Part 15

Martvan vielä lapsekas henki ei jaksanut sitä käsittää. Kun hän oli selityksen juuri saamaisillansa, hävisikin se, repesi salamannopeana merenseläksi, jota hänen ajatuksensa ei ylettynyt käsittämään, hämärtyi ja hävisi. Jälelle jäi ainoastaan tarun ydin: kaipuu, puhtaan ja jalon ikävöiminen. Hän luuli, että Oolavi käsitti sen kaiken, ja yhä korkeammalle nousi tämä sen johdosta Martvan silmissä miehenä.

Ja kumminkin oli ikuinen elämän ongelma Oolavillekin ainoastansa kajastus, ihmishengen syntyperäinen aavistus. Molemmat he seisoivat suuren pulman edessä. Martva mietti kuin lapsi, joka arvoitusta arvailee. Mutta molemmista tuntui kuin olisi sen ongelman ratkaisu heidän yhteinen tehtävänsä. Se tuntui heille yhteistä olevan, kuten kaikki muukin elämässä.

Hetken ääneti seistyänsä, Martva vavahti kuin olisi vilun väre kulkenut hänen hennon ruumiinsa läpi. Hän säpsähti jotain näkymätöntä.

-- "Mennään, Oolavi!" -- pyysi hän nopeasti ja poistui Oolavin mukana. Arkana katsahti hän taaksensa. Hän luuli siellä jonkun aaveen hiiviskelevän puiden tummassa varjossa.

Tupa oli tuoksua tulvillansa, kun Martva palasi Oolavin keralla. Päre paloi kirkkaana, pyhänä tulena aivan. Sen valossa hohtivat puhtaat seinät ja valkeat, puhtaan hongan väriset lattiapalkit, tavallista valkeampina, kun ei silmä ollut vielä tottunut pärevaloon. Kukat tuoksusivat katajan havun seassa. Väki piti iloa. Mieli oli juhlamieltä ja hilpeyttä.

-- "Onnea!" -- hoettiin Martvalle.

-- "Päivänpaisteisia polkuja!" -- toivottivat vanhat miehet.

-- "Kuunvaloa, kesää ja pitkää ikää!"-- toivotettiin toisaalta. Kaikki äänet olivat ystävän ääniä. Jokainen sana oli rehellinen, jokainen toivotus vilpitön. Kaikkialla paistoi pärevalon kirkkauden tavalla rehellisestä sydämestä lähtenyt:

-- "Onnea Martvalle!"

Ja Martva oli onnellinen. Hän säteili ihmis-onnena, suloisuutena ja puhtautena. Tulevaisuus avautui kirkkaana kuunvalona, eletty elämä jäi taakse käkien kukuntana. Isän suuret rikkaudet ympäröitsivät häntä ja koti huokui hurskautta ja rakkautta. Hän ei tiennyt mitä oli huoli, ei tuntenut vihaa, ja pahe ja väärä olivat hänelle tuiki-tietämättömiä. Hän oli kukkaansa puhjennut kauneus, jota elämä hellitteli morsiamenansa, puhtaus, jota enkelit vartioivat.

Mutta morsianta odottavat tuntemattomat huolet, tai onnet, tai molemmat, ja Martva seisoi sinä morsiamena elämän kirkkaat kihlat käsissä, tietämättä huoliko häntä odotti vai ilo.

Ja sitten pyöri piiri ja laulu helskyi ja parit pyörivät. Koko Ranniston talon tulevaisuus ja nykyisyys oli pärevalon kirkkautta, joka valaisi eloajan runoutta.

Vieraat olivat jo poistuneet, päre sammunut. Sen hiilessä ritisi vielä heikko tulituike. Vanha Rannisto nukkui rauhallisena, varmana, että enkeli vartioi hänen taloansa.

