Part 14
Jalo kukkanen alkoi puhjeta jo neidon poven runoudesta: äidin jumalallinen runo alkoi sepittäytyä... Se puhkesi tosin tajuttomana... Lehdet olivat vielä väriä vailla... Ihmeissään lausui puhdas Martva:
-- "Minä tiedän sen onnen, olen nähnytkin sen: Kun pääskyn sievä emo räystään alla kaunista poikuettaan lentoon laskee, ah, miten onnellisena se silloin pesänsä reunalla visertää!... Niin monesti jo sitä nähdessäni olen nauttinut pääskys-emon onnesta ja kiittänyt Jumalaa, joka taivaastansa on sille pikku-armaat lähettänyt... Ja enemmänkin Hän on lähettänyt: Hän on lähettänyt sulhasen pääskys-emolle, on lähettänyt sen apuna poikuetta hoitamaan..."
Luonnon jaloin soitto helähteli... Äidin jalo ja lempeä runo soi siten lemmen kanteleen säveleenä...
Mutta suru sumensi Gabrielin silmiä, kun hän muisti sen osan, jonka oli lankeemus tuonut ihmishengen kannettavaksi... Hän ajatteli lemmen teitä... Sydän vuoti silloin verta... Ei olisi hän hennonnut paljastaa, että ihminen on parhaassansakin jo muun luonnon tasalle mennyt, on jo sitäkin alempi... Hän sääli Martvaa... Hän antoi ainoastaan aavistuksen siitä, millä on äiti-onni ostettava. Hän selitti ylevänä:
-- "Kauneimmat kukat ovat aina liasta poimittavat... Ne kasvavat ainoastaan höysteisessä, lantaisessa maassa... Jaloin kivi tarvitsee ikikuumuuden muodostuaksensa jaloksi... Niin on myöskin korkea, jalo äiti-onni aina liasta otettava... Siitäkin on se aina tuskan kautta nostettava. Siksi se ehkä onkin onnista jaloin..."
Äiti läikkyi lemmenrunossa... Se läikkyi siinä tuutulauluinensa, värisi siinä kipuinensa. Surullisena jatkoi enkeli selitystänsä:
-- "Eevan lankeemisesta asti on äiti-onnenkin tie kasvanut ohdaketta ja orjantappuraa. Vaan jos se suuri onni täytyykin sinun, Martva, liasta ottaa, niin älä pelkää, vaan ota se siitä _puhtain käsin_ ja _jaloin mielin_. Silloin et tahraannu, sillä sielun puhtauteen ei lika tartu. Silloin on sinulle myös lupaus varma: äidin alennus ja kärsimyksetkin jalostavat sinut naisesta vaimoksi ja vaimosta vielä jalommaksi: _äidiksi_... Äiti-onnen tiet nyt, Martva, tunnet, sekä tiedät myöskin Luojan suuren käskyn..."
Neidon povi sepitteli jo edelleen suurta äiti-runoa... Luonto teki opetustansa tajuttavaksi. Ihmeissään selitti Martva saattajalleen:
-- "Kun sinä sanot sen, niin uskon tietäväni äitionnen salaisuuden. Se on tämä: Luoja Itse tuopi pääskyn emolle sievän pojan pienen siiven alle... Hän tuo sen sille niin kuin isä muinoin toi minulle kauniin nuken kaupungista... Niin tuopi suuri Luoja äiti-onnen... Siis suotta puhut, että se suuri onni olisi muka liasta otettava... Niin: miten ihmeen puhdas on se tie!"
Niin lennähti neidon mieli suuren ihmishengen maille... Mutta lyhyt oli vielä siiven kantomatka... Oitis palasi hän taas neidon lemmen runomaille. Murheisena lopetti Gabriel selityksensä lausuen:
-- "Hän näyttää oikean tien ajallansa, Hän, joka salaisuudet ilmi tuopi... Se aavistus, jonka sait nyt lemmen mailta, on siemen, josta kasvaa tietoisuus _oikeasta_ tiestä... Siis laskeudu nyt jo nöyrin mielin eteensä tänne lemmen alttarille, jossa Hänen tiensä sinulle valkenevat verkalleen!..."
