Part 17

Martti Salander kysyi, että mahtoiko hänen lankonsa Juliankin tehdä samoin, johon Setti vastasi: "Varmaankin! He tekevät kaikessa samoin enkä luule heidän sitä sopimuksesta tekevän!"

"Mitä, nämäkö nuoret hökäleet?" viskasi äiti väliin. "Tällä tavoinhan te tarvitsette korot melkoisista myötäjäisistänne yksistään vaatteisiin!"

"Luullakseni me emme kumpikaan tiedä, mitä me oikeastaan tarvitsemme, sillä miehemme nostavat kaiken virkahuoneessa olevasta tulenkestävästä kassakaapista. Sieltä hakevat he kaikki maksut."

Notariuksen rouva meni ulos asioilleen, jonka jälkeen äiti sanoi herra Salanderille: "Siinä ne nyt ovat äidillisen hellät puolisot, joilla noihin nuoriin miehiin piti olla niin hyvää tekevä vaikutus!"

"Minä olen vallan typertynyt!" vastasi Salander; "ovatpa ne koko tyranneja! _Siinä_ seikassa ovat tytöt, kuten näyttää, olleet täysin oikeassa: heistä tulee pian miehiä! Ainakin vaimojensa ohi he ovat kasvaneet!"

Kun Setti tuli takaisin, sanoi hänelle äiti: "Me olemme päättäneet syötyä mennä Lindenbergiin, nähdäksemme sisaresi Nettinkin. Arvelimme ottaa sinut mukaan, saadaksemme teidät yksiin. Voithan toki tulla? Illalla palaat takaisin tänne."

Tytär nähtävästikin säikähti tästä ehdotuksesta ja kalpeni: "En tiedä sentään", arveli hän, "voinko minä tänään poistua kotoa. Isidor puhui asioista, joita hänellä iltapäivällä olisi jossakin toimitettavana. Jollei ketään ole kotona, hiipii kirjurikin tiehensä."

"Ja sinunko täytyy kansliaa hoitaa?"

"Ainakin taloa; se on niin, etten minä voi palvelustyttöä yksin jättää. Myöskin osaan minä paremmin tehdä selkoa ihmisille jotka tulevat jotakin kysymään Vieläpä minä toisinaan ajankuluksi hiukan työskentelenkin, kun kanslia on tyhjänä, ja olen jo monta asiakirjaa kopioinut."

Tämä kaikki kävi vielä laatuun, mutta hän esitti kaikki niin tuskallisesti, ettei enää voinut erehtyä hänellä olevan vissin kammon Lindenbergiin menoa kohtaan. Viimeisestä huomautuksesta saivat vanhemmat sitäpaitsi käsityksen, että heidän tytärtään käytettiin kopioimiseen, niin epäiltävältä kuin heistä muutoin olisi tuntunutkin, että hän sitä sietäisi. Se riitti jo; äiti ei voinut enää vitkailla käymästä lähemmin käsiksi matkansa tarkoitukseen. Nuoren rouvan käteen tarttuen sanoi hän lempeästi, mutta vaativasti: "Sano nyt meille todellinen syy, miksi sinä et tahdo tulla mukaan! Me olemme sen takia tulleet ja tahdomme saada tietää, mitä teidän välillenne on tullut, kun ette enää seurustele toistenne kanssa ettekä meidänkään luonamme näyttäy! Miksi sinä olet niin alakuloinen, melkein surullinen, punastut ja kalpenet, ja kenties löydämme sisaresikin samanlaisessa tilassa!"

Tytär seisoi siinä sanatonna. Vanhemmatkin tulivat hämilleen eivätkä tienneet, pitikö heidän edelleenkin ahdistaa tytärtään vai eikö. Lopuksi sanoi Salander vielä muitta mutkitta: "Onko ehken onni jäänytkin tulematta vai onko se jo kadonnut, onni, johon te luotitte?"

"Kyllä, niin se on!" vastasi Setti melkein kuiskaten. Hän veti kätensä äidin kädestä, etsi nenäliinansa ja peitti kasvonsa, koettaen tukehuttaa suonenvetoisesti esiin ryöpsähtävää nyyhkytystä. He antoivat hänen vähän tointua, ennenkuin jatkoivat tutkailujaan. Vihdoin aloitti hän uudelleen itsestään.

"He ovat tyhjyyttä täynnä! Heillä ei ole minkäänlaista sielua! Oi Jumala, kuka sitä olisi osannut ajatella!"

"Kukako? Te itse!" sanoi äiti, joka pyyhki silmistään vihastuneen säälin kyyneliä.

"Me tiedämme sen ja häpeämme isän ja äidin edessä ja nuorta veljeämme emme voi edes ajatellakaan! Mutta itsemmekin edessä me kumpikin häpeämme, emmekä saata toisiamme nähdä. Siitä asti kuin pääsimme oikein selville tuosta kauheasta pettymyksestä, on meidän täytynyt paeta toisiamme kuin ihmisten, jotka yhdessä ovat tehneet kunnottoman työn. Ja kuitenkin on minulla ikävä sisartani ja hänelläkin varmaan minua! Mutta kun me olemme yhdessä, on kuin kumpikin tuntisi itsellään olevan pahan omantunnon!"

Martti ja Maria Salander kävelivät rinnatusten ja kiihtyneinä edestakaisin.

"Olkoon nyt tarpeeksi tällä kertaa! Sinun pitää, Setti, tulla meidän mukaamme; teidän pitää tulla toimeen keskenänne, siten on jo parempi. Nyt pese silmäsi, miehesi voi milloin hyvänsä ilmestyä, emmekä me itseämme näytä, ennenkuin olemme miettineet ja tiedämme mitä meidän on tehtävä!"

"Ei ole mitään tehtävissä!" vastasi Setti jonkunverran tointuneempana, "se on juuri niin, ettei meillä maailman silmissä ole mitään tavanmukaista syytä eroon."

Hän lähti ulos, seuratakseen isän neuvoa ja viruttaakseen silmänsä. Heti sen jälkeen hyökkäsi sisälle Isidor, joka matkalla oli saanut tietää, mimmoisia vieraita kotona oli. Hän oli hyvin iloinen ja tervehti appivanhempiaan ikäänkuin nämä olisivat hänelle hyvinkin mairittelevan yllätyksen valmistaneet. Sitten pyysi hän heti anteeksi, että hänen täytyi kiiruhtaa vielä kansliaan, mutta juoksikin sen sijaan kyökkiin ja ruokahuoneeseen tarkastamaan keitoksia ja pöytää, että oliko hänenkin arvoaan pidetty silmällä ja vieraista huolimatta pidetty huolta hänen omasta ruokahalustaan.

Pöydässä ei voinut huomata jälkeäkään siitä mitä oli tapahtunut. Setti rouva näytti itse tyyneydeltä, mikä vanhempain läsnäolosta ja hänen heille tekemästään tunnustuksesta vielä enemmän selveni ja lisääntyi. Äiti naisellisuudellaan tajusi tästä levollisuudesta ja itsensä hillitsemisestä, kuinka mitättömäksi tuon nuoren miehen oli täytynyt käydä puolisonsa sydämelle. Tämä kärsi häntä niinkuin kärsitään huonosta teosta, johon itse on syynä.

Isän täytyi kääntää huomionsa enemmän notariukseen ja hän ihmetteli itsekseen, etteivät häneltä olleet suomukset silmistä jo ennen pudonneet. Tämän suusta ei lähtenyt yhtään pyöreää, tai kuten tavallisesti sanotaan, järkevää sanaa. Tuolla nuorella ja nokkelalla virkoihin-hangottelijalla oli virka, koti ja vaimo; mutta siinä hänen persoonallisuutensa olikin jo lopussa ja saattoi vain useiden samanlaisten aikaansaamassa melussa vielä jostain käydä. Kodin hiljaisuudessa, jossa yksikin sana huomataan, ei hänestä ollut enää mitään jälellä.