Martva istui taas yksin pehmeään sohvaan vaipuneena, Oolavin kukat edessänsä. Elämä oli hänestä niin kaunista, ettei hän olisi raaskinut siitä erota, yöksikään, kuten lapsi ei malta uudelta lelultansa maata mennä. Hän aivan keinui onnen helinän sävel-aalloissa, unohti itsensä ja kaiken.

Mutta yö kului syvemmälle ja kun katse koski Oolavin kukkiin, värähti mieli. Hän alkoi muistella Oolavia ja huomasi taas, että hän olikin jo mies. Hän laski:

-- "Hän oli ennen kokonaan toinen... Kun esimerkiksi siellä ja siellä olimme, niin hän oli aivan kuin poika..."

Hän istui ajatuksissansa ja muisteli edelleen ja laski:

-- "Vielä silloinkin, kun olimme viimeksi kiikulla, hän oli aivan toisenlainen: ihan kuin semmoinen vaan... ei ollenkaan niin ajattelevan näköinen ja vakava."

Hän oudostui aivan muutosta, ihmetteli mistä se oli johtunut ja jatkoi:

-- "Nyt hän jo kumartaakin ihan toisella tavalla... ja puhuu niin vakavasti ja omituisesti..."

Hän mietti ja vertaili nykyistä Oolavia entiseen, löysi yhä uusia miehen piirteitä ja lopuksi huudahti hämmästyneenä:

-- "Hyvä isä, että minä en ole sitä ennen huomannut!"

Ja sitä mukaa kohosi Oolavi hänen silmissänsä. Hän kohosi mieheksi, jonka edessä Martva tunsi täytyvänsä ajatella jokaista sanaansa, jokaista liikettänsä. Hän muisteli nyt ensi kertaa seurusteluansa hänen kanssansa, etsi, eikö hän ehkä ollut käyttäytynyt rumasti: niinkuin nainen ei saa käyttäytyä miehen edessä. Hän muisteli äskeistä kohtausta puuholvissa, ajatteli miten hän oli seissyt ja mietti olikohan se oikein, mitä hän oli puhunut.

Siitä johtuivat hänen ajatuksensa "Litvan laulun" taruun ja siihen, mitä Oolavi oli siitä sanonut. Joku kaunis kaipuu täytti silloin mielen. Hän koetti miettiä tarua ja selittää sitä. Hän etsi Oolavin selityksen ajatusta, mutta ei jaksanut sitä löytää; käsitti sen, eikä käsittänyt. Ajatukset hajosivat ja väsyivät. Sielun eteen levisi joku hämäryys, jota ei ajatus jaksanut selittää. Raukeana irroitti hän valkean ruusun kukkakimpusta, katseli sitä miettivänä, ja taas kiintyivät ajatukset Oolaviin, mutta väsyneinä, kuin kauniiseen uneen nukkumaisillansa ollen.

Mutta ikäänkuin joku pahan enne olisi lennellyt huoneessa, tunsi hän taas olevansa levoton. Hän oudosteli mistä se johtui. Huonekalut näyttivät vähän toisilta kuin tavallisesti: ne näyttivät salaperäisiltä ja äänettömiltä. Martva aivan hätäytyi ja hengitti hätäisenä.

Ikäänkuin rauhottuakseen otti hän Harhaman kirjan ja aikoi avata sen ja ryhtyä lukemaan. Jo tarttui käsi kansilehteen avataksensa sen. Mutta samassa säpsähti Martva uudestaan, hätäytyi entistä enemmän, eikä uskaltanut avata kirjaa. Hän pelkäsi sitä nyt kuin olisi se ollut huone, jossa on kerrottu tonttuja asuvan, eikä sentähden uskalla sen ovea avata, vaikka olisi huoneeseen asiaa. Vaaran edellä heräävä vaisto varotti häntä Jumalan äänenä. Hän oli taas kuin ennen aikojansa pesästä lentoon lähtenyt linnunpoikanen, joka hätäytyy, huomattuansa siipensä heikkouden. Arat ajatukset tarttuivat joskus "Litvan laulun" taruun kuin oksalle hätäytyneenä istahtava lintunen. Väliin kiintyivät ne taas Oolaviin. Suurten elämänkysymysten salaperäisyys alkoi häntä kietoa. Hän mietti niitä kauvan, kunnes väsymys toi rauhan.

Rauhattomana nousi hän ylös, pani kirjan paikoillensa ja ajatteli:

-- "Kun Oolavi tulee, niin sitten yhdessä alamme. Minähän jo lupasinkin hänelle lukea."

Hänestä tuntui taas turvalliselta, kun oli Oolavi. Hänen kanssansa hän uskaltaisi mennä kummitushuoneesen ja vaikka minne, sillä Oolavi oli hänestä taas miehekäs ja luotettava ja jalo.

Hän luki rukouksensa, rauhottui siitä ja uinui uuden ikävuotensa ensi yön valoisiin uniin.

Samana aikana istui Oolavi kotonansa yksin. Hänen ajatuksensa olivat kiintyneet samoihin asioihin kuin Martvan ajatukset. Hän ajatteli Martvaa, oudosteli, että tämä nyt näytti toiselta kuin ennen. Hän muisteli Martvan jokaista sen-iltaista liikettä ja naurahdusta ja kaikkea. Hän huomasi, että Martva ei enää ollut lapsi, ei tyttönen. Jokaisessa liikkeessä oli jo naisen suloa ja arvokkaisuutta...

-- "Tai on hän sillä rajalla... Hän on vielä osaksi lapsi", -- tutki hän itseksensä.

Sitten muisteli hän Martvan puhetta "Litvan laulun" tarusta. Sekin osotti Oolaville, että Martva oli jo nainen, joka ajattelee elämänkysymystä. Viimein tuli hänelle mieleen huoli hänen elämästänsä. Ensikertaa elämässänsä ajatteli hän:

-- "Mitenkä nyt Martva nukkuu? Onkohan turvassa..."

Hän tunsi jo olevansa velvollinen hänestä huolehtimaan. Pieni mielenpainostus ja ikävä täytti hänen mielensä. Hän kaipasi Martvaa, muisteli minkälaisena tämä oli seisonut puun alla puhuessansa hänelle "Litvan laulusta". Ajatukset hajosivat. Hän tuli vakavaksi.

Ja "Litvan laulun" johdosta johtui hän lopuksi ajattelemaan elämänkysymystä yleensä. Se ei ollut uusi ajatus. Hän oli paljon lukenut ja tutkinut. Synnynnäinen nero oli hänelle avannut kirjoista niiden ajatuksien ytimen ja monesti oli hän elämän-ongelmaa ajatellut, vaikka vielä tosin nuorukaisen kepein mielin. Nyt se ongelma avautui hänelle tavallista suurempana ja syvällisempänä. Hän istui kauvan, ajatukset kiintyneinä siihen kysymykseen, joka kirkastuessansakin himmeni.

Hän ajatteli ja sotkeutui ajatuksiinsa. Hän alkoi miettiä arkipäiväisiä asioitansa, viikon töitä ja Hallanselän kuivausta, elämänsä suurtyötä, isänmaansa suurta kulturitehtävää, jonka hän oli päättänyt suorittaa, mutta aina vain hajosivat ajatukset. Ne lensivät Hallanselästä Martvaan, tämän uniin ja olemukseen, siitä "Litvan lauluun", elämän suurkysymyksiin ja taas uudestaan Martvaan. Ne eivät olleet enää ainoastaan sen-iltaisia ajatuksia. Ne olivat jo useana iltana häntä myöhään yöhön valveilla istuttaneet, vaikka ne nyt tänä iltana olivat tavallista voimakkaampia.

Viimein unohtui Hallanselkä ja arkiasiat kokonaan. Hän eli yksinomaan lemmen ja elämänkysymyksien mailla, sotkeutuen niiden hämäriin entistä syvemmälle. Itäinen taivaan ranta vaaleni jo aamuheleydeksi, kun hän painui lyhyt-aikaiseen uneensa.

* * * * *

Litvan kirkkopihalla hymyili koivu syyskesän tulolle, harsona kaartansa joka päivä alentavan päivän kirkas valovaippa. Pihlaja koreili siellä täällä koivujen lomissa, ruskeana raakaleista. Kastikainen seisoi kallellapäin, sekin jotakin surren ja kaivaten. Kaikki oli hiljaa. Kaikki pelkäsivät herättää surullisessa päivänpaisteessa nukkuvaa tuulenhenkeä. Ainoastaan sininen kissankellokukka soitteli äänetöntä säveltä pois aikovalle kesälle. Se soitteli surullisena, kellonkupu kallellansa.

Kirkossa vihittiin nuorta paria. Lumivalkeassa puvussa seisoi morsian alttarin edessä sulhonsa rinnalla. Hänestä oli elämä täynnä onnea, kirkko tulvillansa pienten urkujen ääntä. Hän nautti elämänsä suurimmasta onnesta: onnesta saada avautua kukkanupusta äidin jaloille tehtäville, ihmis-elämän jalolle luonnontyölle, joka korkein ruumiillinen onni on mieheltä ijäksi riistetty ja jätetty yksin naisen osaksi. Siitä onnesta vaistomaisesti nauttiessansa unohti morsian sen tienkin, jota myöten on sinne kuljettava elämän likojen kautta, poiketen eläinmaailman poluille, joilla ei koskaan kulje se henki, joka on jo täysin Jumalan henki.

Morsiustyttönä seisoi myös Martva, Oolavi parina. Eikä hääväki tiennyt kummasta enemmän nauttia: morsiamen onnestako, vaiko Martvan sulosta, Litvan ylpeyden kauneudesta. Lumivalkeaan pukuun puettuna seisoi hän taas alttarin edessä, kuten ripille päästessänsä, mutta ei enää ainoastaan tyttönä, vaan puhtaimpana naisena, jalona nuppuna, joka tajuttomana odotti elämänsä suurta onnea.

Nuori pastori Aamusto toimitti vihkimisen. Hän puhui hehkuvan, puhtaan sydämensä koko lämmöllä avioliiton jumalallisesta runoudesta. Hänen puheensa oli avomielistä, kuten puhtaan apostolin ja hurskaan munkin puhe. Hän selitti:

-- "Avioliiton, ollakseen oikea, täytyy olla perustettu ihmishengen suurelle runoudelle: sille tunnustukselle, että ihminen on Jumalasta ja sen kautta korkeampi kaikkea muuta."

Martva tajusi papin puheet syvällisemmin kuin ennen. Mutta hän tajusi ne, kuten viaton tyttö kauniin runon, josta hän löytää ainoastaan aurinkoisia salamoita... korven tuoksua... kevättä... ritareja ja puhtautta, joka kaikki peittää elämän todellisuuden: sen väärän olemuksen. Vaistomaisesti katsahti hän Oolaviin ja heidän katseensa kohtasivat silloin toisensa... huomasivat olevansa samoilla runomatkoilla... arastuivat ja painuivat ujoina maahan. Pastori Aamusto jatkoi:

-- "Jos avioliitto on ainoastaan lempeä, on se väärä, alhainen ja ruma. Sillä katsokaa karjaa: eikö sekin lemmi kedolla? Ja voiko kukaan teistä siinä lemmessä runoa nähdä?"

Hän puhui hitaasti, pysähtyen ja antaen kuulijoiden miettiä. Nyt hän taas jatkoi:

-- "Maallinen lempi ei ole korkeimpaan ihmishenkeen oleellisesti kuuluva, vaan on se syntiinlankeemuksen kautta siihen tullut välttämättömyys. Se on lihan, eikä ihmishengen runoutta."