Aalloilla lauloivat silloin lempivät allit... Pikku rastas kiitti Luojaa äiti-onnestansa... Kukka vaali hedelmätänsä, sotka aarrettansa... Äidin ja neitosen lemmenrunot sointuivat samoiksi...
Luonto soitti suurta ja jaloa kanteletta: puhdasta ihmispovea.
Ja sen soiton kaikua etsiessänsä vaipui Martva lemmen alttarille: Hän vaipui niihin lemmen maailmoihin, joissa puhdas tyttö elää häittensä edellä, kun näkee unta sormuksista, häistä ja hääkukista... Sulhasen ikävä alkoi... Alkoivat soida kauniit lemmen soitot... Luonto laulatti lemmenlaulujansa... Alttarilla kukoisti lemmenkukka entistänsä kauniimpana...
Mutta punaperho tarkasteli sitä kaunista kukkaa...
Käki kukahti... Se kukahti allin laulujen aameneksi... Lemmenlammin sinivedestä lehahti kaunis, lumivalkea perhosparvi ja laski rantavaaraan lehdikön koruksi... Koko vaara oli niistä valkeana... Kuin morsian katseli runolehto kuvaistansa lammikosta... Lehdon takaa kuului kaunis sulhon laulu, jota säesti etäinen kaiun hyminä... Kirkon kello kumahti...
Se kumahti hääkellona... Se kutsui neitoa hääalttarille, ottamaan sieltä suuren onnen...
Mutta tuntematon oli vielä ihmishengen onnentie... Tuntematon oli vielä onnikin, jota se henki uneksi...
Outoja satamavaloja.
Kaunis Litvanselkä hymyili kuun ja päivän kuvastimena... Se levitti laajoja vesiänsä ihmishengen purjehdittavaksi... Se levitteli niitä onnenteiksi näytellen rauhansatamaa jokaisen tien päästä...
Mutta etsityksi onnentieksi tarjosi se yhdelle kirkkotietä, toiselle jotakin tuntematonta...
Jo oli ulappa saanut aaltojensa kauneimman korun: purtensa... Jo oli pursi saanut istujansa: ihmishengen... Yhdessä ne, ulappa, pursi ja ihminen alkoivat laatia ihmishengen suurta runoa.
Purren perässä istui Oolavi, eläen ihmishengen mailla tarkastellen purrelle tietä, tähystäen satamavaloa, mitä kohti ohjata elämän pursi... Mutta tietön oli ulappa... Ei näkynyt sillä tienviehkaakaan... Omin neuvoin oli etsittävä elämänpolku.
Mutta korkeudessa kohahtivat suuret voimat. Ne lähtivät taistelemaan ihmishengestä, joka istui purressansa tiettömällä ulapalla... Ne alkoivat taistelunsa siitä hengestä siinä hengessä itsessänsä...
Yhä istui Oolavi... Yhä katseli hän elämänjärven selkävesiä... Taivaasta laskeutui silloin enkeli... Se kantoi hänen korviinsa Litvan kirkonkellon kumahduksen... Se kohotti lehdon keskeltä kaunista ristiä... Ne olivat merkkejä, jotka ilmottivat, että sielläpäin on onnen satama...
Taas kulki kohina korkeudessa... Loistavana, ylpeänä katseli Perkele Litvan selälle, jossa näki Oolavin purressansa istumassa... Hän katsoi tutkivammin ja näki Martvan lemmen mailla, elämässä lemmenrunoa, puhtaana jumalaisena runona...
Hänen kädessänsä välähti silloin kirkas miekka... Hänen voimanansa olivat ikuiset, suuret pahan voimat...
Miekka hohti jo tulisena. Ylpeänä laskeutui Perkele alemma ja loihti uudet salamavalot Oolaville: Litvanjärven rantalehdot olivat nyt täynnä ihanimpia elämänpuita... Jokainen puu hohti tuli-omenaisena... Jokaisen latvassa kukkui kaunis lemmen käki... Jokaisen oksalla keinui ihmeen kaunis neito...
Ja siellä satumetsiköissä kohisi kaikkialla kumma ja huumaava koski, joka kutsui kuin kaikkein kaunein neidon laulu...
Ylpeänä katsoi Perkele valojansa... Yhä kumisi kirkonkello... Yhä loisti risti... Mutta yhä kauniimpana hohti myös ihana tuntematon metsäranta...
Ja Oolavi istui yhä purressansa... Ja ihmetteli ja mietti ja epäröi jotakin.
Matka tytöstä morsiameksi.
1. Maassa.
-- "Takimainen pari ulos!" -- helähti Ranniston kartanolla, jossa työväki ruokaleponsa lopussa juoksi leskeä, odotellen työkellon kilahdusta. Pari syöksähti lesken ohi. Alkoi ahdistelu, pako ja yhteen kierteleminen. Vanhemmat työmiehet lepäsivät ruohokossa katsellen nuorempien leskenjuoksua ja neuvoen ja kehotellen. Koko pihamaa helisi naurusta. Työn tuottama väsymys hälveni unena. Poika oli reipas ja tyttö nauroi vallatonna.
"Takimainen pari ulos!" -- ryöpähti taas kehotus. Martva ja Oolavi, joka oli matkalla taloon poikennut ja leikkiin joutunut, syöksähtivät juoksuun.
-- "Martva!... Martva!... Martva!... Juokse kuusen ympäri, Martva!... Juokse sinne, Martva!" -- sekaantuivat kehotukset ja neuvot yhtenä helinänä. Koko joukko oli Martvan puolella, kun leski häntä ahdisteli.
Eikä Martva nyt neuvoja tarvinnut. Hänestä tuntui, että hänen _täytyi_ pysyä Oolavin parina. Hänen rinnallansa oli hauska seistä, parempi kuin kenenkään muun rinnalla. Hän juoksi henkensä edestä.
Mutta leski oli reipas, nuori mies. Se ahdisteli vuoroin Oolavia, vuoroin Martvaa. Syntyi oikea taistelu, jota nauru, huudahdukset ja neuvot säestivät. Koko kartano oli ilonhyrskeenä. Leski oli jo Martvan kiini saamaisillansa, mutta silloin teki Martva jyrkän käänteen sivulle. Soleva vartalo notkahti luontevasti, ja kauniina heilahduksena livahti tyttö lesken edestä, tämän syöksyessä omaa vauhtiansa eteenpäin.
Syntyi uusi ahdistelu. Leski ajoi takaa Oolavia. Martva riensi ahdistetulle avuksi, koettaen kiertää häntä vastaan. Hän hehkui ja punotti. Hän oli ilona ja onnena kuin lapsi. Hän tahtoi nyt pitää parinsa, Oolavin, vaikka olisi mikä. Koko väki katseli juoksua, mielet jännitettyinä ja yhä innokkaammin neuvoja antaen.
Oolavi oli taas päässyt lesken käsistä, joka nyt alkoi uudestaan Martvaa ahdistella. Mutta Martva oli nyt tyttö, joka vaistomaisesti pakenee omansa syliin. Hän livahteli lintuna aina käsistä pois. Kaunis vartalo notkahti käänteitä tehden milloin oikeaan, milloin vasempaan. Käsi taittui heilahduksien lisäsulona. Tukka hajosi ja häilähteli hartioilla, kun hän hyppeli polvia tehden, vallattoman puron tavalla, avuksi rientävää Oolavia kohti. Puuttui enää viime syöksähdys.
-- "Oolavi!... Oolavi!" -- huudahti hän, ojentaen kätensä Oolaville, ja aivan syöksyi tämän syliin.
