Part 13

Ja sitten kääntyi ajatus elettyyn päivään... Hän muisteli kiikkua... Kiikusta johtui mieli Mirjan tarinaan... Monesti oli hän sen ennen kuullut, vielä useammin oli hän sitä itse laulanut, mutta ei hän ollut koskaan sitä ennen kuullut samoilla korvilla kuin nyt äsken... Hän ajatteli Mirjaa, suri hänen kanssansa... Hän hoiteli hänen apunaan rakkaudenkukkaa, näki Mirjan nousevan kilpaa päivän kanssa, kastelevan kukkaa kyynelillänsä... Hän olisi tahtonut antaa omansa hänen kyyneliensä lisäksi... Sääli täytti mielen, suru sydämen ja kyynel kostutti armaan, puhtaan silmän.

Ja sitten muisteli hän Oolavia... Ajatus johtui häneen Mirjan tarusta ja hernekukasta... Hänestä tuntui Oolavi toiselta kuin eilen ja aina ennen... Arkana mietti hän taas, olisiko hän itse siihen syynä, vai mikä oli tullut Oolaville, kun hän näytti niin surullisen ajattelevalta, oli äänetön ja totinen... Hän ei vielä tajunnut, että silmässä oli lemmenkaihi, joka vaikutti, että maailma näytti muulta kuin ennen, levitti kaiken yli runoutta ja hienon hienointa surua.

Naisen sielu on jaloista jaloin, kun se on puhdas. Nuoren tytön ajatus on kukkien kukka, kun on tyttö itse puhdas ja viaton.

Martva oli aina rakastanut Oolavia, kuten isäänsä, äitiänsä ja kaikkia ihmisiä. Se oli hänen sielunsa rakkaudenkukka. Nyt tunsi hän Oolavia kohtaan toisen tunteen, jota hän ei itse hallinnut. Se oli lemmenkukka... Se oli kukka, joka usein menee perhon mukana... vielä useammin muuttuu ihmishengen ilkeimmäksi kukkaseksi: aistipunakukaksi.

Martva nousi, kaatoi vettä lasiin, pani siihen hernekukat ja itse istui vielä ikkunan eteen. Yö ripsehti metsiköissä, taruvakka kainalossa. Järvi oli satuna, vaara henkien asuntona. Kaikki ääni oli lakannut. Ainoastaan ruisrääkkä äänteli hiljaa etäällä ruispellossa, rukiin sisässä. Hän ei jaksanut enää mitään ajatella. Hän oli kuin linnunpoika, joka on tehnyt ensi lentonsa, kun luonto on antanut pienoisen siiven sivulle: Hän oli lennähtänyt lemmenmaille... oli nähnyt siellä semmoista, jota ei ymmärtänyt... Siipi oli väsynyt... se ei kantanut kauvas... Nyt oli hän palannut takaisin pesänreunalle, ja istahtanut siihen entisenä lapsena, odottaen siiven varttumista suuren luonnon vaalimana.

Oli jo puoliyö.

Viereisessä huoneessa löi vanha, jykevä kello kumean kaksitoista. Martva säpsähti. Hän ei ollut usein näin myöhään yksin valvonut ja istunut ilman jotain tehtävää, lukemista tai muuta. Nopeasti nousi hän, luki rukouksensa, riisuutui ja heittäytyi vuoteeseen kuin lapsi kehtoonsa.

Kun enkeli tuli tytön turvaksi.

Kukka nukahti kedolle. Tähti helähti taivaalle. Alkoi ihmishengen oikea, ijäinen korkea runo:

Yön hämyissä nukkui jo kaunis Litva... Yötär istahti jo kelmeänkirkkaaseen kuupurteensa... pursi keinahteli kuin aalloilla kaunis ajatus... Yötär kehräsi runorihmaansa... Laulun hymistessä kiertyi se rihma puolaimelle... Hetki hetken päästä putosi täysi runo-puolain maahan kuin kaunis käämi... Runorukki hyrisi... Kauniit Illattaret poimivat runokäämit maasta ja kutoivat niistä kauniin runoharson, levittäen sen Litvan maitten ja vesien runoudeksi: lehtojen hämyksi, notkojen öiseksi taruksi, joen runoksi ja kosken kuohun tummaksi säveleeksi...

