josta Hän _sanoin_ vasta Sinailla puhui. Luomisessa Hän painosti sanoin ainoastaan lemmen käskyn... Miksi Hän niin teki, se jääpi Hänen salaisuudeksensa..."

Hän vaikeni. Martva lausui hänelle hiljaa:

-- "Enhän sitä koskaan kyselekään... Minä tiedän nyt sen käskyn ja siinä on kyllä minulle... Ja oikeastaan tiedän enemmänkin; Minä tiedän miten ihmeen armas ja puhdas on sekin Luojan käsky... Sen täyttäminen on minulle suurin mainen onni..."

Ihmishenki laati siten hyvän runoa. Ja itse oli se sinä runona. Pahan laulu ei saanut vielä säveltänsä hänen poveensa kiinni. Viisaana selitti enkeli ihmisonnen ongelmaa, puhuen:

-- "Tältä elämäsi kohdalta alkaa uusi polku. Se johtaa lapsuutesi jo tyttö-aikasi unelmista morsiamen kukkaista tietä myöten sinne, jossa _koti_ odottaa satamana. Siellä odottavat kodin aarteet: Niinä aarteina on äidin-onni ja se suuri osa, jonka Jumala on suonut vaimolle, kun Hän sääsi, että miehen on vaimonsa tähden erottava yksinpä isästään ja äidistänsäkin... Niin suurta uhria ei ole kenellekään muulle kuolevalle säädetty... Niin korkealle on Jumala korottanut vaimon..."

Mutta koti-onnen kukkamailla hiipivät jo pahan voimat. Salama sävähti. Perkele otti taas oman muotonsa ja lausui ylpeänä enkelille:

-- "Se on totta, että Hän lupasi sen suuren osan vaimolle Aadamin suulla... Mutta kohta oli Hän taas pakotettu tunnustamaan minun voimani ja kiroamaan vaimon miehen _vallittavaksi_, samaten kuin Hänen täytyi kirota maakin, _omien kättensä työ_ orjantappuroita kasvamaan... Hän säätää, mutta minä kumoelen... Sinä aijot tytölle valmistaa paratiisin elämässä, mutta tulee aika, jolloin Herrasi on sen hänelle ohdakkeiseksi kiroava..."

Hyvän ja pahan miekat varustautuivat iskemään yhteen tulisina, terävinä... Ne varustautuivat iskemään ihmissydämessä. Ylevänä vastasi Gabriel Perkeleelle:

-- "Jumalan työt kulkevat radoillansa... Sinä itse olet tekosi johdosta pakotettu kirotussa maassa kirottuna matamaan."

* * * * *

Kulkijat kulkivat edelleen onnenlähdettä kohti. Kahden puolen tietä olivat morsiamen unelmien ihmeseudut, ne seudut joissa morsian vaeltaa unelmissansa, nähden ne aina semmoisena kuin on vaeltajan oma sielu...

He laskeutuivat vaaran jyrkännettä myöten ikuisen laakson rauhaan... Vaaran alla koreili lampi laakson koruna, alli lauleli lammen runona... Rantaa koristi kaunis runolehto, koristi sitä kuin kukkalaite... Lehdossa sitoivat morsiusneidot seppelettä... Kevät kylvi kukkiansa, kesä laitteli heilimä-ajan runoa, laitteli sitä lemmenrunoksi... Lintu istui äänetönnä, kuin olisi kieli lauluihin väsynyt, siipi uupunut lentäessä... Unena häilyi ilma, unelmana päivänpaiste ja kaikki oli outoa, pyhää, kummaa ja puhdasta, kuten Tuonen elottomilla mailla, missä on lakannut ihmishimo ja kuolleet odottavat metsiköissä, Luojan luoksi ikävöiden, unohtaen Hänen vuoksensa omaisetkin, jotka jäivät haudan reunalle itkemään omaisen pois menoa...

Siellä oli onni ja rauha kaiken ylinnä. Siellä ei tuntenut janoa ihmishenki... Ihmeissään lausui Martva saattajallensa:

-- "Täällä on kaikki outoa ja ihmeellistä... Lehto on täynnä hellyyttä ja puhtautta... Tuuli on varmaan nukahtanut, tai on muuanne matkustanut...".