Ja kun he olivat yhteen päässeet, katsahti Martva Oolavia silmiin, katse täynnä taivaallista iloa ja onnea. Poski oli yhtenä punana ja mieli kiurun kauniina liverryksenä, joka valuu korkeasta kevätsinestä. Päätänsä kiitokseksi nyökäytettyänsä sitoi hän tukan taas laitteeksi, yhä Oolaviin katsoen ja jonkun kepeän sanan lausuen. Oli kuin olisi hän nyt omansa saanut.
Hän oli viime päivinä, kiikkukohtauksen jälkeen, ujostellut Oolavia, mutta nyt oli taas kaikki avointa. Kaikki oli puhtaan tytön iloa, tytön, joka on äkkiä huomannut oman sulonsa ja siksi on varma sulhostansa, odottaa vain sen tuloa, onnellisena, nauttien omasta armaudestansa.
Reippaana asettui hän taas Oolavin kanssa riviin. Lemmen ensi tulehdus oli hävinnyt ja se muuttui nyt terveeksi, puhtaaksi, jaloksi, luonnon pakkosiveellisyyden jaloimmaksi, puhtaimmaksi kukaksi.
Mutta jo kilahti työkello. Väki lähti reippaana työhönsä ja kartanolta haihtui ilo ja nauru, kuin kaiku aikansa helistyänsä.
Lemmenkukka avautui rohkeampana, sen värit iloisempina.
Martvasta tuntui kuin olisi hänen sieluunsa tulvinut jotain hyvin kepeää ja iloista. Koko illan hän eli kuten se, joka on vilpoisesta aallosta juuri uimasta noussut, pukeutunut köykäiseen pukuun ja kävelee uimarannasta kotiin lehtevimmän metsän läpi kulkevaa polkua myöten, tulisena hehkuvan auringon valon pujotellessa oksien lomitse valoriekaleena, ainoastaan mauksi pehmeän varjon ja lehtien miellyttävän tuoksun sekaan. Eikä hän tiennyt ilonsa syytä. Se ilo oli tullut kutsumatta kuin kevät. Koko elämä oli auteretta, joka tuskin jaksaa maassa pysyä. Kukka oli nyt värillisempi, päivänpaiste kirkkaampi kuin ennen, ja huoneet helisivät äskeisen leskenjuoksun muka jatkuvasta ilosta. Koko elämän taivas oli yhtä kiurun laulua.
Jo tuli karja kotiin, jo soi iltakello. Martvan elämä hyppeli yhä kevätpurona. Hän seisoi kuvastimen edessä, ensikertaa kuten nainen: Hän huomasi olevansa kaunis... Kuvastin näytti olevan aivan tulvillaan suloa, kauneutta, iloa. Hän korjasi kiharansa, ihaili kätensä armasta liikettä ja vartalonsa hentoutta ja kainouttansa ja sielunsa puhtautta, joka tuoksui kuvaisestakin.
Hän oli onnellinen.
Samoin oli Oolavinkin laita. Kun hän kulki kotiinsa, tuntui polku olevan laulua. Metsä tuntui olevan runoa tulvillansa. Hänen suonensa pullistuivat voimasta. Hallanselkä näytti liian vähäiseltä hänen työmaaksensa. Hän uskoi voivansa nostaa vuoret hartioillensa ja kantaa ne pois maailmasta. Korvissa humisi yhä Martvan iloinen huudahdus: "Oolavi... Oolavi... Oolavi!" ja silmissä heilahteli se terve, puhdas puna, joka oli Martvan posket punannut, kun hän ojensi kätensä hänelle, syöksyen hänen syliinsä. Maailmassa ei tuntunut olevan orjantappuraa, ei ohdaketta. Se oli uusi paratiisi, Luojan palkka ihmistyöstä. Se oli onnea täynnä ja sen keskellä hohti elämänpuu, oksat notkuvina onnen ja rauhan antimien hedelmäpainosta.
* * * * *
Oli kesän kypsin aika. Litvan paratiisissa korjasi väki maan hedelmää.