"Me aiomme tänään iltapäivällä", ilmoitti Salander notariukselle, "käydä Lindenbergiläisten luona ja ottaa tyttäremme mukaan. Teillä kai ei ole mitään sitä vastaan, herra vävypoika? Hän sanoo teillä tosin olevan ulkona tehtäviä, mutta kenties kumpikin käy sentään laatuun?"

"Niin, miksei, herra appiukko! Minun haluttaisi itsenikin tulla mukaan, mutta täytyy sentään pyytää vapautusta!"

Isidor oli iloinen, voidessaan kunnialla vetäytyä pois, sillä vaikenevan anopin tutkiva silmä ei tehnyt hänelle hyvää. Sen sijaan saatteli hän rouvaansa ja tämän vanhempia vähän matkaa, kun he lähtivät.

Pihalla ihaili Salander uudelleen pyökkimetsikköä ja sen takana kohoavaa suuremman metsän valtaisaa latvastoa, ympäristö, joka hänen mielestään ei ollut rahalla maksettavissa.

"Kyllä vain, sievä se on!" sanoi vävy. "Kovin kauan se vain ei siinä enää seiso. Metsä kuuluu Unterlaubin kunnalle ja kuulutaan parin vuoden mennessä hakattavan pois; puukauppiaat ovat jo asiassa käsinä. Minä annan pyökkimmekin mennä samassa, yhtähän se on, ja saahan niillä sievoset rahat!"

"Oletteko järjiltänne?" huudahti Salander. "Pyökkinnehän yksin suojaavat taloa ja puutarhaa ja niittyä sora- ja ryönäjoukoilta, joita paljastetulta vuorelta alas vierii!"

"Se on minusta yhdentekevä!" vastasi tuo poikamainen notarius veltosti. "Silloin muutetaan pois ja myydään koko hökötys. Ikäväksihän se käy aina samassa paikassa kuukkailla!"

Salander puolestaan ajatteli eikä vastannut mitään. Setti rouva päästi Isidorin puheen aikana pari hämmästyksen sanaa, mistä kävi selville, ettei hän tulossa olevasta metsänhakkuusta tiennyt vielä tämän taivaallista, uusi osoitus miehen elämäntavasta sekin. Setti vaikenikin sen vuoksi ja sanoi vain enää: "Hyvästi, sinä ihana Soittola!"

"Mistä se oikeastaan on saanut nimen Soittola?" kysyi jälessä tuleva äiti.

"Hitto hänen tiesi, en minä vain osaa sitä sanoa! Maakirjoissa sanotaan vain: 'Talo ja tila, nimeltä Soittola' ja samoin on minun kauppakirjassanikin", selitti Isidor.

"Etkö sinä sitten ole kuullut, mitä ne siitä paikkakunnalla kertovat?" kysyi Setti rouva.

"Ei, minä en ole sitä koskaan kysellyt. Mistähän se sitten muka tulee? Minkä takia minun kotiani sanotaan 'Varpuseksi' ja mistä sellainen nimi on peräisin kuin 'Punainen mies'? Jonkunlaisesta höperyydestä kai!"