Mutta vaaran alla oli tiehaara. Tie, joka erosi siitä oikealle, kulki puhtaan runolehdon läpi... Ja siinä lehdossa oli ikuinen siimes, siinä oli rauha ja siinä oli puhtaus... Se lehto oli tulvillansa kaipausta... se oli täynnä ikävää ja odotusta ja jaloa murhemieltä... Se murhemieli nousi valkokukkien tuoksuntana ja se täytti koko kauniin lehdon... Ei soinut siellä soitto, ei helähtänyt siellä ilolaulu... Lintu lauloi siellä armaallensa kaihoisinta virttä, surren sen kanssa jaloa elämän surua... Käki istui siellä koivun latvassa äänettömänä, kaipaillen sekin... Se kaipasi ihaninta onnenkukkaa: jalointa suurta äidin nautintoa, jonka oli kadottanut silloin, kun oli luovuttanut pesä-onnen vieraalle emolle, sekä lennähtänyt tiehaarasta vasemmalle, missä jalon äiti-onnen asemasta odottaa alhainen lempi... Erehdystänsä surren istui nyt käki, lintukunnan kepeämielinen portto, ainoana ajanvietteenä se mielipaha ja katumus, joka seuraa aina sitä, joka on vaihtanut elämän korkeimmat ja jaloimmat hetken halpaan nautintoon, ja on pettymyksensä liian myöhään havainnut...

Oli ihmishengen ensimäinen valinta-aika... Oli se tiehaara, jossa paha tarjoutuu kauneimpana: Lemmenrunot pukuinansa:

Vasemmalle erosi toinen tie. Se vei aistipunalehtoon. Se vei kuuluun Harhasaareen... Sen portti narahti lemmen runona... Se lehto hohti punaväreissänsä... Kaikki oli siellä puettu hää-illan hienoon iltaruskoon... Kaikki oli kääritty herkulliseen värisointuun... Pehmeä, lämmin valo valui kaiken yli. Iloisimmat laulut helskyivät... Puiden siimeksestä vuoti hellin huilun ääni soinnuksi laulun sekaan... Siihen laulu- ja soittomereen laskeutui hiljaa puiden joka oksan päästä, lintujen ihana laulusade. Jokainen tirskahdus tipahti laulajan suusta hellään aistipunapaloon, putosi siihen, kuin kallis helmi punaiselle sametille...

Se saari oli lemmensumujen saari. Sen siimeksissä käveli lempijöiden joukko punaisissa pukimissa, lymyillen kukkaisimpiin pensastoihin... Lämpö uhkui outona ja huumaavana... Se lämpö oli marjankypsymiskuumetta... Se oli lemmen lämpöä... Nurmen ruoho oli hellää, hivelevää pehmeyttä... Se tarjosi hipiälle herkullisinta hivelyä... Kaikki suli hienouteen, hohteeseen, soittoon, lauluun, värisointuun, lempeen... Kaikki nautti, väsyi, levähti hetken, nautti taas... Ne levähtivät kauneissa keinuissa kauniin Hurmanlähteen luona... Lähteestä pulppusi viini iloisina, helskyen niin kuin soiva kannel... Pienet enkelit kantoivat viinin vaahtoa janoisille... Ne janoiset joivat siitä uutta voimaa, nautinnoihin, joivat sitä kauneissa keinuissa keinuen... Viinin vaahtoa tarjoillessansa lauloivat enkelilapset lemmen huilun säestyksellä:

"Juo viiniä lähteen lapsonen maan! On taivahan tähteen huolista maan tie liiaksi pitkä ja mahdoton myös. Sen vuoksipa turha on työs, jos lähdet nyt, sä väsynyt, niin kaukaa onnen hakuun. Sä täällä jo pääset sen makuun, saat juoda sen pohjaankin asti, ja nauttia armaimmasti, kun suonissa viini juoksee ja kiini saat siepata suutelon hennon. Ken alkaisi turhan lennon taivahan tähteen, kun luona tän lähteen on tarjolla onnen huuli ja autuutta huokuvi tuuli? Lyhyt on toki ihmisen ikä ja pitkä on polku se, mikä vie tähteen. Luo lähteen vain ehtivi ihminen käydä. Siis täällä sä maljasi täytä ja pohjaan juo, niin onnen luo oot ehtinyt aikanansa."

Pahan voima kukki koreimmillansa... Sen sävel soi suloisimmillansa... Mutta ei tajunnut sitä vielä neidon sielu... Se oli liika puhdas punavalolle. Katseillansa kysyi hän sen selitystä saattajaltansa ja rauhallisena selitti enkeli hänelle:

-- "Tässä erkanevat hyvän ja pahan tiet. Oikealle lähtee hyvän ja puhtauden tie. Sen tien varrella ovat kaikki maisemat täynnä ihmishengen jalointa kaipausta, ikävää, jopa tuskaakin, joka polttaa ihmisestä pois alhaisuuden ja pahan ja jalostaa sen hengen suureksi, korkeaksi ja yleväksi, joka pyrkii aina Luojan luo... Mutta vasemmalla ovat pahan maat, kuulu Harhasaari. Siellä saat sinä hetken herkullisen hedelmän syödäksesi. Mutta syötyäsi tunnet olevasi petetty, kuten Eeva, joka uskoi käärmettä. Sinä olet nytkin vapaa. Hän ainoastaan _varottaa_ sinua. Kuten Hän varotti Eevaa: 'Älä syö', niin varottaa Hän nyt sinua lausuen; 'karta pahan tietä, sillä siellä odottaa kuolema'!"

Hyvän ja pahan laulut alkoivat soida neidon povessa miltei jo tajuttavina... Elämä teki siten suurta työtänsä. Se kasvatti jaloa hedelmäänsä: ihmishenkeä, kasvatti yhtä toisen kustannuksella: jalosti yhden, antoi toisen työn huonona mädätä... Ylevänä lopetti Gabriel:

-- "Siis päätä tässä kumpaa tietä tahdot käydä! Oikealla odottaa elämä ja ihmishengen onni... Vasemmalla odottaa kuolema hetken onneen kätkettynä. Ja sekin täytyy sinun siellä omin käsin liasta ottaa... Valitse siis hyvä, taikka paha!"

Yhä viettelevämpänä soi pahan lemmensoitto... Sen laulu oli lumousta... Suuri tiehaara odotti... Mutta rauhallisena selitti Martva:

-- "Miksi minä valitseisin pahan, jota en edes tunne?... En tiedä mitä on paha, kun olen elämässä aamusta iltaan nähnyt pelkkää hyvää... Miksi valitseisin pahan, kun kerran olen hyvään tyytyväinen?... Minun mielestäni on hyvä kaikkein paras elämässä. Se on parempi kauniin käen kukuntaakin, kauniimpi kevään kukkaa, pääskynpoikaa ja mieluisampi vanhaa Mirriäkin, joka helmassani nukkuessaan hyrrää... Suo minun siksi sinun kerallasi nyt käydä oikealle, hyvän tielle!"

Hyvän kukkaset iloitsivat. Jalona lausui Gabriel:

-- "Nyt kiitos Sinulle, Isä maan ja taivaan!... Sinä olet taas osottanut, että Eevan synti ei kaada Sinun valtakuntaasi. Sinä olet osottanut, että ihmishenki ei voi unohtaa paratiisiansa, vaan pyrkii sinne takaisin tuskienkin tietä käyden... Mutta tule, Martva, kerallani puhtaiden morsius-unelmien maille!"

* * * * *

Lemmen runous helskyi taas hengen runouden säveleen seassa. Kulkijat tulivat Lemmenvirran rantaan. Siinä antoi enkeli merkin. Oitis ilmestyi kaunis pursi. Purtta osottaen kehoitti enkeli suojattiansa:

-- "Astu veneeseen! Sinä olet valinnut hyvän osan, kuten Maria muinoin Jeesukselta..."

Martva astui veneeseen asettuen teljolle... Gabriel ohjaa kulkua, viitaten kädellänsä virralle, mihin on venettä vietävä... Vesi on vaaleaa, virta soluu aallotonna... Rantalehdossa ovat puut puhtaanpunaisia, latva latvan tasalla... Punavuorena kohoaa niiden peittämä rantavaara... Rannoilla pesivät valkeat linnut, toiset uivat laulellen joella... Ranta kasvaa kortteikkoa, ei harvaa, ei tiheää, vaan semmoista, joka sopii rannan kauneudeksi... Korte on itse kauneutta, päässä valkoperho kukkaisena... Virta ei tee värettä, ei tuuli aaltoa nosta... Keskijoki on punaisilla rakkaudenkukilla harvakseensa siroteltu.

-- "Täällä on niin ihanaa!" -- kuiskasi Martva silloin hiljaa. Gabriel hymyili ylevänä, rauhallisena ja johti purtta aina edelleen.

Vene solui säveleenä... Se viilsi vettä äänetönnä, airot siipinä sivulla... Ei ottanut airo veteen... Koholla kulkivat ne kuin peljäten kastuvansa... Rantalehdossa lauloivat valkeat linnut... Ne lauloivat onnea häihinsä soutajalle... Pilvi punoitti, päivä paistoi pilven raosta... Takana olivat lapsuuden muistot, edessä lemmen unelmat... häärunous... morsiamen iki-onni... Tahraa ei näkynyt missään... Sielu oli puhtaampi kuin valkolintusen väri punaisessa rantalehdossa...