Ranniston pellolle ilmaantuivat ensimäiset kuhilaat. Alottajaiskahvit oli juotu ja väki leikkasi ruista kilpaa, vedon perästä, kullakin yhtä leveä eteinen, ja onni vedoksi pantuna: Se, joka ensiksi pientareeseen pääsi, oli saava siksi vuodeksi paraimman onnen.
Jo pääsi ensimäinen pientareeseen. Leikkisanat satelivat hänelle. Iltarupeama oli leikattu levälleen. Kappaleen päähän, pientareeseen päästyä ryhdyttiin sitelemään. Kuhilas nousi kuhilaan viereen. Sirpit loistivat kiemuroina kuhilaan päässä. Kypsyneen rukiin ja sängen miellyttävä haju täytti ilman, levontarve mielen, ja kotiin kulkevan karjan kellot sointuivat seudun runollisuuteen yhtenä helinäpaljoutena. Koko luonto soi, ikäänkuin korkeudesta tulvivana enkelilauluna.
Tämä päivä oli Ranniston talon juhlapäivä: se oli Martvan syntymäpäivä. Vanhan tavan mukaan alettiin talossa rukiinleikkuu joka vuosi sinä päivänä, eikä koskaan oltu tarvittu siitä tavasta poiketa. Joka vuosi oli ruis joutunut siksi päiväksi sirppiä vaille. Työ alettiin sinä päivänä tavallista myöhempään, lopetettiin ennen ihan tuloa ja väki leikkasi pyhävaatteissansa, juhli ennen työlle menoa, teki työtä kuin huviksi, vanhan tavan vuoksi, ja lopetti päivän juhlimalla.
"Kuhilas pellolle, päre tupaan", oli ollut vanha tapa Ranniston talossa. Rukiin leikkuuta alkaessa alettiin joka vuosi puhdetta valvoa, tehdä puhdetöitä. Vanhan tavan mukaan sytytettiin nytkin päre pihtiin. Se oli Ranniston talon runoutta, hienoa, ja suurta yksinkertaisuudessansa. Päre valaisi joka vuosi yhden illan ajan talon vanhaa muinaisuutta, toi tuulahduksen niiltä ajoilta, jolloin tulukset ja päre olivat talon valovaroina.
Ranniston talo oli yleensä vanhaa satua ja runoutta täynnä, kuten vanha paratiisi ainakin.
Nyt olivat taas suuren tuvan lumivalkeat lattiapalkit havuilla sirotellut. Ruislyhde koristi puhtaaksi pestyä peräseinää, tähkät valkeaa lakea. Pitkillä pöydillä olivat valkeat kotikutoiset liinat, punainen tervakukka sinne tänne liinalle siroteltuna. Ikkunoilla tuoksusivat ruiskukat ja seinänraossa siellä täällä pieni pihlajan lehti. Päre paloi kirkkaalla valolla ja lyhde levitti rukiin maukasta hajua lattiahavujen tuoksun sekaan.
Väki oli jo koolla. Silloin saapui oman väen lisäksi Tuukkalan isäntäväki. Muut vieraat olivat käyneet päivemmällä.
"Oolavi!... Terve tuloa!" -- helähti Martvan iloinen ääni Oolavin astuessa tupaan. Se huudahdus pääsi häneltä kuin naurahdus hauskan sadun lomassa.
Oolavi ojensi Martvalle ruusukimpun, jonka ruusut hän oli omasta puutarhasta poiminut.
-- "Onneksi ja iloksi!" -- lausui hän sitä ojentaessansa, kumartaen sievästi.
-- "Miten kaunis!" -- huudahti Martva. Silmä loisti ilona ja huulelle helähti armain hymy. Ja ojentaen huolettomasti siron kätensä Oolaville, kiitokseksi ja tervehdykseksi samalla, lausui hän:
-- "Kiitos, Oolavi!"
Ja oli kuin olisi käsi ollut käden lahjaksi jääpä. Koko Ranniston väki katseli, kun hän seisoi pärevalossa ruusukimppuansakin kauniimpana, käsi parhaan pojan kädessä, elämä yhtenä satuna edessä, ja takana yhtenä kauniina runona, vartalo soleana, silmä kirkkaana.