"Täällä pitäisi noin kaksisataa vuotta sitten asuneen muutaman saidan aatelisherran", kertoi Setti, "joka tahtoi kätkeä kuusi kaunista tytärtään maailmalta, etteivät he joutuisi naimisiin ja ettei hänen tarvitsisi heille myötäjäisiä varustaa. Tyttäret olivat kaikki soittaneet kanteletta ihmeen kauniisti sekä lisäksi laulaneet, mutta heillä oli yhteensä ollut vain kolme kanteletta, joiden kanssa kauniilla ilmalla aina puolet tyttäristä oli mennyt ulos pyökkimetsään sekä siellä kyllikseen soittanut ja laulanut, jonka jälkeen toiset kolme neitiä heidät vapautti ja vereksin voimin edelleen soitti. Niin kaikui metsikkö lakkaamatta kanteleensoitosta ja laulusta ja lisäksi auttoivat linnut mukana. Soiton ja laulun helinä oli viimein houkutellut ohi kulkevia herroja, metsästäjiä ja ritareita, he olivat tunkeutuneet metsään ja ruvenneet seurustelemaan noiden soittavien neitosten kanssa, ja vähitellen joutui yksi toisensa jälkeen naimisiin ja vanhuksen täytyi luovuttaa myötäjäiset. Mutta kun enää oli vain jälellä kolme tytärtä ja nuo kolme kanteletta, telkesi hän heidät soittimineen talon yläkertaan ja kuljetti avainta aina mukanaan. Nuo kolme vangittua tytärtä olivatkin sitten kirkkaina kuutamo- ja tähtiöinä vasta oikein liikuttavasti ja kuuluvasti laulaneet avonaisten, mutta rautaristikoilla varustettujen akkunain ääressä, niin että se veti kavaljeereja kaukaa ja saattoi heidät rakastumaan. He valloittivat talon oikein väkirynnäköllä, ympäristöläisten heitä siinä avustaessa, kolme tytärtä saivat valita ja junkkerin oli pakko maksaa vielä kerran myötäjäisiä. Siitä väheni hänen omaisuutensa, niin että hän, vaikka olisi hyvin voinut vielä elää, epätoivossaan päätti itse päivänsä. Siitä on peräisin sananparsi, jonka vielä nytkin ehkä kuulee vanhalta väeltä tällä paikkakunnalla: 'Sehän voi hirttää itsensä kuin Soittolan junkkeri!' Etkö sitäkään ole koskaan kuullut?"

"Ei kertaakaan! Tai en sitten ole sitä huomannut! Eikähän tuosta ole vahinkoakaan!"

Isä ja äiti istuivat nyt vanhemman tyttärensä kanssa junaan, joka vei heidät Lindenbergiin. Setti tunsi itsensä puolittain iloisemmaksi mieleltään, puolittain pelokkaaksi, kun hänen piti tavata ei ainoastaan sisarensa vaan tämän mieskin eikä tässä tapauksessa pitänyt paikkaansa sana, että onnettomalle on kärsimystoveri lohdutukseksi. Tuo täydellinen kaksoisolemus teki katumuksenkin kaksinkertaiseksi, sen sijaan että se olisi sitä vähentänyt; sillä kumpikin sisar näki toisessaan jälleen ei ainoastaan itsensä, vaan myöskin toistensa puolisoissa kumpikin oman harminaiheensa.

Mukavasti nousivat nuo kolme henkilöä perille tultuaan vuorenrinnettä ylös, kunnes saapuivat niin sanotulle maakirjurin virastolle. Tyyntä luonnon rauhaa sai täälläkin nauttia; se vain eroa, että täällä lehtimetsän sijasta laajaksi aukeneva näköala tarjosi tuota rauhaa mielelle, mikäli se oli vain avoin sitä vastaan ottamaan. Kun tuo pieni seurue pysähtyi hengähtämään, tuli hyvin hoidetusta kasvitarhasta palvelustyttö katsomaan, keitä tulijat olivat, ja eräästä alakerran akkunasta kurkisti keskenkasvuinen kirjuripoika, suussaan sikarinpätkä, joka arvatenkin oli herra notariukselta jäänyt. Mutta palvelustyttö vei tulijat, joita hän ei tuntenut, nurkan ympäri muutamaan lehtimajaan, jossa rouva puuhasi silitystoimissa.

Pöydällä oli vasta pestyjä kauluksia, kalvosimia ja muita hienompia liinavaatteita; lattialla seisoi hehkuva hiilikamiini. Mutta Netti rouva seisoi lehtiseinässä olevan akkunamaisen aukon ääressä ja katsoi käsi otsalla etäisyyteen, Münsterburgin luona olevaa sinistä vuorenselännettä kohti. Vuoren takasivulla sen täytyi Kreuzhalden olla, samalla kuin vuoren tännepäin kääntyneellä laella oleva, vienosti vihertävä ja ilta-auringon hipaisema täplä antoi aavistuksen siitä metsäniitystä, jossa isä oli tavannut tytöt kaksosten kanssa tanssimassa. Hiljainen suru väreili hänen liikkumattoman olemuksensa ympärillä, ja mitä puoliavoimesta suusta saattoi nähdä, oli se jotain itkuun pyrkivää.

Herättääkseen hänet raskaista unelmistaan lausui äiti lehtimajaan astuen tyttärensä nimen. Kuten sisarensa aamulla, niin katsahti Nettikin vanhempiinsa iloisella hämmästyksellä, riensipä päättäväisemminkin heitä vastaan. Mutta nähtyään heidän takanaan sisarensa, jäi hänkin heti seisomaan ja antoi kalveten vaipua kätensä sivuilleen, lausuen vain sanat: "Ah, Setti!"

Viimemainittu katumuksen tekijätärkin oli tällä ensi kerralla, jolloin he jälleen toisensa näkivät, ujo ja sanoi yhtä nolona: "Ah, Netti!" Mutta kun hän, joka oli jo vanhempain kanssa rauhansa tehnyt, oli pikemmin tointunut, tarjosi hän sisar raukalleen kätensä ja Netti tarttui siihen niin peloissaan kuin se olisi ollut kummituksen käsi.

"He tietävät jo kaikki ja tarkoittavat meille hyvää kuten ennenkin!" sanoi vielä Setti. Mutta niin syvä oli heissä tunto yhteisestä menneisyydestä ja yhteisestä erehdyksestä, etteivät: he vielä nytkään uskaltaneet toisiaan syleillä. Martti ja Maria Salander syleilivät nyt yhdessä molempia hairahtuneita lapsiaan ja menivät heidän kanssaan taloon.

Äiti tarkasteli nuorempaa tytärtään, joka oli yhtä kauniisti puettu kuin vanhempikin, poiketen vain siinä että hänellä lisäksi oli vahva kultainen rannerengas, jonka vanhemmat olivat hänelle kerran lahjoittaneet.

"Sinusta on tullut ylpeä, kun pidät rannerengasta silittäessäkin!" sanoi äiti koetteeksi, saadakseen tietää, oliko täälläkin siihen miehen tahto syynä. Netti mumisi jotain käsittämätöntä, Setti riensi hänelle avuksi ja vahvisti äidin arvelun todeksi, että nimittäin tuo demokraattinen kansanmies Julian tahtoi aina kotona ollessaan nähdä vaimonsa kädessä rannerenkaan.

"Eikö hän ole kotona, koskei hän itseään näytä?" kysyi isä.

"Hän meni jo aamulla aikaisin ylös metsään" vastasi Netti, "hänellä on siellä muuan linnustuspaikka ja viettää hän välistä siellä ylhäällä puolen tai kokonaisenkin päivän. Hän pyytää myöskin paljon pikkulintuja, joita hän paistettuna hyvin mielellään syö."

"Pyytääkö sinunkin lintuja?" kysyi isä toiselta tyttäreltään.

"Ei, hän kalastaa!" sanoi tämä.

"Jumalan kiitos, se minua vähän rohkaisee!" murisi Martti, "olenkin jo pitänyt niitä herroja liian tyhminä sellaisiinkin temppuihin! Tällä en sentään tahdo väittää, että jokaisen linnun- tai kalan pyydystäjän välttämättä täytyisi olla nero!"

Molemmat tyttäret hieman säpsähtivät noista isän kovista sanoista, jolloin äiti sen huomatessaan sanoi nuoremmalle: "Sinä voisit huolehtia meille sitten hyvää kahvia, ettei meidän tarvitse kovin kiirehtiä; sillä me aiomme jutella luonasi hyvän aikaa".

Kun kahvi oli nautittu, muodostui juttelu yleiseksi neuvotteluksi, johon molemmat maakirjurinrouvat ottivat järkevästi ja tyynin mielin osaa, sittenkuin he olivat ennättäneet tottua tähän kauan pelkäämäänsä kohtaukseen. Kuitenkin tämä oli noiden heistä huolehtivain vanhempain silmien edessä tapahtunut helpommin kuin he olivat luulleetkaan.

Martti ja Maria Salander harkitsivat lähinnä sitä, pitikö heidän ottaa tyttäret ilman muuta jälleen luokseen, vai oliko odotettava mitä aika mahdollisesti mukanaan toisi. Nuoret rouvat eivät oikeastaan eläneet huonosti tai kiusattuina miestensä kodissa; sadat naiset olisivat iloinneet, saadessaan vain viikonkaan kantaa noita kauniita vaatteita. Heidän onnettomuutensa oli, että he olivat kadottaneet rakkautensa kaksoisnotariuksiin ilman että nämä siitä tiesivät tai pitivät sitä huomiota ansaitsevana. Sillä he heti hyvin osoittivat sisällisen ihmisensä surullisen alastomuuden ja jäivät tyhjinä haamuina jälelle vaimojensa särkyneistä unelmamaailmoista.

Oli syytä epäillä, että nämä tyhjät haamutkin olisivat kohdelleet vaimojansa raa'asti ja pahoin, jolleivät nämä olisi olleet varakkaan miehen tyttäriä; taikka sitten sukelsi jälleen esille vanha epäilys, että he olivatkin alunpitäin olleet sydämettömien ja lisäksi kypsymättömien poikajunkkarien keinottelun esineinä, keinottelun, jonka uhriksi heidät sokea itsepäisyys oli langettanut. Mutta nyt päättivät he yksimielisesti ottaa kohtalonsa sellaisenaan ja sanoivat vain siitä iloitsevansa, ettei asiasta puhuttaisi mitään niinkauan kuin ei mitään pahempaa tapahtuisi. Ja kun vain yhteys vanhempain kodin kanssa sekä heidän molempain kesken oli entisellään, niin toivoivat he ajan voimaan luottaen oppivansa vähitellen kantamaan osansa, joka monille aviovaimoille ei ollut sen paremmaksi suotu.

Vanhemmat eivät edeltäpäin osanneet tätä vastaan mitään väittää. Nuoriin miehiin vaikuttamisesta ei voinut olla puhettakaan, koska nämä eivät voineet antaa sitä mitä heillä ei ollut, eikä asialla ollut sellaista puolta, johon olisi voinut tarttua. He rajoittuivat siis vahvistamaan noita idyllisissä unelmissaan niin onnettomasti pettyneitä lapsiaan tuossa heidän kunnioitettavassa päätöksessään harjoittaa kärsivällisyyttä sekä lupaamaan suojaa ja apua kaikkien onnettomuustapausten varalta. Ennen kaikkea he kuitenkin pyysivät, että tyttäret nyt ahkerammin kävisivät vanhempainsa luona, niin usein kuin mahdollista, yksinään ja yhdessä, miten vain sattuisi ja antamatta itseään pidättää. Sen he mielellään lupasivat ja päättivät myöskin tehdä niin sekä käydä jälleen toistensa luona niin usein kuin halua siihen olisi.

Tähän päättyi neuvottelu Julianin kotiintulon takia. Kummastuneena tervehti tämä seuruetta, jonka niin odottamatta tapasi, ja pahoili kovin, että juuri tänä päivänä oli tullut metsälle menneeksi. Pojalta, joka kantoi evässäkkiä ja metsästyslaukkua, otti hän nämä kamsut.

"Onneksi tuon minä ainakin jotain illallispöytään!" huudahti hän. "Onko sinulla vielä minullekin kulaus kahvia, rouva suurneuvoksetar? Niinpä niin, teitähän on siinä kolme, joten voitte meidät kaksi herraa kumoon äänestää! Täällä, sanon minä, on mitä paistaa, mikä onkin pian tapahtunut, jahka saalis on vain ensin kynitty. Aionpa taas itse käydä siihen toimeen!"

Hän tyhjensi metsästyslaukkunsa pöydälle ja yli kolmekymmentä lintupoloista nujerretuin kauloin ja sammunein pikku silmin, rastaita, peippoja, leivosia ja mitä ne kaikki lienevät olleetkaan, makasi siinä äänettömänä, kankeat jalat ojoina ja käyrät pikku kynnet löysinä siirottaen.

