Part 1

MARTVA I

Kirj.

Irmari Rantamala [Algot Untola]

Helsingissä, Suomalainen Kustannus Oy Kansa, 1909.

A. W. Leinosen kirjapaino, Hämeenlinna.

HARHAMA

Toinen jakso

Synti aseena ihmisellä on myrkyllisin käärme.

SISÄLLYS:

Alkulauluja.

Taivaassa. Uusia elämänkukkia. Ensimäiset valkeat linnut.

Martva.

Kun tyttö lupasi Luojassa pysyä. Litvan laulu. 1. Maassa. 2. Korkeudessa. Ranniston talo. 1. Maassa. 2. Korkeudessa. Tuukkala. 1. Maassa. 2. Korkeudessa. Kun tyttö tuli kiikulta kotiin. Kun enkeli tuli tytön turvaksi. Kun kaksi runoa alkoi solua rinnatusten. Kun lempi jo kukalle pääsi. Kun lempi kypsyi jo neidon povessa. Outoja satamavaloja. Matka tytöstä morsiameksi. 1. Maassa. 2. Korkeudessa. Kun tienhaara jo oli edessä. Mutta jo nousi musta lippu. Kun alkoivat näkyä kiehtovat hämärät. 1. Maassa. 2. Korkeudessa. Kun elämänkoski vei jo venettä. Ja tyttö se uudisti lupauksensa.

ALKULAULUJA

Taivaassa.

Pakene syntiä kuin käärmettä!... Huono ihminen on syntiäkin vaarallisempi...

Taivas huikesi omaan kirkkauteensa. Tulvillaan tulvi se Jumalan kunniaa. Enkelit veisasivat Hänen ylistystänsä:

-- "Pyhä, pyhä, pyhä, Herra Zebaot!"

* * * * *

Hohteena helisi kaikki. Kaikki säteili sädesuihkuna. Auringon kehän kirkkautta oli ilma. Valo-uhkuna hehkui se kuin itse auringon sisusta. Kuin armain luomis-aamu hohti kaikki värähtämättä. Kaikki välkkyi, kaikki kimalsi. Kaikki hohti kunniata Jumalalle. Kaikkeuden kaikki auringot paistoivat valo-uhkuun uponneina ja enkelilaulu leijaili kirkkaana sävelpilvenä korkeudessa.

Kirkkaat ovat Jumalan asunnot.

Hartaina viskoivat vuoret huippujansa korkeuteen. Punakirkkautena paistoivat ne yleisen valon sakeudesta.

Rinne hohti. Kivensyy oli täynnä jumaluutta ja huippua kruunasi Hänen henkensä.

Valoisat ovat Hänen asuinsijansa. Tulvana tulvii Hänestä valo.

Pimeydeksi hupeni kaikki muu valo taivaan kirkkauden rinnalla. Hänen valonsa huikaisi auringot sammuksiin. Ne hukkuivat hänen valonsa paljouteen kuin tähdet päivällä auringon valomereen. Kuin sammuneet tuhanhituset kierivät ne Hänen kirkkaudessansa. Tomupilvenä tanssivat siinä tähdet, kuut haihtuivat mitättömyydeksi ja Hänen valonsa lakaisi kaiken pimeydeksi.

Ei mikään voi himmentää Jumalan kirkkautta. Ei mikään voi hänen kunniaansa pois ottaa.

Ikisinenä paistoivat vedet vuorien välissä. Ne hohtivat pyhyyttä suuren kirkkauden sekaan. Autuutena hymyilivät ne Hänen jalkojensa juuressa, kuvastaen Hänen kirkkauttansa. Ranta oli rauhan maata, virranvyö puhtautta. Ei ollut tahraa, ei syntiä, ei pimeyttä pilkkuna valolla, ja onneensa ja hurskauteensa huikesi kaikki.

Pyhät ovat taivaat, joissa Jumala asuu.

* * * * *

Valo puhkesi kirkkaammaksi. Jumalan henki liikkui taivaassa vetten päällä. Ihmeen armaana hymyili Hänen ijankaikkinen luomispäivänsä aamu.

Seitsemän Ilmestyskirjan enkeliä seisoi sadesuihkussa, veden selällä. Heidän edessänsä seisoivat enkelit Mikael, Gabriel ja Raphael ja takana loistavat Cherubimien ja Seraphimien enkelijoukot. Hartaina katselivat he Jumalan suurta luomistyötä. He ihmettelivät Hänen suuruuttansa. Hänen valtansa ja voimansa ihastutti heitä, kuin aurinko pitkästä pimeydestä sen valoon päässyttä vankia. Pieni aurinko oli astinlautana jokaisella, ja kädessä kirkas salamantuli. Heidän kirkkautensa oli suurempi sitä, jossa he säteilivät, niin että heidät eroitti siitä. Kuin kirkkaassa kylvyssä seisoivat he siinä suuressa valossa. Rauhan kellot soivat. Autuus oli kaunis kukka.

Jumalan henki avasi silloin enkeleillensä kaikkeuden näköalaksi. Riemulaululla kiittivät enkelit Häntä ja tervehtivät suurta kaikkeuden näkyä. Sitä osottaen selitti enkeli Gabriel:

-- "Äärettömänä avautuu eteemme maailman kaikkeus. Olemattoman lyhyinä haihtuvat siihen kaiken ajatuksen kantomatkat. Tomuhitusta vähempi on siinä ihmispoloisen mielikuvituksen karkelopiiri.

"Rajattomana ja rannattomana ilmestyy Jumalan henki."

Mikael (jatkaa näköalaa osottaen):

-- "Kirkkaana tähtipalona avautuu maailmoiden ikilento. Silmän-kantama on meillä nyt rajaton. Tähti kiiluu tähden, aurinko auringon takana, niin ettei rakoa jää välille. Kaikkeus hohtaa yhtenä kirkkaana tulena, yhtenä aurinkona.

"Jumalan kunnia ja kirkkaus täyttävät koko äärettömyyden."

Raphael:

-- "Huimaten heittäytyvät tähdet radoillansa. Tuhannet sisarustähdet yhtyvät eri maailmoiksi, karkeloiden toistensa keralla. Tuhannet niin muodostuneet maailmat yhtyvät maailmakunniksi. Miljoonine tähtinensä kierivät ne toisten maailmakuntien seassa. Tuhannet maailmakunnat yhtyvät maailmaryhmiksi. Hirmulaitteina syöksyvät ne toisten maailmaryhmien lomitse. Uudet loppumattomat ryhmitykset alkavat. Kaikki suurenee äärettömiin. Lukemattomat maailmayhtymät muodostavat kokonaisuutensa kukin. Ne kiertävät toisiansa, muodostavat loppumattomiin suurenevia yhtymiä, sillä kaikkeus on yksi kokonaisuus. Ei mikään ole yksin. Kaikki kiertää kaiken mukana ja kaiken osana. Kaikki yhdessä on kaikkeus. Kaikki viskautuvat toistensa ympäri yksitellen ja kaiken osana. Ja se kaikki on tomuhitunen Jumalan edessä.

"Suuri on Jumala. Äärettömyys pakahtuu Hänen suuruudestansa."

Gabriel:

-- "Eikä yksikään aurinko, ei kuu, ei tähti kierrä ainoastaan omaa rataansa: Kukin syöksyy kaikkeuden jokaisen kierron mukana, aina määrättömyyttä myöten, sillä kaikkeus on kokonainen. Lukematonta tietä kirmaa jokainen samalla. Siksi on kunkin, hetken haihtuvimmassakin osassa kulkema matka määrätön, ja mittaamattoman rajaton niiden lennon nopeus. Eikä yksikään Hänestä pois pääse. Kaikkialla on Jumala mukana.

"Kaikkialla läsnäoleva on Jumala. Kaikkeus säteilee Hänestä pienenä kehänä, niinkuin valo auringosta."

Mikael:

-- "Kaikki löytävät tiensä, vaikka on vauhti rajaton, kiertämät lukua vailla ja edessä pilkkosen-pimeä. Lintusen emo tietää aikansa; sen puoliso ei erehdy laulussansa, ja nurmen ruoho tuntee elämänlakinsa. Ei myöhästy koskaan päivännousu. Kuu tietää hetkensä ja tähdet syttyvät taivaan tuliksi oikealla ajallansa. Kaikkea johtaa Jumalan sormi.

"Viisas ja kaikkivoipa on Jumala. Hän lainaa kaikelle valonsa. Hänestä virtaa ijäinen voima."

Raphael:

-- "Eikä mikään voi olla ijankaikkinen, ei mikään muu kuin Hän. Rajaton luku maailmoita häviää joka hetki. Auringot ehtyvät Hänen päiviinsä verraten nopeammin kuin sammuksiin tuikahtava kynttilä. Koko kaikkeus kiteilee niiden sammunnasta kuin tuikkiva tulivilinä. Yhtä rajaton luku syttyy alati uusia auringolta. Äärettömyys kipinöi niiden sytynnästä yhtenä tulikipinänä. Kaikki häviää. Kaikki syntyy häviöstänsä uudestaan. Eikä yksikään tiedä miksi, eikä voi kohtalollensa tietä osottaa, ei sille määrää panna.

"Tutkimaton on Hän ja syvä. Hänen viisautensa on mittaamaton."

Gabriel:

-- "Hänessä kiertävät kaikki väärätkin polut. Hän on kaiken ojennus. Rangaistus puhkeaa rikoksesta kuin hedelmä kukkien kevätsuudelmasta. Onni seuraa hyvintekoa, kuin rauhallinen kuolema hyvää elämää.

"Vanhurskas on Jumala. Ei ainoatakaan rikosta jätä Hän rankaisematta, ei hyvää tekoa palkitsematta."

Mikael:

-- "Hän lyö erehtyneen rangaistuksella takaisin luoksensa. Hän armahtaa sitä, joka Häneen palaa. Hän kuulee salaisen rukouksen ja huomaa tuskanhuudon. Hän ohjaa maailmoiden kiertoa ja johtaa hyttysen lentoa.

"Armollinen ja hyvä on Hän."

* * * * *

Auringot, jotka olivat astinlautoina enkeleillä, alkoivat hiljaa kohota. Kuin hopea valkeassa tulessa loistivat ne ja enkelit niillä... Ylinnä leijailivat Seraphimien ja Cherubimien enkelijoukot ihanassa pilvessä, kirkkaat pasuunat kädessä... He puhalsivat jalointa, puhtainta säveltä, armasta kuin kaunis uni... Kuuluivat kauniit kaiut... Armaimmat laulut hymisivät... Kirkkaus oli itse aurinkoa... Tuskin erotti siitä silmä enkeleitä.

Auringot kohottivat enkeleitä ylemmä. Surren katselivat enkelit maan ihmisten elämää, joka avautui heidän edessänsä. Maantomussa hääri ihmishenki, pyrkien kumminkin siitä ylenemään. Vapaana harhaili se kuin tuuli ja kumminkin oli se vanki, sillä tulitutkain oli joka askeleella edessä. Se oli ainoa vapaa ja se oli samalla suurin vanki. Myrskyt nousivat ja lakkasivat orjina... Salamat syttyivät ja sammuivat käskystä... Kukka totteli elämänsä lakia ja lintu hautoi luonnonsäännöstä ikäänkuin sen pakottamana. Kaikkein teot ja elämä olivat ennalta säädetyt ja riippuivat niiden elämänlaista... Ihmishenki sai itse vaikuttimensa valita... Hän sai vapaasti valita siunauksen tai kirouksen...

Hänelle oli suotu vapaus kulkea Häneen joko ruoskan tai armon, onnen tai onnettomuuden alitse. Näkyä osottaen lausui Gabriel:

"Vinhasti säätämäänsä rataa kirmaavat auringot ja kuut. Vaan orjina ne kaikki mataa, ja kaikkeuden ihmeet muut. Vain ihmishenki -- paitsi meitä -- vapaasti tietään käydä saa: Saa kulkea hän harhanteitä tai oikeata vaeltaa."

Mikael:

"Vaan vaikka aatossiivin vinhoin hän harhanteillään harhaileis pois Hänen luotaan, Häntä inhoin, niin matka Häneen aina veis. Ei luotaan koskaan päästä taida, kun hän on myöskin harhantie. 'Tie laaja' sekä 'polku kaita' Hänestä alkaa, Häneen vie,"

Raphael:

"Vaan niin kuin maailmoiden lento on yksi kaikkeus rajaton, niin myöskin ihmishenki hento toiseensa kytkettynä on. Kuin käärme taikka turman vaajat toiselle toisen rikos lie: se harhanteille joukot taajat muassaan sortumahan vie."

Kolmin:

"Kaikk' kierii kyllä toisen mukaan ja harhanteille johdattaa, mut harhaan Hält' ei joudu kukaan. Vapaasti ihmishenki saa sentähden käydä harhanteitä. Ei oo niin suurta harhamaa, jot' ei Hän armollansa peitä, aikansa konsa valkeaa."

Armain ilta-aurinko punasi koko kaikkeuden. Kauniina, kuin olematonta äärtänsä ikävöiden, avautui se ihmishengen harhanmaaksi. Vapaana värisi siinä punapalossa ihmishenki, kun kaikki muu kulki kahleissansa. Näkymättömäksi osaksi, harha-ajatukseksi haihtui se kaikkeuden iltapunaan, itse etsien teitänsä siinä. Seitsemän enkeliä ylisti silloin ihmishengen vapautta, lausuen:

"Kahleissa kulkee myrskyn pauhut ja maa ja päivä, sekä kuut ja alku-usvain suuret sauhut, salamat, kuolot, kaikki muut. On ihmishenki yksin vapaa, se, Korkein-Korkein, tahtos' on. Työn laatua sen, etkä tapaa, sä itse määrää, Verraton."

Kaikki enkelijoukot yhdessä:

"Vapaasti siksi harhantöillä harhailkoon hän! Se tahtos' on. Sun luokses toki päivin, öillä hän käy kuin vanki kahleeton. Vapaasti: suoraan -- kautta mutkain hän saakoon aina haihattaa, kun aina kohtaa tulitutkain jokaista pahaa, harhamaa!"

Silloin kuului Jumalan ääni... Ihana punainen pilvi laskeusi enkelien ympärille... Siinä säteilivät he kirkkautena kirkkauden seassa... Jalka otti hiljaa aurinkoastuinlautaan, siipi pilven punaan... Aurinko liiteli hiljaa, autuaiden unena, pilvi enkelilauluna... Vuori hohti, vesi välkkyi... Jumalan kunnia kirkasti kirkkaudenkin.

Jo soivat suuret laulut. Maat julistivat Jumalan kunniaa, taivas kantoi Hänelle kiitosta. Kaikkeus ylisti Häntä ja aika vieri Hänen virtenänsä.

Enkelien eteen avautui taas kaikkeus maailmantulena. Valkeni ijankaikkinen luomis-aamu, joka ei koskaan päiväksikään kerkeä. Riemuiten ylistivät enkelit Häntä. Kuin armain onni puhkesi heistä ihastus. He lausuivat vuoroonsa:

Gabriel:

"Taas tänään, niin kuin kerran ennen Sun luomisaamus' armastaa. Tietänsä vinhoin siivin mennen rataansa mailmat pauhoaa. Taivaalla vuoroon päivyt kierii, tai synkin pilvi salamoi, taas vuoroon kuuhut siellä vierii, tai tulvaa sieltä aamunkoi."

Mikael:

"_Sun_ käskystäsi kaikki soipi: auringot kiertää radoillaan ja pilvi tulta salamoipi, tai vuotaa vettä tulvanaan. Sa luot ja murskaat maailmoita, Sa kostat kaikkein pahat työt. Et salli huonees pilkkaajoita. Tomuksi eteesi ne lyöt."

Raphael:

"Kuin kotka kannat maailmoita ylitse kuiluin hirveimpäin, ja jotka käyvät harhansoita Sa johdat hiljaa Itsees päin. Sa ohjaat hurjan tähdenlennon ja ihmis-aatteen siiven myös. Sa hoidat linnunpojan hennon. On ihmeen suuri Sinun työs."

Kaikkeus vapisi. Pauhu kulki äärettömyyden äärtä etsiskellen. Kirkkaat salamatulet valaisivat sen tietä. Vinhemmin kuin arka aatos pauhasi jo ukkonen tulinensa pitkäisen tietä. Jumala kutsui erehtyneitä.

Cherubimien ja Seraphimien enkelijoukot soittivat silloin pasuunillansa Jumalan kunniaa. Ihana soiton pauhu vyöryi kirkkaana sävelpilvenä. Yhdeksän enkeliä veisasivat sen säestyksellä:

"On ihmeen suuri Sinun virkas. Kaikkeus on työtäs tulvillaan. Ei koskaan sammu päiväs kirkas, ei pilves kuivu milloinkaan. Käy pauhu: Kaikkeuden rantaa pitkäisnä äänes pauhoaa. Suo enkeleisi halpain kantaa näin Sulle aina kunniaa!"

Uusia elamänkukkia.

Henget häilähtelivät. Pidot olivat kuoleman kotiperillä. Kivensyy on saloja täynnä. Mitä on silloin kaikkeudessa!

On maasta tuhannen tuhatta mielikuvituksen kantomatkaa.

Sammunut maailmakunta kirmaa ikuisessa pimeydessä tuhansine tähtinensä, kuinensa ja päivinensä. Ei välähdä valo sen omista auringoista, ei kanna se sinne sisarmaailmoista. Mykkinä pyörivät pallot Jumalan käden varassa. Sokkoina syöksyvät ne toinen toisensa lomitse, Kaikkivoivan käskyjä orjina totellen. Matkamaa on haudanpimeä, valoton oma olemus, ja kulku käy hautojen lomitse rihmakaitaa tietä myöten: Jos ken radaltansa hairahtuisi, se suistuisi oitis turman suuhun.

Mykkänä painautui siksi kaikki Hänen varaansa, kuin lapsi äitinsä povelle pelon häneen tarttuessa, kulkiessa pimeän huoneen läpi, mielessä satujen peikot.

Aurinko, sammunut valon ja elämän jakaja, liikkuu ryhmyisenä röykkiönä, oman avaruus-onkalonsa hirviönä, kaikkeuden hitusena. Vuoret viskovat huippujansa yli ihmissilmän kantamarajojen. Ne ikäänkuin tapailevat sitä valoa, joka on heiltä ijäksi paennut, kurottautuvat ikävöidyn jälestä sadasti ylemmä, kuin vuoret pienessä maassa, huippenevat, saavuttavat matkansa määrän häviössänsä kuin savupatsas nousemarajansa, tuntevat mitättömyytensä ja ylettymänsä lyhyyden kaikkeuden loppumattomassa suuruudessa.

Pimeys vavahti. Oudot valot välähtivät.

Korkeimman vuoren huipulla seisoi Perkele, katsellen rajatonta kaikkeutta, joka kihisi maailmatomua täynnä, tahti kunakin tomuhituna. Kiteinä kimaltelivat hänen edessänsä kuut ja tähdet. Pölynä kiertelivät ne toisiansa ja kipinäparvena loisti rajaton määrä auringolta loistavan tähtitomun seasta. Yhdet sammuivat, toiset syttyivät riemastuneena kipunasuihkuna sijalle. Kaikki loisti, kaikki hohti, kaikki tunnusti Jumalan kaikkivaltaa. Kaikki totteli Häntä, veisasi kiitosta ja kunniaa Hänelle. Kademielin katseli Perkele näköä.

Äkkiä puhalsi hän suustansa vihaisen salaman. Oitis ilmestyi hänen ympärillensä enkelien ihana lauma. Ruumiina oli niillä outo punainen valo, pukuina varjo, käsissä tummantuliset kukat. Kauniina häilähtelivät punaiset varjot pimeydessä. Salaperäisinä tuikuttivat tulikukat. Katse kiehtoi, ääni oli kuin laulunhyminä. Näky oli satusaarien lumoa.

Perkele rypisti silmiänsä ja korkeuteen, hänen päänsä kohdalle lensi loistava meteoori, pysähtyi siihen kruunuksi ja valoi valoansa vaipaksi Perkeleen hartioille. Vaipan loistavien liepeiden leimahdellessa osotti Perkele enkeleillensä kaikkeuden suuruuden ja sen kirkkaan tulitanssin, lausuen ylpeänä:

-- "Tuo kaikki on minun."

Kuin kukka nupustansa puhkesi enkelijoukosta ihana ylistyslaulu. Sadoilta vuorenhuipuilta säestivät sitä suuret kaikukellot. Sen hyminä lymyytyi rotkoihin ja onkaloihin kauniina kuin armain lapsi pahaa, arka neito miestä piiloon.

Mutta viha välähti Perkeleen silmissä ja hän lisäsi:

-- "Sen kaiken on Jehova minulta _anastanut_... Mutta..."

-- "Mutta sillä on Hän oman turmionsa valmistanut, sillä maailmanlaki on se, että vääryyden täytyy tuhota se, joka siihen aseeseen on tarttunut", -- kiirehti Piru keskeyttämään.

-- "Se aika, jonka Jehovan valta on kestävä, on vähempi kuin silmänräpäys ijankaikkisuuteen verrattuna. Koko muu ijankaikkisuus jää sinun valtavuodeksesi", -- lisäsi Kehno.

-- "Sinä kukistat Jehovan meidän, palvelijoittesi kädellä, sillä sinun voimasi on ääretöntäkin äärettömämpi, koska sinä suljet itseesi äärettömyydenkin, jonka olet synnyttänyt, ennen kun meidät loit", -- ylisti Horna.

Perkele kuunteli ylistystä, ylpeyden eleiden hänen kasvojansa kirkastaessa. Hetken mietittyänsä oikaisi hän:

-- "Yksi on kumminkin vieläkin äärettömämpi..."

Enkelit hämmästyivät. Uudet eleet ilmestyivät

Perkeleen kasvoille ja hän selitti:

-- "Ettekö tiedä, että Jehovan vääryys on äärettömin kaikista?"

Ja osottaen kaikkeuteen, sanoi Piru esimerkin:

-- "Hän opettaa ihmiselle: 'Jos joku ottaa sinulta hameen, salli hänelle myös muukin vaate!'... Mutta onko Hän itse sinulle luovuttanut _omaasikaan_, kaikkeutta, kun sinä olet tahtonut ottaa häneltä hameen?... Onko Hän vapaaehtoisesti luovuttanut sinulle viheliästä Harhamaakaan?"

-- "Hän on kuten monet hänen pappinsakin, ne, jotka tavaraa kootessansa opettavat: 'Mene ja jaa tavarasi vaivaisille!' Sillä antaako Hän sinulle omaasikaan?... Hän on vääryyden henki", -- lisäsi Hiisi.

Perkele alensi äänensä kavalaksi ja lausui:

-- "Juuri sen kautta ovat hänen semmoiset pappinsa minun palvelijoitani: Heidän esimerkkinsä on se siemen, joka itää, ja heidän sanansa ovat kuivia lehtiä, jotka varisevat tyhmien lampaiden ravinnoksi. Se kaikki todistaa, että minun henkeni on koko kaikkeuden perus-olio."

Vallan ja voiman viimat suitsusivat Perkeleestä. Riemastunut enkelijoukko veisasi hänen ylistystänsä täysin rinnoin:

"Kaikki kaikkeuden pielet, perustukset sekä ääret todistavat, julistavat kunniaasi, mahtiasi. Jos sa loppuisit, niin silloin haihtuis koko kaikkeus niin kuin henki kuolevasta, kun sen silmä ummistuu."

-- "Sen me tiedämme... Me olemme oppineet sen tuntemaan taistellessamme Häntä vastaan", -- todisti enkelijoukko.

Sävel vieri vyörynä ikipimeydessä. Kuilujen pohjilta nousi kumea kaiku. Laulun vaiettua lausui Piru:

-- "Siksi onkin sinun voimasi Jehovan vääryyttäkin suurempi. Sillä jos se ei sitä suurempi olisi, et sinä voisi sitä hävittää. Mutta nyt sinä hävität sen ja tuhoat Hänen valtansa, Hänen joka ei noudata omia, ihmisille säätämiänsä siveellisiä lakeja..."

Enkelien veisatessa mahtavaa ylistyslaulua lausui Perkele itseksensä merkilliset sanansa:

-- "Meillä jumalilla, Jehovalla ja minulla, ei voi olla kahleina mitään siveellisiä lakeja, joita tarvitaan ihmisille... Meidän täytyy luoda ja murskata, synnyttää, ja hävittää armotta kuolemalla... Meillä ei voi olla muuta siveellistäkään lakia kuin oma ääretön olemuksemme... Kuten luonnonlaki ei voi alistua säälintunteen alle, sen mukaan toimimaan, niin emme me jumalatkaan..."

Ja katsahtaen taas kaikkeuteen, joka tunnusti Jumalan kaikkivaltaa, raivostui hän, muisti suuren taistelunsa ja vihaa leimahdellen lausui:

-- "Jehovan, ja kaiken mikä Hänestä on: ihmisen, täytyy joko kääntyä minuun, tai sitten tuhoutua... Se on luonnonlain muuttumaton viime ehto. He seisovat minun olemukseni järkähtämättömän, armottoman lain edessä, jota en minä itsekään voi muuttaa, sillä ei mikään voi itse omaa olemustansa luoda, muuttaa ja hävittää..."

Hänen äänensä jyrisi pauhuna kuolonkolkossa pimeydessä. Sen kaiku ulisi mittaamattoman syvissä rotkoissa ja onkaloissa. Valtaavin laulun ja soiton sävelmyrsky säesti sen pauhua ja kumeata kaikua... Sen vaietessa, etäällä hymistessä, puhui taas Perkele:

-- "Jehova vaanii kavalana kaikkialla... Hän on rääkkäämällä pakottanut palvelijani Harhaman lankeamaan Hänen kirkkonsa permannolle... Hän on pakottanut hänet vääryytensä palvelukseen ja..."

Hänestä suitsusi viha, kun hän lopetti:

-- "Ja Harhama on _hetkeksi_ langennut... Hän on yrittänyt raukkana antautua Hänelle..."

Vavistus kävi enkelijoukon läpi. Laulunhyminä muuttui rukoilevaksi. Enkelit anoivat armoa Harhamalle, rukoilivat Perkelettä pelastamaan hänet takaisin itsellensä. Perkele jatkoi, sanat vihan salamoina:

-- "Hän on ollut suurempi raukka kuin Adam: Hän on ryöminyt Jehovan kirkonlattialla polvillansa. Hän ei uskaltanut edes eukon hameen taa piilottautua, tai viikunalehtiin peittäytyä."

-- "Mihin Jehova on väärän henkensä puhaltanut, sen on vaikea Hänestä irtautua ja nousta sinuun, oikeaan", -- todisti Piru.

Silloin Perkele kohosi oman kiukkunsa huipulle. Katsellen kaikkeuden huikaisevaa tulitanssia, nähden kuinka loppumattomat maailmapaljoudet julistivat Jumalan ijankaikkista kunniaa, totellen Hänen tahtoansa, sen hivelevän ajatuksen huikaisemana, että se kaikki voisi totella häntä, vannoi Perkele:

-- "Mutta Harhama on ja on oleva minun enkelini edelleenkin, silloinkin kun hän on palvelevinansa Jehovaa. Hän kulkee minun verkkoni silmästä sen toiseen silmään. Hänen täytyy minun verkkooni sotkeutua ja vielä uudestaan edessäni palvelijanani polvistua!"

-- "Sinä voit kaiken muun, paitsi itseäsi ja valtaasi lopettaa", -- todistivat vapisevat enkelit.

Perkeleen vihjauksesta ilmestyi Harhaman haamu enkelijoukon keskelle, istuen pöydän ääressä. Hänen vierellänsä seisoi enkeli Iiranto, ruumiina aistillisuuden armaimmat houkuttimet, kädessä aistipunakukka. Perkele katsoi haamua käärmekavalana ja lausui matelevalla äänellä:

-- "Hän aikoo Jehovaa palvellessansa paljastaa elämänsä... Se tapahtukoon!... Hänen elämänsä on _minun_ henkeni hedelmä ja sillä hän aikoo lääkitä niitä, jotka ovat sairaita Jehovan edessä. Jokaisena hänen tekonsa siemenenä olen ollut minä: hänessä asuvan pahan voima ja olemus. Siksi täytyy jokaisen, joka maistaa hänen henkensä hedelmää, saada _minun_ henkeni..."

Hän käveli ylpeänä, enkelien riemuitessa, ja lisäsi:

-- "Hänen henkensä hedelmiä maistettuansa on heille käypä kuin Adamille ja Evalle hedelmän syötyänsä: He pakenevat Jehovaa ja heidän hedelmästänsä on syntyvä jo uusi Kain."

-- "Se on totisesti tapahtuva", -- vannoivat enkelit.

Perkele lisäsi Harhamaa tarkottaen:

-- "Hän antaa Jehovan sairaille vahvan annoksen taudinsiemeniä... Hän pesee Jehovan puhtaat lapset elämällänsä, joka on _Jehovan_ edessä saastaa..."

Hän alensi äänensä maata-matavaksi ja lopetti silmissä piruntuli, kasvoilla kavalin ele:

-- "Ja kun hän tulee maljoinensa Jehovan kirkon permannolta, niin ihmiset eivät tiedä pitää varaansa, vaan luulevat hänen astiaansa rippikalkiksi... Sillä Jehovan Mosesta ja profeetoita eivät ihmiset usko, mutta kun fariseus sanoo, että hän on publikaani, joka muka tulee Abrahamin helmasta, niin kaikki seuraavat häntä."

Mietteissänsä lopetti hän vannovalla äänellä:

-- "Minä olen Harhamasta nähnyt niin paljon vaivaa, etten minä enää voi häntä käsistäni päästää. Hänen hetkellinen lankeemisensa Jehovaan oli pakollinen, sairauden puuska, eikä siis siveellinen, sillä ainoastaan vapaaehtoinen on minun ja Jehovan edessä siveellistä ja oikeaa."

Rajaton riemu täytti enkelien rinnat. He veisasivat herransa kavaluuden ylistystä:

"Konsanansa pirun-ansa katketa ei taida. Jospa lie kenen tie leveä tai kaita, kumpikin ne paulaas johtaa. Kaikki siinä sinut kohtaa. Viekkahalla, kavalalla, ne on sulia paulanrihmat hienot niinkuin valovihmat, joit' ei kukaan hoksaa kiertää, kosk' ei silmä niitä nää."

Sävel vieri virsimerenä. Perkeleen vihjauksesta ilmestyi korkeuteen hänen kohdallensa tuhatmäärin enkeleitä, tuliset seppeleet päässä, käsissä hohtavat pasuunat. He seisoivat tulisten kotkien seljässä, puhaltaen ylistysvirttä Perkeleelle. Sävel valui sateena alas. Soittajajoukot loistivat tulipilvenä seppeleittensä ja kotkain tulesta. Perkeleen edessä veisasi enkelijoukko soiton säestyksellä suuren herransa ylistystä. Perkele itse puhui taas, kaiun hänen sanojansa säestäessä:

-- "Tuhannet piispat, jotka ovat nuhteettomat Jehovan edessä, kirjoittavat kirjoja, eikä maailma niitä lue, mutta palvelijani Harhama, joka paljastaa minun henkeni hedelmiä, on saava ihailijoita. Minun henkeni, _paha_, on sen kautta osottautuva taas oikeaksi ja Jehovan henki vääräksi."