Hän kiitti vieläkin Oolavia kukista ja jatkoi:
-- "Minä olenkin saanut nyt niin paljon lahjoja, että väsyisi luetellessa: Siltä sen... ja siltä sen... ja sen... Ja entäs, sanonko minä?"
Hän naurahti ja ikäänkuin odotti käskyä.
-- "No, mitä sitten?" -- naurahti Oolavi.
-- "Minä sain isältä Harhaman kirjan 'Varotushuudon'", -- lopetti Martva ja nyökäytti päätänsä tavalla, jossa sulous ja pieni leikillisyys sulivat yhdeksi kauneudeksi.
-- "Sitten ei puutu muuta kuin yksi", -- tarttui Oolavi.
Martva katsahti häneen kysyvästi. Oolavi katkaisi ruiskukan, ojensi sen Martvalle ja vastasi hänen kysyvään katseeseensa:
-- "Onnellinen kirjanmerkki."
Ja kun Martva kiitti häntä uudesta lahjasta, jatkoi hän:
-- "Mutta se on onnellinen ainoastaan yhdellä ehdolla."
Martva naurahti ja katsoi häneen taas kysyvästi.
-- "Sillä ehdolla, että luet minulle kirjastasi joskus ääneen", -- selitti Oolavi.
-- "No pyytämättäkin toki", -- myönsi Martva. Ja poistuen kukkinensa lisäsi hän iloisesti:
-- "Mutta kun ensi kerran luemme, emme sytytä lamppua, vaan päreen. Se on niin runollista... Eikö totta, Oolavi?"
Oolavi oli yhtenä onnena. Hänestä oli nyt kaikki totta ja runollista ja kaunista. Koko väki huomasi, että Martvassa oli muutos tapahtunut. Hänessä oli jotain kypsynyttä. Vartalon liike oli naisen suloutta, katseessa oli kukkaansa puhjenneen sielunjalouden puhdas ja armas, mutta tietoisin kainous. Hän tajusi -- tunsi tiedottomasti jo seisovansa miehen, eikä lapsuuden leikkitoverin edessä. Hän käytti jo olemuksensa viehkeyttä, hymyänsä, puhtauttansa, kauneuttansa, vartalonsa vielä puoli-lapsimaista suloutta, käytti sitä pakosta kuin kukka, joka ei voi väriänsä salata, kun aika tulee ja luonto koskee.
Äidin silmä huomasi sen kaiken, Ja kun Martva lennähti kukkinensa huoneeseensa, katseli äiti häntä iloisena kuin emä linnunpoikaa, joka on juuri saanut pienen siiven ja katselee pesänreunalta maailmaan. Sitten katsahti hän Oolaviin ja mieheensä. Rannisto ymmärsi vaimonsa ajatukset ja vaimo hänen mietteensä. Oolavi tuntui jo heidän omalta pojaltansa.
Sillä hetkellä tunsi Rannisto talonsa onnen olevan täyttymäisillänsä. Jumalan suuruus ja armo valkeni hänelle korkeana ja hän kiitti sydämessänsä:
-- "Nyt Sinä, Herra, voit päästää minut jo Sinun suureen rauhaasi, sillä minä olen saanut jo nähdä Sinun armosi ja Sinä olet suonut minun lopettaa elämäni päivätyön, jonka minulle sääsit..."
* * * * *
Pääskynen on kevään, käki kesän ja ensimäinen pärevalo syksyn hienoin runous. Niin oli nytkin Ranniston talossa. Yö muuttui pehmeän-tummaksi, kun ei ollut silmä tottunut päreen valoon. Kuusi oli salaperäinen, koivu ja pihlaja yön hämärän istuinpuita, ja yölepakko, joka lenteli ilmassa, lisäsi syysrunoa lennollansa.
Se runollisuus tarttui juhlivaan väkeen, Martvaan ja Oolaviin eniten. Tyttö suli ja poika oli hellä. Mielet lämpenivät. Vanhat muistelivat nuoruuttansa ja katselivat nuorten iloa ja yhdessä oloa kuin tyttöstä, joka tulee lapsuuden ja nuoruuden kevätmailta, kaikkia vanhoja muistoja helman täysi. Se tyttönen käveli lattialla, kutrit hajalla, mieli kukissa, joita sirotteli lattialla tuoksuvien katajanhavujen sekaan, hyräili jotain sanatonta lapsen laulua, ei itsellensä, ei kukille, mutta vain ilman aikojansa.
Hetkeksi poistuivat nuoret pihamaalle, yksi toisensa perästä. Yön pehmeät hämärät heilahtelivat. Taivaanrannalta kohosi kuu vaaleanpunertavana sirppinä.
Puutarhan käytävällä puheli Oolavi toisten keralla, kun Martva lähestyi puhelijoita. Ja kun puhelu vaikeni ja yksi ja toinen alkoi poistua, lähtivät Martva ja Oolavi yhdessä kävelemään kuin tehdystä sopimuksesta tai asialle. Oli jo jotain, joka sanoi, että heillä on yhteistä asiaa, josta heidän on puhuttava, ei tosin vielä sanoilla, vaan sillä, joka jätetään sanomatta, tai sanotaan silmäyksellä, kävelyllä, mielialalla, puheen aiheilla ja muilla. Martvasta oli Oolavin kanssa käveleminen nyt huvi.
Kaunis puistokäytävä kierteli tuuheiden puiden alla kuin lehtiholviin kaivettu tunneli, jonka holvausta paikoin kannattivat pylväinä valkeatuohiset koivunrungot. Paikoin oli seinänäkin pehmeä ja lehtevä pensasto. Käytävän päähän tultuansa pysähtyivät molemmat. Heidän edessänsä avautui yön hämyihin uponnut, saarilla kukitettu Litvanselkä. Saarien välivedet näyttivät loppumattomalta salmisokkelolta, johon ajatus ja tuulikin eksyivät, saati sitten pursi. Siellä salmien pohjukoissa, jonne ei kukaan osaa, piti olla "Litvan laulun" kuuluisa kari. Martva seisoi puun pehmeässä varjossa, Oolavi nojasi puunrunkoon ja ylhäällä puun latvassa, sen näkymättömässä lehtipiilossa istui Perkele.
Ja molempien mieleen johtui "Litvan laulun" tarina, ikäänkuin aavistus olisi heille sanonut, että he seisoivat suuren elämänsadun edessä, joka heidän oli yhdessä elettävä -- elettävä ja elämällä maailmalle kerrottava. He aavistivat hyvän- ja pahantiedonpuun olevan likellä, oksat täynnä tuli-omenoita. He seisoivat sen kamppailun edessä, jota ihmishenki on taistellut maailman alusta, toisessa olennossa rajummin, toisessa heikommin voimin. He elivät niitä hetkiä, jolloin heidän piti vuorostansa ihmishenkinä astua hyvän ja pahan väliseen ikuiseen taisteluun.
Kun Martva nyt ajatteli Litvan tarua, muuttui mieli yön hämäräksi ja silmää sumensi kaiho. Hänen teki mieli koskea siihen taruun, eikä tahtonut uskaltaa. Se arkailu oli vaistomainen, kuten aina suuren salaisuuden edellä. Syntyi vaiti-olo. Elämä tuntui hämärältä, metsikkö henkien lymylehdolta.
Viimein tohti Martva koskea tarua. Katkaisten lehden puusta ja sitä sormin nyplien, lausui hän arkaillen:
-- "Minä, Oolavi, en tiedä miksi olen viime aikoina usein ajatellut Litvan tarua... sitä veden naista... Siinä on jotakin niin selittämätöntä ja hämärää."
Niissä sanoissa ilmeni hänen henkensä suuruus: hän käsitti elämän _hämäryyden_. Hän kykeni ajattelemaan, että ihmishengen elämä ja historia on ongelma, suuri selittämätön kysymys. Hänen suuret henkiset lahjansa, jotka uinuivat vielä kukkanupussansa, kertoivat hänelle heräävänä tietoisuutena, aavistuksena, että ihmis-elämä, kun ihmishenki kykenee nousemaan yläpuolelle aisti-elämää, on korkein historia, ongelmien ongelma ja arvoitusten arvoitus. Nyt alkoi hänen henkensä puhjeta kukkaansa: arvoitus alkoi muuttua kyselyksi. Hän valmistui elämään suurta tarua.
Oolavi oli vaiti. Hänenkin sielussansa uinuivat ihmishengen suuret aarteet. Hän oli lahjakas kuten Martva. Hänen, samoin kuin Martvan lahjakkuus ilmeni jo siinä, että he molemmat kykenivät näkemään -- tai vasta aavistamaan -- että elämässä on tutkimaton salaisuus, ikuinen ongelma. Heidän henkensä olivat niitä suuria henkiä, jotka eivät suurisiipisinä koreile maailman valona, markkinatavaraksi koristettuna aurinkona, vaan kykenevät tunkeutumaan rahtujen salaisuuksiin, näkevät tarujen hienojen ikirunojen kuidut, inhoavat markkinalavoja ja kätkevät omaan elämäänsä kaikkeuden suurimman aarteen: hyvän ja pahan välisen taistelun: ihmishengen pyrkimisen jumaluuden yhteyteen.
Kun Oolavi yhä vaikeni ja mietti, jatkoi Martva:
-- "Siinä tarussa on omituista ensiksikin se kuvaisensa kaipaaminen ja ikävöiminen."
Oolavi oli joskus itse tutkinut tarun henkeä ja luullut löytäneensä jonkun hämärän kohdan, nurinpäisen viittauksen ihmishengen Jumala-kaipuusta, hyvään ja puhtauteen pyrkimisestä, josta hän oli kuullut isänsä ja Ranniston usein puhuvan. Mietteissään lausui hän Martvalle:
-- "Siinä on samaa, mitä isäsi on puhunut. Ihminenhän kaipaa aina jotain puhdasta ja jumalallista... Se on vain tässä nurin päin: ihminen kaipaa kuvaansa, vaikka oikeastaan hän itse on se kuvainen: Jumalan kuva..."
Viime aikoina oli Oolavi alkanut kohota Martvan silmissä nuorukaisesta mieheksi. Häneen oli ilmaantunut entistä suurempaa merkillisyyttä ja vakavuutta. Äänensävystä oli hävinnyt nuorukaisen pehmeys, katseesta sen kepeys. Nyt kohosi hän taas suuren askeleen. Hän nousi mieheksi, joka ymmärtää syviä asioita, on ajatellut elämänkysymyksiä. Martva näki myös suuren vilahduksen hänen sielunsa puhtaudesta. Itse hän silloin kutistui Oolavin edessä, hänen turvaansa, kuten koskea laskiessa oli häneen luottaen kyyristynyt veneen teljolle. Ajatuksissaan lausui hän:
-- "Kyllähän minä sen kaipuun ymmärrän... tai miten sanoisin: Minä tunnen, että on joskus semmoinen kaunis kaipuu, mutta..."
Hän pysähtyi, mietti ja lisäsi ajatuksissaan:
-- "Tämäkin on kyllä samaa, mutta se on samalla aivan toista..."
Suuri elämänkysymys alkoi näille kahdelle kirkastua ongelmaksi, viritä siksi tuleksi, jossa heidän piti kerran palaa. Ihmishenki alkoi janota sitä hämärää, joka houkuttelevana valona tai pakkona johtaa sille paikalle, jossa silmät avautuvat näkemään korkeimman valon ja pimeyden, hyvän ja pahan erotuksen. Järvenselälle katsellen ja miettien virkkoi Oolavi Martvan puheeseen:
-- "Kyllähän siinä on toista..."
Mutta hetken perästä hän lisäsi:
-- "Mutta kyllähän se voisi niinkin olla, sillä ovathan aina kuva ja itse esine samanlaiset..."