Part 22

He kuulivat sen häpeätä kärsivän herkällä korvalla, mutta eivät katsoneet oikealle eikä vasemmalle. Muutamalla avaralla sillalla oli heidän vielä vaikeampi päästä kulkemaan; joukko kirkkoväkeä risteili molemmin puolin ja melkein kaikki katsoivat Jaakko Weidelichin vasemmassa kädessä riippuvaa hattua ja sitten rouvan pörröistä päätä.

"Anna, Jaakko, minulle se hattu!" sanoi viimemainittu, "ei sovi, että sinä sitä kannat."

Tämä antoi tuon muhkean muotiesineen pois, ja kun heidät juuri tungettiin käsipuita vasten, heitti rouva hatun virtaan eikä edes katsahtanutkaan sen jälkeen.

"Mitä sinä teet? Oletko hupsu?" murisi mies.

"Eteenpäin vain! Elä pysähdy! Minä olen saanut tarpeeksi komeudesta!" sanoi rouva.

Niin kulkivat he edelleen ja saivat tarpeeksi tilaa. Sillä lähimmät sillalla olijat, jotka olivat tuon heiton huomanneet, juoksivat kiiruusti vastakkaiselle puolelle nähdäkseen hatun uivan esiin sillan alta, ja kun muut huomasivat tämän juoksun, jatkui liike edelleen ja pitkin koko siltaa juoksivat kaikki kuin noidutut toiselle puolen ja kurkistelivat veteen. Siellä kulkikin hattu poloinen virtaa alas kuin silkillä liputettu ja kukilla seppelöity taloslaiva tai kuin uiva kukkapenkki. Mutta pian työnsi pari poikasta pelastusvenheen vesille, soutaen vinhasti tuon hauskan kulkuneuvon luo, saadakseen siitä hyvän saaliin tai ainakin sievosen juomarahan ansaitakseen, samalla kuin pitkin molempia rantoja kertyi yhä uusia katsojia.

Sillä välin nuo kaksoisveljesten surun painamat vanhemmat pääsivät huomaamatta pois ja kiipesivät ylös vanhaan Varpuseen.

"Ettet sinä hattua voi enää päähäsi panna", alkoi Weidelich, kun he olivat hetkisen hengähtäneet, "käsitän minä tavallani; mutta olisithan sinä voinut sen myydä! Minä pelkään olevan lähellä sen ajan, jolloin meidän täytyy pitää arvossa joka penniä!"

"Se on nyt kerta tapahtunut", huokasi Amalia, "minä tuskin tiesin, mitä tein. Muutoin on vielä paljon sellaista, jota minä voin myydä, takkeja, kello ja ketjut, jotka kumpikaan eivät enää sovi, koska ne vetävät ihmisten katseet minuun, ja sitten minä en voi rintasolkeakaan enää eteeni kiinnittää, sitä, jossa on molemmat pojat -- ei, rintasolkea minä en voi myydä, vaikkei pojista enää mihinkään olekaan ja vaikka he ovat hukkaan joutuneet -- ah, tätä onnetonta aikaa! Ei, minä tahdon säilyttää kuvan ja jättää siinä olevan kullankin paikoilleen, niinkauan kuin meillä vielä leivänkannikkaa on!"

Hän sanoi tämän silmät kyynelissä, nyyhkytysten keskeyttelemänä. Säikähtyneenä ja tuskaisena kehoitteli Jaakko häntä tyyntymään.

"Kuinka sinä voitkin noin puhua? Ja jolleikaan hän, joka nyt on vangittuna, olisi pelastettavissa, niin onhan meillä vielä Julian, joka, suokoon Jumala, ei toki sillä tavoin esiin sukeltane!"

"Sinä et tunne heitä niinkuin minä, joka heidät olen maailmaan saattanut! He ovat aina ja lakkaamatta ajatelleet, tahtoneet ja tehneet samalla tavoin ja kumpikin tiesi aina mitä toinen tahtoi. Ah, Herra minun Jumalani, nyt minä tiedänkin, miksi he ovat toisiaan vältelleet ja aina sanoneet, en tiedä, en ole häntä nähnyt! He tiesivät tarkoin kulkevansa samaa tietä ja tekevänsä samalla tavoin ja kun se oli pahaa ja vaarallista, kammoivat he toisiaan! Ajattelehan vain, Salanderin rouva, jolta minä tänä aamuna menin kysymään, tiesikö hän syytä siihen, kertoi minulle hyvin kuivasti, että heidän tyttärensä olivat tehneet samoin, he olivat välttäneet vanhempiaan ja toisiaan, ja tiedätkö miksi? Koska he olivat hävenneet toistensa ja vanhempainsa edessä, niin juuri, hävenneet!"

"Minkä tähden? Mitä he sitten ovat tehneet?"

"He ovat hävenneet sitä, että ovat meidän poikaimme kanssa menneet naimisiin! Kuinka selvästi minä nyt ymmärränkään poikamme, ne poloiset, jotka kaksoisveljinä pelkäsivät toisiaan, kun olivat pahaa tehneet eikä kumpikaan olisi sallinut toisen tulevan asiastaan puhumaan! Minusta tuntuu kuin kurkistaisin heidän sydämensä sisimpään!"

"Surkean onnen me olemme saaneet poikaimme kanssa jaettavaksi; elämämmehän käy sitä surullisemmaksi ja käsittämättömämmäksi, kuta kauemmin sitä kestää. Melkein soisin mieluummin, etten tietäisi mitään omasta elämästäni!"

"Se tahtoo kaikki maksettavaksi takaisin, kuten huomaan", vastasi rouva, "kuoleman vain ilmaiseksi antaa! Tuolla on vanha kotimme! Jumalan kiitos, ettemme sen tilalle ylimielisyydessämme uutta rakentaneet! Vaikka me molemmat olemme siinä aina olleet ahkeria ja työteliäitä emmekä koskaan työtä hävenneet. Kätkeytykäämme sinne vielä tänään huolellisesti ja pysykäämme siellä hiljaa sekä olkaamme aivankuin ijankaikkisesti olisi yhtä hiljaista ja salaperäistä. Palveliat eivät vielä voi mitään tietää! Mutta huomenna on maanantai, silloin heidän täytyy viikon varalle noutaa pesuja kaupungin eri kulmilta ja silloin he sen kyllä saavat kuulla, ja tiistaina tulevat minun pesijättäreni, neljä kappaletta -- katkera viikko, tämä ensimäinen -- tule, Jaakko, menkäämme sisään ja pysykäämme hiljaa! Ainakaan sitä ei huomaa hyvä Jumala, hän kun ei meitä persoonallisesti tunne, kuten pappi sanoo! On onni, ettei hän siis myöskään voi kysyä meiltä lapsiamme. Hän ei näet saisi silloin mitään jaloa nähtävää, kuten poikaveitikkamme rakastivat sanoa, jos toinen ei sattunut jotakin tietämään! Tule sisään!"

Oli kuin tuo vaimopoloinen olisi tuntenut tarvetta saada puhelemalla itsensä eloisaksi, näyttääkseen aviokumppaninsa edessä ryhdikkäältä. Saipa hän mielenmalttiakin, sillä etehisessä tarttui hän reippaasti päähänsä ja meni kenenkään huomaamatta ensin takahuoneeseen, ikäänkuin siellä pyhähatun riisuakseen.

Eivät Salanderitkaan tänään enää kotiaan jättäneet. Kun Weidelichit olivat poistuneet ja aviopari oli yksin, sanoi Martti: "Minulle on käynyt tänään merkillisesti! Minä leikkautin aamulla tukkani; vieressäni istui silloin muuan, jolta ajettiin partaa ja joka sitä tehtäessä katseli akkunasta kadulle, aina siihen suuntaan mihin parturi hänen kasvonsa juuri käänsi, milloin sinne, milloin tänne, niin että hänen silmänsä kääntyivät toisinaan taivaalle, toisinaan huoneen kattoon. Kun hän oli valmis, nousi hän ja kuivasi pyheliinalla kasvojaan sekä sanoi raakauksen aikana nähneensä jalkakäytävää ikkunan editse erikseen kulkeneen ei vähempää kuin neljä tuttavaa, joista jokaisella yksi sukulainen tätä nykyä istuu kuritushuoneessa. Se oli sentään jokseenkin vahva annos yhden ainoan raakauksen aikana! Ja kuitenkaan hän ei arvellut lähestulkoonkaan kaikkia ohikulkijoita nähneensä, parturi kun joka hetki nenänpäästä tai leuasta käänteli hänen päätään sivuille. Muutamia arveli hän mahdollisesti jääneen huomaamatta tai ei tunteneensa niitä, kun sininen rautalankaverkko akkunassa jonkunverran hämmensi muotoa. Minun täytyi kaiken viheliäisyyden uhallakin nauraa, ja nyt se on pikaisesti itsensä kostanut!"

"Jollei tämä tapahtuma olisi niin häpeällinen", vastasi Maria, "niin olisin minä iloinen siitä, että voimme ottaa tyttäret jälleen luoksemme, sillä siitä ei liene kysymystäkään, pääsevätkö he nyt erilleen vai ei!"

"Luonnollisesti! Se on, jolleivät he uuteen narrimaisuuteen lankea, nimittäin siihen, että katsoisivat pitävänsä puolisoidensa, joihin he kerran ovat vihityt, onnettomuuteen jouduttua pysyä heille maailman edessä uskollisina ja etsiä palkkansa tietoisuudesta, että ovat lujamielisesti laupeutta harjoittaneet. Onhan sellaisesta esimerkkejä!"

"Sinä unhotat, että siihen tarvittaisiin yhä vielä rakkauden kipinää, joka kuitenkin on kauan sitten sammunut!"

"Voit todellakin olla oikeassa! Sitä parempi! Mutta mehän puhumme jo molemmista herroista, vaikkei ole lainkaan sanottua, että mestari Julian, se lintumies, kulkisi veljensä teitä! Hän on voinut olla, jolleikaan kunnollisempi, niin varovaisempi, sukkelampi ja onnekkaampi!"

"Minä olen varma, että hän saavuttaa toisen ennenkuin ehkä luullaankaan. Miksikäpä hän juuri tässä seikassa toisesta eroaisi?"

"Sitä pahempi minulle!" sanoi Salander synkästi, "tai pikemminkin meille kaikille! Jos ainoastaan toinen niin kurjasti haaksirikkoutuu, niin ei se ole samaa, kuin jos molemmille niin kävisi; silloin vasta ne joutuisivat jokaisen hampaisiin nuo huomiota herättäneet kaksoishäät, jotka minä panin toimeen ja jotka minun saattoivat neuvostoon, kuten joka mies tietää, ja joista säilyy pilkallinen sananparsi vielä meidän jälkeemmekin; ja täten minä olen enemmän vahingoittanut kuin hyödyttänyt valtiollista puoluesuuntaani, yleensä kansanasiaa! Ja tytöt jäävät kuin eläviksi muistomerkeiksi siitä mokomasta historiasta. Entäs sitten Arnold! Jo silloin puhuttiin ainoastaan salanderilaisista häistä; jos hän nyt vihdoinkin palaa kotiin, niin olenpa minä kiinnittänyt kauniin lisäkkeen hänen nimeensä, kun hän alkaa julkisuudessa esiintyä!"

"Sellaista pelkoa ei minulla sentään ole", vastasi Maria miettivästi; "ethän sinä toki ole niin heikolla pohjalla ja mitä Arnoldiin tulee, niin on hän aina saava sen hyvän nimen, jota hän tarvitseekin. Myönnän kyllä, että niin kovin kuin toivonkin hänen kotiintuloaan, minä sentään nyt säikähtäisin, jos hän joutuisi tänne keskelle tätä häväistysjuttua. Voi sentäänkin niitä kelvottomia roistoja!"

"Älkäämme tämän takia unhoittako Setti poloista, joka tälläkin hetkellä neuvotonna istuu surullisessa Soittolassa!" sanoi Salander, jonka ajatukset viimeisten sanojen johdosta suuntautuivat tyttären kohtaloon. "Minä lähtisin heti Unterlaubiin, jollen tietäisi, ettei siitä nyt ole mitään hyötyä. Luultavasti on hän iloinen saadessaan muutamia päiviä olla kenenkään häiritsemättä omain ajatustensa parissa. Oikeudellista apua hän ei vielä tarvitse, asema kun on yksinkertainen. Mukaan antamamme rahaperintö on luonnollisesti hävinnyt ja muuta myötäjäisomaisuutta he eivät voi häneltä ottaa. Niinpä ajattelen minä, että toistaiseksi lähetämme hänelle vain sähkösanoman, antaaksemme hänelle, jotain elonmerkkiä. Hän ilmoittakoon sitten, pitääkö hänet noutaa ja milloin. Kauan ei kestäne, ennenkuin hänen on lähdettävä, sillä joka tapauksessa on konkurssi varma ja ensimäinen, mikä tapahtuu, on pakkohuutokauppa, kiinteimistön myynti."

"Sitten saamme ruveta huolehtimaan tilasta", vastasi Maria rouva, "kun samalla kertaa saamme kahdet myötäjäiset majoittaa, joista yhdet täyttävät kutakuinkin yhden asuinhuoneen. Minä olen nähnyt siksi paljon vaivaa niistä rihkamista, etten niitä mielelläni hunningolle jättäisi. Mutta kirjoita nyt se sähkösanoma, että Leena saa sen kiiruusti viedä. Puolipäivä lähenee ja Setti voi sen saatuaan ehkä paremmin syödä. Todennäköisesti hänellä on taasen meidän takiamme itsesoimauksia."

"Minä aion mennä itse, että Leena saa olla kyökissä", sanoi Salander, "minä olen näistä kurjista tapauksista käynyt nälkäiseksi!"

"Jää vain kotiin!" huudahti Maria, "kyllä minäkin voin ruuan laiton lopettaa, jos niin tarvitaan. Jos sinä nyt menet postiin, niin voit kohdata joukon hyviä ystäviä ja muita armeliaita sieluja, jotka täynnä osanottoa alkavat sinulta udella ja silmiesi edessä sähköttävät edelleen sen mitä sinulta kuulevat!"

Salander hytkähti.

"Totisesti sinä olet oikeassa! He ovat nyt jo kaikki olleet aamuryypyillä ja joukossa on ollut niitä, jotka ovat jo saaneet tiedon asiasta. Ja muutamien ihmisten mielestä kannattaa aina tuommoisista muutamia satojatuhansia koskevista asioista sähkösanomia lähetellä!"

Hän otti siis kaavakkeen, kirjoitti siihen lakoonisin sanoin välttämättömimmän ja antoi sen vaimolleen.

Tämä luki sen, mietti hetkisen ja alkoi kirjoittaa uudelle kaavakkeelle. Ihmeissään luki Martti sen, kun se oli valmis. Maria ei ollut muuttanut mitään, varustanut vain siinä olevat lakoonisuudellaan tylysti vaikuttavat sanat asiaan kuuluvilla pienillä sidesanoilla.

"Ethän sinä ole siihen lisännyt muuta kuin pronomineja, artikkeleita, muutamia prepositsioneja ja sen semmoisia. Siten tulee sähkösanoma vain kolme kertaa kalliimmaksi!" sanoi hän, yhä vielä ihmeissään.

"Tiedän kyllä, että se on ehkä hupsua", selitti Maria vaatimattomasti, "mutta minusta tuntuu, että nuo pienet lisät lieventävät kirjoituksen, ympäröivät sen ikäänkuin pumpulilla, niin että Settistä on kuin kuulisi hän meidän suullisesti puhuvan, ja sen vuoksi minua ei taksa huoleta. Mutta jos tahdot, niin kirjoitan minä itse alle!"

"Merkillistä, kuinka oikeassa sinä olet!" puheli Salander, joka oli uudelleen lukenut nuo kolme neljä riviä. "Se tekee tosiaankin hienon ja sydämellisen vaikutuksen. Mistä hitosta sinä olet oppinut tuon ihmeen yksinkertaisen tyylitaidon? Ei, kyllä sinun täytyy panna oma nimesi sen alle, minun, vanhan pedantin, mieleeni tuo ei olisi juolahtanutkaan!"

Vähän myöhemmin ruokapöydässä istuessaan saivat he Settin vastauksen, jossa hän ilmoitti aikovansa jonkun päivän kuluttua jättää kotinsa, luvaten sitä ennen kuitenkin kirjeen lähettää. Se saapuikin maanantaina. Siinä kerrottiin lyhyesti häntä kohdanneesta säikäyksestä ja paikalle saapuneiden virka- ja ammattimiesten toimeenpanemista, vuorokauden kestäneistä tutkimuksista, joissa Isidorin täytyi kuulustelua varten olla saapuvilla. Alussa oli tämä näyttänyt uhmailevalta ja ylpeältä sekä muutoinkin tyhmästi käyttäytynyt. Mutta kun miehet, joiden joukossa oli hänen virkatovereitaan, joiden kanssa hän oli ollut sinut, äkkiä alkoivat häntä kuivasti teititellä, käskien hänen seisoa siinä tai siinä tai istua johonkin nurkkaan odottamaan, kunnes häntä kutsuttaisiin, ja kun lopuksi poliisisotilas tuli näkyviin, jääden kanslianovelle, niin silloin oli hän huomannut olevansa hukassa ja itkien tunnustanut kaikki, mitä häneltä kysyttiin, sotkien kuitenkin sekaan valeita, joista hän myöskin joka kerta sai tarpeellisen ojennuksen. Kun häntä kirjojen ja asiakirjain mukana vietiin sitten pois, oli hän vaimolleen huutanut vain lyhyet hyvästit, lisäten, että hän valitettavasti oli nyt valtiovanki (ikäänkuin hän olisi jotain jalompaa ja hienompaa suorittanut) ja että hän toivoi pian olevansa takaisin kotona, jonka vuoksi rouvan tuli pitää kotona hyvää järjestystä! Muutamiin aikoihin ei hän, Setti, ollut enää saanut mitään tarverahoja, vaan oli hänen täytynyt jokaiseen eri tarpeeseen välttämättömät rahat pyytää kansliasta. Nyt oli kyökkiä ja hänen vaatekaappiaan lukuunottamatta kaikki lukittu sinetillä. Hänen rahaperinnöstään ei näkynyt jälkiäkään. Kuitenkin oli hänelle luvattu, että hänen tuomansa irtaimisto annettaisiin pois heti kuin oli määrätty konkurssipesän hoitaja. Niin kauaksi hän ei kuitenkaan haluaisi jäädä ja jos hänellä olisi vähän matkarahaa, niin palaisi hän vanhempainsa luvalla viipymättä sinne, josta hänen ei koskaan olisi pitänyt lähteäkään.

"Huomenna on tiistai", sanoi Salander, "minä aion hänet huomenna noutaa. Meidän pitää hänelle heti sähköttää, että hän panee välttämättömimmät tavaransa kokoon, ollakseen valmiina. Lieneekö hänellä enää koreja ja kirstujakaan? Lyön vetoa, että se mies on kaikki hutiloinut ja matkoilla hävittänyt!"

"Minä näin siellä vielä olevan hänen täältä viemänsä kirstut, ja korit", vastasi Maria, "miehillä oli matkoillaan mukana pienet käsikapsäkit."

"Aivan kuten tekee tuo suuri päivärahojen ahmija von Gauchlingen, joka vuodesta vuoteen huilaa ympäri maata, mukanaan yöpaita vanhassa nahkaisessa asiakirjasalkussa!"

"Muutoin minä haluaisin tulla mukaan", ryhtyi Maria taas puhumaan, "ja arvelen, että me rautatiestä piittaamatta voisimme ottaa vaunut, niin ei meidän Settin kanssa tarvitseisi jalan asemalle kävellä ja voisimme hänen tavaransa ottaa heti mukaan. Ei haittaa, jos he siellä näkevätkin, että hänellä on vielä jossakin koti. Ja tänne saavumme me juuri hämärissä, niin ettei ole kellään mitään töllistelemistä. Jotain kylmää ruokaa meidän on varalta otettava mukaan, sillä tiesi onko hänellä siellä mitään! Matkalla meidän sitten ei tarvitse ollenkaan pysähtyä."

"Minä olen kaikessa yhtä mieltä! Sinä, joka vastustit näitä kovanonnen avioliittoja, ajattelet nyt kaikkea mikä minunlaiseni mieleen ei lainkaan johtuisi!"

He panivat tuumansa toimeen, ollen menomatkalla peloissaan, missä tilassa he tyttärensä tapaisivat. Setti näytti jonkun verran laihtuneelta, kalvakalta ja väsyneeltä, mutta kuitenkin virkeämmältä kuin mitä vanhemmat olivat kuvitelleet. Tunto siitä, että oli vapautunut itse ansaitsemistaan onnettomista kahleista, oli kenties häntä itsensä tietämättä pitänyt tasapainossa.

Myöskään hän ei ollut yksinään Soittolassa, vaikka palvelustyttö ja kirjuri olivatkin lähteneet tiehensä. Kuten kotiin, jonka tuen äkillinen kuolema on murtanut, tulevat naapurittaret leskeä tukemaan ja lohduttamaan, niin oli tännekin joka päivä tullut Unterlaubista muutamia arvokkaita rouvia avustamaan ja huvittamaan hyljättyä maakirjurin rouvaa. Niinpä istui nytkin kaksi heistä sukkaa kutoen niillä kirstuilla, joita täyttämässä ja sulkemassa he olivat olleet apuna, sillä aikaa kuin Setti kokoili jälellä olevista ruokatavaroista viimeistä ateriaa, teetä, voileipää ja munakakkuja. Äidin mukanaan tuomat palat olivat lisäksi hyvin tervetulleet. Kun hevosia täytyi syöttää, lähetti Martti ajurin johonkin ravintolaan Unterlaubissa ja antoi hänelle samalla toimeksi lähettää sikäläinen kunnanesimies Soittolaan, jotta hän sulkisi ovet ja ottaisi avaimet viralliseen huostaansa.

Kylän rouvat ottivat osaa tuohon omituiseen tilapää-ateriaan ja sen päätyttyä estelyistä huolimatta puhdistivat käytetyt astiat ja laittoivat kyökissä kaikki järjestykseen. Sitten kaatoivat he virutusveden pois, puhdistivat rännin ja asettivat pienen kaislaluudan, joka oli vielä vallan uusi, siististi nurkkaan. Veden jäännöksellä he vihdoin sammuttivat liedessä kytevän hiiloksen.

Silloin saapui juuri kunnanesimieskin. Hän selitti virkasinetillä lukitsevansa vielä auki olevat huoneet ja säiliöt ja oli tuonut mukanaan siihen tarvittavat kapineet, sinettilakkaa, nuoraa ja leimasimen, vieläpä vahatangonkin, hän kun ei ollut tällaisissa toimituksissa tottunut kaikiste tarvittavaa kynttilää löytämään. Täällä oli tosin huoneessa pari kaunista kynttilänjalkaa, jotka rouva Salander kerran oli ostanut. Hän aikoi niistä ottaa toisen tai molemmatkin, koska ne kuuluivat rouvalle; sitten saisi panna sinetin ovelle. Mutta kunnanesimies selitti, että kynttiläjalkain oli jäätävä inventeeraukseen saakka, että paikkakunnalla oli jo tarpeeksi asti sekaannusta, kaikki omaisuussuhteet kun näyttivät horjuvan kuin maanjäristyksessä; monet pelkäsivät maansa mantunsa menettävän, tietämättä kuinka. Väestön sanoi hän olevan kovin kiihdyksissään ja jaarittelevan miljoonista, joita muka olisi hävinnyt.

"Sytyttäkäähän vahatankonne!" sanoi Salander ja ojensi hänelle tulitikun. Tämä ryhtyi toimeensa ja saapui niin tuon pienen seurueen kera askel askeleelta ulko-ovelle saakka. Martti väänsi oven lukkoon ja antoi avaimen kunnanesimiehelle. Tämän jälkeen ottivat he jäähyväiset noilta kahdelta rouvalta ja kiittivät heitä osoitetusta ystävällisyydestä ja osanotosta, niin että nämä pyyhkivät liikutettuina silmiään. Setti ei voinut itkeä; puoleksi lamautuneena kunnanesimiehen sanoista nousi hän vaivaloisesti vanhempainsa kanssa vaunuihin, jotka nopeasti lähtivät liikkeelle.

Nuo kolme jälelle jäänyttä henkilöä katsoivat hänen jälkeensä ja lähtivät sitten hitaasti takaisin kylään.

"Ne ovat varakasta väkeä", sanoi yksi rouvista, "herra voisi varmaankin korjata koko vahingon, jos tahtoisi; ja joka tapauksessa he ovat oikein-ajattelevaa väkeä!"

"Hän olisi hassu, jos frangiakaan antaisi!" vastasi kunnanesimies. "Minun mielestäni saisivat vahingon korvata oikeastaan ne, jotka sellaisen miehen ovat notariuksekseen valinneet ja riistäneet itselleen oikeuden siihen! Nyt saa valtiokassa kärsiä ja nyt ne vaalihuvit maksavat!"

Vaunuissa vallitsi noiden kolmen henkilön kesken hyvän aikaa äänettömyys, kunnes Salander alkoi surumielisesti puhua: "Tämmöistä se nyt on ollut se Soittolan kannelsointu! Lapsi parka! Ja minä kun ajattelin, kun se vävy hyväkäs metsänhakkautuksesta ja talonmyynnistä höpisi, että minä ottaisinkin sen häneltä haltuuni ja järjestäisin sen vanhuutemme hiljaiseksi turvapaikaksi. Nyt minä en ottaisi sitä, vaikka lahjaksi saisin, sillä mahdotontahan meidän olisi siellä asua!"

"Setti on nukahtanut", sanoi Maria hiljaa, "antakaamme hänen levätä!"

Hän oli todellakin nukahtanut äitinsä rinnalle, hän kun viimeksi kuluneina viitenä tai kuutena yönä ei luultavasti ollut paljonkaan silmiään ummistanut. Isä ja äiti pysyivät sentähden vaiti ja nojausivat suljettujen vaunujen perään, saadakseen sisällisesti katsella kaikkia noita surullisia tapauksia sekä samalla pikkuisen uinahtaa.

Oli jo kutakuinkin pimeä, kun vaununpyörät rämähtivät Münsterburgin katukivitykselle ja vanhemmat siitä heräsivät. Mutta Setti heräsi vasta kun vaunut äkkiä pysähtyivät talon eteen. Hän oli kuitenkin niin unipohmeloinen ja raukea, että isän täytyi häntä taluttaa ja vasta kuin uskollinen Leena kiiruhti esiin ja valaisi heille portaat, elpyi hän ja huudahti hymyillen: "Tässä minä nyt olen! Hyvää iltaa, Leena, ajatteles, kuinka iloinen minä olen! Ja sinä voit aina hyvin, kuten näen!"

"Siinähän tuo, Jumalan kiitos, vielä menee, Setti kulta! Kunhan vain kaikki lapset taasen pian ovat yhdessä, niin sitä pidetään vieläkin iloa ja paistetaan kastanjoita kuin ennenkin!"

Hän sanoi sen kuitenkin vähän alakuloisesti, aivankuin hänellä olisi ollut hiukan huono omatunto. Avattuaan herrasväelle asuinhuoneen oven vetäytyi hän itse pois.

Pöydän ääressä istui, päätään käsiinsä nojaten, Netti sisar Lindenbergistä. Myöskin hän näytti nukkuvan ja hänellä olikin siihen hyvä syy, hän kun myöskin oli viimeiset yöt viettänyt unettomin silmin ja oli iltapuoleen saapunut vanhempainsa kotiin jalkaisin ja luonnollisesti läpiväsyneenä. Hänen miestään Juliania ei näet ollut enää neljään päivään näkynyt ja häntä oli hävettänyt siitä puhua. Kirjuri, joka ei häneltä sitä seikkaa tiedustellut, teki mitä tahtoi ja palvelustyttö näytti epäluuloiselta. Mutta tänään oli hän sanomalehdestä lukenut uutisen Isidor langon keikauksesta ynnä lisäyksen, että huhuillaan erään toisenkin notariuksen joutuneen tutkimuksen esineeksi. Tosin siinä ei vielä ollut kysymyksessä Julian, vaan eräs toinen onnettomuustoveri, joka oli hänen haltuunsa uskottuja varoja käyttänyt omiin yrityksiinsä. Mutta Netti luonnollisesti ajatteli omaa miestään, samoinkuin sitä yleistä onnettomuutta, johon kotielämä ja koko perhe oli kietoutunut. Tuskassaan ei hän kyennyt muuta päättämään kuin rientää suoraa Münsterburgiin; junaa ei kulkenut useampiin tunteihin ja myöskin pelkäsi hän ihmisiä, joita olisi junassa, sekä samoin asemasillalla seisoskelevia. Niin teki hän pikaisen päätöksen ja suoritti jalkaisin tuon kolmituntisen taipaleen. Kuten myöhemmin ilmeni, eivät hänen aavistuksensa ja pelkonsa olleet perusteettomia. Julian ei tosin istunut vankina kuten Isidor, vaan oli hän, saatuaan ensimäisen tiedon Soittolan tapauksista, paennut maasta. Ja se kiihtymys, joka Isidorin virkapiirissä oli noussut niiden puolelta, jotka olivat saaneet vahingoita kärsiä tai joita ne uhkasivat, löysi jo voimakasta vastakaikua Lindenbergin alueella.

Kävi siis niin, että Salanderin vanhukset saivat samana iltana molemmat tyttärensä taas kattonsa alle. Heidän sisään astuessaan havahtui Netti unenhorroksestaan ja hoippui masentuneesti heitä kohti. Isä ja äiti syleilivät ja suutelivat häntä. Toisiaan vastapäätä jouduttuaan loivat tyttäret kuitenkin silmänsä alas ja ojensivat toisilleen vain kätensä, niistä sentään hellittämättä. Se kohtalonpaino, jonka he olivat päälleen sälyttäneet, kun he kaksoisnuorukaisia kerran korvalehdistä nykivät, oli äkkiä käynyt kaksinkertaiseksi ja uudelleen tunsivat he toistensa edessä häpeää.

Lindenbergistä tulleen siskon täytyi nyt selittää, miksi hän oli tullut ja hän kertoi sen.

"Hän on pudistanut tomun jaloistaan", sanoi isä; "täällä kaupungissa hän tuskin on! Mutta perusteellista työtä he ovat tehneet, ne pellavapäiset heittiöt!"

Äiti kehoitti keskeyttämään neuvottelut täksi päivää ja menemään levolle, sillä kukapa saattoi tietää, mitä tuleva päivä taas mukanaan toisi.