Martvan puhdas sielu tajusi puheesta sen puhtaan runohohteen, ja värisi sille kuin kukan valkea väri valolle. Sen runouden huonoa puolta hän ei vielä käsittänyt. Nuori pappi jatkoi:

-- "Jos siis avioliitto ei ole kelle jumalallinen: ihmishengen korkea runous, ei se voi silloin olla muuta kuin sitä, jolle puhdas sielu ja korkea ihmishenki vaistomaisesti silmänsä sulkee. Jos se on muuttunut maalliseksi lemmeksi, on se alentunut karjan rakkaudeksi. Ja eikö se ole silloin vienyt ihmishenkeä niiden maailmaan, jotka lempivät siellä, missä kukka ja kaikki muu luotu lempii orjana, luonnon ruoskaa totellen?"

Yksinkertainen väkikin käsitti nuoren papin puhuvan oikein, Martvan poskille nousi helein puna. Hän ajatteli nuorta morsianta -- yleensä vain morsianta -- joka elää jumalallisen runouden kauneinta hetkeä, urkujen soidessa, kukkien tuoksutessa ja ihmisten häntä ihaillessa ja onnitellessa. Pappi lämpeni edelleen:

-- "Hyvin monet tahtovat kumminkin alkaa avioliittorunonsa luonnonrunona. Hyvin monet tahtovat astua liittoansa solmiamaan sen pöydän ääreen, jonka edessä aina seisoo ihmisyyden häpeä: Sillä eikö oikeuspöytä ole se alttari, jonka edessä seisovat varkaat, murhapolttajat, portot ja muut pahantekijät? Eivätkö sen eteen kokoonnu ne, jotka taistelevat maailman kullasta, perinnöistä, vieraasta omaisuudesta ja muusta alhaisesta? Eikö sen pöydän edusta ole herjaajien ja muiden rikollisten kokouspaikka?"

Väki hämmästyi. Papin puhe oli kuin uutta ja samalla vanhaa viisautta. Se oli kodin kallis, unohdettu helmi, jonka nyt hurskas pappi puhdisti kuin Jeesus temppelin. Pappi jatkoi vakuuttavasti:

-- "Oikeudenpöytä ja vankilat ovat niitä mustia penkkejä, joilla istuu näytteillä ihmiskunnan erehtynyt aines, ihmishengen alhaiso. Ne ovat halpamaisuuden taistelukenttiä. Kuka teistä tahtoisi viedä puhtaan morsiamensa sieltä siunausta hakemaan?"

Hän puhui auringon valon kirkastamana. Posken puna hehkui. Sanat huokuivat lämpöä ja puhtautta. Väki oli ihastunut, Martva ihmeissään. Pappi jatkoi:

-- "Jumalan alttari on se paikka, jolla palaa pyhässä maljassa ainainen ihmishengen korkein runotuli. Se tuli on puhdas ja ijankaikkinen. Miten sen alttarin ulkonaiset muodot muuttunevatkin, sen tuli ei sammu, runous ei sen maljasta lopu, sillä korkea ihmishenki ei voi koskaan lakata pyrkimästä Jumalan yhteyteen. Kummanko eteen te siis toisitte puhtaan morsiamenne: Jumalan puhtaan alttarinko, ihmis-elämän pyhitetyimmän paikan, vaiko oikeuspöydän eteen, josta varkaat ja portot, herjaajat ja muut semmoiset myötäänsä lähtevät, toisten tullessa sijalle?"

Kaikkien henget aivan kuin ylenivät. Martva näki jo alttarin pyhyyttä ja puhtautta säteilevänä. Siellä oli ikuinen rauha ja hiljaisuus. Rippikalkissa paloi ikäänkuin näkyvä runotuli, jonka savu nosti ihmishenkeä korkeuteen Jumalan luo. Pappi jatkoi:

-- "Ne toiset sanovat, että pappi ei ole puhdas. Minä sanon: ei tuomarikaan ole puhdas, sillä puhdas on ainoastaan yksi, Jumala. Eikä se myös ole pappi, joka täällä vihkii, vaan sen tekee Jumala ihmisen itsensä kautta. Minä sanon teille, että monet vihityt lähtevät täältäkin vihkimättöminä pois. Sillä se korkein vihkiminen täällä on siinä, että ihminen _itse_ tunnustaa avioliittonsa jumalallisen runouden, korottaa sen itsekin siten yläpuolelle eläimen lempeä ja sitoutuu sitä pitämään jumalallisena, puhtaana runona. Kun hän on sen kerran siksi runoudeksi tunnustanut, eikö hän silloin sitä vaali kuin alttarin pyhyyttä? Ja jos avioliitto saa alttarin pyhyyden, eikö sitä suojele sama Jumalan käsi, joka suojelee alttariakin, niin että se, joka sitä häpäisee, katsotaan pyhyyden raiskaajaksi..."

Kirkko oli pyhyyttä tulvillansa. Monen silmissä kiilsivät kyyneleet todellisina uhrivesinä. Papin lempeä, ylevä ääni liikutti väkisinkin mielet ja nosti sielun korkeimman runouden maailmoihin. Pappi jatkoi:

-- "Täällä, Jumalan edessä, solmittu avioliitto ei -- jos se on oikein solmittu -- ole rakennettu lemmen, vaan jumalallisen rakkauden ja ihmishengen korkean taivaallisen runouden varaan. Lempi haihtuu sumuna. Lihan runous on öistä usvaa, joka hehkuu, kun uutimet ovat alhaalla. Mutta aamu sarastaa, ikkunan uutimet vedetään syrjään ja kun auringon kirkas valo tulvaa huoneeseen ikkunan täydeltä, haihtuu se, häpeillen päivän valoa, oman alhaisuutensa siten tunnustaen. Ainoastaan se runous, joka on Jumalasta: ihmishengen korkea pyrkimys Isään, on todellista ja pysyvää."

Martva kuvitteli, että morsiamen henki nousee jo alttarilta kohoovan runosavun kantamana pilveä kohti, jossa enkeliparvi sitä odottaa. Hän itse liiteli mukana. Hän olisi tahtonut olla morsian. Pappi teki kysymyksen:

-- "Kumpaa lapsista te ihailisitte tai kadehtisitte: sitäkö joka alkaa päivänsä kauniilla lapsen rukouksella herttaiset kädet ristissä, vaiko sitä, joka sen alkaa rivolaululla?"

Kaikkien äänetön vastaus oli valmis. Pappi jatkoi kysymystänsä:

-- "Eikö se, joka alkaa avioliittonsa luonnonlempirunona, ole verrattava jälkimäiseen lapsista?"

Jokaisesta oli vertaus sattuva.

-- "Ja" -- jatkoi pappi, -- "eivätkö silloin ne, jotka alkavat avioliittonsa Jumalassa, ole verrattavat lapseen, joka alkaa päivänsä kuin kauniin virren, rukouksella ja kädet ristiin pantuina?"

Ja kun kaikki olivat saaneet aikaa ajatella ja äänettöminä myöntää niin olevan, lopetti pappi:

-- "Te, nuori pari! Älkää siis lähtekö täältä pois vihkimättöminä, täyttäen ainoastaan ulkonaisen menon! Alkakaa suuri päivänne ihmishengen korkeana runona, josta minä teille juuri puhuin! Silloin varisee teistä kaikki lempikin, kaikki aistillisuus, ja sijalle jää puhdas rakkaus, joka on Isästä ja joka kestää myrskyssä ja jalostaa ja puhdistaa hengen silloinkin, kun sen täytyy alistua välttämättömyyden pakottamana lihan tasalle. Teidän oma henkenne kirkastuu ja jalostuu silloin ihmishengen kauneissa jumalallisissa runotulissa siksi ihmishengeksi, joka aina pyrkii korkeuteen, pois maan tomusta."

Pienet urut alkoivat taas soida, kuin olisivat pikkuiset enkelilapset puhaltaneet pieniin pilleihinsä. Väki rukoili yhdessä vihityn parin kanssa onnea sille ja uusi elämä alkoi kauniina lauluna ja runona. Martvan posket punottivat. Hänessä alkoi herätä itsetiedoton käsitys siitä, että rakkaus ja lempi eivät ole samaa. Hänelle alkoi kuvastua selvyys siitä, miksi Oolavi oli hänestä näyttänyt toiselta kuin ennen. Mutta se tajunta ilmestyi hänelle kauniina ja puhtaana kuin kirkas päivänpaiste, joka puhkeaa pilvestä urkujen ihanan äänen samalla aikaa helähtäessä. Hän huomasi rakastavansa, sillä hänen lempensä oli puhdas kuin rakkaus. Siinä ei ollut aistillisuutta, ei tietoakaan siitä. Hän uskoi vieläkin, että enkeli Gabriel tuo hänelle äiti-onnen kuten isä nuken.

Hetken kuluttua helisi morsiamen koti hääilosta. Kukka jakoi tuoksua, viulu säveltä ja häähuone tulvi väliin täynnä onnentoivotusta.

Ilta kului syvemmälle. Neito heltyi, poika rohkaistui. Ihastuneet silmäykset laskivat sateena morsiuspariin.

-- "Onnea, onnea!" -- säteili kaikkialta.

-- "Onnea, onnea!" -- vinkui viulunkieli.

Tanssi alkoi. Neito heltyi, poika lämpeni. Morsian unohti elämän ja nautti onnestansa, ei muistanut, ei ajatellut huomis-aamuun asti. Sulhanen eli hänkin avioelämänsä puhtainta hetkeä.

-- "Onnea ja onnea!" -- helisi ja häilähteli kaikkialla.

Martva tanssi muiden mukana. Mutta hänen ilonsa oli nyt toista kun ennen: Hänestä oli niin onnellista saada tanssia Oolavin kanssa. Hän aivan vaipui hänen kainaloonsa, antautui hänen käsivartensa varaan kokonansa... Hoikka vartalo heilahteli kepeänä... Jalka tuskin otti maahan... Katse oli arkana lattiaan luotu... Sydän sykki, poski hehkui punana... Morsiankin unohti hetkeksi onnensa, kun katseli Litvan kauneinta paria. Koko hääväki ajatteli silloin yhdessä:

-- "He ovat toistensa omat."

* * * * *

Ilta pimeni. Yöviile peitti maita ja vesiä. Viulu väsyi. Tanssi herkesi ja heikko tähtikylvö kasvoi taivaalla runsasta valosatoa.

Ulkona häätalon pihamaalla ja puistossa käveli nuori väki. Poika kietoi tyttöä, tyttö kulki pyytäjänsä paulana sen edellä. Sanoin puhuttiin vähän, silmäyksin paljon ja äänettömyydellä ilmoitettiin hellimmät salat.

Muista vähän erillänsä käveli Martva Oolavin keralla. He kävelivät ikäänkuin tien huviksi ilman määrää. Sanattomina, mutta mieli täynnä sanottavaa, loittonivat he polkua myöten korkeaa joenrantaa pitkin metsään. Ilma oli leuto. Syyskesän lämmin yö oli lempeimmillänsä. Metsä oli hämärää täynnä ja tyyni ilma tulvillansa kirkkainta syyskesän kuutamoa.

He tulivat polun päähän, marjaisimman pihlajan alle. Vaaleanpunertava kuu nousi joen takaa ja hopeoi valollansa joen vesikalvon. Sen kuvainen painautui sitä mukaa syvyyteen, hopeavyönä valuvan joen pohjan alle. Joki välkkyi hopeakuvastimena. Rantavaara kurkisti siitä tyttönä kuvaistansa ja hopeanheleänä helisi kuiva kuunvalo, kuin olisi kuu soinut kanteleena, riippuen taivaanlaessa.

Martva seisoi pihlajan alla kuutamon hopearepale hartioilla. Eikä ollut helppo sanoa, kumpi häntä paremmin puki: varjoko, vaiko kuutamovalo. Hän seisoi siinä kuin metsän tyttö linnansa ovella, helyinä öisen taivaan kirkkaat hopeat, harsoina metsän tummat varjot. Posken kukkana oli puna, jota kuun valovale kelmensi. Silmä oli kirkas, katse ujo ja mieli oli tulvillansa hääiloa. Luonnon ja lemmen runous kosiksivat toisiansa ja sielussa kuvastuivat vielä hääalttarilla palavat jumalallisen runouden ikikauniit tulet.

Jo alkoivat soida hellimmät lemmenkielet. Yön kauneus välkytteli herkkää mieltä kuin vesi kalvollensa satavaa valonvälkettä... Hääviulun sävel puheli vielä korvan keralla... Morsiamen onni ja unelmat häilähtivät kaikkialla... Syli kutsui, veri käski... Lempi puhkesi nupusta kukaksi. Se puhkesi kauniina kuin ilo onnesta.

Molemmat katselivat kauvan yön kauneuden rikkauksia, katselivat eivätkä nähneet niitä... Silmä harhaili vain niissä... Ajatus kulki muilla mailla... Se kulki siellä missä unohtuu muu kaikki ja lempi on ainoa näkyvä, ainoa, jolle ei silmä ole sokea... Molemmat arastelivat katsahtaa toistensa silmiin... Siksi jäi silmä jouten... Siksi harhaili se yön aarteissa: sen kuutamoissa ja varjoissa...

Kun Oolavi vihdoin tohti katsahtaa Martvaan, kohtasivat heidän katseensa. Ja silloin helähti posken puna kirkkaammaksi, mieli herkemmäksi, veri aremmaksi... Katse kääntyi katseen tieltä... antoi muun puhua... arkaili... pakeni... odotti sitä, jota muka pakeni.

Ja sillä hetkellä oli Martva Oolavista kaunis ja hurmaava. Hän se oli puhdas ja pyhä... Hän katsoi häneen uudestaan, eikä saanut enää katse kylläänsä hänestä... Hän ei katsellut häntä kuten naista, vaan puhtaasti kuin tyttöä, jota aikoo kosia. Hän unohti metsän varjot ja taivaan valohopeat, hääviulut ja morsiamet... Hän kuunteli verensä kaunista kertomusta... näki häntä onnen odottavan ainoastaan suukon matkan päässä. Mutta hän ujosteli vielä, ei ollut kylliksi varma ja rohkea...

Ja Martva aivan tunsi Oolavin ajatukset... Veri ymmärsi veren äänen... Hän odotti ja arkaili, ujosteli ja toivoi... Lempi hymyili hänelle sinä suurena runoutena, josta oli äsken pappi puhunut... Hän näki ainoastaan sen runon kauneutta... luuli ettei lemmessä olekaan muuta... ei tuntenut sen rumia teitä... Vaimon osa ja elämä oli hänestä ainaista morsiamena oloa... puhdasta kukka-aikaa, ja äiti oli hänelle vielä outo ja vieras käsite, yhtä vieras kuin oli vaimokin sitä.

Ja silloin hän suli kuin vaha ja raukesi ja olisi tahtonut Oolavin syliin vaipua... Ja Oolavi lähestyi häntä ja lausui:

-- "Martva!"

Ei hän muuta enää odottanut. Käsi kietoutui hänen vyötäisillensä. Hän nojasi Oolavin rintaan avuttomana ja luottamuksella ja oli kokonansa hänen.

Hän oli morsian... Hän oli antanut lupauksensa, jossa ei sanoja tarvittu.

Oolavin oikea käsi oli yhä hänen vyötäisillensä kiedottuna. Vasen tarttui hänen hienoon lumivalkeaan käteensä, nosti sen ylös ja kohta tunsi hän kädessänsä Oolavin palavan suutelon.