Part 4

Silloin nousi äiti ylös; jostakin mieleenjohtumasta astui hän reippaasti kaapilleen, avasi ovet, veti laatikot ulos ja yhdestä niistä otti hän pienen rasian, missä oli muuan kultakoriste. Kun tuo vaatimaton aarre oli hänen miehensä antama morsiuslahja, ei hänen sopinut sitä käyttää aikomaansa tarpeeseen, eikä se ollutkaan se jota hän etsi. Mutta muiden pikku kapineiden alla oli siellä myöskin pieni paperikäärö, jonka hän otti esille ja avasi. Kimalteleva kultainen sateenkaarilautanen tuli sieltä esiin, nimittäin ikivanha brakteaatti-niminen kupera raha. Sellaisia vanhanaikaisia rahoja säilytettiin ennen mielellään hyvinvoivissa perheissä ja käytettiin vain erikoistapauksissa kumminlahjana. Myöskin Maria Salander oli tuon kädessään olevan kappaleen saanut kastetilaisuudessa kapalovyöhönsä ja nyt odottamatta muisti omistavansa sellaisen. Koveralla puolen oli epätäydellinen miehenpää kaiverrettuna ja kuvan vieressä oli hajanaisin kirjaimin nimi "Heinricius rex" Paperiliuskalla oli Salanderin käsialalla kirjoitettu ilmoitus, että kullan arvo on kymmenen frangia, mutta että myyntiarvo voisi nousta kymmenkertaiseksi tai vieläkin suuremmaksi.

Hän ihmetteli itsekseen, ettei hän ennen ollut tätä pelastuskeinoa ajatellut. Hänestä näytti melkein kuin hän itsekin olisi tuollainen ulos vaeltanut pikku vuorelaisnainen, joka vieraalla maalla on saanut joukon lapsukaisia ja jonka nyt täytyy ylläpidokseen myydä perimänsä kultalautanen.

"Nyt ei hätää!" sanoi hän heille, "vielä tämä lyhyt yö täytyy meidän paastota tai paremminkin nukkua; huomenna varhain menemme taas kaupunkiin, myymme tämän muistorahan ja elämme kuin markkinoilla!"

Lapset silmäilivät häntä epäillen; he näyttivät pitävän tuota puhetta jatkona sadulle, jonka uskottavuus tuntui vähenevän sikäli kuin nälkä alkoi uudelleen herätä.

Silloin kilahti ovikello. Se oli Martti Salander, joka raha-asiainsa takia kaupungilla kierreltyään oli vielä asemalta hakenut matkakapineensa ja kirstunsa ja parilla miehellä tuottanut ne tänne, ettei hän omaistensa luo aivan tyhjänä ilmestyisi; omituista, mutta anteeksiannettavaa itsensä pettämistä.

Jo ennenkuin rouva oli kerinnyt tulta sytyttää, seisoi hän avonaisella huoneen ovella, sanoen liikutetulla ja matalalla äänellä sinne puolihämärään, jossa hän eroitti vain epäselviä ihmishaahmoja: "Hyvää iltaa!"

Hänen äänensä tuntien kohotti rouva kätensä ja hämmästyksestä raukeana käveli hitaasti häntä kohti ja vaipui hänen kaulaansa, alkaen heti perään ilosta itkeä.

"Ah, oma mieheni!" sanoi hän puoleksi tukehtuneella äänellä, "tuletko sinä? Oletko viimeinkin kotona?"

"Kyllä, oma Mariani! ja minä tunnen sen ennenkuin voin sinua nähdäkään, että sinä olet minun uskollinen, hellä puolisoni, kokonaan minun oma vaimoni!" sanoi hän pitäessään häntä lujasti käsistä ja silittäessään hänen hartioitaan, käsivarsiaan ja hienohipiäisiä poskiaan.

Rouva sulki hänen suunsa suudelmilla ja lausui häntä syleilystään päästämättä: "Lapset, sytyttäkäähän toki lamppu, että isä teidät näkee".

Sen tekivät molemmat tytöt ja kun huoneessa tuli valoisa, jäivät he veljensä kanssa riviin seisomaan. Tytöt olivat erottaessa olleet kahden ja kolmen vuoden ijässä ja oli heillä vielä hämärä muisto isästä; he tunsivat hänen senvuoksi lapsenomaisen hyvän tahtonsa avulla. Puoleksi tuttavallisesti, puoleksi uteliaasti katselivat he häntä. Arnold poika sitävastoin oli ollut yhden vuotias eikä voinut tuntea isää, niin paljon kuin äiti olikin hänestä kertonut. Hän loi senvuoksi ujosti katseensa alas, heittäen sitten kuitenkin syrjäsilmäyksen tuohon vieraaseen mieheen joka juuri astui häntä kohti, kohotti hänen leukaansa, sitten tyttöjen, jonka jälkeen hän sulki heidät kaikki syliinsä ja suuteli, katsellen heitä yhä uudelleen.

"Sinä kunnon vaimo", kuiskasi hän, uudelleen häntä syleillen "kuinka suloisia, sieviä lapsia sinä oletkaan minulle kasvattanut! Ja kuinka iloinen minä olenkaan, saadessani teille vielä olla avuksi!"

"He ovat myöskin hyviä lapsia!" kuiskasi rouva luottavaisena hänen korvaansa, kun hän isän tervehtiessä lapsia oli häntä valkean valossa katsellut, sellaisena kuin hän siinä esiintyi tropiikkiauringon paahtamana, mutta muutoin tuskin vanhempana kuin seitsemän vuotta sitten, eikä mitään vierastakaan ollut häneen tarttunut.

Miehet, jotka olivat tuoneet hänen matkatavaransa, koputtivat ovelle ja pyysivät maksuaan. Rouva Salander osoitti paikan kapineille, Salander maksoi miehet kuitiksi, jonka jälkeen hän ajatusjuoksuaan muuttaen, mutta sentään iloisesti, melkein huolettomasti lausui: "Mutta nyt, rouva emäntä, mitäs sinulla on tarjottavana miehellesi syötäväksi ja juotavaksi? Minulla on nälkä kuin sudella sillä sitten aamupäivän en ole paljon mitään nauttinut."

"Me kaikki olemme tänään, vaikka tosin ensi kerran, olleet mitään syömättä!" sanoi rouva hymyilen, "me olimme juuri ennenkuin sinä tulit menettäneet viimeisen suuhun pantavan; mutta ole varma, velkaa me emme ole tehneet muuta kuin mitä yhden kuun leipä ja maito tekee!"

Rävähtämättömin silmin katseli Salander vaimoaan ja lapsiaan, vuoroonsa kutakin, sanatonna ja syvästi huoaten ikäänkuin tahtoen sanoa että yhä tulee paremmaksi, kunnes hän puhkesi ääneensä sanomaan: "Mutta taivaan tähden, Maria, minkätähden sinä sitten olet minulle kirjoittanut etten minä lähettäisi enää rahaa, kun sanoit muutenkin tulevasi toimeen?"

"Koska minä ennen tulinkin toimeen", vastasi hän, "ja koska minä halusin, että sinä saisit pitää hallussasi kaikki ansiosi ja Siis voisit sitä tehokkaammin toimia!"

"Se ei voi meitä nyt lainkaan auttaa, meidän täytyy syödä, ennen kaikkea sinun ja lasten! Teilläkö ei siis ole mitään kotona?"

"Ei palaakaan!"

"Meidän on sitten heti mentävä kaupunkiin, etsittävä kunnollinen ravintola ja tilattava illallinen. Teitä raukkoja, todellakin! Joutukaa nyt, pukekaa yllenne mitä tarpeellista on. Onko lapsilla nuttuja ja hattuja?"

Nämä olivat pyrähtäneet jo ulos huoneesta ja palasivat pian takaisin pyhänuttuineen, kauluksineen ja hattuineen. Äitikin pani päähänsä parhaan hattunsa, heitti vaipan ympärilleen ja veti hansikkaat käteensä.

"Kas niin, tänään meille käy paremmin kuin olemme luulleetkaan!" sanoi hän iloisen liikutettuna pienokaisille, joiden hän toivoi mieluisasti syövän. Sitten tarttui hän miehensä käsivarteen, lähettäen lapset edelle. Mutta kun isä näki etuhuoneessa äskeisten vierasten käyttämät ruoka- ja juoma-astiat, sanoi hän hetkiseksi pysähtyen: "Onhan täällä sentään syöty ja juotu, vai mistä syystä nuo astiat on tuossa?"

"On kyllä syöty ja juotu, mutta me olemme sitä vain päältä katsoneet! Tule, huomenna minä sitten kerron, mimmoinen emäntä minä olen!"

Niin menivät he ulos; äiti sulki ovet ja keveästi kävi kulku vuoritietä alas, niin voipuneiksi kuin he vasta olivat itsensä tunteneetkin. Tosin rouva nojausi tukevasti mieheensä, jonka vastuksista hän ei mitään aavistanut. He kulkivat sillä välin muutamaa paikkaa kohti, jossa Salander toivoi saavansa olla häiritsemättä omaistensa parissa; mutta kun he saapuivat muutaman suuren ja kirkkaasti valaistun puutarhan luo, jossa soittoa kuunnellen istui paljon väkeä pöytien ääressä, halutti lasten ruveta siinä viulun ja huilun soittoa kuunnellen nälkäänsä sammuttamaan; he seisoivat näet hiljaa ja katselivat ikävöiden ristikkoportin läpi sisään, missä he kaikkialla näkivät katettujen pöytien ääressä syötävän.

"He ovat oikeassa!" sanoi isä "mikseikäs meillä saisi tänään olla pöytämusiikkia? Odota heidän kanssaan tässä hetkinen, minä käyn katselemassa eikö siellä löytyisi jotain nurkkaa, missä me voisimme keskenämme olla!"

Hän meni taloon ja löysi rakennuksen alakerrasta, salin, jonka akkunat olivat auki ja jossa istui muutamia ihmisiä; muuan pienempi sivuhuone oli kuitenkin aivan tyhjä, vaikka siinä seisoikin katettu pyöreä pöytä. Heti haki hän rouvan ja lapset sisään ja asetti heidät pöytään, jonka yllä riippui kaasulamppu.

Kuinka tyytyväisinä siinä lapset katselivatkaan ympärilleen, kun he laskivat kätensä ristiin pöytäliinalle.

Martti Salander ojensi kätensä rinnallaan istuvalle rouvalleen, sitten pöydän yli lapsille, yhdelle toisensa jälkeen. Hän ei sanonut kuitenkaan mitään, oli vain onnellinen, unhoittaen kaiken muun. Tarjoilija tuli ja kysyi mitä he haluavat.

"Maria, käske sinä mitä haluat ja mikä lapsille on mieleen! Minä sitten luvallanne jälestä parannan, jos sinä olet kovin visu", sanoi Salander.

"Lämmintä soppaa ei taida olla nyt saatavana?" kysyi rouva tarjoilijalta.

"On kyllä", vastasi tämä, "konsertti-iltoina on meillä tarjona täydellinen illallinen".

"Sehän on juuri kuin meitä varten", arveli Salander, "silloinhan meidän ei tarvitse tässä päätämme sen pahemmin vaivata, eikö totta, Maria?"

"Minä olen hyvin tyytyväinen!" vastasi tämä iloisena siitä että pääsi enemmästä huolesta. Nopeasti laittoi tarjoilija pöydän kuntoon. Pian ilmestyi hän vadinkin kanssa, jossa höyrysi höysteikäs soppa.

"Pankaa se vain pöydälle!" sanoi Salander, "elkääkä pitäkö kiirettä muuhun ruokaan nähden, sillä me emme aio tässä hätäillä! Ei se silti teille vahingoksi ole!"

"Hyvä on!" sanoi tarjoilija ja jätti herrasväen yksikseen sopan ääreen. Kun Salander huomasi, kuinka hauskasti hänen vaimonsa nojasi tuolin selustaan ja aikoi juuri nousta lautasia täyttämään, pidätti hän häntä ja ammensi sen sijaan itse sopan, joka tuoksui kuin ambrosia. Ja kun he juuri tarttuivat lusikoihin, aloitti ulkona puutarhassa orkesteri repäisevän soittokappaleen, niin että lapset tuossa pasuunain ja vaskirumpujen jyminässä pistivät ensimäisen lusikallisen suuhunsa huumautuneina huikeasta nälästä ja sydämmenriemusta. Tuota aluksi puhjennutta räikkynää seurasi kuitenkin pian pianokappale, jota yleisö puutarhassa ääneti kuunteli; he siellä sisällä lusikoitsivat mistään piittaamatta edelleen, kunnes ulkoa sihahti "sch!", josta Maria rouva säikähti. Lapset nauroivat sille ja Salander sulki ikkunan.

"Syökää pois, älkääkä olko siitä millännekään!" kehoitti hän. Niin tapahtuikin ja hetkisen kuluttua istuivat lapset hyvin ravittuina ja tyytyväisinä kohtalaisen jälkiruuan ääressä. Jokainen heistä oli saanut lasin viiniä, mutta äiti oli juonut sitä kolme lasia ja isästä tuntui nyt kuin istuisi hän paratiisissa, kun häntä kohti loisti joka puolelta kukoistavia, keveästi punoittavia kasvoja iloisin silmin, ikäänkuin ne olisivat tahtoneet hänelle sanoa, että mitä onni onkaan, eikö se ole kuin jonkunlainen menehdyksistä pelastava yrtti.

Ainakin sanoi hän ajatuksissaan itselleen: tämä näkemäni on totta, eikä se mitä minä tiedän!

Lapset tulivat yhä iloisemmiksi; Arnold oli omia aikojaan siirtynyt aivan isänsä viereen ja sanoi äkkiä: "Mutta isä, etkö tiedä, että minä olen tänään jo nähnyt sinut, siellä kaivolla, jossa Weidelichin pojat nauroivat minulle, kun minulla on äiti eikä mammaa!"

Salander oli sitä seuraavien tapausten aikana unhottanut kokonaan tuon kohtauksen sekä pojan ulkomuodon; nyt hän muisti sen ja huudahti: "Totta tosiaankin! Missä minun ajatukseni ovatkaan! Kumpa olisin toki tiennyt, että minä olin niin lähellä omaa vertani!"

Kummastuneena katsahti Maria rouva miestään.

"Oletko sinä sitten jo jälkeen puolisten ollut täällä läheisyydessämme etkä ole meidän luoksemme tullut?" kysyi hän melkein huolestuneena. Salander tunsi nyt, että hänen onneton asemansa oli sittenkin todellisuutta, rohkaisi kuitenkin itsensä, koska sen nyt kerta niin täytyi olla eikä hän voinut tuota uutta onnettomuuttaan täällä ja tällä hetkellä ilmaista. Hän kuului niihin, jotka mieluummin haluaisivat vaieta sellaisesta kuin esimerkiksi erehdys, johon ovat itse syypäät eikä toisen ilkeys.

"Todellakin", sanoi hän, "olin minä jo kahden aikana matkalla teidän luoksenne! Varpusessa tapasin minä muutaman vanhan tuttavan, Möni Wighartin, joka raahasi minut väkipakolla 'Punaiseen mieheen', siellä sitten juolahti mieleemme mennä asemalta hakemaan minun matkatavaroitani, että sekin olisi tehtynä; sitten täytyi minun pitää huolta tullauttamisesta, johon minä sainkin tilaisuuden; sitten minä matkalla vaihdoin Englannin rahaa, jota minulla oli ja lisäksi muita pikku toimia, lyhyesti, sellaisiin kului aika ja ilta tuli. Mutta elä ota niin pahaksesi, se kävi itsestään kuin maailmanmeno".

Rouva oli jo aikaa tyyntynyt ja iloitsi mielessään, että tuo maailmanmeno oli niin sovittanut, ettei hänen miehensä tullut vierasten aikana ja ne siten joutuneet jälleennäkemisen epämieluisiksi todistajiksi.

Vasta yhtätoista käydessä lähtivät he paluumatkalle Kreuzhaldeen. Kuu oli sillävälin noussut ja sen kirkkaassa kuumotuksessa kulkivat he edelleen, lapset edellä, jotka pian isän mielihyväksi rupesivat raikkain äänin ja sointuisasti laulamaan. Rouva ei jättänyt miehensä käsivartta, hän kyseli, kertoi, jutteli ja antautui kokonaan nauttimaan suopeasta kohtalonkäänteestä.

Mutta kuta lähemmäs kotia he tulivat, sitä raskaammin alkoi miehen sydäntä jälleen likistää, sillä se silmänräpäys läheni, jolloin hänen täytyi vaimo parkansa temmata alas onnen taivaasta.

Ei, ei vielä tänään, sanoi hän itsekseen, hänen täytyy vielä tämä yö saada nukkua onnellisena ja surutonna, minkähän kyllä on ansainnut! Huomenna on taas uusi päivä!

Talo lepäsi kuunvalossa äänetönnä heidän edessään; he avasivat oven, lapset juoksivat taas edeltä sisään ja sytyttivät valkean ja huone kävi eloisaksi pitkästä ajasta tähän vuorokauden aikaan. Äiti huomasi sateenkaarikupposensa paperiin käärittynä makaavan lattialla, nosti sen muiden huomaamatta ylös ja teki jotain asiaa kaapille, pistääkseen sen hiljaisuudessa jälleen talteen. Hänelle teki onnessaan hyvää yhdistää tuon sievän esineen omistukseen ja äskeiseen tapaukseen hiukan taikauskoa, että se nimittäin vastakin tietäisi muka onnea, niin kauan kuin se hänen hallussaan olisi.

"Laittautukaa nyt levolle, lapset! Aamulla pitää teidän ajoissa nousta ylös ja hankkia einettä isälle ja meille itsellemme. Myöhemmin menen minä sitte itse ulos".

Näin sanoen hääti hän innostuneet lapset kamariin, jossa hänellä oli tapana heidän kanssaan nukkua. Isä tuli mukana nähdäkseen heidän huoneensa ja peitelläkseen heitä. Ei siellä näyttänyt sellaiselta kuin ihmisten luona, joilla juuri vastikään ei ole ollut enää mitään syötävää, vaan kaikki oli puhdasta ja hyvässä kunnossa, sitäkin enemmän viereisessä huoneessa, jossa rouva jo kuukausia sitten oli pitänyt miehelleen vuoteen valmiina.

"Jollet sinä olisi tänään tullut", sanoi hän leikillään, "niin olisin minä huomenna alkanut sinun vuoteestasi ja myynyt sen tarpeettomana, ymmärrättehän!"

"Täydellisesti! Kumpa olisit sen vain jo ennemmin tehnyt sen sijaan että olet sellaista nälänhätää kärsinyt! Mutta minun mielessäni on jo parikin kertaa ollut eräs kysymys", jatkoi hän, osoittaen avonaisesta akkunasta kuun valaisemaa ympäristöä. "Minne ovat näetkös joutuneet ne monet kauniit puut, jotka ennen seisoivat tässä talon ympärillä? Onko omistaja, senkin kollo, hakkauttanut ja myynyt ne? Nehän olivat ravintolaa pitäessä melkoisena pääomana."

"Häneltä on otettu maa pois tai oikeastaan hänet on pakoitettu luovuttamaan se rakennusalaksi, kun jotkut muut maanomistajat laittoivat sen kautta tarpeettoman kulkutien. Sellaisena se nyt on, kaikki varjokas vihreys on hävinnyt ja maanpinta muuttunut sora- ja kivipohjaksi; mutta rakennuspaikkoja ei kukaan tule ostamaan. Ja puiden mukana katosivat minun ansionikin!"

"No ne on miehiä, itse ilmanalankin ne tärvelevät! Mutta täytyy panna jo levolle. -- Kuules, Maria!"

"Mitä, Martti?"

"Väitänpä, että olet unhottanut erään asian!"

"Minkä niin?"

"Vanhan saapaspihtini!"

"Täällä se on."

Hän veti sen esiin sängyn jalkopäästä.

IV

Salander oli vihdoinkin rauennut uneen kaikkien edellisen päivän toimien ja mielenliikutusten jälkeen. Kuitenkin herätti hänet jo aamun sarastaessa raskas suru, joka ei lainkaan ollut uneen uupunut. Hän näki vierellään puolisonsa, joka uinui syvimmässä levossa, rauhaa ja tyytyväisyyttä kuvastavien kasvojen jokaisen piirteen tulkitessa sielun jaloutta. Ja tämän rauhan oli hän yhdellä sanalla perinjuurin sekaisin myllertävä; hetki oli auttamattomasti käsissä.

Tuo uusi onnettomuus tuntui hänestä todellisuudessa vasta nyt syntyneen, ja hän katui katkerasti, ettei hän eilen heti päätä suoraa paennut tai heti tuon onnettoman tiedon saatuaan kotiin rientänyt.

Vanhan kunnon ystävänsä opastuksella löydettyään Schadenmüller & Kumpp:in talon oli hän huomannut, että talon seinässä todellakin koreili kullatulle pohjalle maalattu Arnold von Winkelried, keihäitä käsivarressaan, sekä vieressä kirjoitus: "Pitäkää huolta vaimostani ja lapsistani!" Talo kuului herra Louis Wohlwendille, joka myöskin oli kuvan maalauttanut, mutta ei maksanut, kuten myöhemmin kävi selväksi.

Salander oli kiitellen sanonut hyvästit toverilleen, hän kun halusi mieluummin yksinään astua entisen ja luultavasti samalla nykyisenkin velkamiehensä eteen. Hän astui portaita ylös ja kohtasi heti ensi kerroksessa uudelleen nimikilven, jossa seisoi "Schadenmüller & Kumpp.", mutta sen vieressä oli myöskin Louis Wohlwendin nimikortti. Hän soitti, joku lapsutteli huonoissa tohveleissa ovea kohti ja kun se aukeni, seisoi hänen edessään renttumaiselta näyttävä nuori mies, kädessään liimapensseli, ja kysyi ketä hän halusi tavata.

"Onko herra liikkeen hoitaja kotona?" kysyi Salander puolestaan.

"Liike on tätä nykyä suljettuna, mutta herra Wohlwend on tavattavissa, kuten luulen; kenet minun on ilmoitettava, jos on kysymys puhuttelemisesta?" vastasi nuorukainen epäluuloisesti.

"Viekää minut vain suoraan sisään hänen luokseen, hän tuntee kyllä minut!" sanoi Salander hiukan tylysti, samalla kuin hän käänsi miehen ympäri ja työnsi häntä edellään.

Tämä kulki edellä tyhjään konttorihuoneeseen, pyysi odottamaan siinä ja lähti herra Wohlwendin kabinettiin. Salander silmäili sillä välin ympärilleen ja huomasi, että täällä oli juuri kääritty kokoon huolimattomasti autografeerattuja kiertokirjeitä, pistelty niitä kuoriin ja liimattu kiinni. Kului muuan minuutti, ennenkuin nuorukainen palasi ja pyysi häntä astumaan kabinettiin. Salander koputti pari kertaa ovelle, kunnes joku huusi: "Sisään!" Astuessaan huoneeseen näki hän leveän mahonkipuisen kirjoituspöydän ääressä istuvan muutaman suurilla kukilla kirjaeltuun yönuttuun puetun miehen, joka oli selin häneen päin ja näytti innokkaasti kirjoittavan, nousematta hänen sisään astuessaan pöydän äärestä.

"Herra Wohlwend!" sanoi Salander, tullakseen huomatuksi.

"Olen heti käytettävänänne", sanoi tämä yhä edelleen kirjoittaen, mutta katsahti sitten pikimmiltään ylös, kääntyi salamannopeasti jälleen pöytään päin, pyörähti vielä kerran tulijaa kohti ja heitti häneen kipenöivän silmäyksen, kuten tehdään veriviholliselleen ja silloinkin vain jos itse on syyllinen. Yhtä pian hän kuitenkin tointui, nousi ylös, astui askeleen eteenpäin ja pysähtyi ikäänkuin hän vasta nyt vähitellen olisi tuntenut vieraan.

"Enhän vain erehdy? Eikö se ole Martti Salander?" Martinkin täytyi tuota yönuttuun puettua miestä ensin vähän aikaa tirkistellä tunteakseen hänet, vaikkei tämän ulkomuodossa, perin vähäistä ränsistymistä lukuunottamatta, ollutkaan tapahtunut juuri sanottavaa muutosta, paitsi että hänen ennen sileillä kasvoillaan oli nyt viikset, jotka eivät näyttäneet olevan oikein omalla paikallaan ja joissa yksi karva törrötti yhtäälle, toinen toisaalle päin. Tämän takia näyttivät hänen kasvonsa siitä, joka hänet ensi kertaa viiksellisenä näki, äkikseltään tavattoman autioilta, kolkoilta ja lohduttomilta.

"Olen kyllä se!" sanoi Salander.

"No tuhattulimmaista, tervetuloa vain", sanoi toinen, ojentaen kätensä ja tutkivasti vilkuillen tuota epämieluista tulokasta, käyttäytyen pikemminkin kuin epäilevä velkoja eikä niinkuin huono velallinen, "siitä on pitkä aika kuin me olemme viimeksi toisiamme nähneet. Ja mikä onnentähti sinut on tänne johtanut?"

"Tämä!" vastasi Salander lyhyesti, loukkautuneena tuosta, luonnottomasta käytöksestä. Hän veti taskustaan pankkiosoituksen ja ojensi hänelle.

Wohlwend otti sen vastaan kahdella sormella kuin ravun, kohotti kulmakarvansa ylös ja luki paperin.

"Aha!" sanoi hän, "tuo Atlantin rannikko pankki Riossa. Tosiaankin, me olemme liikeyhteydessä sen kanssa!"

"Eikö siitä ehkä ole ilmoitusta saapunut?"

"Tosiaankin, minä muistelen jotain sellaista, mutta en ole tullut ajatelleeksi ketä se koskee. Liikkeemme on ripeästi kehittymällä valitettavasti laajentunut siinä määrin, että minä en yhdessä hetkessä voi siitä saada yleissilmäystä. Mainitulla pankilla on meiltä melkoinen määrä saatavaa kuitenkin, meillä on vastasaatavaa ja minun pitäisikin katsoa sitä kirjoista. Tuhattulimmaista, satakuusikymmentä tuhatta frangia! Sinä olet suurissa asioissa, ystäväni!"

"Niillä paikoin se on, mitä minä seitsemänä vuotena olen koonnut. Mutta olisi hyvä, jos sinä katsoisit kirjoista sitä asiaa!"

"Sitä en voi paikalla tehdä, Martti hyvä! Tiedä, että meillä nykyään on odottamaton pula, joka toivottavasti sentään on ohimenevää laatua."

"Kenellä meillä?"

"No, tietysti firmalla ja minulla, sen omistajalla! Ennen siihen kuului myös muuan Schadenmüller. Mutta asiaan palataksemme, kirjat ovat kansliassa, ja senhän käsität, etten minä nyt voi siitä selkoa ottaa!"

"Kirjoita sitten edes paperiin, että se on näytetty sinulle!"

"En minä kirjoita siihen mitään, ennenkuin asia on selvillä!"

Tällainen käytös suututti Salanderia, niin hyvin kuin hän hillitsikin itseään.

"Toistamiseen olet sinä nyt jo samanlaisessa suhteessa minuun etkä sinä näytä olevan milläsikään, saattaessasi minut tälläkin kertaa typötyhjäksi!" puhui hän, silmissään tuikea ilme. Mutta Wohlwend ei joutunut hämilleen.

"Pyydän, ei mitään loukkauksia!" sanoi hän ääntään koroittaen, "vielä minä en ole vararikkoinen! Enkä koskaan ole ollutkaan! Ja jos olisinkin, niin suojelee minua laki ja oikeus ja ennen kaikkea on oma taloni minun linnani!"

Salander vaipui hämmästyneenä ja melkein kuin uupuneena muutamaan plyysipäällystäiseen nojatuoliin. Wohlwend jatkoi leppeämmällä äänellä: "Vanha kunnon ystävä! Tee kuten minäkin, pidä pääsi pystyssä! Katsohan tänne, minä en ole jouten tänä pakollisena loma-aikanani, en huolehdi siitä, jota ei kerta voi välttää; minä antaudun harrastamaan tieteitä ja taiteita. Kas tässä, minä tutkin heraldikaa, talonpoikain puumerkkejä, ammattimerkkejä ynnä muita samaan alaan kuuluvia esineitä!" Pari vaakunakirjaa, jommoisia leimasinten ja lusikkain kaivertajat pitävät markkinoilla avonaisina edessään, oli kirjoituspöydällä, niiden vieressä sellainen värilaatikko, joita poikaset käyttävät piirustuksia värittäessään ynnä muutamia paperiliuskoja, joille oli perin lapsellisesti vaakunankuvia kopioitu. Myöskin muuan sekava asiakirja rehenteli siinä.

"Voisi sanoa tässä ilmenevän valtiollisen kulttuuri-kehityksen vanhojen säkeiden sekä uusien siihen liittyvän, sikäli kuin --"

Martti Salander ei kuunnellut pitemmälle hänen puhettaan; hän tarttui vain vielä koneellisesti muutamaan rasvaiseen ja aukinaiseen, mutta suullaan keskellä tuon liikemiehen ja mesenaatin pöytää olevaan kirjaan. Se oli erään lainakirjaston merkillä varustettu ikivanha rosvoromaani, mikä nähtävästikin oli tuon hassuttelijan varsinaisena luettavana hänen pakollisessa joutilaisuudessaan.

Hän otti brasilialaisen maksuosoituksensa tuon kunnon ystävänsä kädestä, talletti sen huolellisesti, keskeytti toisen puheen ja kysyi ainoastaan: "Oletko sinä naimisissa, Louis Wohlwend?"

"En! Kuinka niin?" vastasi tämä.

"Minä vain arvelin sitä tuon kauniin sananlaskun takia, mikä on talosi seinään maalatun Winkelriedin kuvan alla! Sinä kai yleensä olet leskein ja orpoin suojelija tai niiden, joista sellaisia voi tulla?"

"Sinä tiedät, että minä olen aina ollut ihanteellinen ja minä pidän sitä kiitettävänä tekona, että vapaiden kansalaisten asuinrakennuksia koristetaan ja kehoitetaan koristamaan historiallista tai siveellistä sisältöä olevilla mietelmillä."

Kun Wohlwend oli tämän sanonut, painoi Salander keskellä huonetta hatun päähänsä ja jätti talon sanaakaan enää lausumatta.