Part 6

Maria rouva vastasi ainoastaan keveästi huoaten, jolla hän katkaisi enemmät tutkistelut. Lapset juosta kirmasivat metsässä oikealla ja vasemmalla, mutta vanhemmat astelivat nyt pitemmän tovin vaieten toistensa rinnalla. Martti huomasi vihdoin muutaman korkeammalle johtavan tien. "Tästä päästään, jollen erehdy, hyvälle näköpaikalle. Jos haluat vielä niin pitkälle käydä, niin voimme tuon alhaalla olevan rotkon sijasta, jossa se vintiö meitä häiritsi, levähtää siellä ylhäällä vapaan taivaan alla ja minäkin samalla näen kappaleen kotimaatani."

"Mielelläni minä menen sinne ylös; ei se voi paljo kauempana olla, mehän olemmekin siellä ennen pari kertaa olleet."

He saapuivat muutamalle kukkulalle, josta todellakin aukeni laaja näköala itää ja pohjoista kohti, häipyen etäisyydessä mitä ihanimmin kuultavaan ilmanrannan sineen. Muutamien ryhmässä seisovien korkeiden kuusien alla otti heidät lepopenkki vastaan, ja heti istuttuaan etsivät heidän silmänsä kotiseutujaan noiden etäisyyteen pehmoisesti häipyvien ylänköjen ja niiden väliin hiipineiden kenttien keskestä, ja he luulivat näkevänsä siellä aurinkoisella rinteellä valkoisena välkkyvän kirkon tai koulutalon. Salander huusi lapset luokseen ja osoitti heille maaseutua. "Olen lukenut, että kouluissa on viime vuosina opetettu kotiseudun tuntemusta; kuinkas sen laita on? Mikä maamme osa tuolla on?"

He eivät tienneet vielä mitään; ainoastaan vanhempi tytöistä mainitsi lähimmän seudun, jossa he asuivat, Münsterburgin piirikunnan, ja tiesi myöskin, että niitä on olemassa kaksitoista sellaista piirikuntaa.

"Hyvä! Niitä nimitettiin ennen yläkihlakunniksi, sitä ennen voutikunniksi ja vieläkin aikaisemmin kreivikunniksi." Etusormen vedolla rajoittaen melkoisen osan näköpiiriä osoitti hän yhden sellaisen rajat. Historialliset muistot heräsivät ja liittyivät toisiinsa, kunnes niistä sukeusi nykyisyys, ja kaikki tuntui hänestä yhä enemmän valaisevan tuota silmäin edessä olevaa maata.

"Uusi maailma siellä meren takana", sanoi hän vaimolleen, kun lapset olivat jälleen tiehensä juosseet, "on kyllä kaunis ja hupainen niiden maiden ihmisille, joissa on jo loppuun eletty ja toivottu. Kaikki aletaan alusta, ihmiset ovat mistään piittaamattomia, ainoastaan tietymättömän tulevaisuuden tarjoamat seikkailut yhdistävät heitä; sillä heillä ei ole mitään yhteistä entisyyttä eikä mitään esivanhempien hautoja. Mutta niin kauan kuin voin, tahdon minä ottaa osaa, jos sen suinkin voin tehdä, kansamme kokonaiskehitykseen täällä vanhalla pohjalla, jossa kieleni on kaikunut puolentoista vuosituhannen kuluessa! Mielelläni minä en sentään lähtisi pois!"

"Taivaan nimessä, kuinka se johtui mieleesi?" huudahti Maria Salander säikähtyneenä.

"Minä vain arvelen niin, juuri siksi se johtui!" vastasi hän mahdollisimman tyynesti, salatakseen sitä, että hän juuri oli koettanut antaa ensimäisen viittauksen siitä päätöksestä, joka hänen mielessään oli alkanut häämöttää jo ennenkuin toinen ilta kotiinpaluun jälkeen oli ehtinyt saapua.

Viikko toisensa jälkeen kului ilman että Wohlwendin juttu edistyi siitä siihen; hän osasi suuria ja pieniä velkojiaan sillä tavoin uskotella ja hämmentää, että he eivät voineet mitään päättää, ja olikin jo otaksuttavissa, että vuosi kuluisi loppuun ilman ratkaisua. Hänen kirjoistaan kävi kyllä selville, että hän oli ollut liikeyhteydessä Atlantin rannikko pankin kanssa ja saanut pitkin aikaa arvolähetyksiä vekseleinä, joiden hän väitti aina tulleen suoritetuiksi. Rio de Janeirosta ei ollut, asian ollessa siellä sillä kannalla kuin edellä on mainittu, saatavissa mitään selitystä, ja Münsterburgissa kieltäytyi ei ainoastaan Wohlwend, vaan konkurssipesäkin tunnustamasta Salanderin vaatimuksia.

Asianajaja arveli olevan parasta hänen matkustaa kiiruusti takaisin Brasiliaan, tehdäkseen siellä itse paikalla voitavansa, ja siihen tarvittavat kustannuksethan eivät merkitsisi mitään noihin suuriin tappioihin nähden ja tilapäisten kauppayritysten avullahan ne voisivat tulla enemmänkin kuin korvatuiksi.

Nämä neuvot olivat omiaan vahvistamaan tuota jo herännyttä ajatusta lähteä uudelleen onneaan etsimään. Kun hän oli itselleen pelastuneesta omaisuutensa jäännöksestä eroittanut vaimonsa osuuden ja pannut sen varmalle talletukselle, saattoi hän ylijäämällä kauppasuhteiden nykyisellä kannalla ollen aloittaa liikeuransa siitä, missähän sen äsken oli keskeyttänyt. Hän uskoi saavansa menetetyn omaisuutensa takaisin paljon lyhemmässä ajassa sekä sitäpaitsi perheensä saavan tarpeellisen ylläpidon.

Niinpä valmistausi hän hiljaisuudessa kaikin puolin, saipa myöskin erityisiltä kauppahuoneilta hyviä tarjouksia, vuokrasi rouvalle ja lapsille, tai oikeastaan itselleen, vaatimattoman, mutta kunnollisen asunnon ja valmistautui lopulta paljastamaan asianlaidan kunnon Marialleen.

Vaikka asiat tällä kertaa olivat paljon paremmalla kannalla kuin ensi kertaa erottaessa, valtasi tämän sentään syvä suru. He istuivat vastapäätä makuuhuoneen akkunan ääressä, josta Maria kerrallisena aamuna oli epätoivossaan vedonnut silloiseen ihanaan aamuun.

"Istuessani silloin", sanoi hän hetkisen kuluttua puoliääneen, "lattialla tuolla nurkassa, sanoit sinä nuhdellen, ettei raha ole ainoa ja kallein, mitä ihmisen tulee haluta. Sinä olit oikeassa siihen määrään, että minä voisin nyt lausua samat sanat sinulle takaisin!"'

"Tässä ei ole sama tapaus!" vastasi Martti, "se ei ole samaa, että me olemme epätoivossa menetetyn omaisuuden takia tai että me luovumme menetettyä omaisuutta pontevasti takaisin voittamasta! Minä tunnen nyt kerta tien, pitääkö minun tahallani sitä välttää? Ajattele lapsiamme, Maria!"

"Ah, minä ajattelen juuri lapsiamme! Pitääkö niiden kaikin mokomin tulla rikkaiksi, voidakseen elää?"

"Maria! Sinähän olet saanut kokea, kuinka voi käydä, kun ei ole mitään!"

Tähän vastaamatta jatkoi tämä: "Katsos, kun me tuolla ylhäällä metsässä istuimme penkillä ja katselimme kotimaatamme, silloin ajattelin minä itsekseni, että kenties olisi parasta meille itsellemme ja lapsillemme jos sinä jälleen ottaisit haltuusi koulun tuolla maaseudulla ja väistyisit pahan maailman edestä! Pelastamallasi rahalla voisimme hyvin tulla toimeen ja vieläpä säästöönkin panna --"

Salanderia koski tämä puolison puhe hänen vanhaan opettajatuntoonsa, ilman että jälkimmäinen siitä mitään tiesi; hän oli todellakin paennut lippunsa luota. Mutta hän ei antanut tämän lopettaa puhettaan, vaan tarttui hänen käteensä melkein suonenvetoisesti: "Sen kyvynnäytöksen jälkeen, jota minä kauppatoimissani osoitin, käsitän minä sinun ajatuksesi vallan hyvin, se on huokeasti ymmärrettävissä! Mutta minä en voi! Ensinnäkään minulla tuskin on enää tarpeellista harjaantumusta ja tiedotkaan tuskin ovat säilyneet ja lisääntyneet, voidakseni niin ilman muuta opettajanvirkaan ryhtyä, ja kertauskurssiin olen minä sentään liian vanha! Sitävastoin tunnen minä itseni vielä kyllin nuoreksi, toimiakseni vapaana maailmassa, mihin intoni minut on ajanut. Lisäksi tarvitsen minä riippumattomuutta, jonka ainoastaan kohtalainen omaisuus suo; sillä liian suuri tekee sekin omistajansa orjaksi. Usko vain, että se vielä minulle varmasti onnistuu! Minä en tule niin kauan poissa olemaan, vieläpä kauppatoimeni suoritetaan osaksi täälläkin eikä odottamaton kotonakäyntikään hupaisine jälleennäkemisineen ole mikään mahdottomuus!"

"Ota sitten meidät mukaan!" sanoi Maria sortuneella äänellä.

"Pannakseniko teidät alttiiksi sairaudelle ja kuolemalle? Ja lisäksi se ei käy senkään vuoksi päinsä että lasten täytyy tässä maassa koulunsa käydä." Hän otti vaimoaan hellästi kädestä ja piti siitä niin kauan, kunnes tämä oli mukautunut hänen tahtoonsa.

Hän piti nyt aluksi huolta muuttamisesta uuteen asuntoon, joka oli asemaltaan sellainen, että Rouva Salander kaikissa tapauksissa saattoi hoitaa pientä kauppaa, jota hän Brasiliasta käsin erityisesti häntä varten aikoi ylläpitää. Tätä tarkoitusta varten oli alakerrassa varattuna varastohuone ynnä pieni konttorisuoja rouva prokuristia varten. Mies tahtoi myöskin heti alussa otettavaksi palvelustytön sekä kehoitti hankkimaan puotipojankin, niin pian kuin tarve vaatisi. Rouva vastusti kuitenkin heti jyrkästi kaikkia palvelusväen ottamisaikomuksia.

Kun kaikki muutkin asiat olivat järjestyksessä, saattoi tuo pieni perhe Martti Salanderia hyvissä ajoin asemalle. Herra Möni Wighartkin saapui täsmällisesti, hänellä kun oli tapana syödä ravintolassa lautasellinen voimakasta lihalientä, katsellen syyskesän hauskaa hyörinää. Hän lupasi pois matkustavalle pitää silmällä Wohlwendin konkurssijuttua ja tarkoin kertoa, mitä yleisön keskuudessa tapahtuisi ja puhuttaisiin.

Niin matkusti Martti jälleen Atlantin rannalle.

VI

Aika riensi verkalleen tapausten yli tai paremminkin kuljetti niitä huomaamatta mukanaan, ja niinpä todellakin kolmen vuoden kuluttua Maria rouvakin istui konttorissaan ja merkitsi kirjaan kahvisäkkejä, jotka ajuri oli purkanut kuormasta ja jotka muuan tukeva työmies kantoi makasiiniin, jonka jälkeen hän meni jälleen noutamaan sikaarilähetystä; ne olivat uutta, pidettyä lajia, joita Martti Salander siirtomaista lähetti ja osaksi itse kasvatutti, ostettuaan juuri sitä varten maata. Palvelustyttökin ilmestyi kysymään rouvalta illallisenlaittoa; hän sai käskyn keittää maistiaisiksi Paraguay-teetä, jota herra Salander oli lähettänyt kokeeksi, ilmestyisikö sille ostajia. Tämän jälkeen toi muuan maakauppias rahat ostamastaan kahvisäkistä sekä tilasi uuden samanlaisen, samalla kuin muuan herra tuli pyytämään koetteeksi laatikollista sikaareja, joista hän oli kuullut.

Postiljooni toi rahalähetyksen ja vihdoin palasivat tytöt sekundaarikoulusta [jonkunlainen ylempi kansakoulu. Suom. muist.], jossa he kävivät ja vanhempi, Setti, lähetettiin heti viemään saapuneita rahoja pankkiin, jossa tuolla pienellä kauppahuoneella oli talletus konttokuranttitilillä. Tämän saman tytön, joka kävi kuudettatoista ikävuottaan, piti ensi pääsiäiseltä astua "kirjanpitäjänä" äidin rinnalle. Laskennonopettaja oli sanonut hänen suorittavan yhteenlaskuja kuin mikäkin kone.

Kun oli syksyaika, tuli aikaisin ilta; rouva Salander maksoi työmiehelleen päiväpalkan ja päästi hänet siksi päivää. Lopuksi tuli Arnold kotiin urheilupaikasta täsmällisen ryhdikkäänä, ja niin näki äiti kohta lapsensa vanhan lampun loisteessa ympärilleen kokoontuneina. Sitten nauttivat he iloisina yksinkertaisen illallisen, jonka palvelustyttö söi yhdessä heidän kanssaan, ja kaikki olivat tyytyväisiä, kunnes Setti, tuo tuleva kirjanpitäjä, viskasi esiin kiistakysymyksen, arvellen täytyvänsä tulevassa toimessaan käyttää silmälaseja.

"Niin, miksikäs ei!" huudahti palvelustyttö julmistuneena, "se olisi ikuinen vahinko sinun kasvoillesi, sinä näyttäisit kuin meidän vanha kunnankirjurimme siellä minun kotikylässäni!"

"Monet paremmissa ammateissa olevat naiset pitävät silmälaseja!" vastasi tyttö ylevällä tyyneydellä, ja Netti säesti häntä, lisäten että niiden tulisi olla siniset, se kun olisi kauniimpi.

"Ota punaiset silmälasit, niin silloin näet tulet Elsassista!" sanoi yhtäkkiä tuo tyynen-vaitelias Arnold. Äiti katsoi häntä suurin silmin, melkein säikähtyneenä.

"Milloin sinä, Arnold, olet alkanut sukkeluuksia laskettelemaan?"

Hämillään katsoi tämä äitiä, tietämättä mitä tämä tarkoitti ja mitä pahaa hän oli tehnyt.

Palvelustyttö nauroi. Arnold on oikeassa, väitti hän. Maria rouvakin tointui tuosta pienestä häiriöstä, johon hän oli joutunut huomatessaan pojankin sanoiksi puhkeavan. Vanhempain mielestä tuntuu se jo merkilliseltä, kun lapset ensikerran sananparsia käyttävät.

Joku soitti kelloa, yksi tytöistä juoksi ovelle ja toi sähkösanoman, joka tuli Baselista ja oli Martti Salanderin lähettämä: "Olen maassa. Tulen viimeisellä junalla Münsterburgiin. Elkää tulko noutamaan, kun minulla on tekemistä pakaasin kanssa ja otan vaunut."

Sanoman synnyttämän yhtä iloisen kuin vakavankin hämmästyksen ohi mentyä neuvoteltiin, pitikö isän käskyä totella vai eikö sittenkin olisi mentävä asemalle; äiti päätti, että oli jäätävä kotiin odottamaan, kun juna saattaisi tulla vasta yhdentoista aikaan yöllä ja isä selviytyisi nopeammin, kun ei hänen tarvitsisi koko perhettä tervehtiä siellä tungoksessa.

Siten voitti äiti aikaa, miettiäkseen ja selvitelläkseen syytä tuohon odottamattomaan sanomaan. Vasta kolme viikkoa sitten oli hän saanut Martilta viimeisen kirjeen, missä tämä tulkitsi tyytyväisyyttään taloudelliseen asemaansa, ilmoittaen voivansa ajatella jo kotimatkaa, joko sitten ainaiseksi tai, kuten hän oli ennen sanonut, vain lyhemmäksi aikaa erityisten kauppa-asiain tähden; mutta hän kertoi melkein luulevansa, ettei uusien matkojen tekeminen olisi enää tarpeen. Sen jälkeen seurasi kirjeessä katsaus valtiolliseen nykyisyyteen ja tulevaisuuteen isänmaassa, mitä kohtaa Maria Salander oli vain päällisin puolin silmäillyt ja tarkemman lukemisen jättänyt joksikin hiljaisemmaksi hetkeksi. Hän kunnioitti, jopa pitikin miehensä kansallisesta vapaamielisyydestä ja hänen taipumuksestaan elää kokonaisuutta ja tulevaisuutta varten, kuten asianlaita tuon Louis Wohlwendin takia nyt jo lähes kymmenen vuotta oli ollutkin. Vaan hän puolestaan ei kaivannut mitään kokonaisuuden ja tulevaisuuden tarkastelua, vaan oli tyytyväinen ollessaan varattuna kunkin päivän ja elettävän hetken varalle.

Nyt haki hän tuon kirjeen esille, tutkiakseen eikö hän sittenkin ollut sivuuttanut jonkun kohdan, jossa olisi lupaus pian tapahtuvasta kotiintulosta, sekä myöskin voidakseen mahdollisimman hyvin yhtyä hänen sanoihinsa, jos hän tuohon edelliseen asiaan palaisi.

"Jos sinä", kirjoitti hän, "olet iloinen siitä, että me kohta taas olemme tyydyttävästi päässeet hyvälle pohjalle, niin et sinä saa sitä lukea minun erityisen taitoni ja pontevuuteni, vaan sen myötäisen onnen ansioksi, joka minua on seurannut. Olenhan minä tosin ahkeroinnutkin, kuten tietysti ihminen tekee, nähdessään lähellä olevan päämaalin edessään viittovan. Asiat, jotka teillä siellä kotona ovat toteutuneet, nimittäin tuo uusi perustuslaki, jonka tasavaltamme on saanut, nuo ehdottomat oikeudet, jotka kansa on levollisesti, ilman mitään häiriöitä itselleen ottanut, kaikkea sitä tahtoisin minä päästä vielä näkemään niiden kunniakkaassa valossa ja niistä mukana nauttimaan, kaikki se minulle huutaa: tule! missä viivyt? Ja nyt voin minä tulla riippumattomana miehenä, jolla on oma pohjansa ja jonka ei tarvitse muuta etsiä kuin tilaisuutta auttamiseen ja hyödyttämiseen! Ja mikä suuri hetki se onkaan, jolloin meidän vanha vapautemme ottaa tuon ison askeleen! Ympärillämme on maailma noiden suurten yhdistyneiden kansojen kautta sulkeutunut kuin neljän rautaseinän taakse; mutta samalla on tuon ottamamme siveellisen askeleen kautta auennut meille mitä syvin uuden vapauden ja vakaan elämän lähde, joka voi kestää äärimmäisessäkin hädässä ja joka lopulta voittaa maailman, olkoon sitten vaikka perikadossaankin! Sellainen itsenäisyyden, pelvottomuuden ja velvollisuuden tunto suojelee varmemmin kuin ampuma-aseet ja kallioseinät" ja niin edelleen.

Siinä ei tosin ollut mitään ilmoitettuna jo päätetystä matkasta. Halun on siis täytynyt jälkeenpäin yhtäkkiä herätä, kenties uusien houkuttelevien tietojen johdosta, joita Martti ei ole voinut kauemmin vastustaa.

Hän ilmestyikin sitten omaistensa luo vielä ennen yhtätoista, niin reippaana, iloisena ja lähes riehakkana, kuin olisi hän tullut seitsemää vuotta nuoremmaksi sen sijaan että hän oli tullut kolme vuotta vanhemmaksi ja ikäänkuin hänen sisään astuessaan olisi leyhähtänyt uutta elämää ennustava tuulenhenkäys. Kun Maria rouva syleili häntä, tunsi hän jonkinlaista kunnioituksen sekaista pelkoa niiden aatteiden voimaa kohtaan, joista kirjeessä puhuttiin ja jotka nyt olivat hänen miehensä valtameren yli kuljettaneet tänne hänen syliinsä.

"Halloo! Mitä suloisia tytön typyköitä, joihin tuskin uskaltanee kajotakaan!" huudahti hän, kun huomasi molemmat tytöt ja sanoistaan huolimatta sydämellisesti heitä suuteli.

"Sanotaan niitä tylleröiksikin!" huudahti Arnold, joka hänkin tahtoi tulla huomatuksi.

"Ahaa, Arnoldi, mokomakin mies, mitäs sinä siellä puhutkaan?"

"Tulet oikeaan aikaan ukkoseni!" sanoi äiti, joka ääneensä nauraen ja kovin mielihyvissään istuutui, "poikavekarasi täällä tänään jo toisen kerran pilapuheita päästelee! Hän näyttää koonneen kelvottomia sananparsia!"

"Kootkoon vain, kunhan hän vain ne hyvin sovittaa! Tule, Arnold, ja anna minulle oikein isänmaallinen tervehdys ja kädenlyönti! Katsotaanpas, miten sinä olet kasvanut? Eipä liikoja, kuitenkin noin parahiksi yhdentoista ikääsi! Ja kuinka koulunkäynnin laita on?"

Hän alkoi tutkailla vuoroin poikaa ja vuoroin tyttöjä, syöden samalla hänelle valmistettua illallista. Mutta lopulta hän huomasi opetustapaan ja asioihin nähden olevansa jälissä eikä senvuoksi osaavansa lapsilta aivan oikein kysellä.

Rouva Salander ei tämän huomatessaan viivytellyt enää tarjoamasta miehelleen valmiina pitämäänsä kotiintulijaista, nimittäin kuohuvaa viinimehukannua, jota juomaa oli saatavana juuri vieressä olevasta ravintolasta. Hän tiesi miehensä pitävän tuosta juomasta, mutta ei nähneen sitä enää kymmeneen vuoteen. Samalla kantoi palvelustyttö pöydälle lautasellisen paistettuja kastanjoita lapsille, jotta hekin siten tulivat osallisiksi tämän onnenyön muistosta. Yhden aikana korjasi Maria rouva ruokapöydän ja olisi sen jo ennemminkin tehnyt, jollei huomenna olisi ollut sunnuntai.

Valkeni sitten mitä ihanin syyspäivä, jonka aamuhetket Salander vietti omaistensa ystävällisessä seurassa. Kerran hän vain oli vaimoltaan kysymäisillään Wohlwendista, mutta vaikeni kesken ja sanoi itsekseen: "Ei, tänään minä en tahdo siitä puhua!"

Hän söi vielä perheensä kanssa päivällistä; sitten hän äkkiä selitti haluavansa tehdä nyt kunnollisen kävelyretken ulos ihmisten pariin, vapaaseen ilmaan, ja nähdä kuinka sitä käy hengittäminen. Yksinään hän tahtoi kävellä, vain omain ajatustensa parissa. Viime hetkessä harkitsi hän sentään toisin ja lupasi pojan tulla mukaan. Arnoldille ei tarvinnut sitä kahdesti sanoa ja arvokkaasti asteli hän isän rinnalla heidän kotoa lähtiessään.

Vuoden aika, jolloin huomasi ensimäisiä vaikutuksia viinikuurnien tuotteista, teki kadut eloisiksi. Salander teki poikineen laajan kierroksen kaupungin ympäristössä; kaikkialla kuului tanssimusiikkia, jota kohti nuoret miehet ja naiset rynnistelivät. Saattoi siellä nähdä joukon ampujiakin, jotka kivääreineen menivät viimeiseen sunnuntaiharjoitukseen, tai urheilijoita sauvat olalla ja rummunlyöjä edellään. Lisäksi kaikenlaista kansaa tiheänä joukkona vilisten, iloisina tai välinpitämättöminä, jotkut äreinä ja jotakin kiroillen; mutta uuden ajan tuulahduksia ja loistetta, innostuksen hehkua, tuota jonkunlaista juhlallista totisuutta, jota hän etsi, ei hän voinut huomata. Lauluja kaikui katuloilla ja kapakoissa; ne olivat noita vanhoja lauluja, joista ihmiset aivankuin ennenkin osasivat vain ensimäiset säkeet ja ehkä viimeisetkin; jos joku vielä esitti keskimmäisetkin, niin loilottivat muut ilman sanoja mukana. Muutamalla pölyisellä tiellä tappeli joukko juopuneita nuorukaisia, aivankuin ei olisi ollut olemassakaan mitään jalompaa asiain selvittelytapaa nuorille kansalaisille, jotka ovat tottuneet ajattelemaan laeista, joiden syntymistä heidänkin on äänillään avustettava. Joka sadannella askeleella kohtasi kerjäläisen, jolla oli milloin käsiharmonikka, milloin toinen takinhiha roikkui tyhjänä käden ollessa selän takana takin alla. Lyhyesti, kaikki oli niinkuin oli ennen vanhaankin syksyisenä sunnuntaina ollut, ja odotettavissa oli, etteivät jotkut noista maailman vapaimmista miehistä enää myöhemmin päivällä kykenisi omilla jaloillaan seisomaan.

Salander pudisti hiljaa päätään, katsellen tarkkaavasti ympärilleen. No niin, sanoi hän itsekseen, kaikkiin suuriin muutoksiin on vähitellen totuttava. Mutta olisinpa luullut, että sellainen todella tapahtunut muutos olisi jo maan jos taivaankin muodolleen muuttanut! Mutta lopultakin se on kansan synnynnäistä vaatimattomuutta, sen yksinkertaista tottumusta, joka ei helposti pukeudu vaativampiin muotoihin.

He saapuivat nyt muutaman suuremman huvittelupaikan eteen, joka näytti olevan täynnä kansalaisia; vahva mutta tasainen äänten sorina kuului sieltä yltyleensä, kuten ainakin kansa-leijonan ollessa tyynellä mielin. Salander kysyi pojaltaan, oliko hänellä jano ja kun tämä sen heti myönsi, meni isä hänen kanssaan sisälle, jossa oli suuri sali aivan täynnä nuorta ja vanhempaa miestä, joukossa jokunen nainenkin.

Vaivoin löysivät isä ja poika pienen, vielä tyhjänä olevan pöydän. Mutta tuskin he olivat istuneet ja saaneet vähän olutta kun tuli vielä kaksi henkilöä, jotka ilman muuta istuivat samaan pöytään ja tuottivat itselleen samoin olutta. Toinen oli nähtävästi eteläsaksalainen, toinen sveitsiläinen ja selvästikin Münsterburgin seutuvilta. Hänellä oli ranskalaiseen tapaan leikatut viikset ja leukaparta ja hattu työnnettynä niskaan. He jatkoivat vitkastelematta edelleen äänekästä keskusteluaan, piittaamatta kenestäkään.

"Kuten sanottu", arveli sveitsiläinen melkein raa'alla äänen sävyllä, "sinä tunnet minun! Minä olen mies, joka en salli kanssani leikiteltävän!"

"Kuka sinun kanssasi sitten tahtoo leikitellä? En ainakaan minä!" huomautti toinen sävyisästi.

"Minä en sano kuka, minä sanon sen vain ylimalkaan! Katsopas tätä kirjettä, jonka entinen mestarini St. Gallenista minulle lähetti! Milloin hyvänsä voin minä palata sinne, jos tahdon!"

Hän veti esille muutaman kirjeen ja antoi sen toverilleen, joka luki sen ja tunnusti sen olevan oivallisen kirjeen, sellaisia todistuksia ei vain jokainen voisi näyttää, mielittelevä kirje todellakin, tuhat soikoon!

"Sitä ei saa mielitteleväksi sanoa! Minä en tarvitse mitään kurjia imartelijoita, minä olen vapaa mies, riippumaton, ylpeä, jos niin tahdot, mutta kaikkea mielittelyä minä halveksin!"

"No no, enhän minä mielittele, kuinka minä sitä tekisin! Sehän on pelkkää totta!"

"Sitä se on! Mutta minä en mene sinne, minä en tahdo vielä pitkään aikaan itseäni sitoa, ja minä tiedän, että hän tahtoo minulle vain tytärtään tyrkyttää. Minä voisin kylläkin tarttua siihen asiaan, sillä täkäläisellä ruokamuijallanikin on tytär, joka kaikkialla häärää minun ympärilläni! Mutta minä en tahdo sitoa itseäni. Minä en tahdo vielä mestariksikaan päästä, vaikka hartioillani onkin jo kahdeksankolmatta ikävuotta! Silloinhan minun pitäisi olla narrina ja kiusata itseäni! Mutta mieluummin minä itse kiusaan mestareita!"

"Niinpä niin, kyllä sinä olet jäykkää miestä!"

"Kyllä maar, saat sen uskoa!"

"Minulla puolestani on valitettavasti vaimo ja lapsi ja paha kyllä olen mestarikin, niin se on, minä olen sidottu mies ja köyhä raukka!"

"Miksi sinä olet niin aikaisin nainut?"

"Sen tein, kun en halunnut enää kotiin palata; silloin ajattelin, että kun nait täällä ensimäisen tilaisuuden sattuessa, niin silloin olet tänne kiinnitetty!"

"Ahaa, jo käsitän, sinä olet mieluummin täällä Sveitsissä! Mutta ettehän te sentään kaikki voi tänne tuppautua, niin hyvin kuin meillä onkin asiat!"

"Niin, te sitä väkeä olette! Peijakas, minä olen sitä jo usein ajatellut. Ja sinun kengänrihmojasi ei kukaan kykene avaamaan!"

"Hm! sitä sinun ei tarvitse minulle sanoa, minä en ota imarteluja vastaan! Mutta kärpästen minä en todellakaan salli nenälläni kisailla!" Sveitsiläinen siveli kovin tyytyväisenä viiksiään ja kilisti saksalaisen kanssa: "Juo pohjaan, minä maksan vielä yhden lasin!"

Martti Salander kuunteli näitä halpamaista mieltä ja hillitöntä itserakkautta todistavia puheita ihmetellen, sanoen itsekseen: "Onpa se järjestänyt asiansa perin oivallisesti, tuo miehen vintiö, tuo nikkarin- tai suutarinsälli: Kuten muurahaiset pitävät lehtimatoja lypsylehminään, niin hänkin pitää erityistä imartelijaa, schwabilaista, kuten niitä sanotaan!"