Part 3

Salander tarttui hänen käteensä. "Ei!" huudahti hän, "elä mene! Se on minun itseni tehtävä. Euroopaan tultuani en minä ole vaimolleni kirjoittanut, kun minä aina olen tahtonut yllättää hänet ja kun en luullut niin kauan viipyväni Englannissa, jossa minulla oli yhtä ja toista järjestettävänä ja tulevaisuuden varalle puuhattavana. Ja nyt en henno vaimo parkaani säikyttää ilmoittamalla tulostani vieraan kautta. Sitten on parempi, kun hän on ehtinyt vain kerrankaan minut jälleen nähdä."

"Kuten tahdot! Mutta siinä tapauksessa minä tulen viemään sinua notariuksen luo, kun sinne meno luullakseni on tarpeellista; sillä lähin tehtävä on kai huolehtia protestista. Sen jälkeen on sinun tehtävä korvausvaatimus Rannikko-pankille, tai kuinka sen nimi oli. Notariuksen kansliakaan ei ole enää samassa paikassa kuin seitsemän vuotta sitten. Mutta se minusta vain on kumma, kuinka ne siellä Riossa voivat noin tärkeissä asioissa olla Wohlwendin kanssa tekemisissä!"

Tämän sanottuaan huusi Wighart tarjoilijattaren, maksoi heidän pienen laskunsa ja miehet lähtivät rientämään alas tuota kaunista kaupunginosaa kohti, jossa Winkelriedin katu oli.

III

Sillä aikaa oli poika niin sanotussa Varpusessa odottanut vielä jonkun aikaa äitiään ja mennyt sitten kappaleen matkaa uudelleen häntä vastaan, mutta aina jälleen palannut entiselle paikalleen, peläten sivuuttavansa hänet. Lyhin tie Kreuzhaldelta kaupunkiin ei näet oikeastaan kulkenut tämän kautta, josta syystä Varpusen asukkaat eivät tuota pientä perhettä tunteneetkaan.

Rouva Salander oli ensi kertaa kulkenut tätä tietä, syystä että toisen tien varrella asui leipuri, jolle hänen ensi kerran oli täytynyt jättää kuukausi tilinsä suorittamatta ja yksi hänen tyttäristään, jonka hän oli lähettänyt leipää hakemaan, oli tullut kotiin tyhjin toimin. Tämä oli kipeästi loukannut häntä, jonka oli täytynyt joka hetki miestään odotellen jo pitkät ajat niukasti ja säästäen toimeen tulla. Ankara hätä oli taas äkkiä palannut kuin juro oikeudenpalvelija.

Niin odottamatta saapui tuo mykkä vieras, että hän tänään aamusella ei ollut kyennyt lapsille muuta jakamaan kuin hitusen silkkaa maitoa; itse hän ei ollut vielä mitään nauttinut. Ja tänään odotti hän sen lisäksi tuota melkein ainoaksi jäänyttä perhettä, joka vielä toisinaan iltapuoleen tuli heille juomaan kahvia ulkoilmassa. Muita vieraita hän ei ollut viikkokausiin nähnyt ja sen vuoksi hänellä ei ollut penniäkään rahaa. Joutamatta tätä seikkaa kuitenkaan kauan harkitsemaan tarvitsi hän ajatuksensa siihen, kuinka lapsineen päästä seuraavaan päivään.

Hän ei sentään kiiruhtanut irtaimistoaan myymään tai panttaamaan, vaan meni kaupunkiin muutaman tutun pikkuleipurin luo, jolta hän muutoin oli tilannut rinkelit ja muut sellaiset leivokset ja jolle hän ei ollut ollenkaan velkaa. Tarvitsematta paljonkaan sanoja tuhlata sai hän haluamansa määrän leipää, niinikään sai hän muutamasta sekatavarakaupasta paahdettuja kahvia sekä lisäksi tarpeellisen määrän sokeria, eräältä toiselta kappaleen hyvää kinkkua ja puoli naulaa tuoretta voita. Joka paikassa kohdeltiin häntä arvonannolla, hän kun oli hiljainen, itseensä sulkeutunut nainen, joka muutoin ei koskaan ottanut velaksi. Tuo lähellä asuva leipuri oli ainoa, joka ei antanut enää velaksi, koska hän tien varressa asuen oli tilaisuudessa näkemään, että ulkoravintolassa ei käynyt enää melkein ketään ja hän viisaasti otti seuraukset huomioon.

Vaikka kaupunkilaiset niin mielellään antoivatkin, ei hän kuitenkaan ottanut tavaraa luotiakaan enempi kuin mitä hetken tarve vaati, vaikka hän saman tien olisi voinut ruokatavaroilla varustautua useammaksikin päiväksi. Tässä vähäisessä seikassa ilmeni kolme hänelle ominaista piirrettä: rehellinen vaatimattomuus, tottumus luottamaan seuraavaan päivään ja ennen kaikkea hieno, joskin itsetiedoton vaisto säästää luottoaan seuraavaksi kerraksi.

Niin tuli sitten viimeinkin rouva Maria Salander, yksinkertaisesti ja siististi puettuna, ilman kukkia hatussaan, kori käsivarrellaan ja näyttäen pikemmin hoikkaselta kuin täyteläiseltä, astellen Varpusen ohi johtavaa tietä.

"No, Arnold, oletpa sinä saanut odottaa!" huudahti hän pojalle, joka riemastuen kipasi esiin vajan nurkalta, johon hän lopulta oli asettunut istumaan muutamalle kiviaidalle. "Minä olen saanut ruokaa, joskaan en kyennyt sitä maksamaan. Nyt pitää meidän rientää kotiin, ollaksemme valmiina, jos sinne todellakin tulee vieraita. Tänään ei minun vielä, Jumalan kiitos, ole tarvis sanoa, että suuhunpaneminen olisi kotoa tyyten lopussa!"

"Mutta jos he syövät kaikki", sanoi poika, "täytyykö meidän sitten taas nähdä nälkää?"

"Oo, eiväthän he koskaan syö kaikkea, korkeintaan vain puolet ja jäänöksellä saamme itse tulla toimeen huomiseen asti, jolloin minulla taas on hiukan rahaa! Mutta jolleivät he tule, niin juomme itse tyytyväisinä kahvin ja syömme minkä haluttaa, ja huomennahan on myöskin päivä!"

Pian ehtivät he ylös Kreuzhaldelle, josta näki kaupungin ja sitä ympäröivän laajan maaseudun yli. Heti tulivat Arnoldin molemmat sisaret, Setti ja Netti, ulos ottamaan äidiltään koria; he olivat kymmenen ja yhdeksän vuoden vanhoja, yhtä hienon kalvakoita kuin veljensäkin, mikä on ominaista terveille lapsille, joita kalvaa heille itselleen käsittämätön huoli Kuitenkin paloivat heidän silmänsä kärsimättömämmin ja kiihkeämmin kuin pojan, joka näytti olevan tyynempiluontoinen.

Rouva Salander meni edellä sisälle ja lapset seurasivat kovin uteliaina perässä. Kiiruusti otti hän hatun päästään ja vyötti eteensä puhtaan, valkoisen esiliinan, jonka tehtyään hän tyhjensi korin, latoi leipälaitteet suuremmalle lautaselle, asetti voin pienemmälle samanlaiselle ja leikkeli kinkun viipaleiksi, joilla hän peitti kolmannen lautasen niin että se näytti hyvinkin täydeltä. Tämän kaiken teki hän hairahtumatta ainoatakaan palaa suuhunsa pistämään, ettei antaisi huonoa esimerkkiä lapsille, jotka kyynärpäät pöytään nojattuina siinä hänen työtään katselivat.

"No lapset", sanoi hän väkinäisen iloisesti hymyillen, "malttakaa mielenne ja olkaa kärsivällisiä! Kaikki päättyy hyvin, jahka isä tulee. Nyt täytyy meidän vielä vähän aikaa katsoa syrjästä, kuinka muut syövät; koettakaamme kuitenkin huvin vuoksi, emmekö siitäkin huolimatta kykene jotakin tekemään! Onko teillä lupa-ajan läksyt todellakin valmiina, eikö enää mitään laskettavaa, kirjoitettavaa, tai ulkoa opittavaa? Ottakaapa nyt kerran kirjanne esille! Minä melkein luulen, että sananlaskut ja laulut tarttuvat juuri tämän merkillisen paastopäivän vaikutuksesta paremmin muistiin kuin muulloin".

Tytöt eivät tahtoneet oppimisesta kuulla mitään; Setti nimitti pikku vanhan tavalla hiukavaa näläntunnettaan vatsakrampiksi. Netti pelkäsi saavansa päänkivistyksen ja kumpikin halusi mieluummin virkata, jos vain saisivat, sillä molemmat he olivat alkaneet valmistaa rahakukkaroa isälle. Ainoastaan Arnold tarttui urhealla luottamuksella äidin sotajuoneen ja selitti käyttävänsä tilaisuutta hyväkseen ja ryhtyvänsä opettelemaan ensi uskontotunniksi läksynä olevaa vaikeata laulua, jossa hän selitti olevan neljä värssyä, jokaisessa kymmenen riviä ja niistä jokaisen niin pitkän, etteivät ne sopisi mihinkään, vaan täytyisi niiden loppupäästään taipua kuin rastaan paulan. Äiti myöntyi kaikkeen ja riensi kyökkiin, ottaakseen esille sen maitoerän, jonka hän aamulla oli lujamielisesti pannut erilleen ja säilyttänyt kaikkien mahdollisuuksien varalta. Sitten haki hän ruokasäiliöstä hunajaruukun, jonka sisältö huonon valmistuksen takia oli valitettavasti vain liian makeaa. Hän täytti siitä sievän kristallimaljan ja samalla juolahti hänelle mieleen, että lusikallinen tuota sakeaa ja voimakasta mehua olisi omiaan hetkeksi virkistävästi lievittämään lasten näläntuskaa. Ajateltu, tehty: hän meni ruukku kädessä yhden luota toisen luo, käski heidän avata suunsa ja sipasi sinne lusikalla hunajaa.

Väsyneenä heittäysi hän viimein tuolille ja silmäsi huoaten noihin omituisiin laitoksiinsa, joilla hänen oli taisteltava synkkää kohtaloa vastaan tai ainakin pidätettävä sitä. Ei se saavu ainoastaan vihollisjoukkojen mukana, maanjäristyksissä, rajuilmoissa ja muissa yleisen hädän purkauksissa, vaan myöskin hiljaisen kotielämän vähäpätöisimmissäkin tapauksissa ilmenee se yhtäkkiä häiriötä tuottavana ja ikäviä kotisalaisuuksia paljastavana. Jos tuo hänen tämänpäiväinen huolehtimisensa menee hukkaan tai lopulta tuottaa ainakin nöyryytystä, niin voiko hän sitten enää uskotella olevansa hyvin varustettu emäntä? Jo useita viikkoja sitten on täytynyt lähteä matkalle sen laivan, jossa hänen miehensä tavaroineen matkustaa; jos se onkin joutunut haaksirikkoon? Pelkkä ajatus tästä sai hänet unhottamaan itsensä ja oman kohtalonsa, mielikuvituksen tavoitellessa kiinni kauan kaivatun puolison himmeätä kuvaa. Siten vaipuneena omiin ajatuksiinsa kuin merenpohjalle, säpsähti hän kuullessaan ulkoa ääniä ja kellon kilahduksen, myös lapset riensivät jo ikkunaan ja ilmoittivat siellä olevan professorin perheen.

Ravintolan pihamaalla, joka ennen oli ollut puutarhana, oli entisestä suuripuisesta puistosta nyt enää jälellä yksi ainoa plataani, joka tuuheine oksineen varjosti viimeistä jälellä olevaa pöytää. Perhe, johon kuului valkotukkainen herra rouvineen ynnä kaksi vanhanpuoleista tytärtä, oli asettunut jo pöydän ääreen. Mutta ikkunasta tähystelevät lapset huusivat: "Voi sentään, siellä on yksi lisää, muuan pitkä vieras, joka varmaankin syö kinkun suuhunsa!"

Ja todella olikin sinne saapunut muuan pitkä ylimääräinen vieras, kunnes rouva Salander ehti alas ja tervehti herrasväkeä.

"Kuinka te voitte, rouva Salander?" alkoi vanha herra, "te näette, että me pysymme teille uskollisina niinkauan kuin täällä yksikin puu seisoo! Tuokaapas nyt meille tuota tavanmukaista kahvia, sekä voita valkoista kuin norsunluu, ja sitten sitä sulaa merikultaa! Tätä viimemainittua naisia varten!"

"Pappa tarkoittaa merikullalla sitä oivallista hunajaa, jota te meille viimekerralla tarjositte! selitti professorin rouva emännälle, joka oli kuullut tämän selityksen yhtä usein kuin itse vertauksenkin, mutta joka tällä kertaa hajamielisyydessään unhotti sille hymyillä.

"Sitten, mitä meihin miehiin tulee", jatkoi herra professori, "niin juomme me joka tapauksessa yhteensä pullon tuota makeata punaista kuusikymmenviisivuotiasta, joka valmistustapansa kautta ei tosin ole miksikään Götheksi muuttunut, mutta kyllä Schilleriksi [Professorin sukkeluus johtuu siitä, että niillä seuduin nimitetään erästä viinilajia Schiller-viiniksi. Suom. muist.], synnyttäen suloisen kutinan niin pian kuin se on astunut ihmiskielen näyttämölle osaansa suorittamaan. Lisäksi otamme me, ettei tässä tarvitse työtönnä istua, muutamia viipaleita savustettua naudankieltä, jos teillä on sitä vielä laadultaan yhtä hienoa kuin viime kerralla."

"Kieltä ei paha kyllä enää ole", sanoi rouva hiukan punastuen, "mutta sen sijaan voisin minä tarjota kinkkua!"

"Hyvä niinkin, tuokaa vain kinkkua!"

Hän riensi panemaan kahvin ja maidon kiehumaan, jätti niiden silmälläpidon tyttöjen haltuun sillaikaa kuin hän itse valkoisella liinalla ja astioilla kattoi pöydän niin somaksi kuin talous olisi ollut parhaimmassa kukoistuksessa. Pian olivat ruuatkin houkuttelevina pöydällä, viini vain enää puuttui. Kellarissa säilytti rouva Salander vielä kahta jälellä olevaa pulloa tuota edellämainittua viiniä, muutoin ei enää ollutkaan talossa mitään juomatavaroita, paitsi puolta tusinaa olutpulloa, joista hän ei tiennyt, kelpasivatko ne enää lainkaan juotaviksi. Viinin hän sitävastoin oli tallettanut miestään varten, jota hän odotti Huoaten otti hän toisen pullon ja kantoi ylös, ollen kovin huolissaan, että voitaisiin pyytää ei ainoastaan toista, vaan vielä kolmattakin pulloa viiniä ja niin kehkeysi uusi vaara uhkaamaan hänen avuttomuutensa ilmitulemista. Sen jälkeen kantoi hän höyryävän kahvin ulos ja haki heti sen jälkeen kaivosta lasillisen puhdasta, kylmää vettä.

Mutta huoli saattoi hänet jälleen sisälle, pidättääkseen lapsia, jotka olivat ovella ulos tulossa, ja sulkeakseen heidät huoneeseen; sillähän pelkäsi niiden poloisten asettuvan palavin silmin vierasten ympärille ja paljastavan siten heidän nälkänsä tuolle puheliaalle herralle ja rouvan kaikkea arvostelevalle uteliaisuudelle. Hän ei kuitenkaan voinut estää lapsia asettumasta akkunaan pää pään viereen ja herkeämättä katselemasta noita ulkona pöydän ääressä hyvällä halulla aterioivia vieraita. He näkivät kuinka naiset leikkasivat leipää, silittivät voita päälle ja pistivät suuhunsa ja kuinka he vilkkaasti keskustellen yhä uudelleen toistivat saman tempun. Suuremmalla mielihyvällä huomasivat he vanhan herran pian työntävän lautasensa syrjään, ottaakseen esiin sikaarikotelonsa; mutta peljästyen näkivät he kuinka tuo pitkä ja outo vieras leveine suineen ja pukinpartoineen riehui ruuan kimpussa, näyttäen olevan oikea kinkkumylly, sillä hän latoi lautaselleen viipaleita kehään vierekkäin ja pisteli niitä yhden toisensa jälkeen kokonaisina suuhunsa. Lapset kauhistuivat eikä äidistäkään tuntunut hauskemmalta, kun viinipullo tuon kuotuksen takia oli jo tyhjänä ja professori huusi toista pulloa.

Uuden tuhon tuotti muuan lapsilauma, joka meluten ja katkottuja oksia ja varpuja mukanaan kuljettaen kulki avonaisen pihan läpi sekä äkkiä pysähtyi tuon pienen pöytäseurueen eteen töllistelemään. Joukon etunenässä seisoivat kaksoiset Isidor ja Julian, kädet selän takana ja esiliinalla verhottuja vatsojaan pullistaen; he silmäilivät hyvin tarkkaan pöytää ja heidän katseensa pysähtyi lopulta kinkunviipaleihin, seuraten niiden siirtymistä lautaselta leveäsuisen vieraan kitaan, kunnes tämä lopetti syöntipuuhansa. Professori otti lautaselta kahvelin kärkeen yhden viipaleen ja piti sitä Isidorin nenän edessä lausuen: "Suu auki, silmät kiinni!" Poika totteli vitkastelematta ja sieppasi suuhunsa viipaleen sekä leipäpalan, jonka professori sinne lisäksi pisti. Sama temppu uusiutui pikku Julianin kanssa ja niin vuoron perään kummankin kanssa heidän yhä edelleen seisoessaan etummaisina, kunnes viimeinenkin kinkunmurene oli hävinnyt näkyvistä. Toisten lasten, kanssa menettelivät molemmat neidit samoin, pistellen heidän suuhunsa voileivän paloja ja nauraen heidän hullunkurisille kasvonilmeilleen, joita he saivat paloja suuhun tavotellessaan. Lyhyessä ajassa puhdistuivat kaikki lautaset eikä pöydällä näkynyt enää mitään syötävää.

Rouva Salander seisoi ikkunassa lastensa takana ja katseli kuinka tässäkin toistui tavallinen maailmanmeno: toiset ahmasivat sen, mikä toisille oli määrätty. Hänen silmissään himmeni, mikä sentään johtui osaksi siitäkin, että sadekuuro oli huomaamatta vetäytynyt esiin ja yksittäiset pisarat hakkasivat jo ruutuja. Ja plataanin lehdissä kahisi tyly tuulenleyhkä. Seurue nousi hyvin nopeasti pöydästä. Vanha herra koputti kepillään pöytään ja pyysi esiin kiiruhtavalta rouvalta hetimiten laskua. Ennenkuin tämä vastasi, huudahti hän: "Nyt minä olen vielä kukkaronikin unohuttanut tai kokonaan kadottanut!" Etsittyään turhaan kaikista taskuistaan kääntyi hän pitkän vieraan puoleen: "Herra tohtori, pelastakaa te meidät pulasta! Olette kai asestettu?"

Mutta tämä oli jo käärinyt ympärilleen kellertävän vaippansa niin monikertaan, pitkin ja poikin, että hän ainoastaan suurella vaivalla saattoi rahakukkaroaan etsiä. Se kesti vanhuksesta liian kauan.

"Antakaa olla", huudahti hän, "meidän täytyy rientää, jos mieli ehtiä lähimmälle ajuriasemalle! Minä maksan ensikerralla, rouva hyvä, kyllähän te meidät tunnette!"

"Ei se haittaa mitään, hyvä professori, kunhan herrasväki pääsee vain kunnolla kotiin!" sanoi rouva Maria Salander, säilyttäen hyvän ryhdin, vaikkakin hänen askeleensa olivat hiukan epävarmat, kun hän seurasi puutarhan portille noita kiiruusti poistuvia ihmisiä.

Takaisin palatessaan näki hän vielä, kuinka kaksoiset pohjaa myöten tyhjensivät sokeriastian ja sitten tovereineen pyrähtivät liikkeelle. Hunaja oli myöskin lusikoitu tyhjiin.

Omat lapsensa oli hän sulkenut sisään ja ottanut avaimen taskuunsa ja niin latoi hän ilman heidän apuaan kaikki astiat suurelle kahvitarjottimelle, käänsi pöytäliinan säännöllisesti kokoon, otti sen kainaloonsa, kantoi kilisevän ja kalisevan tarjottimen sisään ja meni sitten lasten luo, jotka seisoivat yhdessä parvessa.

Kun he näkivät äidin huolien masentamana vaipuvan nojatuoliin, koettivat he olla ilmaisematta omia lapsellisia vaatimuksiaan äidille joka tänään oli huolenpidossaan ensi kerran osoittautunut epäluotettavaksi. Hänen hiljainen itkunsa hälveni juuri parhaallaan ryöppynä alas syöksyvän sateen kohinaan, ilma pimeni ja niin hallitsi hyvän aikaa hiljaisuus tuossa hämärtyvässä huoneessa. Maria rouva käytti silmänräpäystä hyväkseen, kohentaakseen ryhtiään. Hän päätti kestää viimeiseen saakka ja mennä lasten kanssa mieluummin ilman syömättä nukkumaan kuin saattaa vaaranalaiseksi kotiinpalaavan miehensä mainetta paljastamalla hädänalaisen tilansa.

Itse taivas näytti tulevan hänelle avuksi, sillä hänen ympärillään kirkastui; mailleen menevä aurinko hallitsi taas sotakenttää, karkoitettuaan vetisen pilven ylös vuoren rinnettä aina metsän ranteeseen saakka, minne se jäi roikkumaan kuin synkeän harmaa seinä, jonka yllä heloitti reheväkasteisella ja räikeän viheriällä metsäniityllä seisova leveä ja väkevä-värinen vesikaaren tynkä. Siinä oli nähtävänä niin voimakas värikimmellys, jollaista vain harvoin elämässään näkee ja jonka senjälkeen melkein aina mielessään säilyttää. Tuon valoilmiön loistaessa siksikin lähellä näkyi oikealla ja vasemmalla muutamia solakoita koivuja ja saarnia, joiden latvat häipyivät tuohon kirjavaan loistoon.

Enempää harkitsematta käytti äiti heti hyväkseen tuota kaunista värileikkiä, mikäli mahdollista johtaakseen lasten ajatukset pois heidän huolistaan ja antaakseen niille muuta työskentelyä, kunnes ehkä hämy taasen esiin hiipisi ja toisi vielä tullessaan suloisen unen Tätä varten mieli hän samalla viihdytellä lapsia kuvailemalla loistavia kemuja ja sillä kokonaan täyttää heidän mielikuvituksensa, sillä olihan hän joskus kuullut sanottavan, että nälkäiset ihmiset pääsevät auttavasti yön yli, uneksimalla herkuista ja kauniista asioista; ja toivoipa hän itsekin saavansa hiukan mukana kemuilla.

"Katsokaa toki, kuinka kaunis sateenkaari!" huudahti hän, siten havahuttaen lapset raskasmielisyydestään. He katsahtivat ulos ja ihmettelivät tuota kauneutta silmät suurina niin että ne kuivuivat kyynelistä.

"Niillä on asiat siellä nyt paremmin kuin meillä, jos tarina vain on totta!" huudahti hän jälleen.

"Kenellä niin? kenellä niin?" utelivat lapset.

"Tietysti vuoren pikku asukkailla! Ettekö ole vielä siitä kuulleet? Noista vuoressa asuvista pikku miehistä ja naisista, jotka tulevat niin vanhoiksi, että heillä on pikku kyttyröissään jonkun verran kuolemattomuutta, suhteellisesti nimittäin; sillä he eivät ole keskisormea suurempia. Noin tuhannen vuoden vanhoiksi sanotaan heidän tulevan. Kun he tällöin huomaavat, että heidän sukunsa siinä seudussa sammuu, kokoontuvat viimeiset sata pikku ihmistä parhaimpiin juhlapukuihinsa puettuina ja viettävät jäähyväiskemujansa sateenkaaren alla tai paremmin sanoen sen alakerrassa, joka muodostaa todellisen taikalinnan. Katsokaa vain, ulkoapäinkin voi huomata, kuinka siellä sisällä kaikki värit kimaltelevat! Vielä toisestakin syystä sanotaan heidän sellaisia erojaisia viettävän; kun nimittäin suuret ihmiset täällä maailmassa alkavat heikontua ja tulla tuhmiksi ja pahoiksi ja kun nuo vikkelät pikku ihmiset siellä alhaalla aavistavat surullisen lopun olevan käsissä, silloin päättävät he vaeltaa ulos ja välttää loppua. Silloinkin he kokoontuvat monissa vesikaarissa ja huvitteleivat vielä hetkisen. Olkoon sen laita kuinka tahansa, minä en tiedä mikä kemujen aihe heillä nyt on. Mahdollisesti se koskee sukupuuttoon kuolemista ja niitä on kuten sanottu korkeintaan sata pikku miestä ja naista, jotka ovat tuolla koolla. Koko päivän ovat he vuorihuoneissaan, metsän tiheiköissä ja purojen salaisilla lähteillä leiponeet ja paistaneet ja olutta panneet ja kaikenlaista hyvyyttä varustelleet, ja nyt he ovat käyneet sisälle, kukin kantaen seljässään tupsusella koristettua pientä silkkisäkkistä, jossa on äyrin kokoinen kultalautanen. Pitkiä ruokapöytiä on muodostettu kattopäreistä, joiden päälle on levitetty hienon hienoja pöytäliinoja. Sitten marssivat he ympäri juhlallisena kulkueena. Edellä marssii kymmenen haarniskoitua ritaria, rintapanssarinaan punaiseksi kiehutettuja ravunkuoria ja muita kuorirenkaita käsi- ja säärivaruksina; kypärinä heillä on päässään kauniskierteisiä pikku näkinkenkiä. He kantavat suvun vanhoja hopea- ja kultakannuja ynnä muita kalleuksia. Kun vuorelaiset nyt menevät pöytien ympärille, vetää jokainen säkkisestään esille pikku lautasensa, asettaa sen paikalleen ja asettuu itse sen taakse, ja jokainen puristaa vakavasti naapurinsa kättä. Mutta nyt seuraa sitä iloisempi aterioiminen, niin että nuo kultalautaset ja hienot veitset ja haarukat vain kilisevät. Ensiksi tulee herkullista riisipuuroa rusinain kanssa ja pieniä paistinmakkaroita, joiden sisällys on hakattu sekaisin peltoleivosen lihasta ja hienosta porsaanliikkiöstä. Mainiosti on nämä pikku makkarat paistettu. Aina kolmella tai neljällä miehellä on edessään yhteinen malja, nimittäin komea kypsä persikka, josta sydän on otettu pois, ja siten syntynyt kolo täytetty muskottiviinillä. Voitte kuvitella, kuinka he siellä pikku lusikoillaan nävertelevät ruokien kimpussa!"

Niin hän lasten mielihalujen tuntemustaan noudattaen edelleen innolla kuvaili pikku tonttujen kemuja, kunnes hän ei osannut enempää ja sen vuoksi ryhtyi lopettamaan, vallankin kun sateenkaarikin oli jo vaalistunut ja viimeinen illankajastus väistyi hämyn tieltä.

"Kun he nyt ovat kyllikseen syöneet ja juoneet ja nuoruuden sekä miehuuden päivistään ynnä vanhuuden kokemuksistaan jutelleet, nousevat he kaikki äkkiä ylös, pudistavat toistamiseen ja tällä kertaa mies mieheltä käyden toistensa käsiä, lausuen hiukan alakuloisina: 'Toivon olevamme ravitut!'

"Äkkiä he sitten taas etsivät uloskäytävän ja alkavat siitä, eillimmäisten kantapäille astuksien ja toisiaan selkään tyrkkien ulos tungeksia, kunnes kaikki ovat kadonneet ja salissa olevat pöydät tavaroineen seisovat tyhjinä. Jälelle jää vain yksi ainoa neitsykäinen, kaikista nuorin, joka on noin kahdeksan vuoden vanha, mikä meillä vastaisi noin kahtakymmentä vuotta. Hänen velvollisuutenaan on puhdistaa kaikki astiat, kuivata ne ja lukita rautaiseen kirstuun, jonka hän hautaa maahan siinä kohti, missä sateenkaari seisoi. Tässä toimessa häntä auttavat nuo kymmenen ritaria, jotka sen aikaa ovat viipyneet ulkopuolella ja nukkuneet pois juhlahumalansa. Ja kuten talonpojat rajakiviä pystyttäessään panevat hautaan ensin tiilensiruja todistajiksi, kuten he sanovat, niin hekin heittävät alas ensin nuo ravunkuoret ja menevät sen jälkeen pois paneutuakseen levolle. Mutta mitäpäs nyt tekeekään tuo viimeinen pikku neitsyt? Hän ottaa selkäänsä säkin, jossa hänen oma kultalautasensa on ollut ja sauvan käteensä sekä lähtee ypö yksinään vaeltamaan kauas pois, viedäkseen muiston sammuneesta suvustaan toisille samanlaisille ihmisille. Sanotaanpa niinkin tapahtuneen, että sellainen henkilö muilla mailla on onnistunut pääsemään naimisiin jonkun nuoremman suvun jäsenen kanssa."

Tässä vaikeni rouva Maria Salander, käyden sentään jonkun verran alakuloiseksi tuosta lapsille kuvittelemastaan näytelmästä, samalla kuin nämä pysyivät vielä hetkisen äänettöminä, muistellen tuota satua joka haihtui pois kuten sateenkaarikin. Tuskin näkivät he enää tuon viimeisen neitsykäisen sauvoineen ja lautasineen häviävän ruohistoon ja pellonvakoon.