Metsä alkoi vaalentua... Vene solui niinkuin ennen, valkoista jokea myöten... Jo olivat rannat lemmen lehtoloina... Metsävaara kohosi kuin valkokukkanen joen tyynestä vedestä... Joka puu oli valkeatakin valkeampi... Joka puussa istuivat pienet punaiset linnut...

Airot levällä solui yhä Martvan vene... Hän odotti häitä unissansa... Jo oli hän morsiamena, istuen veneessä, Oolavi Jumalan, vene Oolavin varassa. Puhdas oli hänellä puku, puhtaammat pukua unelmat...

Jo kuuluivat hääkellot, jo oli virta valkeilla lemmenkukilla kylvettynä... Oolavi taittoi niistä hänelle paraimmat, kuin muinoin vesikukan Litvan joesta, kun hän lauloi "Litvan laulua"...

Vaan ei pysähdy vene, jossa on puhdas tyttö vihille menossa, puhdas sulho sulhaisena... Martvalle avautuivat jo ihmishengen ihanat runot: Koti odotti kukkaisissa... Häähuone oli täynnä onnea ja iloa... Sävel soi niin kovin somasti, viulu puheli, mitä vain parasta taisi... Vene liukuu virran varassa... Virran vesi on muuttunut punertavaksi... Kuin morsian katselee siitä kuvaistansa lumivalkea lehtovaara... Lintu vaikenee, korte seisoo hartautena ja valkeat lemmenkukat paistavat punertavalla virran kalvolla.

Martvan vene liitelee punertavaa vettä myöten... Jo avautuivat hääilojen takaiset runot... Jo vilahti ijäinen onni ja puhtaus... Virta leveni, metsässä soi armas sävel ja taivaalla hohti kuutamonvärinen pilvi.

Jo saapui vene onnenrantaan... Virran levenemässä oli kaunis onnen saari... Vene laski sitä kohti... Kaikki on siellä puhtautta, kaikki korkeinta runoutta... Metsä on valkopuvussa, puut täynnä perhosia... Oksa ei liiku, ei lintu laula... Se istuu vain ilman ollaksensa...

Rannalla istuvat enkelit valkokallion kielekkeellä, kädessänsä runomaljat, joista pappi kirkossa puhui... Kauneina palavat runotulet, hienoina nousevat niiden savut... Enkelit laulavat onnestansa uneksivalle morsiamelle tervetuloa.

Martva näkee edelleen unta onnestansa... Vene nousee airosiipiensä varassa lemmensaaren lumivalkealle rantahietikolle... Oolavi nostaa hänet kuin lapsen maalle... Kukkaista tietä kulkevat he häiden takaisessa elämässä... Ei sorahda soraääni, ei huoli ole taivaalla pilvenä sitä pimittämässä... Lempi jatkuu yhtenä puhtaana runona... Enkelit laulavat ainaista tervetuloansa.

Jo saapuu Martva morsius-unelmain ikävöidyille perille... Siellä odottavat häntä kukkakiikut... Koti on saaren perällä, kiikku kodin pihamaalla... Rauha on lehdossa, onnenperho joka oksanpäässä ja elämä on oloa Oolavin sylissä... hänen veneensä varassa... hänen turvissansa, hänen kiikuteltavanansa.

Hän tulee jo kotiinsa... Runotulena palaa siellä rakkaus... Huoneessa on alttari vuoteen asemasta. Runomaljassa alttarilla palaa ikuinen puhdas lemmentuli, palaa vielä kuin ihmishengen suuri puhdas runous... Se palaa, nousten hienona savuna kohti taivaan kaunista sineä... Se nousee sinne, koska siinä ei ole vielä muuta kuin sitä, mitä on hänessä ja Oolavissa jumalallista...

Lummekukat kukkivat kauneina... Koti on täynnä jumalallista aviorunoa... Oolavi istuttaa hänet kukkakiikkuun... Silmä puhelee silmän kanssa, kaikki muu vaikenee... Korkeuteen ilmestyy parvi pikku enkeleitä, vihreät lehvät käsissä... Keinu heilahtaa ja enkelit laulavat pilvestä hänelle:

"Tervetuloa, puhdas tyttö, lemmen kukkakiikkuun! Runona, lauluna elämäsi armainen kodissasi helskyköön! Lemmen kiikun heilahdusta olkoot kaikki päiväsi! Iltasi, aamusi lemmentähti valaiskoon! Lemmenkukan tuoksua olkoot kaikki yösi sun!"

* * * * *

Lehdon siimeksessä oli kaunis koti. Se oli Josefin ja Marian maja. Se peittyi kukkiin, köynnökseen ja öljypuun kauniiseen varjoon, lymyytyen niihin runollisena, kuin pieni linnun pesä, tai kuin nuori, puhdas neito, joka istuu yksinänsä puiden peitossa, johon on paennut maailman kateista silmäystä, saadakseen rauhassa antaa sulaa kauneutensa soinnuksi kesäisen illan suloon, kuin kaiun kankaan kauneuteen.

Koti-onni kukki... Luontokin laati kodin suurta ja jaloa runoa: Pääskynen rakensi pesäänsä, rastas huolehti poikueestansa... Keskellä kodin pyhättöä oli kaunis kotiliesi alttarina ja sillä valkoinen malja, jossa paloi ainainen tuli puhtaan vaimon vaalimana. Sitä osottaen selitti enkeli saatettavallensa:

-- "Tuo tuli tuolla on suurta kodin runoutta: Se on _rakkautta_, joka on polttanut pois jo lemmenkin, Luojan luontoruoskan, jonka Hän sääsi vaimoon lausuessaan hänelle: 'Miehesi puoleen pitää sinun halusi oleman'!... Niin riisti Hän häneltä suuren vapauden siinä asiassa. Hän riisti sen rangaistukseksi Eevan rikoksesta... Mutta sinä, Martva, olet siitä ruoskasta vapaa, sillä Eevan siemen on sinun sielussasi musertanut käärmeen pään, pahan vallan ja puhdistanut sinut, vapauttaen ruoskasta, jonka Eevan rikos tuotti kaikille hänen jälkeläisillensä... Sinä olet taas korkea ihmishenki..."

"Sinä saat taas nähdä onnen ongelmoita, saat nähdä koti-onnen alkusyyt... Niin yksinkertaiset sekä selvät ovat ne sille, joka ei Isää vastaan tahdo napista, eikä tyytymättömänä Hänen luotansa lähde, luullen muiden luona suuremman onnen häntä odottavan... Mutta jos ken ei siihen selvyyteen tyydy, vaan enempää odottaen ryhtyy Hänen viisaita tekojansa syvemmä tutkimaan, hän itse niihin sotkeutuu. Sillä muista, Martva, että selvyyden alla alkaa hämäryys, kuin veden pinnan alla hämy, joka lisääntyy syvemmälle tunkiessa, soaisten sen, joka valon etsintään on lähtenyt syvyydestä, vaikka pinnalla oli valon itseselkeys... Nyt katso: Marian koti-onnen juuret ovat niin itseselvät kuin kirkas päivä: Hän oli koti-onnen perustanut rakkauteen, eikä lempeen... Hän uhrasi Jumalalle ja kotiliedessänsä paloi yöt päivät kaunis hengenrunous, ei lihan himotuli, joka sammuu, kun päivän valo siihen hieman sattuu... Siksi antoi Luoja hänelle suuren palkan: rakkauden töistä nousi koti-onni ja hyvä omatunto, rauha, autuus, kuin savu uhritulen palannasta... Niin puhkee töistä, _elämästä_, onni tai rangaistus... Hän on sen säätänyt... Ja Hän on viisas..."

Kodin runo jatkui. Se loi ihmishenkeä sekin, sääsi ihmiskohtaloa. Ajatuksissaan lausui Martva:

-- "Minä tiedän ettei Hän jätä hyvää palkkiotta. Sen on jo isä minulle opettanut... Mutta siinä, josta nyt puhuit, on minulle outoa ja kummaa. En tiedä, mikä on se toinen tuli, himontuli, josta puhut... Tai minä tiedän sen nimen, mutta en tunne tulta..."

Pahan kukasta puhkesi väritön lehti. Ihminen tiesi jo sen lehden nimen. Gabriel jatkoi:

-- "Näät täällä kodin. Uutimien takaa, kun aika tulee, täytyy sinun nähdä se, jota et vielä tunne... Muista silloin: Kaksi alttaria on edessäsi. Luoja sinun sallii valita kotilieden alttariksi tämän alttarin, tai tuonkin toisen, vuoteen... Valitse oikein!..."

-- "Mutta miten tiedän valita oikein?" -- keskeytti Martva avoimin katsein, mutta ihmeissänsä. Hänelle siihen lausui Gabriel: