Part 12

Sä murskaa vainoojasi kurja! Lyö rikki mustan käärmeen pää! Hän vaani turvatonta... hurja vihansa on kuin rajusää. Vaan ällös Martvaa harhanteille Sä yksin heitä! Anna meille nyt valta olla turvanaan! Ei riitä siksi voimat maan."

Sen suuren rukouksen kuultuansa ylpeillen lausui hohdekehässänsä ylhäällä tulihaamu Perkeleen:

"Hän tunnustaa noin sitä kaikkivaltaa, mi mulla koko kaikkeudessa on. Noin enkelinsä rukouksellansa nöyrästi, avoimesti tunnustavat kuin vankka perustus mun vallallani on ihmissydämessä: Yksin jääden hän oisi vallassani kokonansa, hän jonka kerran kuvakseen on luonut. Hän hyvän Henki, Henki kaiken väärän, Mun työni kulkee nyt jo itsestänsä jokainen päivä aina eteenpäin."

Nous' ihmeen suuri riemumyrsky silloin, kun sankat enkelien sotajoukot siivillä tulisilla kohahdellen ja tulihohteen heitä valellessa pasuuniin puhalsivat, taasen toisten sen soiton säesteellä veisatessa herransa kaikkivaltaa ylistäen ja hälle tehden kunniata kulkein ohitse hänen, miekkain välkkyessä koholla, hohtain tulivälkähteinä seassa ihmevalon, säveleen. Sen laattua, kun hiljaisuus taas syntyi, nyt Litvan paratiisiin osottaen herransa suuri heille lausui nain:

"Hän Itse, enkeleineen Litvan kanssa, voimaani Harhamassa tunnustaa kuin luonto valon voiman, jota kuullen se virkoaa ja ryhtyy elontoimeen totellen sitä kuten orja ruoskaa. Niin ennen aikaan munkki Jehovaansa Herraansa kiitti muka voitostansa, Sen kautta palveljaani Harhamata hän puki Hänen enkeleinsä kaapuun niin että rohkeana, huomaamatta hän voi nyt mataa Litvan paratiisiin. Noin, katsokaa!"

Ne sanat lausuttuaan avasi näyn eteen enkeljoukon, mi ukkoshymnein sulosointuisimmin taas herrallensa kantoi kunniata. Ja kun jo oli laannut riemulaulu, herransa ympärillä enkeljoukko koholla siivin, paljastetuin miekoin tarkasti näkyä, min äsken heille osotti ruhtinaansa päältä maan: Siell' uinui Litvan kaunis paratiisi hämyissä armaimmissa, joita seuloi sen yli Yötär, joka seuloinensa, harteilla hieno, kaunis hämyharso ja siipi iltaruskon punaa, joka yön hämäräksi juuri kelmenee, nous Litvanjärven länsirannan takaa ja liiti korkeudessa, enkelinä, kuun näkymätön sirppi veneenänsä. Hän rauhallisna laski runollista kuupurttaan yli kesäöisen taivaan alatse pilven, jossa enkeljoukko säesti soitollansa rukousta, min rukoeli kaksi enkeliä puolesta Martvan. Runoseulastansa hän seuloi Litvan rannat hämäriksi, sen veden selät salaperäisiksi ja runoutta täyteen koko maan.

Pimeyden herra antoi tulimerkin, sävähti ydin pimeän, ja päästi kätkönsä salaisimman valloillensa. Nous' uusi riemuhuuto. Kun se taukos, taas antoi merkin haamu Perkeleen ja sitä kuullen pimeyden ydin pois heitti valhepuvun. Alastonna, lihaksi muuttuneena seisoi siinä elämä Harhaman, ja käskettynä se otti suuren, mustan käärmeen muodon, mi kooltaan miehen mittaa pitemp' oli... ja kulki kuten kulkee ihminenkin pystyssä seisten, jaloillansa käyden, tok' oli ryhti veltto, retkahtava. Selässä oli evämäiset siivet. Ne vereslihaisina, ärtyneinä riippuivat, ilkeästi räpytellen, ja avoimesta suusta verikieli inhoisin riippui, kun se läähättäen myrkkyistä hengitystään, harppoi kuin haudan riena. Riettain kaksin jaloin ja pyrstö ilkeästi vettä viiltäin se juoksi yli Litvan järvenselän ja pitkin virtaa, aina Tuukkalaan. Se juoksi vinhoin vauhdin niinkuin tuuli arkaillen, itseänsä inhoskellen ja rientäin, kuten haudan haamu, joka töyttäilee piiloon päivää, ihmissilmää. Se loikki vedenselkää, hypähdellen varassa evämäisten siipiensä harppauksin ihmeen pitkin. Askelista pärskähti rauhallisen järven vesi, kun käärme syöksyi suoraan taivaltaan. Kauhuissaan katsoi sitä ruma yökkö, ja kaikki öiset aaveet säikkyellen luoliinsa kiireen kautta lymysivät. Myös musta korppi, joka rantamalla sikeintä unta nukkui rauhallisna latvassa kuivan kelon, kauhuissansa parahti sekä oitis pakoon lensi kuin kauhun lyömä aave, rääkynnällään herättäin lintuparvet. Rietas käärme juoks halki kosken kuohun Tuukkalaan. Arkaillen, pelokkaana hiiviskellen se tarkasteli tienotta ja ryömi taaitse pensaikoiden rehevien nyt alle akkunan. Ja tähyellen se lähettinä Perkeleen niin vaani saalista sekä etsi väijypaikkaa ilkeillä siivillänsä räpytellen. Näin lausui silloin haamu Perkeleen:

"Niin tahdostani aseekseni muuttui elämä ihmisen, sen työt ja mietteet. Sen aseen nimi 'esimerkki' on... Sen aseen mulle antoi jo se Eeva, min kuvaksensa loi Hän, väärän Henki. Kun Eeva söi, niin esimerkki miehen sai seuraamaan. Nyt en ma enää itse oo pakotettu Häneen langenneita käärmeenä ohjaamaan takaisin minuun, kun ihmishengen työt, ne esimerkit, käärmeinä kietovat jo jokahista, vetäen heitä minun yhteyteeni."

Ja pysähtyen korskeana hetken, hän vihjasi ja enkelien eteen niin loitsi muinaisuuden menneet päivät, ne päivät jolloin Jeesus tuskissaan söi ehtoollista, puhui lähdöstänsä ja pesi Itse kuulijainsa jalat, olemus ylhä täynnä ylevintä nöyryyttä jumalaista, hengen suuruus niin korkeimpana runoutena nousi: nous _nöyryytenä_, ihanaisimpana suuruuden, jalouden kukkasena, mi nostaa maasta taivaan korkeuteen, miss' eivät kadesilmäykset loista ja maine, ylvästely, kaikki himot halvinta ovat tomun tavarata. Sen näyn näyttäin suuri henki lausui:

"Jehova myös on esimerkin kautta valtaansa väärää tukenut. Hän kurja Poikansa sitä varten ihmislihaan on suonut tulla. Katsokaa: kun Poika noin Getsemanen kautta Golgatalle nyt lähtee, niin Hän ennen lähtöänsä kalleimman perun jättää ihmisille kuin suuren testamentin, joka tehdään viimeisnä. Noin Hän antaa _esimerkin_ aseeksi Jehovan. Niin Harhamakin mun aseekseni antoi elämänsä. Ei kätkenyt hän sitä niinkuin kätki pahansa Saulus Tarsolainen, joka on langennut pois luotain. Tuliterä on esimerkin miekka, jonka mulle valittunani Harhamani antoi. Hän kurjaa Tarsolaista suuremp' on."

Niin lausui hän. Viisautta katse loisti. Ja enkelten taajat laumat silloin herransa viisautta ihaellen sävel- ja tulipilven pauhinassa leijaillen veisasivat ylistystään.

Ja laulun jylhä pauhu korkeudessa jyrisi, niin kuin vuoret vierreet oisi, repeillen riekaleiksi kuten liina, ja oli kuin ois suurin ikivoima repinyt kivivuorta. Ylpeänä niin pimeyden herra enkeleiltään kiitosta kantoi. Pauhun vaiettua hän vihjasi ja käskystänsä oitis pois Tuukkalasta riensi musta käärme: elämä Harhaman. Se metsän kautta, riettaana, siipiänsä räpytellen nyt juoksi Rannistoon. Sen kulkiessa värisi puhdas luonto. Pakanuuden jumalat, jotka yöllä Unholasta olivat nousseet taaskin retkellensä maillensa entisille, kauhuissansa taa pensasten ja puiden piiloutuivat tai lymysivät luoliin, kivenloviin, väristen, inhoten ja hämmästyen lihaksi muuttunutta, ellottavaa tulosta harhautuneen ihmishengen, aseeksi jok' ol' alennut sen käteen, mi rauhatonna, kaikkein kammoomana ja vainottuna, Kaikkivaltaa vastaan yöt päivät nousee käärmekavalana kaikkeuden herravaltaa tavottain.

Ranniston talon päällä runojansa yön ihmeenkaunis tyttö surullisna purressaan kuussa seisoin seuloi maille, ja enkelien kirkas laulupilvi leijaili täynnä huolta sekä tuskaa, kun saapui Martvan turmioksi vaara. Soi enkel'soitto tuskansäveleenä ja enkeli, mi soiton säesteellä rukoili turvatonta vartioiden, laskeusi polvilleen ja tuskaisena hän anoi Luojaa auttajaksi näin:

"Poloinen uinuu turvatonna, oi ethän häntä heittää vois! Se karvas malja, jota konna hänelle tarjoo, käännä pois! Vie pois... vie pois se, Herra taivaan Oi, ällös anna jäädä vaivaan! Oi tahdothan Sä juonet estää, Ei yksinään hän saata kestää..."

Vaan silloin liihotteli korkeudesta taas enkeli, luo rukoilijan. Hälle se lohdutellen, häntä vahvistaen käskystä suuren Luojan lausui näin:

"Hän viisas on. Hän yksin tietää tien oikean. Me emme saa. napista. Kuinka paljon sietää juomaansa, joka jalostaa, maan ihmishenki, siin' ei harhaan Hän osu. Sillä aina parhaan Hän osan suuren valmistaa. Me tutkia sit' emme saa.

Hän lausui kerran: 'Syö'ös puista _vapaasti_'!... Siihen muistutus myös liittyi: 'Mutta myöskin muista, ett' tuskaa suurt' on lankeemus'. _Vapaaksi_ ihmishengen luonut Hän on. Sen suuren lahjan suonut Hän ihmiselle yksin on. Se osa suur' on, verraton."

Niin lausui enkeli ja toinen silloin alistui alle tahdon Kaikkivallan. Ja silloin musta käärme metsän halki ylitse kivikoiden loikahdellen harppaili Rannistoon. Sen suusta kieli verisnä, kaksihaaraisena riippui, kun ympärilleen vilkuin, läähättäen se rantatöyrään alta ylös nousi ja taitse puiden, piillen, inhoisana luo talon saapui. Havutemppeliin se rietastellen syöksyi, viskautuen apina-ketterästi ylös kuuseen, sen pimeimpähän piiloon kätkeytyen, kyyryillen, liehakoiden, puuskuttaen, hapuillen kuusen havulymylöissä repalla siivet, pyrstö kiemurana ja katse ilkeyttä tulvillaan.

On hiljennyt jo sävel taivahalta. Pilvistä valui soitto enkelien kuin lapsen itku, joka äidin korviin tuo viestin, että hänen armastansa vierellä kehdon vaanii mato musta, ja tuskissansa enkeli nyt vielä puolesta Martvan rukoeli nain:

"Jos, Kaikkein Korkein, tiedonpuusta Sä syödä sallit neitosen, jos sallit viettelijän suusta Sä hänen kuulla neuvon sen, mi hälle varman turman tuottaa, suo hänen toki Poikaas luottaa! Mi tahtos' on, se tapahtuu ja turhaan haihtuu kaikki muu."

Vaan rauhallisna nukkui hurskas Martva ja kulki unissansa niillä mailla, miss' ikionni joka aamu uunna, helähtää jalon sielun puhtaudesta. Hän Jumalaansa katseli kuin lapsi mi aamu-unestansa havahtuen armasta päivänkehrää ihaelee silmistä unta kädellänsä hieroin. Kuin enkeli hän nukkui. Mutta häntä aseena Perkeleen nyt vaani, kurkistellen työt Harhaman, se rietas, musta käärme, mi kuusen pimeässä kyyristellen niljaista kieltä lipoi, tutkiellen niin tietä ihmissieluun puhtaimpaan. Ja silloin kauniin Litvan zenithissä, hohteessa tulen, ikikavalana ja armotonna taaskin enkeleilleen järkeili suuri henki Perkeleen:

"Hän valittuni, Harhama, viel' äsken ain' asti siihen päivään jolloin alkoi hän psalmejansa muka Jehovalle kirjoittaa -- niin: hän silloin oli vielä aseeni, jok' ei kauvas ulottunut: Hän ympäristöään vain mulle käänsi töillänsä. Mutta näkymättömänä siivillä enkelein jo kulkee hän: Kirjansa kautta on hän elämänsä nyt muuttanut jo siksi käärmeheksi, jok' ilman häntä teilläni jo mataa Jehovan linnaan, Litvan paratiisiin. Ei ilman kirjaa siihen konsanansa hän oisi päässyt. Nyt hän yhtä aikaa tuhannet paratiisit samoelee. Mun suuren henkeni hän kaikkialle niin levittää: Hän esimerkillänsä tuhannet kääntää kohta Jehovasta, vie vapahduksen Hänen orjilleen."

Kuin vetten pauhu laulu sekä soitto pauhahti silloin. Laumat enkelien herransa ympärillä leijaellen hänelle veisasivat riemuissaan:

"Sinä ihmishengen työt käärmeeksesi väännät. Niillä Jehovalta syöt kantapään. Sä käännät omiks kiitoslauluiksesi psalmit Hältä. Viisautesi suuri on ja verraton. Valtasi sun luja on, ihmisessä perus sen järkkymätön on. Jos ken yrittääkin sitä kaataa, hän sun tehtävilläs raataa."

Ja silloin röyhkeilevä paholainen pauhussa laulun nousi ylpeänä ja heitti katseen koko kaikkeuteen. Hän antoi merkin. Tulivaipastansa hulmahti lieska. Soiton hyminässä nyt riemuitseva enkelien lauma herransa suuren johdolla jo lensi kuin tuliviima, aatosnopeana ylemmä luotisuoraan äärettyyteen, kaikkeuden pakenevaan zenithiin.

Kun tyttö tuli kiikulta kotiin.

Ei rakkaus ole sama kuin lempi, eikä lempi rakkautta.

Sunnuntai helotti taas kuin viikonvarresta puhjenneena kauniina kukkana. Poutaisen ilman rasvatyven kiteili auringon valosta. Lintu torkkui, kukka uinuili, metsä seisoi hiljaisena kuin Tuonen lehto, koivulla lehti, kuusella pehmeä, vielä punainen käpy koruna. Pihlajan kukan sijalla nypötti marjan-alku pienoisena nyppylänä. Herne teki litua ja ruis pääsi vesijyvältä kovalle jyvälle.

Lehtevimmässä koivikossa, Ranniston ja Tuukkalan talojen välillä, oli vaalukiikulla kylän väkeä. Yhdeltä puolen näkyi kiikulle Litvanjoen vesiallas, toisella puolen reunustivat metsänsilmäkettä pihlajat, jotka olivat lehtirikkauteensa pakahtua. Väliin kiikuttivat miehet naisia, väliin lasketteli joku miehistä yksinänsä hurjaa vauhtia ympäri. Nauru helisi, poski punotti. Mielet olivat keinun heilahdusta.

Hetkisen ajaksi oli kiikku jäänyt tyhjäksi. Kiikkujat istuksivat pihlajikossa. Joku laski sukkeluuksia. Toiset sitoivat kukista kuka mitäkin, tai leikkivät sananjalalla "Lempii, ei lemmi "-leikkiä. Joku tytöistä hyräili kukkia sitoessaan jotakin säveltä, joka syntyi itsestänsä, eikä kaivannut sanoja.

Ranniston Martva nousi joukosta ja istahti kiikkuun sananjalka kädessä, rinnassa myöhästynyt hernekukka. Ajatuksissansa, sananjalkaansa sommitellen heilautti hän kiikun hiljaa heilumaan ja antoi sen sitten itsekseen heilahdella. Itse oli hän mietteissänsä, oli niihin uponnut kuin vedenkukka veden sinipinnan alle aallon vettä nostaessa. Kiikku heilahteli kuin aikansa kuluksi.

Hetken kuluttua tuli Oolavi hänen luoksensa ja kysyi kuin sivumennen:

-- "Kiikutanko, Martva?"

Martva katsahti häneen poski hehkuvana. Hieman päätänsä nyökäyttäen vastasi hän tovin päästä:

-- "No... hiukan!... Mutta ei vain kovasti..."

Oolavi tarttui kiikkuun, voimakkaasti, kuin aikoisi hän sen kerrassaan heittää ympäri vaalun menemään. Martva puristautui molemmin käsin käsitankoa vastaan, pelokkaana, kuin ei hän olisi Oolavin leikkiä ymmärtänyt.

-- "Hopsis!" -- huudahti Oolavi heittäen muka täyttä voimaa, leikillä, kiikkua. Mutta kun kiikku heilahtikin hiljaa, kuin autere hienon tuulenhengen käsissä, päästi Martva käsitangon käsistänsä ja katsahtaen Oolaviin, naurahti sievän lapsennaurun.

Kun heidän katseensa silloin kohtasivat toisensa, värähti joku salainen kieli molemmissa, kuten kerran veneessä joella, kun Martva kiitti vedenkukasta ja tyttönen sitten lauloi "Litvan laulua". Nyt oli värähdys vain entistä tajuttavampi. Katse kääntyi arkana katsetta pakoon ja poskelle helähti perhona entistä lämpöisempi puna.

Molemmat tajusivat aivan luonnon pakottamina, että rakkaus alkoi muuttua lemmeksi. Ihmishengen korkeimman avun, rakkauden sijalle alkoi puhjeta luonnontunne, lempi, jalo tosin ja puhdas kuin lapsen uni, kuten kaikki oikea luonnossa. Mutta se ei ollut enää vapaaehtoinen, kuten on jalo rakkaus. Se oli luonnon pakkokäsky. Se oli sitä mikä ihmisessä on maantomua, eikä sitä, mikä on Jumalan elävätä henkeä. Se oli jaloa, viatonta ja puhdasta, kuin kukan väri sen äitiytymisaikana, mutta se ei ollut enää siveellistä, kuten kukan jalo tehtävä ei voi olla siveellistä sen sanan korkeimmassa, eikä sen _oikeassakaan_ merkityksessä, koska se on ainoastaan luonnonlain vaistomaista ja sen kautta pakollista tottelemista. Se oli luonnonsiveellisyyttä, yhteistä ihmiselle ja eläimelle ja koko luomakunnalle, puhdasta, kun se on vielä kukassansa, ihmisen alhaisinta, kun se on kukkalehtensä menettänyt ja joutunut lemmen kukka-ahoilta aistillisuuden maille. Se oli rakkauden joku vastakohta, sillä siinä oli lopulta ja perinnä vaistomainen oma mieliteko kaikkein ylinnä.

Niin: se oli puhdasta lempeä, joka väärin kulkee rakkauden nimellä, ja jonka nimeä taas himo ja irstaus vieläkin törkeämmin väärin käyttävät.

Ja siksi värähti nyt sielu, ja katse kävi araksi, kuten aina silloin kun ensi kertaa tavataan teosta, joka ei ole korkean ihmishengen arvoinen. Vaisto ja hengen ylevyys sanoi, että lempi ei puhtainnakaan ole sukua rakkaudelle. Se sanoi, että nyt oltiin menossa alas: korkeasta rakkaudesta laskeuduttiin lemmen maille. Se sanoi, että oli edessä pakko mennä ylevästä ihmisestä kukkasen olotilaan.

Oolavi joutui hämille, tyttö kainoksi. Kiikku heilahteli hiljaksensa ja jotakin puhuakseen virkkoi Oolavi Martvalle jonkun sanan sananjalasta, sen runollisuudesta: yksinäisyydestä kaikkien muiden seassa, ja siitä kuinka se on hyljätty, unohdettu, mustalainen kasvimaailmassa. Martva katseli sananjalkaa, luki sen lehtiä ja kuunteli puhetta mieli somana kuin perhosen elämä ensi kukan puhjettua.

Ja kun sielu värähteli hellimmillänsä, sydän sykähteli, mitä puhdas veri käski ja katse oli arka lintu, alkoivat nuoret pihlajan alla soitella lemmen kelloja ikäänkuin rientäen avuksi. Nuori tyttö alkoi kukkia sitoessansa hyräillä kaunista laulua "Mirja." Se laulu tuli hänelle suuhun, kuin olisi sen tuonut tuulen henki. Yksi ja toinen yhtyi hyräilemään laulajan apuna ajatus laulun sanojen mailla, ympäristö unohtuneena.

Martva kuunteli laulua mieli hajalla. Hän nojasi kiikun tankoon, haaveillen sen olevan joku oksa, jolle lintu lentää etelästä... oksa, jolla oli luullut onnen olevan... Hän haaveili jotakin, mitä ei tajunnut... Oolavin mieli oli kevään herkintä tuulta... Hän kiikutti Martvaa hiljaa ja hellävaroen kuin lasta, kun sen silmä on umpeen menossa... Hän ajatteli sen onnea, kuin äiti lapsensa tulevaisuutta... Laulu säesti kiikun heilahtumia.

Kädet helmassa kuunteli Martva Mirjan tarua. Hän istui kuin tyttö lähteellä, odottaen puoli-yötä, jolloin lähteessä näyttäytyy tuleva onni, metsässä hiipii lempeä noita, joka osaa kaikki lemmentarinat, ja lemmenkelloina soivat pihlajankukkien teriöt, oksat notkuen niiden alla. Hän ei uskaltanut enää katsahtaa Oolavin silmiin.

Laulu loppui. Sen tarusta oli puhjennut Martvan sieluun hento lemmenkukka. Se kukka oli vielä tajuton. Se ei tuntenut värejänsä ja arasteli yksinpä puhdasta auringon valoa, jota se kaipasi, joka oli sen elämä ja joka sille tarjoutui. Siinä ei tuoksahtanut aistillisuutta, joka muuttaa lemmen irstaudeksi, likaisemmaksi eläimen lempeä. Kiikku heilahti vielä kerran... pysähtyi...jäi yksin.

Tyttö hyppäsi kiikkulaudalta. Hän oli sille istahtanut _lapsena_... tyttösenä... hän hyppäsi siltä maailman puhtaimpana _tyttönä_...

-- "Kiitos, Oolavi!" -- kuiskasi hän päätänsä nyökäyttäen, arka katse hernekukassa.

Mutta Oolavi ei kuullut kiitosta. Hän mietti jotain hajamielin. Hänessäkin oli puhjennut puhdas lemmenkukka.

* * * * *

Väki hajosi kiikulta tavallista hiljaisempana. Mieli oli ikäänkuin väsyksissä, ajatus harhateillä ja metsä näytti murheiselta.

Se oli niitä hetkiä, jolloin soivat sydämen arimmat kielet, ja joku kukka muuntuu muuksi kukaksi. Se oli hetki jolloin talosta on kuollut entinen eläjä, sen elämäntekijä, kannettu paareilla pois, ja talo tuntuu sen johdosta tyhjältä, päivänpaiste surulliselta, huone autiolta ja kartanolla riippuvat nuorilla sinne tuuleutumaan ripustetut kuolinliinat, lisäten mielen surullista runollisuutta. Martvan ja Oolavin elämässä oli kuollut jotakin: oli kuollut rakkaudenkukka ja sijalla kukki lemmenkukka.

Kun Oolavi saattoi Martvaa kotiin, kävelivät molemmat vaiti, kuin sopimuksesta, hartioilla Litvan kaunis runovaippa, kesäisen illan sulo. Ensi kertaa elämässänsä eivät he löytäneet mitään sopivaa mistä puhua, vaikka heistä oli ennen helähdellyt puhe kuin perhosparvi päivänpaisteeseen. Kumpikin kainosteli toistansa, pelkäsi sanovansa jonkun tuhmuuden, etsi sopivaa sanaa, eikä löytänyt. Lemmenkukka uinui nupussansa.

Vaistomaisesti, uutta kukkaa hellien tahtoi jo kumpikin toistansa miellyttää, karttaen kaikkea, minkä luuli rumaksi. Lemmenvaistot alkoivat siten herätä. Avolehtinen, korkea rakkaudenkukka, siveellisyyden ydin ja ihmishengen jaloin, jumalallinen olio kuihtui ja tukahtui jo pakollisen luonnonsiveellisyyden tukehduttamana.

He kulkivat joenrantatörmää pitkin. Eräässä paikassa näkyi joen vedestä laskevan auringon tulipunainen kuvain, karvakortteikon keskellä avautuvasta selvästä vedestä. Yksinäinen sorsa uiskenteli keskellä tyyntä jokea. Sen uinnista väreili vesi. Väre ajoi värettä rantaan ja punainen päivän kuvain leimusi aivan ilmitulena, kun pienten väreiden karehtiminen pani vedenpinnan sen punaa tulihulmeeksi heiluttelemaan.

-- "Miten kaunis on nyt joki", -- huomautti Oolavi.

Martva ei osannut mitään vastata. Joki oli hänestäkin kyllä kaunis, mutta sana arkaili kielellä, ei uskaltanut sitä tunnustaa. Oolavi luuli jotain tyhmää sanoneensa ja pahotteli itseksensä:

-- "Miten minä nyt niin joutavasta rupesinkaan puhumaan!... Joki kuin joki!... Onhan se jo sadasti nähty..."

He tulivat aidan luo, jonka yli oli noustava portaalta. Sadasti oli Oolavi nostanut Martvan sen yli sylissänsä, jo pienenä ollessansa, mutta kun hänen nyt piti auttaa häntä, arasteli hän. Martvan käsi oli hänestä liian puhdas, pehmeä, heikko enkelin käsi hänen siihen koskea. Martva seisoi jo aidalla. Hän epäröi.

Silloin ojensi Martva hänelle kätensä apua pyytäen, tuttavallisesti, puhdas katse kainona, tarttui Oolavin ojennettuun käteen ja hyppäsi maahan ilosta huudahtaen.

He astuivat jyrkkää ylämäkeä, kapeaa jalkatietä myöten. Pehmeä lehtimetsä näytti tavallista lehtevämmältä, ruoho rehevämmältä. Kaikessa oli enemmän runoa kuin ennen. Kun he tulivat vaaran päälle, avautui heille näköala, joka lainehti ja loisti kauneutta ja leimusi tulena ja runona: Mailleen menevä, tulipunainen aurinko upposi Litvanselän takana kesän lämpimiin ilta-autereisiin kuin harmaisiin kaskisavuihin, leimusi tulipalona ja hohti kultana. Litvanjärvellä uivat sadat pienet saaret veden rajassa, kukkuroillansa viheriyttä, ulappaan uppoamaisillaan. Lahdella näkyi onkijan vene, joka ei näyttänyt veteen ottavan. Nuottakotien kuvat riippuivat vedessä rauhallisina puiden seassa. Siellä täällä uiskenteli sorsa iltansa kuluksi. Jostain kuului hiljainen laulu, Ranniston pellot levisivät viljavina, kierrellen vaarojen lomissa, ja läntinen järvenranta liekehti tulipunaisena vesipalona laskevan auringon punasta.

Suomi säteili kauneutensa huumaamana tyttönä, onnestansa ihastuneena morsiamena.

Sanattomina pysähtyivät molemmat hetkeksi katsomaan loistavaa näkyä, kuten pysähdytään, pakostakin, katsomaan naista, joka säteilee onnensa terällä: morsiamena. Sitten laskeutuivat he verkalleen alamäkeä Ranniston taloa kohti. Tienviereltä taittoi Oolavi kaksi hernekukkaa halmeesta, ja kun he tulivat talon rappujen luo ja Martva nyökäytti päätänsä, lausuen hiljaa kiitoksensa, ei Oolavi hänelle nyt mitään vastannut, kuten aina ennen, vaan ojensi hänelle hernekukat, nosti lakkiansa ja poistui nopein askelin oikotietä pellonpiennarta myöten.

* * * * *

Päivän loistava iltapalo oli jo aikaa sammunut. Metso nukkui oksallansa, teeri korkeimman koivun latvassa. Nurmilla sinersi lämmin suosumu ja illan kauneus tummeni ja ummistui viimein yöksi.

Mutta yhä istui Martva huoneessansa avatun ikkunan edessä. Hän katseli vuoroin hernekukkaa, vuoroin järvenselkää, jossa saaret nukkuivat vedenpovella... Litvan tarut alkoivat taas kietoa häntä... Hän ajatteli "Litvan laulun" veden naista... Nyt kaipasi hänkin jotain, kuten se nainen karilla... Silmä kiintyi järven sineen, ajatus kulki tarun teitä... Se kulki siellä kuin lapsen mieli satulinnan kammioissa, missä tontut ja aaveet asuvat hyvinä henkinä, joulupukkeina, kuninkaan poikina ja muina.