Niin solui kaunis kangas... Niin juoksi runotarina...

Silloin laskeutui korkeudesta enkeli Gabriel kauniiseen Litvan paratiisiin... Hän tuli Luojan lähettämänä puhtaana unennäkö-ilmiönä Martvan suojaksi... Jo laskeutui hän Martvan vuoteen viereen... Jo huomasi Martva suuren tulijan... Jo oudosteli hän sen tuloa... Enkeli selitti silloin hänelle:

-- "Pois heitä pelko!... Minä tulen Jumalan käskystä sinun turvaksesi ja osottamaan sinulle mistä on ihmishengen onni etsittävä... Niin huolehtii Hän sinusta, hoitaa sinua, kuin armas emo pientä pääskynpoikaa..."

Martvan hento ruumis vavahti... Mieli värähti. Jo irtausi henki ruumiistansa... Se sai jo uuden, henkisen ruumiin. Silmiänsä huikaisevalta valolta varjostaen, Luojan lähettiä ihmeissänsä tarkastellen, vastasi hän hänelle nöyrin mielin, kuin viaton lapsi:

-- "Oi! En minä tohdi mukanasi tulla!... Sinä olet niin suuri ja minä olen rinnallasi tomunlapsi... Suo minun ihailla vain kauneuttasi ja kiittää Häntä, joka sinun salli minulle, mullanlapselle, näyttäytyäkään!"

Autuuden kellot soivat korkealla, siellä, missä Yötär kehräsi runorihmaa kuusirppipurressansa soluen... Suuri enkeli lohdutteli Martvaa, selittäen:

-- "Et saa niin itsestäsi ajatella!... Sinä et ole pieni. Sillä muista, että sinä olet Hänen kuvansa... Sinä olet luoduista suurin... Sinä olet suurin Luojan jälkeen... _Ihmishengen_ vuoksi on hän enkelinsäkin luonut... Sinua palvelemaan on Hän meidät pannut... Mutta sinä, suuri, ylhäinen ihmishenki et _saakaan_ meitä, Hänen enkeleitään palvella, etkä meitä kumartaa..."

Neito hämmästyi... Jokin outo kirkastui hänelle... Hän huudahti ihmeissänsä:

-- "Onko se totta, mitä äsken sanoit?"

Surunsuortuva värähti enkelin äänessä, kun hän vastasi:

-- "Sinailla kielsi Hän jo sinua pitämästä enkeleitäkään 'muina Jumalina'... Jos uskot olevasi Jumalasta, niin et saa halventaa sen lahjan korkeutta, jonka on sinulle Luoja suonut luomisessa..."

Martvan mieli läikkyi kauniin unen aallokolla. Mietteissänsä, elämä yhtenä runona, vastasi hän enkelille:

-- "Sinä, joka tunnet Hänet, Kaikkivallan, sinä tiedät kaiken senkin, jota en minä jaksa käsittää... Minä uskon niinkuin sinä puhut, käsket..."

Uni läikkyi kuin kaunis ulappa... Ranta oli valkea vedenkukista... Mutta selällä läikkyi salainen, outo hämärä...

Ja sen hämärän keskellä kukki veden varassa ihmis-elämän selitys... Se kukki siellä silmin näkymättömänä, käsin kiinni saamattomana... Eikä voinut pursi sen luokse päästä...

Enkeli osoitti sitä näkymätöntä ja lausui:

-- "Tule! Minä näytän sinulle sen kukan, jonka oikein ymmärtäjä saa aina ikuisen onnen..."

Kukka tuoksahti... Hämärästi vilahti valo. Enkeli puki Martvan taivaalliseen nunnapukuun ja yhdessä lähtivät he katsomaan itse kukkaa, oppimaan sitä runoa, jossa on onnen avain ja ihmis-elämän selitys...

Mutta heidän seuraansa liittyi silloin Perkelekin, kulkien taaempana, tulinen vaippa hartioilla... Harhaman elämästä siinnyt käärme seurasi häntä hänen aseenansa... Irstaan näköisenä, pelokkaana kätkeytyi se Perkeleen taa, kurkistellen sen kupeiden ohi, kahden luopen... Pyrstö viilti maassa inhottavana... Kieli riippui verisenä ja myrkyllinen hengitys höyrysi avoimesta kidasta.

Hyvä ja paha alkoivat yhdessä laatia runoa. Ne alkoivat laatia sitä ihmispovessa. Ja ihmis-elämä oli sinä runona.

Kun kaksi runoa alkoi solua rinnatusten.

Tyttö oli lähtenyt lemmen maille. Sielläkin kehräili hän ihmishengen runoa rinnan lemmenrunon kanssa.

Kaunis pilvi kuljetti kulkijoita... Enkeli vei Martvan lemmen maille, missä ei ole tahraa, ei tunnu aistillisuutta... Lempi oli siellä luonnonpuhdas, kuten on kukan lempi... Jo saapuivat tulijat sinne... Jo avautuu edessä taikalampi... Sen rantavaaranteita peitti lemmenlehto lehtiinsä ja kukkaisiinsa... Sen siimes huokui salaisuutta... Siellä häilähti häärunous, sillä se lehto oli luonnon suuri häähuone... Sen varjot peittivät jotakin, niinkuin kaunis morsiushuntu... Kaikki oli salaperäistä...

Tuuli nukkui... Kukka nautti päivän valosta, rastas pesän lämpimästä... Pehmyt, herkullinen lämpö tuulahti maukkaana kuin pesän lämpö, jossa kuumeinen emo hautoo lemmen hedelmäänsä, nauttien äiti-onnestansa... Joka oksan alla hautoi pieni lintuäiti, armas aarre siiven alla... Kaikki kuherti, tai kypsytti jo marjahedelmätänsä, jonka maukas haju: äiteyden ja lemmen tuoksu täytti ilman herkuillansa... Ei hisahtanut... Ei hievahtanut tuulenhenki... Ei uskaltanut mikään häiritä luonnon suurta salaisuutta häähuoneen puhtaimmassa pyhätössä.

Hämärä huumasi. Elämänkukan selitys sulkeutui salaisuudeksi... Puhtain mielin, ihmeissänsä lausui Martva saattajalleen:

-- "Miten ihmeen outo, armas valo täällä nyt minun silmiäni huikaisee!"

Rauhallisena vastasi Gabriel hänelle:

-- "Hänen työnsä ovat täynnä salaisuutta... Ei koskaan ihmissilmä voi kestää Luojan valon kirkkautta, eikä nähdä sitä kokonaan..."

-- "Niin varmaan on... Sinä tiedät kaikki oikein. En tahdo minä sitä tutkiakaan", -- myönteli siihen Martva. Sen kuullen lausui Perkele itseksensä:

-- "Se uskosi ei ole pitkä-ijällinen. Se salaperäisyys, jolla Hän on koko luonnon verhonnut, on oiva ase minun kädessäni. Sehän miestä sekä naista kiihottaa tutkimaan sen salaisuutta. Se salaisuus on myös kylliksi syvä. Se ei paljastu koskaan, vaan kiihottaa tunkeutumaan siihen yhä syvemmälle, kunnes lempi vihdoin muuttuu irstaudeksi... Ja siitä alan _minä_ työni jo..."

Kulku jatkui... Elämä punoutui runoksi... Sen polut olivat kuituja suuressa elämänrunossa.

Jo tuli vastaan Lemmenlammin ranta... Kuukirkas vene vuotti tulijoita valkamassa... Airon asemesta oli sillä enkelisiivet sivulla... Se souti niillä niin kuin kaunis vesilintu, joka uipi veden koruna, armastansa mairitellen, laulellen luonnon suuren kauneuden lisäksi...

Kala lempi aallon alla, pulpukka veden sinellä... Martva ja Gabriel istuivat jo veneessä... Niin kuin kaunis lemmenlaulu solui vene saarta kohti... Sen runosiipi koski veteen hellävaroen, kuin olisi vesi ollut kaikkein pyhintä... Kaisla heilahti... Korte nyökäytti kulkijoille ja lintu lauloi veneen sivulla...

Mutta veneen vanavedessä seurasi Perkele Lemmensaareen soutajia.

Jo saapui vene saaren rantaan... Se nousi siellä itse maalle, nousi kuin kaunis vesilintu, joka nousee mättäällensä armastansa odottelemaan... Saari kertoi hääsatua... Siellä sepitti kaikki hienoa lemmen runoa... Outo valo huikaisi silmää, joka oli vielä arka lemmen tulen värinälle. Käsi silmän varjostimena, huudahti Martva puoli-aran ihastushuudon:

-- "Ai, miten kaunista ja kummallista on täällä valo, lämpö, sekä kaikki!"

-- "Niin... Luojan työt ovat aina ihmetöitä, kun niitä kuka katsoo puhtain silmin", -- selitti Gabriel.

-- "Niin varmaan ovat", -- lausui siihen Martva.

-- "Oletko sitten epäillyt jo joskus, kun ihmettelit niitä töitä äsken?" -- tiedusti Gabriel taas hellin äänin.

-- "Epäillyt!... Kuinka?... Mitä tarkotatkaan?... En tiedä mitä onkaan epäilys: pahaako vaiko hyvää", -- vastaili hänelle Martva. Neitouden ja ihmishengen runokukat kukkivat hänessä rinnatusten, kauneina, viattomina... Rauhallisena selitti Gabriel hänelle:

-- "Epäilys on samaa, kuin jos kieltäisit jo Hänet ja antautuisit palvelemaan muita..."

Kukasta lähti tuoksua, neidosta puhtautta: Ihastuneen Martvan suusta helähti avomielisin, puhdas tunnustus, kuin kirkas päivän paiste kukkamaalle. Hän selitti saattajalleen:

-- "Mitenkäs voisin antautua muille ja kieltää Hänet, kun ei muita ole!... Onhan se teko silloin mahdotonta!..."

Punainen vihanhohde leimahti Perkeleestä, kun hän kuuli, kuinka Martva kielsi hänet kokonansa. Hän vannoi ylpeänä:

-- "Sinä kiellät minut, sinä kurja tomu!... Sinä itse olet niin kuin nöyrä orja jo toimittanut minun käskystäni Harhaman työt minun aseekseni. Sinun täytyy vielä tuntea se ase... Armotta on sinua uhannut _epäilyksestäkin_ rangaista se Jehovasi, jolle nyt valaasi vannot... Minut sinä kiellät kokonansa. Siis täytyy rangaistuskin suuri olla..."

Armottomana, vihaisena lopetti hän:

-- "Sinä tunsit Jehovasi lain. Se sama, suuri, järkkymätön laki on myöskin minun puolellani sama: Ken kieltää minut, sen täytyy tuhoutua... Siksi muista tuhon saapuessa, että kielsit minut kokonansa... Ja vertaa tuhoasi Hänen töihinsä: muinaiseen suureen vedenpaisumukseen ja Sodoman ja Gomorran hävitykseen!..."

Hyvän ja pahan voimat saartoivat siten ihmistä... Mutta ei huomannut vielä Martvan puhdas korva pahan ääntä. Hän jatkoi vakuutustansa:

-- "Miten voisinkaan luopua Hänestä, joka on niin hyvä, suuri, jalo, viisas!... Hän on siunannut koko Litvan kansan... Hän on suonut minun isälleni ja äidilleni ainaisen, suuren armovirran vuotaa... Hän on siunannut heidän kaikki askeleensa, niin että pellonpiennar sekä nurmi on kukkamaata, jossa mettiäiset saavat joka päivä runsaan ravintonsa... Hän laittaa keväisin suuret lintuparvet Ranniston metsiin... Joka koivun latvaan on Häneltä riittänyt kaunis käki, joka kukkuu päivät hopeisiksi... Kuka toinen voisi tehdä sen!"

-- "Ei kukaan", -- vakuutti Gabriel hänelle.

He kulkivat jo Lemmensaaren pyhimpään. Matkalla jatkoi enkeli puhettansa, neuvoen:

-- "Oikein puhuit äsken: Hän on ainoa. Usko aina Häneen, silloin sinulle aina valkenee Hänessä onni, autuus, sekä kaikki... Hän siunaa sinut silloin rauhallaan..."

Lempi läikytteli tytön, enkelin, ihmisen mieltä...

Ihastuneena, taivaan nunnapuvussa hohtaen huudahti Martva saattajalleen:

-- "Oi!... En minä enää mitään pyydä!... Hän on minulle jo liian paljon suonut: Hänen lahjojansa ovat hurskas, suuri isä ja jalo, hellä äiti. Ne vaalivat minua silmäteränänsä... Hän kylvää minun yöni kuutamolla... Hän valaisee päiväni päivänpaisteella ja Hänen lahjanansa vanha Mirri minulle hyrrää unilauluansa, kun nukkuu helmaani, tai lattialle... Taivaassa varmaankin on samanlaista: niin kaunista ja aina onnellista?... Vai kuinka?"

-- "Se on sinulta vielä kätkettyä... Tyydy aina elämässä siihen, mitä Hän aikanansa ilmottaa!... Jos kysyt liikaa, yli järjen käypää, niin epäilyksen siemenen saat siitä. Se siemen kasvaa aina ohdakkeita ja tukahduttaa ihmishengen onnen", -- selitti hänelle taas suuri saattajansa, katsellen suojattiansa säälivin silmin.

Hyvän ja pahan kukkaset tuoksuivat lähetysten. Ilkkuen lausui Perkele itseksensä:

-- "Hän itse kylvää minun kylvöäni: Hän kylvää tytön sieluun epäilystä, kun häntä varottelee tutkimasta: Hän sillä peittää Jehovansa ihmeet salaiseen, kiehtovimpaan hämäryyteen... Ja naisen henki on minun toimestani Eevalta jo saanut perinnökseen suuren, palavan halun nähdä, tuta kaikki, mikä on hämäryyteen peitettyä... Se halu saattaa tytön kyselemään ja salaisuuden sisään kurkistamaan. Ja silloin on se aika tullut, jolloin jo minä kysyn: onko totta että Hän on sinulta senkin kieltänyt? Jos aika muuttuukin, niin minun lauluni ja tieni eivät muutu sen mukana..."

Kun lempi jo kukalle pääsi.

Oli lemmen päivän sydänpäivä, lemmen hehkuvin, salainen hetki.

Päivä hellitti valoansa hehkeimmillänsä. Se lämmitti sillä koko luomakunnan, joka nukkui sen riuduttavaan lämpöön, onnellisena, kun sai täyttää suuren Luojan käskyn...

Jo kilahti kaunis kutsukello... Jo vingahti hääviulu... Lempi oli hartaimmillansa... Se oli puhtaimmillansa, pyhimmillänsä... Jo hymisi sen mairein messu... Jo vilahtelivat sen ilta-ihanuudet... Lintunen etsi pesänpaikkaa... Se rakenteli jo vuodettansa: pienoista pesää... Ruohokossa kihisivät hyönteishäät... Kala kuherteli aallon alla, pedonemo imetti pieniänsä onnellisena ja näkymätön esirippu peitti suurta salaisuutta...

Suuri hiljaisuus täytti kaiken... Lemmen sävel hiipi hiljaa soittimessansa... Arkana kosketteli se hentoa, herkkää kieltä... Tuuli oli puhjennut tyveneksi ja hedelmän herkullinen maku tuoksusi kaiken seassa. Ylevänä selitti enkeli Martvalle:

-- "Noin raataa täällä koko luonto. Se odottaa yhtenä ainoana morsiamena sen sulhasen suuteloa, jonka nimi on aurinko... Se suuri sulhanen herättää samalla suutelollaan koko luonnon lemmen työhön, niin miehen, kuin myös naisen..."

Martva varjosti silmiänsä auringon valolta... Hän oli saanut siltä jo suutelon: täysikäisyyden, vaikka ei hän sitä vielä tajunnut... Ylevänä jatkoi Gabriel:

-- "Ilman sitä suurta suudelmaa ei voisi mikään antaa hedelmälleen elämän ihmeen-suurta olemusta, ei sitä kypsentää, ei siihen luoda ja sille perinnöksi jättää suurta aarretta, jonka nimenä on henki ja jonka sammuessa kulta, helmet, ja taide, soitto, linnat, rakkaus, hyve ja kauneus, tiede, sekä kaikki muukin olisi erämaan arvotonta, juoksevaa hietaa, jossa ei ole ollut eikä ole elämää..."

Lemmenlauluksi muuttui jo linnunpoikasen liverrys... Neidon tunne alkoi puhjeta tytön povessa... Molemmat olivat kuulleet auringon äänen... Silmiänsä varjostaen astui Martva häähuoneen suureen salaisuuteen, puhellen:

-- "Täällä on outoa ja ihmeellistä!... Valo, lämpö, kaikki täällä on kummaa... Kaikki täällä raataa hartain mielin kuin Luojan temppelissä, tehden jotain runollista, jota en minä jaksa ymmärtää... Varmaankin on tämä joku pyhä paikka..."

Jostain kuului kaunis soitto... Luonto laitteli kaunista tarua ja enkeli iloitsi ihmishengen puhtaudesta. Martvan kättä hellästi puristaen lausui se hänelle:

-- "Niin kyllä! Tämäkin on pyhä paikka... _Hänen_ palvelustansa on se kaikki, mitä nyt näet tässä edessäsi. Nyt katso: lintu, peto, ruoho, kukka, kala ja pieni hyönteinen, puu, sekä kaikki, joka on Häneltä saanut säilyttääkseen suurimman, arvokkaimman aarteen: _hengen_, nyt sitä aarrettansa säilyttäessä hartaana raataa lemmen temppelissä. Se hänen ensimäistä, käskyänsä nyt täyttää hartain sekä nöyrin mielin, kuin hurskain kirkkoväki konsanaan... Sinäkin, Martva, tuntenet sen käskyn?"

Lemmenlaulu oli neidolle vasta epäselvää, vaistomaista aavistusta, ihmeen kaunista salaista satua. Ihastuneena vastasi hän enkelille:

-- "Oi tunnen!... tunnen... tunnen!... Se suuri käsky kuului: 'Ei sinun pidä muita jumalia pitämään minun edessäni'!... Sen käskyn tunnen minä lapsuudesta asti..."

Luojan kaunis ääni ohjasi neitoa etemmä lemmen poluille; enkeli selitti hänelle:

-- "Se käsky on vain kaiken yhteenveto... Vaan _ensimäinen_ käsky, jonka Luoja jo luomispäivänänsä lausui ihmiselle, se kuului: 'Lisääntykää, ja täyttäkää maa'!"

Niin kauneina kuuluivat Jumalan käskyt... Runona vieri Hänen opetuksensa... Martva hämmästyi. Avoimin silmin katsoi hän Gabrieliin kysyen häneltä:

-- "Onko sekin todellakin käsky!... Sitä en ole ennen ajatellut!... En tiedä, miten voin sen täyttääkään..."

Lemmenruno jatkui... Jumala herätteli sen tietämystä neidon povessa. Enkeli selitti:

-- "Kun Luoja antoi hengen ihmiselle, ei antanut Hän sitä siksi, että ihminen saisi sen heittää huolettomana sammumaan, kuin tulen hiillosporoon... Hän lainasi sen hengen ihmiselle, niin että taaskin, kun on aika tullut, se Häneen palajaisi karttuneena... Tiedätkö, Martva, sen? Tunnetko lemmenrunon alkujuuren?"

Tytön povessa soi tajuton lemmen sävel. Hän vastasi haaveissansa:

-- "En tiedä, mutta uskon... Se kaunis usko onkin suloisempi, kuin kuiva tieto... Niin, uskohan on tietoon verrattuna kuin ihmeen kaunis sekä puhdas runo kuivimpaan koululäksyyn verrattuna... Siis: miksi tietämystä kaipaisinkaan ja ihmeen-kauniin, jalon uskonhelmen vaihtaisin arkipäivän tietämykseen, kun molemmat niin aivan samaan vievät!"

Lemmen ja ihmishengen kielet soivat siten samassa kanteleessa... Niissä soi suuri elämän-runo.

Lemmenkukat kokosivat kauneutta entisen lisäksi... Ne somistelivat lehtiänsä. Tyttö arasteli outoa lemmen valoa.

Kulku jatkui.

Hellästi johti enkeli suojattiansa syvemmä Lemmensaaren lumouksiin... Hän puhui hänelle Jumalan antamasta suuresta lahjasta, lainasta, hengestä ja Hänen hyvyydestänsä. Hän näytti sen hyvyyden runoväreillä maalattuna... Ilostuneena huudahti siihen Martva:

-- "Niin... Kyllä!... Hän on ihmeen hyvä!"

Enkeli jatkoi:

-- "Sitä elämän suurta aarretta säilyttäessänsä raataa nyt koko luonto, tunnustaen siten Kaikkivallan käskyn... Se käsky on syvä ja hämärä, kuten Hän itsekin... Sinä tiedät, miten syvä Hän itse on..."

Viattomana selitti Martva hänelle:

-- "Minä uskon sen... Minä uskon, että Hän on ihmeen syvä... Hänen syvyytensä on minulle selvän selvä... Hän on minulle kuin viisas isä, joka kuusen alla haastelee minulle vanhaa tarinaa. Jokainen hänen sanansa on täynnä niin selvää viisautta, että minulla ei ole oikeutta niitä tutkiakaan. Joka aamu valkenee Hän minulle kuin kirkkain päivä, jonka valo on itseselvä... Niin ihmeen syvä on Hän minulle aina..."

Ihmishengen onni ja runo puhkesi siten jumalauskosta kuin runous kesä-illan kauneudesta...

Kun lempi kypsyi jo neidon povessa.

Yhä lyhenteli neito tyttötaivaltansa... Yhä kulki hän morsiamen kukkamaita kohti... Kaikki puhui hänelle Jumalan suuna... Koko elämä johti häntä enkelin kätenä... Hän eli siten omaa hengen runoansa...

Lauluna vieri matka lemmenmailla. Kulkijat tulivat jo saaren sisään lemmen kirkkoon. Se on tehty ikivalkeudesta... Se lymyytyy saaren hämärään ja runoon kauniina kuin arka neito... Permanto on neidon puhtautta... Holvissa humisee ainainen, armas lemmenhyminä... Kauniit soitot soivat. Ne herkyttävät hellää kieltä ihmisessä... Ne kutsuvat ihmistä, niin kuin kutsuu kirkonkello, kun viikon työ on suoritettu ja mieli kohoaa korkeutta kohti...

Mutta alttarilla kukkii lemmenkukka astiassaan... Valkea enkeli vaalii sitä kukkaa... Se kukka on arin Luojan töistä... Siksi vartioi sitä enkeli, kuin Cherubim paratiisiin vievää tietä...

Valkea lemmenkukka tuoksahti... Kaunis esirippu hulmahti... Jo vilahti punainen hämärä... Arastellen lausui Martva saattajallensa kirkon ovella:

-- "En minä tohdi etemmäksi tulla... Täällä on kaikki liian pyhää, kummaa ja outoakin... Suo minun jäädä tänne ovensuuhun!... En tahdo nähdä syvemmälle Häneen, ijäiseen, ihmeen suureen Salaisuuteen..."

Surullisena selitti Gabriel lausuen suuren Jumalan runoa:

-- "Hänen temppeliinsä sinun täytyy käydä alttarille asti, jos uskot Häneen. Sama sitten onko se temppeli työn, rukouksen, veisuun, uhrin tai lemmen kirkko. Jos sen on Hän säätänyt, niin silloin täytyy sinun rohkein mielin astua aivan sen alttarille. Sinun täytyy se tehdä, vaikka sinne vievä tie olisi niin tuskallinen, kuin se, jonka Jeesus kulki Golgatalle... Sinun täytyy juoda siellä odottava malja. Jos epäröit nytkin, niin kiellät Hänen käskynsä, Hänen säätämänsä lemmen puhtauden..."

Luonnon äänenä soi Jumalan runo... Kukkana kehittyi lemmentajunta neidon povessa... Lapsimielin selitti Martva:

-- "En voikaan sitä puhtautta kieltää, kun juuri pelkään sitä puhtautta... Valo on täällä liian pyhä, puhdas... Kenties jo seison Hänen edessänsä, enkä jaksa kestää ihanuuttaan, kun silmäni on vielä tottumaton..."

Vieno valo värähti vaaleanpunertavana... Salainen esirippu hulmahti hiljaa... Se antoi neidolle aavistusta, että jotakin outoa oli edessä... Kaunis laulu kertoi lemmen tarua... Ihanat enkelit veisasivat lemmenkukan puhtauden ylistystä... Oudostuneena huudahti Martva saattajallensa:

-- "Täällä soivat kauniit enkelien laulut... Miksi olet minut tähän pyhään tuonut?... Miksi sulaa täällä mieli?... Miksi ovat tunteet arat?... Ja miksi on kaikki hellää, puhtautta?... Mielessä soipi joku kumma sävel..."

Runo laati jo itseänsä... Neidon povi oli sen runopajana... Enkeli johti hänet kädestä alttarille, osotti lemmenkukkaa ja selitti:

-- "Täällä lemmen-alttarilla täytyy sinun vielä kerran Hänen käskyjänsä täyttäen Häntä kiittää... Tuo lemmenkukka täytyy sinun kerran taittaa ja sen tuoksu tuntea, vaikka se olisi karvaskin... Kun se aika tulee, älä silloin pyydä Häntä ottamaan sitä maljaa pois sinulta! Sillä sinua varten ei voi Hän käskyjänsä muuttaa..."

Lemmen runo sepittäytyi yhä tajuisemmaksi neidon povessa. Hän vastasi enkelille ihastuneena, avoimin katsein:

-- "Miksi minä sitä pyytäisinkään, kun käskynsä ovat aina ihmeen-armaat... Ne ovat niin kuin kaunis aamuvalo, joka kesäaamun purppurasta helähtää kauneimmaksi kirkkaudeksi, herättäen lintuparvet laulamaan... Mutta yhtä asiaa en jaksa ymmärtää: en jaksa käsittää tuon kukan tuoksumista, en myöskään sitä, mitä äsken lausuit..."

Lemmen runo kyseli jo olemustansa... Jumalan käsky kirkastui runona... Suruisena, kauniin laulun hymistessä selitti enkeli hänelle:

245

-- "Näit äsken, kuinka koko luomakunta täytti riemumielin Hänen käskyänsä: häärunoutta... Siten täytyy sinunkin se käsky vielä täyttää... Ne toiset -- kukka, eläin sekä kaikki muukin -- _pakosta_ täyttävät sen käskyn ajallansa... Sinulle antoi Luoja siinäkin vapauden: Saat täyttää sen, tai jättää täyttämättä. Jos täytät sen, niin saat myös siunauksen: saat äiti-onnen, jalon, pyhän onnen... Jos rikot sen käskyn, niin _uhkaus_ odottaa... Kaikessa olet _vapaa_. Valitse!... Sinä tiedät miten suuri ja jalo on äitionni..."