Part 10

Vaan turhaan. Martvan ikipuhdas henki vaelsi eelleen autuaitten mailla, miss' enkelien kuorot ylistystä taas Kaikkivaltiaalle veisasivat ja Hänen kunniaansa tunnustaen soi sävel harppuin, huiluin, pasuunien. Vierellä Martvan kulki vartiona kaks' enkeliä. Kirkas risti loisti kädessä kummankin. He Luojan luokse niin johdattivat nukkuvata Martvaa. Sen nähtyänsä haamu Perkeleen mietteissään jatkoi järkeilyään näin:

"Hän mahdoton on vielä tällä kertaa... Hän niin kuin tyhmä lammas kerittäväks käy vielä Hänen viekotuksissansa. Ei tiedä hän, mi hyvä on ja paha, ei tunne pahan suurta ihanuutta, sen herkkuisuutta, eikä vapautta, ei myös sen tarjoilemaa hekkumaa..."

Hän mietti... Sitten jatkoi puhettaan:

"Se naikkonen ei tunne miten maukkaat hedelmät tiedonpuussa odottavat kun nähnyt sitä puut' ei ole vielä... Vaan tänään hän nyt _minun_ toimestani on kutsunut jo luokseen Harhamani, mun palveljani... Muut' ei tarvitakaan Hän, valittuin, kun saapuu tänne, oitis on tytön eessä kuulu tiedonpuu: se kirja, joka pahan suloisuuden on maalannunna vielä herkkuisemmaks kuin minä kerran kuulun tiedonpuun..."

Hän seisoi ryhdikkäänä, jumalaisna, kasvoilla riemun-ele verraton ja katse tutkivainen heitettynä ylt' ympär' ihmishengen, joka eelleen vaelsi autuailla onnen mailla ja rauhan suurta siemausta joi. Niin: siellä autuaana niin kuin lapsi rukoili Martvan henki Jumalaa:

"Turvakseni enkelisi mulle suo! Sinun luokses askeleeni aina luo! Ällös armoasi eitä! Ällös mua raukkaa heitä tuulen lailla kulkemaan rauhatonna kautta maan, kuten nainen rauhaton, eksynyt mi raukka on Litvanjärven ulapoille. Ällös heitä harhansoille yksin mua! Pyydän Sua: Ällös hylkää rukousta! Poista luotain käärme musta!"

Vaan kiukkuisena, ikikavalana kiehahti suuri haamu Perkeleen. Hän vannoi riettain elein, armotonna ja julma katse vihantulta täynnä, taas päätöksensä hurjan uudestaan:

"Sä kurja ihmishenki, nöyrä orja Jehovan!... Vai sä pelkäät käärmettäni! Ei hätää toki!... Käärmettä jos kaihdat, sen nahassa jos et sä mua usko, niin uskot, kun ma kerran kaunihisti pukeudun kätyriini Harhamaan... Kun hänen nahassansa luokses hiivin, niin onnen aika sulle armastaa: Ma herkut hekkumaiset hänen suullaan sinulle kerron... Herras täytyy tuta mun suuri voimain. Suulla Harhamani ma henkeni sun sieluusi, sa kurja, puhallan, kuten kerran Jehovasi puhalsi väärän hengen sieramiisi, niin tehden sinut omaks' orjaksensa, jok' on mun äänelleni kivikova nyt vielä, kun ma sua pelastamaan kynsistä Rääkkääjäsi tullut oon."

Hän antoi tulimerkin vartijoilleen ja nousi niiden kanssa siivillensä. Ja halki kaikkeuden vinhoin vauhdin hän lensi, niin kuin hurja tähdenlento mi tietään tuntematta ilmaa halkoo tuhansin vuosin. Hänen ympärilleen kohahti pimeästä sotajoukko, mi riemuhuudoin, soiton raikuessa, nyt herrallensa kantoi kunniaa.

Tuukkala.

1. Maassa.

Jonkun matkan päässä Ranniston talosta ylöspäin pitkin Litvanjärven rantaa kuljettua tullaan Tuukkalan taloon. Joki leviää siinä poukamaksi, pieneksi lammiksi, jota vaaraiset rannat ympäröivät. Poukamasta viskautuvat joen vedet pienen putouksen kautta pitkähköön koskeen, jonka kivikkoa pitkin ne vallattomina hyrskivät tyventöön. Aivan koskenkorvalla on Tuukkalan talo.

Sen kosken rannalla oli kasvanut Oolavi ja siksi oli hänen mielensä rohkea kuin kosken vedet. Hän oli veneessä sen kuohuja tuhannesti laskenut ja siksi oli käsivarressa voimaa. Koski oli laulellut hänelle kehtolauluja ja niistä oli mieli jo nuorena läikähdellyt rauhattomana.

Tuukkalan talon kanta-isä oli tullut Ranniston taloon kerjäläispoikana. Hän oli yötä talossa, sairastui ja jäi talon hoidettavaksi. Kun hän oli parantunut, oli talvi kovimmillansa, eikä talon väki hennonnut laskea häntä maantielle. Niin jäi hän taloon, teki mitä voi ja söi samassa pöydässä talon väen kanssa. Keväällä kävi hän paimenessa, kesällä hevosissa ja marjassa.

Niin tuli hänestä talon perheen jäsen. Vartuttuansa sai hän palkkaa työstänsä ja tuli talon vakituiseksi palvelijaksi. Hän sai samanlaisen kasvatuksen kuin talon omat lapset, rukoili yhdessä niiden kanssa aamuin ja illoin ja oli kaikessa heidän vertaisensa. Palkan hän säästi, ja kun hän kaksikymmenviisivuotiaana meni naimisiin Tuukkalan torpan ainoan tyttären kanssa, voi hän säästöillänsä ostaa torpan pienet tilukset omaksi konnuksi. Ranniston talosta saadut myötäjäiset, raamattu niiden mukana, lisäsivät torpan irtaimistoa.

Tällä Tuukkalan talon kanta-isällä oli tapa sanoa, kun hän puhui elämästänsä:

-- "Minä olen Ranniston talosta saanut paljon, mutta suurimmat sieltä saamani aarteet ovat raamattu ja ahkeruus."

Eikä hän puhunut perättömiä, siitä oli Tuukkalan entinen torppa todistuksena. Sen niityiltä hävisivät pajupehkot. Missä ennen kasvoi siankarvaheinä lyhyenä, palaneenvärisenä takukkona, siellä aaltoili kohta mehevä apilas. Pellolla, jossa ennen piipotti joku rukiintähkä rikkaruohon ja pitkän kastikaisen seasta, nousi nyt syksyllä rukiin-oras mustanpuhuvana, ja kesällä korsi tuskin jaksoi jyväpainoansa kantaa. Viljelykset laajenivat, karja lisääntyi ja torpan sijalle kohosi uhkea talo.

Siitä lähtien Ranniston ja Tuukkalan talot ikäänkuin kilpailivat hurskaudessa ja työn kunnioittamisessa. Ne eivät kilpailleet kateudesta, vaan kuten kaksi kukkaa, jotka kilpaa koristavat nurmea. Rannisto, vanhempana, kulki edellä ja molempia taloja sitoivat toisiinsa mitä hellimmät ystävyyden siteet.

Ensimäisen omistajan kuoltua peri talon hänen ainoa poikansa. Hänen eläessänsä vaurastui talo, niin että se oli Ranniston jälkeen seudun rikkain.

Nykyinen Tuukkalan isäntä oli syntynyt samana päivänä kuin Ranniston Tuomas, ja kasteessa tehtiin heistä kaimat. Heistä tuli jo pienestä pojasta eroamattomat ystävät. Yhdessä viettivät he lapsuutensa ajan, löivät palloa ja piippaa, kävivät ongella ja laskivat talvella mäkeä. Yhdessä olivat he kierrelleet seudun kaikki polut, käyneet joka aholla ja uineet joka uimarannassa. Samana päivänä pääsivät he ripille ja samana päivänä viettivät molemmat häitänsä. Muutenkin oli heidän elämässänsä hyvin paljon yhtäläistä. Tuukkalan samoin kuin Rannistonkin kaksi vanhinta lasta kuolivat nuorina. Nuorin poika Oolavi oli hänen ainoa elossa oleva lapsensa.

Mutta kumminkin oli Ranniston ja Tuukkalan olemuksessa paljon toisistansa eroavaakin. Rannistoon verraten oli Tuukkala kuin teräksestä tehty luonne, jättiläinen, joka kulki vuori hartioilla. Hänen käytöksessänsä oli ryhtiä ja voimaa. Katse oli rauhallinen, mutta samalla käskevä, ja harvakseen lausutut sanat putoilivat kuin harkittu tuomio. Kantoja maasta irti vääntäessänsä oli hän kasvanut mieheksi, joka ei ole tottunut väistelemään ja jolle kaikki vastukset olivat kuin heikko ruohonkorsi, jota hän astuessansa ei huomaakaan. Jos Rannisto oli talonpoikana hengellinen ruhtinas, Lutherus tai apostoli Pietari, niin oli Tuukkala talonpojaksi Napoleon Bonaparte. Heidän elämänsä oli suurta runoutta, koristelematonta ja jaloa. Kumpikin he olivat ylpeitä ammatissansa, ruhtinaita kutsumisessansa, miesten miehiä työssänsä ja elämässänsä ja miehekkään nöyriä Jumalansa edessä. Heissä ei ollut merkkiäkään siitä pöyhkeilystä, joka aina puhkeaa pienen ihmisen sielusta välttämättömänä pienuuden verhona.

Oolavi oli perinyt paljon isänsä luonteesta. Hän oli voimakas, miehekäs, rehellinen. Silmä oli kirkas ja katse avoin, ja hänen luonteessansa helisi jotain puhtaimman teräksen jalointa sointua. Siinä ei värähtänyt ainoatakaan rumaa piirrettä.

Mutta samalla oli hän perinyt paljon äitinsä hilpeyttä ja lempeyttä, tunteellisuutta ja herkkyyttä ja Tuukkalankosken kuohujen levottomuutta. Hän oli vanhempiensa ilo ja toivo, niiden maallinen aarre. Hän oli lahjakas, tiedon haluinen, paljon lukenut, ikäistensä kaikkialla kaivattu ystävä ja vanhojen rakastama. Selvä katse ja korkea otsa jo sanoivat, että hänessä piilevät henkiset aarteet odottaen vain hetkeä, jolloin ne voivat purkautua joko hyvän tai pahan palvelukseen. Kotona oli hänellä ollut koti-opettaja lukuja opettamassa, samoin kuin Ranniston Martvallakin. Itseksensä oli hän perehtynyt kieliin. Tuomas Tuukkala katsoi häneen kuin Aleksander Suuren isä poikaansa.

-- "Hän vääntää ne kannet, jotka minulta jäävät vääntämättä", -- oli hän kerran pojastansa sanonut.

* * * * *

Oli lauvantain iltapäivä, ilta-askareiden aika.

Poukaman yläpuolelta, niiltä main, missä joenjuoksun tiedettiin olevan, kuului väen iloista laulua, joka solui taloa kohti, tienä joen-uoma. Välistä helähti nauru tai heleä huudahdus. Kohta laski poukamaan kokonainen veneistö, veneet väkeä täynnä. Jokaisen veneen kokassa oli purjeena pieni pihlaja tai koivunlatva. Miehet soutivat paitahihasillaan. Naiset istuivat, ken kukalla, ken lehvällä koristettuna, huivi hatuksi solmittuna tai tukka valloillansa.

Laulajat olivat Ranniston ja Tuukkalan heinäväkeä, joka palasi takamaalta heinänteosta.

Aurinko kallistui koivun korvalle, kun veneitä solahti virrasta sen poukamaan. Laulu oli lakannut. Väki istui iltaa ihaillaksensa. Joku soitteli putkipilliä kesäillan kauneuden lisäksi. Maukas sävel hyväili lehtevää vaaraa ja veneistö solui poukaman tyynellä sinellä kuin vesikuvastimella, jonka puitteina riippuvat rannikon vaarojen kauniit kuvaiset.

-- "Johan se heinäväki tulee", -- lausui Tuukkalan isäntä, astuessaan portaille juuri silloin, kun veneet tulivat näkyviin. Viimeisenä pujahti koivujen alta pieni vene, jota souti Oolavi, Ranniston Martvan perää pitäessä. Sen veneen oli Oolavi itse tehnyt itseänsä varten. Sillä oli hän Tuukkalan koskea laskenut kuin suksilla jyrkkää mäkeä, missä on hyppyri vähä-väliä. Se kantoi paraiksi kaksi henkeä ja siksi souti hän siinä kahdenkesken Martvan kanssa.

-- "Kuka ennen rannassa!" -- kuului äkkiä eräästä veneestä huudahdus.

-- "No, koitetaan", -- vastattiin kaikista muista veneistä. Alkoi kilpasoutu. Airot notkahtelivat voimakkaista vedoista. Vesi kohahteli kokan edessä ja veneet aivan nytkähtelivät nopeasta lähdöstä.

-- "Pidäppä, Martva, perää!" -- pyysi Oolavi, joka oli hyvän tovin muista jälellä.

-- "No!" -- naurahti Martva tarttuen melaan täysin voimin, ilosta loistavin silmin. Oolavi vetäisi täyttä voimaa. Airot vääntyivät luokiksi. Vene hyppäsi aivan kohona ja suhahti sitten veteen halkoen sitä kuin veitsi sumua.

Syntyi miesten ottelu. Alituiseen helisivät nauru, huudahdukset ja kehotukset:

-- "Kovemmin!... Älä päästä rinnalle!... Melo lujemmin!... Varo että ei päälle aja!"

Oolavin vene lensi, airot siipinä, kuin vedenpintaa pitkin lennossa sujahtava vesilintu. Poukaman puolitiessä oli se jo saavuttanut toiset veneet. Lastuna keikahteli se niiden nostamien aaltojen yli ja ajoi edelle. Martvan posket punottivat ja silmä säteili mielenjännityksestä, kun hän, mela heikossa kädessä, kiikkui veneen perässä sen kiitäessä toisten ohi.

-- "Martva!... Martva!... Martva!" -- helisivät kilpailevista veneistä naisten ihastuneet äänet ja liinat huiskuttivat hänelle onnea. Jokainen olisi tahtonut itse voittaa, mutta vielä mieluummin suoda voiton Martvalle, kaikkein silmäterälle.

Ja Martvan vene voitti. Kun se pääsi rantaan, oli se jo monta mittaansa kaikkia muita edellä.

-- "Martva voitti!... Martva ja Oolavi voittivat!" -- kaikui raikas palkintohuuto. Oolavi heitti veneen veden ja airot omaan varaansa, nousi ylös, heilautti lakkiansa toisille ja ylpeili:

-- "Perämiehen varassahan se vene on!... Kenellä se nyt oli paras perämies?"

Martva naurahti hienolle kohteliaisuudelle, joka oli yhtä koruton kuin heidän lapsipuheensa marjamatkoilla. Vene oli veden varaan jääneenä ulonnut taas rannasta ja heilui hiljaa lähellä koskenniskaa. Toiset veneet olivat jo maalle vedetyt ja Ranniston veneitä varustauduttiin vetämään kosken alle maata myöten, sillä Tuukkalankoskea ei ollut vielä kukaan muu kuin Oolavi laskenut.

Oolavi aikoi jo kääntää veneensä uudelleen rantaan, kun muisti kosken. Veri kiehahti. Koski veti häntä. Hän nyökäytti päätään Martvalle ja kysyi:

-- "Uskallatko, Martva, niin minä vien sinut veneellä kosken alle?"

Martva katsahti koskea. Se näytti vaahtoisalta. Hän arkaili.

-- "En minä tiedä", -- vastasi hän epäröiden.

Mutta sitten sattui hän katsahtamaan Oolavia.

Hän näytti niin voimakkaalta ja luotettavalta. Niin monesti oli hän nostellut häntä aitojen ja ojien yli ja aina oli hän tuntenut hänen käsivarsillansa olevansa turvassa. Nytkin tuntui kuin olisi hänellä Jumala turvana Oolavissa, kun tämä oli peräsimessä. Viattoman lapsen tavoin myönsi hän, nyökäyttäen:

-- "No!... Sinun kanssasi minä uskallan."

Ja Oolavi oli valmis. Hän nosti Martvan kainaloista ohitsensa teljolle ja tarttui melaan, kääntäen nopeasti veneen kokan koskenniskaa kohti.

-- "Oolavi!... Oolavi!... Oola-vi!" -- varottivat hätäiset äänet rannalta yhtenä humuna, kun väki näki minne vene viilsi.

Mutta se oli jo myöhäistä. Oolavi ei kuullut mitään muuta kuin kosken huumaavan kutsun. Voimakkailla melanvedoilla ohjasi hän venettä jo koskeen... Martva oli aivan painautunut teljolle, kuin varpusenpoika oksalle haukan ylhäältä uhatessa. Avuton, hiukan hätäytynyt katse oli kiintynyt Oolaviin rukoilevana. Poski punotti, mieli oli hehkuna ja hän kyyristyi hiukan kokoon. Rannalta katselijat eivät uskaltaneet henkeä vetää... Kuului hätäilyjä... Jotkut juoksivat pitkin kosken rantaa hätään... Putous nieli jo venettä... Jo syöksyi vene siihen aivan nuolena... Se viskautui kuin mäenlaskija hyppyristä ja upposi kokonaan vaahtoon... Hätäytyneinä juoksivat katsojat putouksen alle... Naiset kiirehtivät miehiä... Luultiin jo onnettomuuden tulleen.

Mutta äkkiä sukelsi vene vaahdon alta ja syöksyi sukkulaisena koskeen, joka alkoi putouksen alla. Nyt alkoi se hyppiä kosken kuohuilla, heittäytyen aallolta aallolle. Väliin näytti se olevan aivan ilmaan hyppäämäisillänsä: enempi puoli venettä oli ilman varassa, ainoastaan perä otti vielä veteen... Mutta taas painautui se aaltoon, näytti syöksyvän suoraan syvyyteen... hyppäsi taas aallolle... vältteli kiviä ja lensi lintuna ryöppyjä pitkin, turvaton tyttö linnunpoikana teljolla ja voimakkaiden melanvetojen vauhtia yhä lisätessä. Väki katseli sydän kurkussa hurjaa kulkua.

Jo pääsi vene kosken alle... Nuolena hyppäsi se viimeiseltä aallonselältä, paiskautui tyveneen, teki äkkimutkan ja suhahti peräänsä myöten kuivalle rantahiekalle. Ja kun Oolavi nosti vapisevan Martvan veneestä, painautui tämä vaistomaisesti hänen syliinsä, jossa tuntui olevan turva kaikkea vastaan. Posket paloivat punana ja vasta hetken kuluttua, kun hätäytynyt hengitys hiljeni, sai hän lausutuksi:

-- "Kiitos, hyvä Oolavi!... En minä peljännytkään, vaikka luulin..."

-- "Hyvä!... Hyvä!" -- huusi väki uskaliaalle koskenlaskijalle. Ja kun Ranniston veneet taas lähtivät matkaansa jatkamaan ja Oolavi poistui, kuuli Martva vanhan palvelijansa Kaisan, jota hän tädiksi sanoi, Oolavia katsellessansa itseksensä lausuvan:

-- "Ei ole se tyttö hunningolla, joka on hänen turvissansa."

* * * * *

Seuraava päivä kallistui illaksi. Tuukkalan talossa oli jotakin autiota. Nuori väki oli pyhäisillä kisamaillansa, vanhat istuivat kirja kädessä. Kartanolla ja kaikkialla oli sama kaihoisa tunnelma kuin kirkkomäellä, josta on kirkkoväki jo tyyten lähtenyt koteihinsa ja enkeli tuntuu hiljaa hiipivän koivikossa koivun oksien lomissa, kuin etsien sieltä jotakin. Koko talo oli pyhäpäivän kaipuuta tuvat tulvillaan, pihat täynnä. Ainoastaan koski kuohui, mutta ei sekään aivan ennallansa: Kuohussa oli jotakin kummaa, pehmeätä ja salaperäistä.

Tuukkala itse puheli kamarissansa Oolavin kanssa, järjestellen viikon töitä. Oolavi oli ehdottanut, että ruvettaisi kesätöiden kuluttua kuivaamaan viljelysmaaksi takaamaan suurta rimpisuota, Hallanselkää. Kun isä mietti hänen rohkeaa ehdotustansa, jatkoi Oolavi:

-- "Siitä on nyt ainainen kiusa koko ympäristölle: Halla nousee siitä kuin sumu järvestä."

Tuukkala mietti yhä. Oolavi jatkoi taas:

-- "Onhan viisaampaa antaa siinä kasvaa viljaa ja heinää, kuin nostaa hallaa."

-- "Niin!" -- alkoi Tuukkala hitaasti -- "kyllähän se on totta, mutta..."

Hän keskeytti ja mietti taas.

-- "Mitä, isä, arvelet?" -- tarttui silloin Oolavi.

-- "Sehän on niin vetelää rimpeä, että kurjetkin siihen hukkuvat... Jaksaako siitä saada urakkaa... Se on kovin suuritöinen tehtävä..."

Oolavi innostui. Reippaana selitti hän isällensä:

-- "No sen parempi!... Minulla on kaksi joutilasta kättä, sillä talon kaikki muut suot ovat jo kuivatut... Pitäähän minunkin käsilläni olla jotain tehtävää."

Tuukkalan karkeille, jaloille kasvoille nousi isän ilo. Ylpeänä katseli hän poikaansa ja kysyi:

-- "Sinä siis uskot voivasi saada Hallanselästä heinämaan?"

-- "No miksi ei, isä?... Suon vesi lasketaan järveen. Auringossa on valoa, pilvessä vettä ja suon pohjalla mutaa... Ei tarvita muuta kuin käsivartta ja siementä. Edellistä on, Jumalan kiitos, minulla ja jälkimäistä on sinun salvossasi", -- vakuutti Oolavi.

Tuukkala katsoi poikaansa kuin toivorikkaaseen valta-istuimensa perijään. Hän uskoi jättävänsä Tuukkalaan suuremman perinnön kuin kukaan edellisistä: paraan isännän. Kuin ruhtinas käveli hän huoneensa pariin kertaan edes-takaisin, istahti sitten ja lausui:

-- "Tee nyt, Oolavi, miten haluat! Yritys on kyllä rohkea, mutta minä luotan siinä sinuun täydellisesti..."

-- "Kiitos, isä!... Sinä tietysti autat minua neuvoillasi!" -- lausui siihen Oolavi.

Kun kuunteli näiden kahden miehen puhetta, ei voinut muuta kuin uskoa, että kuuluisan Hallanselän kohtalo oli päätetty asia. Niin paljon voimaa ja miehen mieltä keksi joka sanassa. Oolavi selitteli suunnitelmiansa ja ihastunut isä iloitsi poikansa miehekkyydestä ja kiitti hänestä Jumalaa.

* * * * *

Jo lähestyi lypsyaika. Karja kantoi rikkautta kotiin. Kylläisenä odotti se lypsäjää lauluinensa ja raintoinensa.

Metsäpoluilta ja teiltä kuului jo kotiin palaavan Tuukkalan väen puhelua ja iloista naurua. Toisaalta kuului laulua pehmeän koivikon sisästä. Lintu kävi virkeämmäksi, paarma surisi äänekkäämmin ja kohta oli pihamaa iloa ja elämää täynnä. Jo kuului karjapihalta lypsäjän laulu, johon tipahti silloin tällöin hiljainen, rauhallisena märehtivän lehmän kellon kilahdus.

Maantieltä kuului hiljaista jymyä. Se lähestyi. Kuului jo hevosen kavion pehmeä kopse. Kohta ilmestyivät näkyviin Ranniston komeat rattaat, takana harmaa tomupilvi. Uljas hevonen ravasi kuin huviksensa, komeat silat selässä. Se syöksyi tienhaarasta kartanolle, rattaat miltei kohona, ja päristeli riemusta, puistellen tuuheaa harjaansa.

-- "Poikkesin sinua tervehtimään... ja hevosta lepuuttamaan", -- tervehti Rannisto portailla vastaan tulevaa Tuukkalaa.

-- "Sepä hauska! Käy nyt taloon!" -- vastasi Tuukkala, avaten vieraallensa oven.

Molemmat miehet astuivat Tuukkalan vierashuoneeseen, jossa kaikki osotti talon varallisuutta, mutta samalla yksinkertaisuutta. Jykevät aistikkaat huonekalut olivat arvokkainta visakoivua, missä käki on koskaan kukkunut, ja lattia leveintä honkaa. Huone muistutti vanhaa ruhtinaan asuntoa. Pöydällä oli Rannistosta tuotu myötajäis-raamattu. Seiniä koristi pari arvokasta hengellistä maalausta ja auringonpaisteessa, vähän loitompana akkunasta, kukki komea ruusu.

-- "Kävin tilaamassa Martvalle vähän kirjallisuutta ja viivyin matkalla uuden papin luona", -- selitti Rannisto, istuutuen ja pyyhkien hien otsaltansa.

Huoneessa kävi tuulen veto: Perkele sävähti avonaisesta akkunasta sisälle ja asettui näkymättömänä seisomaan kukkivan ruusun taakse, vähän viistoon Rannistosta.

Tuukkala terottui yhdeksi kuuloksi, Martva oli hänelle enemmänkin kuin oma tytär. Hän oli ihaillut sen enkelisielua. Sen kauniista silmistä oli hän katsellut puhtainta päivää. Hän oli sitä katsellut, ja muistellut Oolavia. Hän oli joskus ajatellut, että Martva päivänä valaiseisi sekä Ranniston että Tuukkalan maita. Mutta se ajatus oli salainen ja pyhä. Hän ei ollut siitä puhunut Rannistollekaan. Martvan sielu ja koko olemus oli hänelle jotain pyhää, johon ei saa semmoisella sanallakaan koskea. Hän vastasi Rannistolle:

-- "Vai niin... Vai kirjallisuutta! Martva näkyykin olevan kirjoihin kiintynyt... Heinäntekomatkalla kun poikkesin toissapäivänä takamaalla teidän heinäväen luona, niin luki minullekin muutaman sadun... Miehet olivat hänelle vitsaksista laittaneet keinun parhaan putkikon keskelle... Siinä hän vain keinui ja lueskeli... Sievä lähde oli vielä aivan keinun vieressä... 'Se on minulla kuvastimena', sanoi Martva minulle. Vanha Timo toi hänelle syömään tullessaan aika kimpun kukkia."

Akkunassa helähti valo kirkkaammaksi. Jumalan henki oli käynyt läpi huoneen, varottaen, muistuttaen. Sen vaikutuksesta pysähtyi Tuukkala äkkiä, nopeasti, jotain muistaen. Tuntui kuin olisi näkymätön aave ilmestynyt hänelle. Hetkisen hän oli hämmästynyt ja tapaili jotain muistaaksensa...

Viimein hän sai hapuilemansa kiinni: Hän muisti viime-öisen unensa. Hän oli nähnyt unissansa Ranniston, joka toi mustan käärmeen putkikkoon, jossa Martva luki. Sen unen oli hän aamusella muistanut ja aikonut kertoa Rannistolle. Mutta sitten oli hän miettinyt ja purkanut päätöksensä, peljäten sen herättävän levottomuutta Rannistossa. Päivemmällä oli uni jo unohtunutkin, mutta nyt se muistui mieleen ja hän sovitti sen kirjan ostoasiaan vaistomaisesti, Jumalan käskystä. Mutta edelleenkin hän sen salasi, peljäten sen tuottavan turhaa rauhattomuutta ja sen kautta ehkä unen mustan käärmeen: onnettomuuden.

Hänen puheensa johdosta Rannisto muisteli tytärtänsä ja sen keinuja ja kukkia. Harvakseensa lausui hän:

-- "Niin... Se pyrki heinäväen matkaan ja oli siellä koko viikon... Työväkikin sanoo olevan itsellään ikävän, jos ei Martva ole mukana."

Pää kallellaan tarkkaili Perkele Rannistoa. Tuukkalan ajatuksissa häilyi yhä Martva. Uni nosteli jo aaveita. Ei hän tiennyt mistä se johtui, että hänestä tuntui kuin nousisi lähteestä tai matelisi putkikosta musta käärme Martvaa pistämään. Sydän käski häntä joutumaan apuun. Aavistus sanoi Jumalan äänenä, että unen musta käärme on juuri kirja, jonka Rannisto oli tilannut. Hänen ajatuksensa johtuivat samalla Oolaviin. Martvaa ahdisteleva mato oli hänestä myös Oolavin onnettomuus. Se oli vaistomainen tunne. Molemmat lapset olivat hänen ajatuksissaan jo yhteen kiedotut. Ikäänkuin kääntääkseen puheen pois ikävästä asiasta, ja hiljaa, huomaamatta, saadakseen Ranniston vieromaan koko kirjallisuutta, alkoi hän puhua Oolavin luvuista:

-- "Oolavikin on kirjoihin innostunut, mutta hän lukee yleensä jotain opettavaista. Joskus on yrittänyt kaunokirjallisuutta lukemaan, mutta ei se hänelle maistu... Hän sanoo sitä jonnin joutavaksi juoruamiseksi... Ja kyllä minäkin olen vähän sitä mieltä."

Rannisto ajatteli. Nuoren papin rippisaarnasta lähtien oli hän entistä enemmän ajatellut kirjallisuuden vaikutusta, tullut entistä varovaisemmaksi. Ajatuksissansa vastasi hän:

-- "Kyllähän siinä on perää... Jos kirjan henki ja vaikutus on epäsiveellinen, niin myrkkyähän se on, turmiollisempaa kuin väkijuomat... Mutta voihan niissä olla -- ja onkin -- semmoisia, joiden henki on jalostava..."

Ja hiukan mietittyänsä lopetti hän:

-- "Vaikka mitään erityistä oppia ja viisautta niistä ei voi saada, koska sitä kaunokirjallisuudessa yleensä hyvin harvoin on... Mutta kun nuori ihminen kaipaa jotain ajankuluketta, niin onhan jalohenkinen elämänjuorukin parempi, kuin joku muu sitäkin huonompi huvitus."

Perkeleen kasvoissa häilähteli ivanhymy. Leuka kädessä tarkasteli hän puhujaa, tunkien katseensa jo sielun sisimpiin.

Tuukkalasta tuntui kuin olisi Martva hänellä suojeltavana, painautuen hänen syliinsä, avuttomana, turvattomana. Hänkin muisti Aamuston rippisaarnan kirjallisuudesta Hän puhui kirjallisuudesta jo aivan sitä vihaten: