Part 18

Pitennetyltä opintomatkalta palattuaan oli heidän poikansa aluksi liittynyt kauppaliikkeeseen, perinpohjin siihen perehtyäkseen ja harjaantuakseen. Ei kestänyt kauankaan, kun hän oli siksi selvillä asioista, että huomasi välttämättömäksi tai ainakin hyödylliseksi persoonallisesti matkustaa niihin maanosiin, joihin kauppahuoneen suhteet pääasiallisesti suuntausivat. Tässä kävivät hänen toiveensa yhteen isän kanssa, joka oli jo kauan kaivannut luotettavaa paikallisedustajaa, kun hän itse oli luopunut ajatuksesta tehdä ajoittaisin matkoja. Vuoden tai vähän toista oli Arnold oleskellut Brasiliassa ja oli hän valppaudellaan ja ripeydellään tehnyt jo hyviä palveluksia.

"Tuon tehtävänsä, laajentaa sikäläinen maatilamme sopivaksi istutusmaaksi", sanoi Salander, "on hän vallitseviin olosuhteisiin nähden suorittanut mahdollisimman hyvin, niin että meillä on nyt pitkäksi aikaa varma tukikohta, kuinka kauppasuhteet hyvänsä muuttukootkin. Johtajaksi on hän löytänyt muutaman toimeliaan ja uskollisen nuoren maanmiehemme, jonka me voimme ottaa tilapäisesti osakkaaksi, niin ettemme enää tarvitse mitään vieraita arentimiehiä. Ja mitä muihin toimiin tulee, niin on Arnold saamistani kirjeistä päättäen käyttäytynyt kaikkialla kauppatuttujen luona taitavasti ja viisaasti sekä jättänyt itsestään hyvän vaikutuksen. Onhan hänen tosin helpompi toimia kuin minun, jonka siirtomaissa täytyi käydä kulkukauppaa melkein tyhjin kourin. Mutta mikä minua ilahuttaa, on se, että meillä on poika ja liiketoveri, joka on kunnollisesti oppinut sekä nähnyt maailmaa maineen ja kansoineen. Ja kun hänestä lisäksi tulee riippumaton mies, tai hänhän on jo sitä, niin saa hän sanan kauneimmassa merkityksessä osakseen vaikutusalan, joka on meillekin kunniaksi!"

"Eläköön hän niinkuin hänen osakseen on määrätty", sanoi Maria, "eikä toisin, niin pysyy hän tyytyväisenä! Kunpa hän nyt aluksi olisi vain kotona!"

Kun he näin pojastaan puhumalla olivat hetkisen mieltään ilahuttaneet, palasi heidän surunsa tyttäristä taasen ennalleen, synnyttäen pitemmän äänettömyyden. Salander päätti synkät mietteensä lausumalla: "Erästä seikkaa minun on mahdoton selittää! Muistellessani nyt jälestäpäin, kuinka tytöt silloin öisessä puutarhassa, jossa minä heidän ja noiden kahden veitikan perille ensikerran pääsin, komentelivat poikiaan, että näiden täytyi käydä ja seisoa aina kuinka he tahtoivat; kuinka he sen jälkeen kielsivät näiltä seurustelun ja nämä tottelivat, -- ja kun minä nyt näen, kuinka heillä ei enää ole vähintäkään vaikutusta, vaan ne vintiöt tekevät ja ovat tekemättä miten vain haluavat, vieläpä määräävät vaimoilleen puvut ja koristeetkin kuin itämaisille orjattarille ja nämä mukautuvat, samalla kun he eivät kuitenkaan enää rakasta ja kunnioita miehiään, niin täytyy minun yhä kysyä, kuinka tämä sopii yhteen ja kuinka se on mahdollista!"

"Eihän se harkitsemalla parane!" vastasi rouva Salander.

"Voisi sanoa, etteivät he kumminkaan puolin ole enää samoja ihmisiä, sen jälkeen kuin mielivaltaiset unelmat ovat haihtuneet. Toisella puolen on unelmien nuorukaisista tullut nuoria miehiä, jotka kääntävät raa'an puolensa esille ja jotka sitäpaitsi kuuluvat niihin, Jotka yhdestä poikamaisuuden ikäkaudesta siirtyvät toiseen; toisaalla taasen on tytöistä tullut aviovaimoja, unelmien kehräämä onni on hävinnyt ja jälelle jäänyt vain tavallinen siivous, joka estää heitä viheliäisyyttään vielä jokapäiväisellä riidalla ja toralla koristamasta; sillä luonnollisesti he hyvin tietävät, että se olisi ainoa tulos jokaisesta kokeesta saavuttaa heihin uudelleen vaikutusvaltaa. Onhan jo tuo entinen valta noihin nuoriin miehiin ollut sekin vain osa heidän mielikuvituselämäänsä. Mutta kaikki tämä on jo liiaksi sanottua! Me olemme tässä jonkun selittämättömän oikun, ilmiön kanssa tekemisissä, kuten sinä jo olet sanonutkin."

"Niin se lienee", vastasi mies alakuloisesti, "sellaista sattuu niin siveellisessä kuin fyysillisessäkin suhteessa! Taivas meitä armossaan varjelkoon!"

XIV

Seuraavana päivänä lähti Martti Salander ajoissa konttoriinsa, korjatakseen sen mitä eilen oli mahdollisesti tullut laiminlyödyksi. Kun hän oli tämän tehnyt sekä lukenut vasta tulleet kirjeet ja oli juuri aikeissa päivän sanomalehteä katsella, saatettiin sisälle muuan vieras, joka halusi häntä puhutella.

Muuan hyvin puettu, vierasmaalaiselta näyttävä mies seisoi suorana keskellä huonetta. Hänellä oli tatarimaisesti leikattu parta, pitkät, alasriippuvat ja kankeiksi suitut viikset ja vastaava leuan ympärys. Tukka oli leikattu jokseenkin lyhyeksi, mutta silmäin ympärystät sen sijaan ryppyiset, mikä saattoi johtua yhtähyvin totutusta räpyttämisestä ja vilkuttamisesta kuin ijästäkin; kädessä oli hänellä kiveräpartainen huopahattu, jaloissa polviin ulottuvat kiiltosaappaat. Takki oli kiinni ja eräästä napinlävestä riippui paksu kultaketju, joka vaaksan matkan alempana pujahti toisesta lävestä takaisin sisälle.

Salander kysyi millä hän saattoi palvella.

"Vanha ystävä! Etkö tunne minua enää, Louis Wohlwendia?"

Salander tunsi äänen, vaikkei sillä ollutkaan kuin nimeksi sen entistä kaikua, mutta sen avulla selkeni hänelle kuitenkin erityisiä piirteitä noissa vanhentuneissa kasvoissa. Tänä hetkenä olisi hän ennen ajatellut kuolemaakin kuin Wohlwendia ja täytyi hänen miettiä, missä suhteessa hän oikeastaan oli tuohon mieheen. Hän tyytyi siis katselemaan tätä, sanomatta mitään ja tarttumatta tämän ojennettuun käteen. Wohlwend veti tuolin esille, istui siihen ja viittasi vanhaa ystäväänsä istumaan jälleen pulpettinsa ääreen.

"Minä huomaan", alkoi hän uudelleen puhua, "että minun olisi pitänyt ilmoittaa tuloni ja asiani, ettei olisi tarvinnut kompastua siihen vanhaan juttuun, joka näyttää vielä välejämme häiritsevän. Sinä olet tuon häviöön joutuneen Atlantin rannikkopankin maksuosoituksen takia antanut minua kerran syyttä vainota, mutta luonnollisesti mitään siitä kostumatta, sillä minä en voinut maksaa, mitä olin velkaa, siis vieläkin vähemmän, mitä en ollut velkaa. Minulla oli siihen aikaan tilaisuus erään kauppiaan puolesta tammisen astialautalähetyksen kera matkustaa Unkariin, jossa minä sitten kiertelin ympäri maata, toimin ilman voittoa hankkijana ja välittäjänä kaikilla mahdollisilla kauppa-aloilla, olin tekemisissä puiden, viinin, villojen, vieläpä sianharjastenkin kanssa. Sianharjasten takia jouduin minä Essekin seuduilla Draun varrella muutaman mahtavan siankasvattajan luo, joka mieltyi minuun. Hän kävi kauppaa myöskin muilla tuotteilla ja koetti saada minua kirjanpitäjäksi tai liikkeen johtajaksi ja minä jäinkin sinne. Kuten tiedät, olin minä yhä vielä naimaton, mutta sain nyt tilaisuuden mennä avioliittoon. Isännälläni oli kaksi tytärtä, kahdesta eri avioliitosta. Ensimäisestä avioliitosta oleva tuli vaimokseni, ja etteivät molempain perintösuhteet sekaantuisi, vaan kumpikin saisi, mitä hänelle oli tuleva, niin järjesti hän eläissään omaisuutensa ja pani kummankin osan varmalle talletukselle. Nyt hän on jo kuollut. Minä voin vaimoni tuloilla elää hyvin hänen kanssaan ja säännöllisesti taloutta hoitaen vuosittain vähän säästääkin. Kun jälkeen jäänyt maatila on edullisesti myyty, käy asemani ehkä vieläkin paremmaksi. Ensimäinen mihin päätin käydä käsiksi, oli luonnollisesti ryhtyä korvaamaan minun takiani kärsittyjä vahingoita, joita mahdollisesti ei muutoin oltu sovitettu; ensimäisenä on se koko summa, jonka sinä, vanha ystäväni Salander, ennen ensimäistä Brasilian matkaasi minulle takasit. Minä aion oleskella täällä pitempään. Luonnollisesti voin minä käyttää ainoastaan vaimoni vuosituloista jääneitä säästöjä ja on minun niissä rajoissa liikkuminen erityisiä maksuja suorittaessani. Lyhyesti, minä olen tullut panemaan asiaa alulle!"

Hän veti esiin lompakon ja asetti muutamia seteleitä Martti Salanderin pulpetille, jonka jälkeen hän jatkoi: "Tässä on viisituhatta frangia! Olehan hyvä ja merkitse ne kirjoihin ensimäisenä velanlyhennyksenä ja laske kohtuullinen korko koko kuluneelta ajalta sekä samoin laske, jos niin tarvitaan, vähittäinen kuoletusmaksu? Sillä minulla on kaksi poikaa, jotka nekin kasvatukseensa kysyvät menoja."

Nyt vasta olikin Martti Salander hämillään. Jos Wohlwendin halu maksaa oli todellinen, niin täytyi hänen, Salanderin, ottaa häntä kohtaan ystävällisempi käytös, eikä hän kuitenkaan tiennyt edes sitä, pitikö hänen ottaa rahat vastaan neuvottelematta asianajajansa kanssa. Mutta jos Wohlwend sittenkin on ollut syytön tuohon rannikkopankin juttuun, mikä kylläkin on hyvin mahdollista, niin seisoi hän nyt hyvine aikomuksineen ja itse asiassa jo alkuunpantuine suorituksineen kunnian miehenä hänen edessään eikä Salanderin niin ollen tarvinnut häntä tylysti pois työntää.

Hän otti senvuoksi nuo viisi seteliä käteensä, silitti ne tasaisiksi ja sanoi hiukan mietittyään: "Jos sinä tahdot hyvittää minulle sen takaussumman, niin on se minulle vain mieluista; menetetyksi luullun rahan voi aina kaksinkerroin hyvin käyttää! Koroksi minä ehdotan neljää sadalta, laskettuna kymmeneltä vuodelta, siis määrä-ajalta, jonka kuluttua velka vanhani, niin että me pääomalle ja kymmenen vuoden korolle saamme pyöreän summan, joka ei enää muutu, siinä tapauksessa että lyhennykset eivät jää suorittamatta! Nämä viisi tuhatta olisivat siis ensimäisenä maksueränä puheenalaiselle summalle!"

"Minä tunnen taasen vanhan kunnon ystäväni!" vastasi Louis Wohlwend rehellisellä äänellä. "Korkokanta ja aika ovat ystävän tavoin lasketut ja minä hyväksyn molemmat kiitollisuudella!"

"Minä kirjoitan sinulle väliaikaisen kuitin ja, koska se sinusta ehkä on mieluisampaa, pidän myöhemmin itse huolta tarkemmasta maksutodistuksesta, ettei minun tarvitse sitä kirjanpitäjälle uskoa."

"Aivan kuten tahdot! Kiitos vain vielä kerran!" vastasi Wohlwend, ojentaen hänelle tunteellisesti kätensä. "Katsos, nyt minä voin ilomielin pitää itseäni kotiinpalanneena, kun minä olen kotona vanhimman nuoruudenystäväni kanssa tehnyt rauhan!"

Tuon rauhallisen keskustelun kuluessa, joka toi hänelle odottamatta takaisin kauan sitten ansaitsemansa rahat, unhoitti Salander kaiken sen mitä hän Wohlwendin takia oli kärsinyt ja mitä hän jo itse oli hänestä puhunut. Hän pudisti ystävällisesti tämän kättä, kuten ainakin hyväsydäminen mies, jonka sydämeltä kivi putoaa jakun hän myöskin voi vanhasta vihankaunasta vapautua. Hän antoi tuon puolittain aasialaiselta näyttävän ja jonkunlaista itse ottamaansa helkkyvää saksanmurretta puhuvan Louisin olla oloissaan ja tämä jäikin sinne loruilemaan aina päivällisaikaan saakka, kyseli kaikkea, katseli tulevia ja meneviä liikehenkilöitä ja vaihteeksi taas ylisteli Salanderin onnea. Ja kun tämä keskeytti työnsä, lähteäkseen kotiin päivälliselle, tahtoi Wohlwend saattaa häntä kappaleen matkaa.

He tulivat muutaman hotellin luo, jossa herra Louis Wohlwend asui. Tämä pysähtyi portille ja pidätti Salanderia.

"Tee minulle se palvelus ja tule ainoastaan hetkiseksi sisälle! Minä haluaisin kovin mielelläni esittää sinulle perheeni, vaimoni, poikani ja kälyni!"

"Mutta sehän saattaa helposti toistekin tapahtua! Nyt minua odotetaan syömään!" pyyteli Salander anteeksi.

"Ymmärrähän nyt!" tiukkasi Wohlwend, "minun pitäisi huomenna aikaisin mennä heidän kanssaan Rigille, näyttääkseni heille hiukan ihanuuksiamme! Ja muutakinhan siihen väliin voi tulla! Vain hetkiseksi!"

Lyhentääkseen mitä nyt kerta ei voinut välttää, salli Salander työntää itsensä portaita ylös ja huomasi olevansa muutamassa salonkimaisessa huoneessa vastapäätä kahta muhkeaa naista, joiden kauneus oli erilainen, mutta muukalaismaisuus yhtäläinen, samoinkuin käytös ja matkapuvutkin.

"Tämä se nyt siis on vanha ystäväni Martti Salander!" ilmoitti hän heille, ja häneen kääntyen: "Tämä on vaimoni Alexandra Wohlwend, syntyjään Glavicz! Tämä hänen sisarensa neiti Myrrha Glavicz ja nämä poikani Georg ja Louis!"

Nämä tervehtivät häntä kunnioittavasti, joskin hiukan kömpelösti ja hän tarjosi heille kaikille kätensä sekä tiedusteli yhtä ja toista matkasta, jonka he olivat tehneet, ja sen semmoista. Silläaikaa oli Wohlwend pujahtanut ulos, mutta tuli kohta takaisin.

"No, vanha ystävä, sinä kunnioitat meitä nyt syömällä kanssamme! Minä lähetin palvelian kotiisi ilmoittamaan, että sinä olet meidän luonamme eikä missään hukassa!"

"Mutta, ystävä hyvä, se ei sittenkään käy laatuun!" arveli Salander vastaan ponnistellen. Se ei kuitenkaan auttanut mitään ja hän myöntyi.

Kesti neljännestunnin, ennenkuin soitettiin ruualle, eikä keskustelu tahtonut juuri luistaa, vallankaan kun Wohlwend ei jutteluun ottanut osaa. Mutta Salanderille ei tullut ikävä, kun hän teeskentelemättä katseli noita vieraita ihmisiä.

Kun vihdoinkin käytiin pöytään, sai hän taluttaa rouva Wohlwendin sisarta sekä istua hänen rinnalleen.

"Varo itseäsi!" sanoi Wohlwend piloillaan, "hänen suonissaan virtaa todennäköisesti helleeniläistä verta. Minun appi vainajani on aikoinaan tuonut hänen äitinsä Mustanmeren rannoilta ja heidän esi-isiensä pitäisi Tessaliasta tulleen sinne."

Martti silmäili tuota rinnallaan olevaa hiljaista naapuria, joka nyt oli vallan lähellä häntä. Hän näki pari loistavaa silmää, jotka ikäänkuin välinpitämättömässä surussa olivat kääntyneet häntä kohti, ja tumman tukkalaitteen alta näki hän juontuvan alas moitteettomat otsan ja nenän ääriviivat sekä täyteläisten huulten alla pyöristyvän mitä somimman leuan, kaikki kuin vanhan kreikkalaisen naisenpääreseptin mukaan.

Salander tunsi kutkuttavaa mielihyvää istuessaan tuon harvinaisen kauneuden lähellä ja kun Wohlwend oli tuottanut sampanjaa ja hän nauttinut sitä pari lasia, oli hänestä kuin hän olisi keksinyt uuden maanosan tai uuden prinsiipin, lyhyesti, löytänyt Kolumbuksen munan.

Pöydässä olleet vieraat olivat jo kaikki jättäneet ruokasalin ja useimmat heistä olivat ohimennessään heittäneet silmäyksen tuohon Martin rinnalla istuvaan kaunottareen. Nyt tuli muuan viinuri ja ehdotti sampanjan ääressä vielä istuvalle herrasväelle, että juomavehkeet kannettaisiin viereiseen huoneeseen, kun salissa taas parin tunnin perästä syötäisiin ja pöytä oli uudelleen katettava. Samalla nosti hän pullon jäähdytysastiasta ja katsoi sitä, mutta se oli tyhjä.

Tämä sekä pullon että viinurin töykeys herätti Salanderin hänen unelmaisesta tilastaan. Hän nousi ylös ja hylkäsi päättävästi Wohlwendin tyrkyttävän esityksen, että seurattaisiin viinurin ehdotusta.

"No niin, vanha ystävä!" sanoi Louis Wohlwend, "siis toisella kertaa! Minä toivon, että me opimme jälleen toisiamme ymmärtämään! Ystävyys ei ole mitään huonoimpia ihanteita, vallankin kun se on vanhaa lajia, kuten hyvä viini!"

Salanderista, joka taasen oli kokonaan valveilla, ei vertaus tosin ollut sattuva, hyvin vanhaa viiniä kun ei enää nykyään arvosteltu niin korkealle kuin ennen. Hän jätti kuitenkin muistutuksen tekemättä ja kiiruhti sanomaan hyvästi noille hänen ympärillään piirissä seisoville henkilöille. Viimeinen oli neiti Myrrha Glavicz, jolla oli suonissaan kreikkalaista verta ja joka seisoi hänen takanaan; hän etsi häntä väärältä paikalta, kääntyi sekaannuksessaan ympäri ja oli vähällä liukahtaa, ennenkuin oli tilaisuudessa tuolle vaiteliaalle naiselle kätensä ojentamaan ja lähtemään.

"Hän teki saman vaikutuksen kuin vanhan Hellaan sinisen taivaan äänettömyys!" ajatteli hän nopein askelin katuja pitkin kiiruhtaessaan.

"Kauneus on sentään, herra nähköön, ihana asia, oikein semmoinen klassillinen kauneus!" ja ajatuksissaan löi hän näppiä, niin että pari vastaantulijaa katsoi kummissaan hänen jälkeensä.

"Mikäs vieras se oli, jonka kanssa sinä olet hotellissa syönyt?" uteli Maria rouva, jonka luokse hän hetkiseksi pistäysi.

"Eikö sitä sinulle sanottu?" kysyi Martti hämillään.

"Pitäisihän se sinun tietää, kun kerta annoit ilmoittaa, ettet tulisi kotiin, vaan söisit siellä!"

"En minä suinkaan ole antanut ilmoittaa, vaan hän sen tietämättäni teki!"

"Kuka hän?"

"Jahaa! No, arvaa -- Louis Wohlwend!"

"Sekö siellä? Ja sinä olet hänen kanssaan syönyt?"

Rouva Salander oli kankeana hämmästyksestä, mikä ei suinkaan ollut iloisinta laatua.

"Elä nyt niin kovin säikähdä! Ajattelehan, että hän tahtoo maksaa sen takaussumman korkoineen ja toi minulle aluksi viisituhatta frangia!"

"Toivoisin, että maa olisi hänet rahoineen niellyt! Jollei niillä rahoilla olisi syrjätarkoitusta, niin ei hän olisi niitä tuonut! Ja sitten sinä heti taasen olet ruvennut ystävyyteen hänen kanssaan?"

"Ei juuri sitäkään! Mutta elä nyt, Maria kulta, ole noin kummallinen! Minä siinä en voi nähdä mitään muuta kuin että hän tahtoo hyvittää sen vahingon, nyt kun hän voi."

"Voi sinua, ja minä kun en voi mitään muuta siinä huomata kuin että hän on tullut kolmannen kerran sinut puhdistamaan!"

"Se ei olisi hänelle enää tarpeellista! Eikä hän toki ole koskaan sellainen lurjus ollut, että hän, joka on rikkaissa naimisissa, pelkästä petkutuksen harrastuksesta maksaisi vanhan velan, voidakseen käyttää sitä syöttinä uuteen pyydystykseen. Ja sitten, eihän hän nyt toki vaimoineen ja lapsineen olisi sitä varten tänne tullut!"

"Taivasten tekijä! Vaimo ja lapsia! Ne mahtaa olla kaunista väkeä!"

"Kaunistako? Näkisitpä vain kerran, niin ihmettelisit! Rouva itse minusta tosin ei tuntunut erikoisen hienolta, vaan hän onkin sen takia huomattava, että hänellä on nuorempi sisar, eräs Myrrha neiti, jota minun täytyi katsella! Antigone, sanon minä, Nausikaa, kaunis Helena itse, sanoisin minä, jollei hän näyttäisi siksi liian hurskaalta!"

Vasta nyt huomasi Maria rouva selvemmin miehensä innostuksen, hänen keveän punastumisensa ja silmiensä loisteen. Tässä harvinaisessa vanhan miehen kauneudenihailussaan näytti hän niin herttaisen koomilliselta, että Marian täytyi sydämellisesti nauraa ja katsella häntä kasvavalla iloisuudella.

"Se on ihan totta!" huudahti mies vilpittömästi, luullen Marian nauravan sen takia, ettei hän uskonut häntä ja aavistamatta, että tämän ilonaihe oli jalompaa laatua. Ja kun Maria yhä lystikkäämpänä katseli häntä, lausui hän kärsimättömästi: "Oh, mitäs sitä kannattaakaan sinun kanssasi yrittää!" ja lähti tiehensä.

"Sitä kunnon Marttia!" ajatteli rouva tuolinselkämykseen nojaten ja kätensä hetkiseksi ristiin laskien, "hän ei muuksi muutu ennenkuin kuolee! Aina saa hän jonkun uuden pääsiäisjäniksen kierrokseensa, kun luulee sen jo olevaan lopussa! Nyt hän on jälleen tekemisissä kreikkalaiskauneuden kanssa, kuten hän sitä ennen vanhaan nimitti; piakkoin kai tulee kysymykseen Odysseia, jonka me jo kerran luimme läpi. No niin, hän on aina johonkin innostunut ja aina käsinä jossakin puuhassa ja silloinpa hänen ei tarvitse keilaa heittää!"

Tämän suosiollisen kuvauksen esine oli sillä välin jo matkalla liiketaloonsa, jonne hän astui toisen mielialan valtaamana kuin mitä oli ollut sinne äsken tullessaan. Vasta kadulla tuli hän ajatelleeksi vaimonsa herttaista käytöstä, josta vuosien ruosteen alta tämän sisäinen nuoruus siinä määrin herttaisemmin esiin kimmelsi, missä määrin tuo tapaus oli ollut laatuaan uusi.

Se vähäinen harmi, jota hän hänen naurunsa johdosta oli tuntenut, hävisi huomaamatta. "Kuka olisi ajatellut", tuumi hän itsekseen, "että tuo kunnon Maria, jonka minä niin hyvin tunnen, kykenisi tuollaisessa tapauksessa näyttämään niin soman herttaista mieltä! Koskaan en ole häntä sellaisena nähnyt! Tässä tapauksessa ei todellakaan voi sanoa, että ihminen yhä muuttuu kunnes hän kuolee! Aina kun vähimmin sitä ajattelee, esiintyy hän uudessa valossa! Todellakin, kun hän tässä suhteessa pysyy aina samana, niin ei voi sanoa hänen muuttuvan!"

Mutta kumpikaan ei muistanut mitään siitä keskustelusta, joka heillä eilen illalla ennen maatapanoaan oli ollut tyttäristään ja mitä he ihmiselämän oikullisista ja selittämättömistä ilmiöistä olivat lausuneet.

XV

Martti Salander ei useampiin viikkoihin kuullut mitään uutta Louis Wohlwendista ja hänen perheestään ja vaikkakin hän toisinaan oli utelias tietämään, mitä tuo hänen omituinen ystävänsä vielä hyväksi lopuksi panisi toimeen, niin ajatteli hän sitä yhä vähemmän ja välinpitämättömämmin.

Eräänä iltana ilmoitti Maria rouva lähtevänsä tyttärien luo ja viettävänsä päivän kummankin luona. Molemmat miehet olivat nimittäin matkustaneet ampumajuhlaan Länsi-Sveitsiin eivätkä lähtisi sieltä ennenkuin olisivat saaneet pari hopeamaljaa ammutuksi, jota varten he suurin kustannuksin ja loppumattomalla ampumisella olivat harjoittautuneet. Heidän poissaoloaan halusivat heidän rouvansa käyttää talousesineiden, erittäinkin makuu- ja liinavaatteiden perinpohjaiseen tarkastukseen sekä saada äidin siinä toimessa neuvoillaan avustamaan. He arvelivat luonnollisesti tällä tavoin saavansa rauhassa viettää kokonaisen kesäpäivän äidin seurassa sekä järjestivät lisäksi niin, että kumpikin heistä olisi mukana toisensa kotona tapahtuvassa tarkastelussa ja neuvottelussa, joten he toivoivat saavansa hyvän tilaisuuden ei ainoastaan opettavaisiin huomioihin ja kärsittyjen vaurioiden vertailuun, vaan myöskin kolmen vuorokauden pituiseen mitä mieluisimpaan avomieliseen seurusteluun. Sillä ainakin yhden yön seudun tahtoi kumpikin tytär pitää luonaan tuon ikävöidyn vieraan.

Martin mielestä oli tämä kaikki oikein, paitsi mitä tuli vävypoikien kustannuksia kysyvään ampumaharrastukseen, josta itse asiassa näillä kummallakin oli kotonaan lasikaapissa rivi kiiltäviä maljakoita, ilman että he olisivat olleet mitään varmoja ampujia. Mutta kun asia nyt kerta oli sillä tavoin, niin soi hän noille kolmelle rouvalle tilaisuuden parin tai kolmen päivän yhdessäoloon, kehoittaen omaa vaimoaan viipymään lasten luona niin kauan kuin se oli huviksi ja hyödyksi sekä hänelle että heille. Olihan kummassakin paikassa ilma mahdollisimman puhdasta ja terveellistä.

Määrättynä päivänä saattoi hän puolisonsa asemalle, johon palvelustyttö oli jo kulettanut korin täynnä kaikenlaista hyvyyttä, jonka määränä oli noiden kolmen tilapäälesken yhdessä oloa osaltaan juhlallistuttaa.

Asemalta lähdettyään teki Salander pitemmän kävelyretken toistamiseen tai kokonaan uudesta rakennettujen korttelien kautta, etsiskellen katseillaan taloja, joiden rakentamiseen hän oli lainannut liikenevää kapitaalia. Mutta kun hän ei ollut mikään ahkerampi kaupunkikäyskentelijä, niin ei hän nyt enää voinut niitä löytää. Siinä kävellessään johtuivat hänen ajatuksensa vallalla olevaan arveluttavaan rakennuskuumeeseen, jota hän tosin itsekin avusti, sekä niihin puheisiin, joita oli jo käymässä välttämättä tapahtuvista rakennuskonkursseista. Tulkoonpa, ajatteli hän, onhan minulla ensimäinen kiinnitys ja sitäpaitsi: joka mukana häärää, se saa mukana seuraukset kärsiä. On parasta marssia ajan kanssa yhtärintaa, kyllä se kaikki taasen sovittaa. Ja mihin ryhtyisivät meidän käsityöläisemme, jollei edes olisi tuota vähää rakennustyötäkään.

Hän katseli tarkemmin muuatta kaunista taloa, jossa näytti olevan jo asukkaita, koska alakerrassa järjestettiin juuri kauppaliikettä tai tavaravarastoa ja muiden kerroksien ikkunoissa oli uutimet. Hänen siinä seisoessaan tuli talosta ulos Louis Wohlwend ja huomasi Martti Salanderin.

"Hei", huudahti hän, "siinähän sinä vanha ystäväni oletkin kuin kutsuttuna! Olin juuri aikeissa tulla sinua konttorista etsimään! Miten mielelläni veisinkään sinut heti ylös, sillä me asumme toistaiseksi tässä talossa, mutta naisväki ei ole vielä kunnossa ja he kähähtäisivät kuin kissat, jos minä herran sinne toisin!"

"Vai niin, sinä olet hankkinut asunnon ja aiot siis jäädä tänne?" sanoi Salander, vihdoinkin sanoiksi päästessään.

"On hyvin mahdollista, että me jäämme ainakin niin kauaksi kuin pojat on kouluutettu. Sillä sen minä olen saanut päähäni, että heidän on täällä käytävä koulu; pitäähän heidän toki pysyä sveitsiläisinä. Me olemme muutamia viikkoja matkustelleet ympäri, käyden Genfin järvelläkin. Lausannessa minä löysin yksityisen opiston, joka minua hyvin miellyttää. Siinä aion minä heitä käyttää vuoden verran ja sitten saavat he täällä tai muualla saksalaisessa Sveitsissä käydä läpi hyvän keskikoulun, gymnaasin tai realikoulun."

"Mitä heistä sitten pitäsi tulla?" kysyi Salander.