Part 11

-- "Minäkin olen aikoinani kaunokirjallisuutta lueksinut, mutta suoraan sanoen minä olisin nyt säkki päässä kuten aivan lukutaidoton, jos en olisi muuta lukenut. Sillä en todellakaan osaa sanoa, minkä tiedon tai opetuksen siitä kirjallisuudesta olen saanut. Kun olin aina kirjan loppuun lukenut, tuntui kuin olisin kuullut juoruttavan jonkun tapauksen... jonkun Mikkosen tai Mattisen elämäkerran tai rakkausseikkailun... Mutta samaa opetustahan voi saada miltä juorueukolta hyvänsä."

Perkeleen silmissä välähti vihainen salama. Hän katsahti Tuukkalaan kuin päästelisi se hyvää saalista hänen verkoistansa. Tuukkala jatkoi ikäänkuin harmistuneena, vaistomaisesti taistellen Martvan puolesta sitä uhkaavaa vaaraa vastaan:

-- "Yleensähän -- jos tarkkaa -- huomaa että ne kirjat eivät ole monesti kirjoittajiinsakaan voineet mitään hyvää vaikuttaa... eivät edes sen vertaa, että ne ymmärtäisivät kohteliaina tarjota opetustansa. Semmoisesta helmestä kuin nöyryydestä nyt ei ole puhettakaan. Varsinkin näkyy viime aika muuttuneen aivan surulliseksi. Äsken silmäilin erästä kirjaa, eikä tarvinnut monta lausetta lukea, kun jo kiitin Jumalaa, että kansamme ei ole yhtä sairas kuin ne, jotka tarjoutuvat sitä parantamaan. Jokaisesta lauseesta huokuu semmoinen kirjoittajan pöyhkeys ja rikkiviisaus, että huomaa selvästi hänen uskovan olevansa maailman suurin nero ja tulvillaan viisautta, ja neron rinnalla kaikki muut ovat tomppeleita... Siinä pöyhkeilyssä on jotain niin hullunkurista, että minulta aivan itsestään pääsi huokaus: 'Voi maailmaa parantajiensa tähden!... Minä sitten aivan otin selon tämän viisautensa turmeleman miehen opinnoista ja elämänkokemuksista, ja kyllä nekin osottautuivat semmoisiksi, että hän omaksi vahingoksensa on noussut Gamalieliksi, jonka jalkoihin pitäisi kaikkien muiden istuutua."

Perkele ojentautui ylpeäksi. Viha välähteli hänen silmissänsä.

Rannisto tuli hiukan levottomaksi, punnitsi naapurinsa sanoja, ajatteli kirjallisuudesta yhtä ja toista teosta ja muisteli, mitä tiesi niiden kirjoittajista. Hän ajatteli samalla tytärtänsä ja häntä kauhistutti ajatus antaa puhdas tyttärensä sen ja sen ja senkin jalkojen juureen istumaan. Vakavana myönteli hän:

-- "Kyllä minä myönnän puheessasi olevan perää, mutta ei yhden tähden sovi kalkkia tuomita... Onhan suomenkielellä jo kirjoja, käännöksiä ja alkuperäisiäkin, joiden kirjoittajat ovat neroja ja niiden elämä puhdas ja kirjat ylevähenkisiä."

Rautainen Tuukkala miltei kiihtyi, tietämättänsä, kuin Jumalan käskystä. Isä näytti nyt taistelevan häntä vastaan, kun hän puolusti Martvaa, joka istui putkikossa vitsakeinussa, turvattomana, lähteensilmä kuvastimena, silmä sulona, sielu yhtenä puhtautena. Uni nosti entistä mustempia aaveita, loihti näkyviin suuria käärmeitä. Hän käveli huoneessa miettivänä ja jatkoi keskustelua:

-- "Onhan nyt joukossa jotain... en minä sitä kiellä, mutta siinäkin osottautuu oikeaksi Jumalan sana: 'Monet ovat kutsutut', tai kutsu'utuneet, 'mutta harvat ovat valitut'."

Hetken väiteltyä syntyi äänettömyys. Iltapäivän surunsekainen hiljaisuus painosti Rannistoa, kuten ukkosen edellä ilma on raskasta ja kaikki vaiennut, niin että itikan ininä kuuluu huilunäänen-kovuisena valittavana säveleenä ennustaen salamasään tuloa. Hänen silmiensä edessä näytti seisovan Martva, anoen hänen suojelustansa, sillä ympärillä oli pensaikko mustia matoja täynnä. Ajatus hajanaisena selitti hän Tuukkalalle:

-- "Martva pyysi tilaamaan hänelle erään uuden kirjailijan Harhaman kirjoittaman 'Varotushuuto'-kirjan... Kristillismielisessä lehdessä sitä suositellaan hyvänä kirjana ja minä lupasin sen tilata tai oikeastaan jo tilasinkin. Puhuin siitä nuoren papin kanssa ja hänkin suositteli sitä... Luki myös muutamia kohtia ja en minä niissä mitään pahaa löytänyt, kun kumminkin kirjan henki on jumalallisen siveellisyyden ehdoton tunnustus ja samalla tarkotus paljastaa, että mikä ei ole rakennettu sille peruskivelle, joka on Jeesus, se romahtaa raunioiksi."

Ilo ja riemu säteili Perkeleen näkymättömästä haamusta. Hänen henkensä repesi kaikkeudeksi ja samalla se kutistui käärmeeksi Ranniston ympärille.

Tuukkalan kasvoille ilmaantui rautainen, kova sävy. Hän käveli jykevin askelin huoneen poikki moneen kertaan, hilliten kiihtymystänsä. Hän katsahti Rannistoon. Se oli hänestä armoton isä, joka tuo kaupungista tulijaisiksi lapsellensa myrkyllisen matelijan. Rauhotuttuansa istahti hän taas ja lausui, sanat harvoina iskuina:

-- "Kun et sinä olisi tilannut myrkyllistä käärmettä kotiisi!"

Rannisto mietti, Martva silmien edessä, sen elämä hänen päivänsä valona, sen onni hänen kotinsa kevätkäkenä. Perkeleen haamu veti sormensa iskuun, kuin pitelisi hän saalista pihdissä. Tuukkala jatkoi:

-- "Minä olen sitä kirjaa selaillut ja minun ajatukseni on, että sitä tilatessasi olet taloosi, jossa ei ole sairasta, tilannut ruton siemenet."

Rannisto hämmästyi ja kuunteli vakavana. Näkyi, että oli armaimmasta kysymys. Tuukkala jatkoi:

-- "Siitä kirjasta tuoksuaa porttoloiden ilma. Kirjoittajan _kodissakin_ jauhaa Hiiden mylly. Hänen sanovat paljastavan omaa elämäänsä. Jos niin on, olisi hänet asetettava syytteeseen siitä, että on tarttuvan taudin saastuttamana hiipinyt ihmisten koteihin, eikä paennut sairaalaan. Se elämä on täynnä alhaisimpia rikoksia, varkautta, murhia, murhapolttoja ja huoruutta ja petosta. Sen eräät henkilöt ovat koira-kopla, joka näyttelee ilkeintä näytelmää... Millä oikeudella hän vetää saastaisen elämänsä ilmaa myrkyttämään? Jos sinun elämäsi olisi ilkeätä likaa, vetäisitkö sinä sen ihmisten nähtäväksi?"

Ei koskaan ollut Rannisto kuullut naapurinsa puhuvan niin rautaisella äänellä, eivätkä hänen sanansa olleet usein tuntuneet niin kumoamattomilta kuin nyt. Ne putoilivat kuin rautakappaleet helähtelevälle teräspaadelle. Martvan kuva ilmestyi hänen eteensä. Se leikki lattialla, soperteli hänelle ensimäisen: "isä". Se lauleli hänelle lapsilaulujansa, etsi turvaa hänen polveltansa. Se ilmestyi hänelle Jumalan lahjana, josta hänen piti kerran tili tehdä. Perkeleen katse imeytyi Rannistoon kuin mato maankoloon. Kun Rannisto yhä istui ääneti, jatkoi Tuukkala:

-- "Äskettäin luin jonkun lausuneen, että mielenjalous on meille suomalaisille aivan tuntematon. Häntä on lausunnostansa moitittu. Mutta jos tarkastaa Harhaman elämää, täytyy myöntää, että lausuja on oikeassa. Onni on, että kieltämme ei yleensä tunneta, sillä jos sitä osattaisiin ulkopuolella maatamme, niin saisivat vieraat kansat Harhaman kautta meistä suomalaisista sen käsityksen, että me olemme koirakansaa..."

Hän pysähtyi hetkeksi, mietti ja lopetti:

-- "Ja millä oikeudella hän on mennyt antamaan kansasta semmoisen kuvan? Onko hänellä oikeus paljastaa maailmalle kansan häpeä, varsinkin kun sinä häpeänä on hänen näyttelemänsä elämännäytelmä?"

Rannisto tajusi naapurinsa olevan oikeassa, kuten aina vaistomaisesti tajutaan totuus. Hän tuli levottomaksi. Perkele oli rauhaton. Rannisto oli jo uuden päätöksen tekemäisillänsä.

Mutta sitä tehdessä välähti hänen edessänsä Perkeleen haamu kuiskauksena, että hän oli jo antanut lupauksensa Martvalle. Tämä olisi ensi kerta, jolloin hän sanansa söisi. Sitä ajatellessansa näki hän jo Martvan mielipahan. Eikä hän olisi tahtonut hänen mieltänsä pahoittaa. Isän tunteet joutuivat ristiriitaan... Perkele värisi odotuksesta... Rannisto mietti ja taisteli... Hän etsi puolustusta teollensa. Hän muisteli "Kristillisen kuukauslehden" arvostelua, hän punnitsi pastori Aamuston puheita. Sitä kaikkea vertaili hän siihen, mitä oli kirjasta kuullut nuoren papin lukevan. Hän muisteli myös nuorta pappia ja tämä tuntui olevan oikea Jumalan puoltaja. Tuukkala jatkoi:

-- "Se oli juuri hän, josta minä mainitsin, että otin selon hänen opinnoistansa. Mies ei ole viitsinyt itse lukea ja oppia ja suorittaa niitä tutkinnoita, joita jo säädyllisyys vaatisi siltä, joka astuu maailmanparantajana koko kansan koulumestariksi. Lieneekö edes malttanut odottaa, että olisi saanut tilaisuuden harjaantua parturiksi... Ne ne sitten röystäilevät elämässä kirjanoppineina... Kiertokouluseminaarin tutkintoa eivät ole viitsineet suorittaa... Ja kumminkin hän riehahtaa opettajaksi kokonaiselle kansalle, jossa on toki vanhoja professoreja ja muita, jotka ovat raivanneet itsellensä tien sivistykseen tutkimuksien kautta tutustumalla ajatuksen ja tieteen maailmaan... Ajattele sitä hullunkurisuutta!"

-- "Niin! Se on totta", -- myönsi Rannisto ajatuksissaan.

Perkeleen näkymätön haamu iski kostonhimoisen katseensa Tuukkalaan. Käsi pystyyn nostettuna vannoi hän tuhoavansa hänet hänen oman poikansa kädellä.

Tuukkalan edessä häilähtelivät unen äänet Jumalan varottavana äänenä. Hänen harminsa kääntyi koko kaunokirjallisuutta vastaan. Hän jatkoi:

-- "Minä en yleensä ole kaunokirjallisuuden ihailija, sillä joutavaa lorua se monesti on. Mutta jos sitä kerran pitää olla, niin onhan meillä toki kirjailijoita, joista jokainen on Harhaman rinnalla nero. Miksi juuri hänet valitsit?"

Rannisto mietti asiaa. Perkele kiihotteli puhalluksillansa hänessä isän rakkautta. Omaksi puolustukseksensa ja kirjallisuuden puolesta lausui Rannisto:

-- "Sinä ehkä arvostelet nyt liian ankarasti Harhamaa... ja kirjallisuutta yleensä. Onhan se kansan kulturin, sivistyksen edustaja ja mitta..."

Ne sanat aivan ärsyttivät Tuukkalaa. Hän tarttui puheeseen nopeasti, selittäen:

-- "Kaunokirjallisuus on kaikkea muuta kuin kansan sivistyksen, kulturin mitta... Se on sen arvottomin osa. Älä oudostu! Minä selitän sinulle: Unkarin mustalaiset ovat erinomaisia viulutaiteilijoita, mutta ovatko ne sivistyskansa?"

Rannisto vastasi kieltävästi. Lämmennyt Tuukkala jatkoi:

-- "Kansan sivistyksen muodostaa sen jokaikinen peltotilkku, tehdas, koulut, kirkot, rautatiet ja sen oppi ja kyky hallita luontoa ja sitoa luonnonvoimia palvelukseensa. Me voisimme olla maailman sivistynein kansa, vaikka meillä ei olisi yhtä ainoaa romaania. Sillä et kait uskone, että Espanjan sivistystä mitataan sen kirjailijoiden mukaan tai että Tanska ei pysyisi ensimäisenä sivistyskansana, vaikka sillä ei olisi ainoatakaan Harhaman laista romaaninsepustajaa... Sivistys on jotain, joka vaatii työtä ja tutkimista, ja se saavutetaan kirjastoissa, laboratorioissa ja kokemuksessa, eikä se tule romaaneja lukiessa, vielä vähemmin niitä kirjoittaessa, kuin manna taivaasta..."

Hän pysähtyi, mietti hetkisen ja lopetti närkästyneenä:

-- "Jos tarkastat elämää, niin huomaat, että ne, jotka vievät ihmiskunnan kulturia eteenpäin, eivät koskaan luekaan kaunokirjallisuutta, sillä niillä ei ole niin hyödyttömään työhön aikaa. Kuka tutkija esimerkiksi suostuisi lukemaan romaania, jotain tukkijätkän rakkausseikkailuja yöjalkajuoksuilla piikatyttöjen aitoissa? Semmoiset runot ovat ihmishengen alhaisoa, sen yöjalassa kulkijoita, irtolaisia varten. Ja sitä runoutta, joka kelpaa ihmishengen aatelille, ei kykene kirjoittamaan jokunen Harhama, joka on pari vuotta koulun penkillä istunut ja sitten imenyt viisautta kynän varresta... Semmoisen 'kulturin edustajan' sinä viet lastasi jalostamaan! Jos todellakin se, joka osaa ja ilkeää juoruta jonkin tapauksen romaaniksi, on kansan kulturin edustaja, niin silloin se kulturi ei ole minkään arvoinen..."

-- "Puheessasi on paljon totta!" -- myönteli Rannisto masentuneena, ajatuksiinsa uponneena ja horjuen päätöksissänsä. Tuukkala näki aaveita ja harmistui Martvan puolesta. Hän jatkoi halveksivasti:

-- "'Sivistyksen edustaja!'... Jos eivät oikeat sivistyksen edustajat olisi suurilla hengen ponnistuksilla keksineet ja valmistaisi hänen pilattavakseen paperia, kynää ja mustetta, niin hän kirjoittaisi hassuja kerskailujaan hiilellä uunin rintaan tai sormellaan hiekkaan, kuten Afrikan neekeri... Huutaa hänkin kyllä voi sivistyksestänsä, sillä henkisesti vaivaiset eivät koskaan kykene itseänsä tuntemaan."

Levoton Perkele loihti silloin taas Ranniston eteen Martvan kuvan. Isä näki nyt tyttärensä mielipahan, joka on heräävä, jos hän ei lupaustansa täytä. Hän horjui nyt toisaanne päin... Perkele loihti hänen eteensä nuoren hurskaan papin, jonka avoimesta katseesta säteili rehellisyys ja totuus. Rannistosta oli väärin tehty olla häneen luottamatta. Hän alkoi taas puolustautua. Näkymätön Perkele käveli ylpeänä huoneessa.

Ja kun puhelu jatkui, Tuukkala tyyntyi ja Rannisto sai aikaa puolustautua itsensä edessä, lausui hän varovasti:

-- "Kyllä asiassa voi olla kaksikin puolta... Judas Iskariot, joka itsensä hirttämällä paljasti elämänsä, on tehnyt maailmalle suuremman palveluksen kuin monta tuhatta kirjailijaa, jotka kiittävät itseänsä siitä, että he eivät ole niin tyhmiä ja huonoja kuin muut. Samoin voi Harhaman elämän paljastus herättää inhon pahaa vastaan."

Voiton-ilo välähti taas Perkeleen kasvoille. Halveksuen katsahti hän Tuukkalaan. Rannisto lopetti selityksensä:

-- "Minä luulen, että monen monet kirjailijat tekisivät Jumalalle ja ihmisille palveluksen, jos Judas Iskariotin tavoin nostaisivat _itsensä_ kirjoituksissansa julkisuuden hirsipuuhun: paljastaisivat omat siveelliset ja tiedolliset puutteensa, eivätkä tulisi sairain käsin toisia parantamaan... Rutto ja väärät profeetat ovat vaarattomia, kun ne kulkevat tunnettuina, ja tauti on voimaton, kun sen basilli löydetään..."

Perkele seisoi ylpeänä, kuin olisi Jehovan pää ollut hänen kantapäänsä alla. Tuukkala oli hetken vaiti. Hän muisti taas putkikossa keinuvaa Martvaa. Se tuntui hänestä jo hänen omaltansa, Oolavin morsiamelta, jota hän oli velvollinen suojelemaan isänkin erehdyksiä vastaan. Hän hehkui kuin äiti, joka suojelee lastansa petoa vastaan. Hiukan mietittyänsä lausui hän:

-- "Kulkeeko sitten Harhama oikeissa vaatteissa? Kirjastansa päättäen hänen pitäisi olla Jumalan lapsi. Mutta onko se kääntyminen oikea, joka tehdään turuilla, kuin teatterilavalla temppu? Eikö siinä piile ehkä halpaa ihmisten kunnioituksen onkimista?... Kun muut tiet eivät enää vetele, koettaa sitä... Eikö ihminen kääntyessänsä jo vältä jumalisuudellansa loistamista?"

Ranniston ajatukset hajosivat. Perkele leimahteli täynnä kiukkua ja vihaa. Tuukkala jatkoi:

-- "Sinä puhuit jostain varotushuutojen-tapaisista kaakinpuihin ripustautumisista... Onko sitten 'Don Quijoten' ja 'Don Juanin' kirjoittajat kirjoillansa saaneet kansansa inhoomaan heidän kuvaamaansa narrimaisuutta enemmän kuin Jeesuksen: 'Voi Jerusalemia!' on saanut Israelin järkiinsä? Voiko siis kenenkään pelastus olla Harhaman paljastuksissa?"

Ranniston täytyi itsensä edessä myöntää, että naapuri oli oikeassa. Perkele seisoi jääkylmä ilme kasvoillaan. Tuukkala näki Martvan kyyristäytyvän hänen suojaansa, kuten oli nähnyt hänen hätäytyneenä painautuvan veneen teljolle Oolavin laskiessa hänen kanssansa koskea alas. Hän jatkoi kyselyänsä:

-- "Ja jos hänen Herranansa olisi ollut Jumala, olisiko hän julkaissut kirjaa, joka tuoksuaa saastaa?"

Syntyi hiljaisuus, jommoinen syntyy aina silloin, kun totuus helähtää eteen ilmi-selvänä, päivänpaisteena, jota silmä vaistomaisesti ihailee. Perkele liekehti vuoroin ylpeytenä, vuoroin vihana.

Ja Rannistoa painosti se vaistomainen aavistus, joka aina käy onnettomuuden edellä, sama, joka varottaa eläintä, kun sitä uhkaa vaara, teurasta, kun sitä viedään teurastushuoneeseen. Hän oli alakuloinen. Tuukkala lisäsi puheeseensa:

-- "Korttipakka on paljon vaarattomampi ja jalompi ajankuluke kuin huono kirja, jonka on kirjoittanut tyhjäpäinen maailman parantaja. Minä luulen, että korttipeli kehittää järkeäkin, mutta kehittääköhän sitä kirja, jossa kerrotaan joku arvoton juttu..."

Niin jatkui puhelu iltamyöhään. Rannisto taisteli omaa taisteluansa. Ja lopulla hänestä tuntui kuin olisi Tuukkala liioitellut. Kristillisen kuukauslehden ja nuoren papin suositus häilähtelivät tuontuostakin hänen sielussansa. Tuukkalakin jo alkoi myöntyä, osaksi ikäänkuin väsyneenä jatkamaan, osaksi luottaen pastori Aamuston suositukseen.

Oltiin jo illansuussa, kun Rannisto lopetti:

-- "Sydämen puhtaudessahan se täytyy olla turva, eikä pakkokeinoissa ja pahan salaamisessa... Eihän Jumala peittänyt hyvän- ja pahantiedonpuuta. Jos on sydän puhdas, niin ei kapakan eikä porttolan ovi ole vaarallinen, vaikka ne ovatkin auki... Jos taas sydän on paha, ei mikään voi lankeamasta estää."

-- "Hyvää iltaa, setä Rannisto!" -- lausui silloin Oolavi, joka tuli huoneeseen, pysähtyi ovensuussa, kumarsi syvään ja tulollansa käänsi puheen toisaalle. Illanviileys tuulahti huoneessa ja voitonvarmana hävisi Perkele tuulahduksen mukana. Oolavi oli tullut keskeyttämään juuri silloin, kun Tuukkala alkoi myönnellä asialla olevan toisenkin puolensa.

Puhe kääntyi nyt muihin asioihin ja äskeinen keskustelu alkoi hiljaa unohtua, hautautua muistiin. Ja kun Ranniston hevonen hirnahdellen ja päätänsä puistellen juoksi kotitietä, iloista ravia hölkytellen, oli aurinko jo maillaan, yö jakeli untaan ja hämäriänsä. Kaste nousi kukkiin, runo rannoille ja metsissä hiipivät henget, karkeloiden sen päivän muistolle, jona oli ratkennut Litvan paratiisin kohtalo ja monen ihmisen elämä ja onni.

2. Korkeudessa.

On sydän-yö. Jo kaikki Tuukkalassa sikeintä unta nukkui. Taivahalta, miss' ainoaakaan pilvenhattaraa ei nähnyt silmä, punakirkas hehku sävähti silloin, kirkas poudantuli, valaisten taivaan, Sävähteestä sen nyt nousi korkealle kaikkeuteen ja riukusuoraan, Öiseen avaruuteen, kohdalle Tuukkalan taas Perkele. Hän loisti yläpuolia atmosfeerin kuin taivaankannen kirkkain tulitähti, kun vaipastansa huikein tulihohde säteili. Siinä suurna loistaessaan hän katsoi maahan, Litvan paratiisiin, sen Tuukkalaan ja Rannistoon, ja riemuin hän nautti hetken yksin voitostaan. Alhaalla, Litvan maalla, rauhallisna suojissa suuren kaikkivoivan Luojan lymyili vaanimansa naapur'talot, kuin kaksi rauhallista pääskynpesää, ja niissä ihmishenki tuskatonna joi suurta rauhaa siitä elonveestä, mi kaikki raskaat mielet virvottaa. Ne eli siellä, niin kuin pääskysperhe, jok' elää pesässänsä tietämättä, ett' ympärillä pesän musta käärme jo kiemurtelee sitä vaanimassa ahnaana, myrkyllisnä, kavalana lymyillen läheisimpään pensastoon.

Siell' ihminen söi leipää paratiisin hiessä otsan. Suurna, riemumielin se kantoi vaivannäkö-uhriaan, kuin neito, joka uhrialttarille tuo poltto-uhrin: puhtaan kyyhkyläisen ja onnellisna, kun on Jumalalle uhrinsa halpa, pieni kelvannunna, nyt siitä vastalahjaa odottaa. Niin eli päivin ihminen. Ja öisin hän nukkui rauhan unta, turvanansa se Luojan silmä, jok' ei milloinkaan ummistu, sekä taivaan korkeudessa armailla lauluillansa enkeljoukko puhtaimmat unet loihti nukkuvihin herättäin heidät taaskin aamun tullen ylevin mielin, jaloin kiitosvirsin valoa aamun vastaanottamaan ja juomaan sitä onnen siemausta, jonk' uusi huomen aamuruskosiivin taas hälle Kaikkivaltiaalta tuo.

Sen kaiken näki Perkele, kun hohti ylhäällä tuolla voitonriemussaan. Hän kuuli riemulaulut suuret, joilla toi Kaikkivaltiaalle ylistystä unesta herättyään ihmislapsi, Hänestä onnen siemausta juoden ja Hälle kantain suurta uhriansa. Hän näki ihmis-onnen sekä rauhan. Ja nähdessään, hän oitis taaskin tunsi, ett' on hän pakolainen rauhaton, mi sotii koko kaikkeutta vastaan ja niin kuin riehahtava tuulenhenki on joka hetki koko kaikkeudessa yht'aikaa kaikkialla. Pakolainen katsellen ihmishengen suurta rauhaa kateisin mielin lausui loistostaan:

"On ihmishenki taaskin Hänen kanssaan sovinnon tehnyt. Litvan paratiisin Hän lahjukseksi sille luonut on kuin ilkkuakseen mulle. Sillä lailla Hän houkuttelee luonaan viihtymään ja Hälle hiki-otsin uhriansa kuin nöyrä orja, sekä rukousta ja ylistystä aina kantamaan..."

Hän vaikeni ja nousi ylemmäksi zenithi-suoraan. Olemuksestansa nyt nousi katkeruus kuin savu karvain ja vihanpilvi hänen ympärillään leijaili niinkuin synkin ukkospilvi, mi tulisalamoihin pakahtuen jo uhkaa purkaa tuhotulen maahan. Hän jatkoi puhettansa raivoissaan:

"Ma pelastan jo Hänen kahleistansa pois ihmishengen: Minun toimestani läks' Hänen luotaan pois jo kerran Kainkin ja päätti olla aina pakolainen, mi katkonut on poikki orjasiteet, ne jotka häntä liitti Jehovaan. Hän päätti olla _vapaa_, kulkevainen, ja käydä tietään, niin kuin taivaan tuuli, mi orjatiekseen yhtä ilmansuuntaa ei tunnusta, vaan aina riemumielin puhaltaa sinne minne mieli tekee... Niin Kainissakin lähti ihmishenki vapautta suurta kohti ylpeänä mun seuraajaksein... Mutta raukka taaskin on palannut jo Hänen kahleisiinsa Litvassa, jättäen mun yksinäni, ja noussut vastustamaan mua, joka oon vapaus ja jonka oikeudetkin kaikkeuteen ainut eittämätön on."

Hän loisti hohteessansa paikoillansa ja katse niinkuin kirkas tulisade maan päälle painui, painui kateellisna suorasti Litvan paratiisiin. Siellä rauhassa nukkui Martva. Unet armaat korkeuteen kohosivat nukkuvasta, kuin pyhä, kaunis uhrisavu, joka keskeltä paratiisin, alttarilta kirkkaaseen poutasäähän kohoaa, saa siinä pyhän, taivaallisen hohteen ja nousee sitten Kaikkivallan eteen kuin enkelien kaunis riemulaulu, mi kunniata Hälle maasta tuopi.

Kiukkuisna silloin haamu Perkeleen tulista valtikkaansa välähytti valaisten sillä koko kaikkeuden, kuin poutasalamalla, hetkiseksi, mi silmänräpäystä lyhemp' on.

Vavahti silloin aine kaikkeudessa ja ympärille suuren Perkeleen kohahti heti lauma enkeleitä harteilla hohtavimmat tulisiivet, kädessä pasuunat ja tulimiekat sidottu käärmevyöllä vyötäisille ja päässä kirkkaat tuliseppeleet. Soi suuri soitto. Pasuunoista tulvi säveltä virtanansa. Sävelpilveen se kietoi Perkeleen ja riemulaulu sekottui sävelpauhuun. Kunniata niin herrallensa kantoi enkel'joukko ylhäällä kauniin Litvan zenithissä. Punainen hohde, joka ympäriinsä siivistä enkelien tulvi yöhön, muodosti kimmeltävän tulikehän, min keskiössä hohti ylhä valo säteillen olennosta Perkeleen. Se valo laski Litvan paratiisiin näkyen sinne niinkuin kesätähti, mi kiiluu valoisalla taivahalla sen valohämyyn aivan sulaneena tuikuttain kuten tulikipinäinen, mi juuri sammuu mustaan hiillokseen. Ahnaana, kiukkuisena, kateellisna kaikkeuden sinen iki-korkeudesta katseensa tunki Litvan paratiisiin nyt soiton sekä laulun pauhatessa vihainen haamu viekkaan Perkeleen.

Vaan silloin kauniin Litvan yläpuolle kohdalle kahden hurskaan sisartalon ilmestyi kaksi Luojan enkeliä suojaksi niiden sekä ihmishengen, mi rauhallisna kantoi uhriansa kaikkeuden Valtiaalle autuaana. Kädessä risti, kaunis enkelpari nyt polvistui jo kukin paikallansa ja korkealla heidän yläpuollaan leijaili puhdas, kaunis unipilvi, mi kietoi pienen parven enkeleitä utuihin taivaan. Niissä leijaellen se enkelien parvi pasuunoilla puhalsi rukousta totisinta puolesta Litvan hurskaan väen. Martvaa he soittaessaan katsein säälivimmin kietoivat unipilveen hurskaimpaan.

Mut enkelien soiton hyminässä kaks' enkeliä, jotka polvistuivat kohdalla Litvan, rukoilivat näin:

"Oi, Kaikkein-Korkein! Kuullos meitä. Martvalle korkein onni suo! Sä ällös häntä yksin heitä, vaan johda niinkuin virranvuo tienänsä häntä! Polkunansa Sa solu! Silloin kulkuansa ei harhansuuntaan mikään saa. Sä hälle armoasi ja'a!

Sä suojassasi häntä hoida, kuin linnunpoikaa armaimpaa! Ja'a hälle aamuin aamunkoita ja päivin päivää puhtaimpaa! Suo illoin kauniin ruskon loistaa ja iltatähden huolet poistaa häneltä! Unta kauneimpaa Sa hälle öisin viljoin ja'a!