"Saattepa nähdä, mamma, että nämä maistuvat teistä kuin paras sokerileivos, jahka ne on saatu möyheiksi ja hyviksi! Mutta minä tahdon itse katsoa perään. Onkos kyökissä jotain rasvaa, rouva?"

"Pyydän, herra vävy, älkää hätäilkö!" sanoi rouva Salander, "me emme missään tapauksessa enää syö, mieheni ja minä, me olemme täysin kylläisiä ja aiomme vielä viimeisellä junalla mennä pois."

"Mutta, mestari Julian", työnsi Martti väliin, "ettekö sitten tiedä, että laululintujen metsästys on kielletty? Te Suuren Neuvoston jäsen?"

"Enhän minä, herra appiukko, ole metsästänyt, vaan virittänyt paulan ja siihen on sitten todellakin kutsumatta tullut pari peipposta. Muutoin ei kai mikään metsänvartia käyne minun kimppuuni!"

"Tasa-arvoisuutta lain edessä, eikö niin?" vastasi Salander Julianin puheeseen, joka ilmeisestikin tarkoitti, että hänen neuvoksen arvonsa suojelee häntä siitä.

"No, syököön kuka haluaa, minä paistan ne, sillä minulla on nälkä!" sanoi hän ja tyhjensi kahvikupin, jonka rouva oli hänelle tarjonnut. Sitten kahmusi hän linnut jaloista yhteen, aina viis kuus kahden sormen väliin ja lähti näitä riippuvia lintubuketteja kantaen huoneesta.

Kun appivanhemmat ja Setti vähän myöhemmin olivat poislähdössä ja menivät eteisen läpi, riensi hän kyökistä hyvästiä heittämään, edessään valkoinen esiliina ja toisessa kädessä veitsi sekä toisessa yksi noita paljaaksi kynittyjä lintusia. Verisiä sormiaan näyttäen pyysi hän anteeksi, ettei voinut paremmalla tavalla hyvästi sanoa kuin ojentamalla oikean kyynärpäänsä.

Lähtevät näkivät olevansa pakoitetut koskettamaan tuota koukistettua käsivartta sekä hiljaa sitä pudistamaan, sillä kädenpuristuksen korvatakseen.

Hänen vaimonsa, Netti rouva, oli hyvin hämillään eikä edelle kiirehtien ollut huomaavinaankaan tuota nuoren herkuttelijansa sopimattomuutta. Maria äiti ihmetteli itsekseen, kuinka nopeasti molemmat veljekset olivat raaistuneet, arvellen että heistä ajan oloon tulisi oikein tahditon ja tunteeton poroporvari pari.

Martti Salander harkitsi saamaansa vaikutusta toiselta kannalta. Netti tyttärelleen, joka aikoi saatella vanhempiaan ja sisartaan aina asemalle saakka, sanoi hän: "Onko sinun miehelläsi virassaan niin paljon aikaa, että hän voi kokonaisia päiviä uhrata tuollaisiin harrastuksiin?"

"Mitä siihen tulee", vastasi Netti, "niin on töiden paljous epätasaista; mutta totta puhuakseni en voi sanoa hänen lyövän tehtäviään laimin. Häneltä käy työnteko helposti, ilman pitkiä miettimisiä, ja sitten ei hän ole siitä milläänkään, saadessaan istua puolet yötä kansliassa, kun on tavallista enemmän työtä, ja kirjottaessaan yhtämittaa. Aivan äskettäin oli hän koko päivän poissa, Münsterburgissa, ja kun hän illalla puoli kymmenen aikana tuli kotiin, ei hän mennyt makuulle vaan kansliaan, vaikka hän näyttikin väsyneeltä. Kun kello löi kolme eikä häntä vieläkään ollut vuoteessaan, luulin minä hänen siellä alhaalla nukahtaneen; minä nousin ylös ja menin katsomaan, yksistään jo lampunkin takia, ettei mitään tavatonta tapahtuisi. Mutta hän istui vielä ja työskenteli. Hän oli itse laittanut kuntoon kokonaisen kasan kiinnekirjoja, maakirjojen otteita ja sen semmoisia, joiden valmistus muutoin on apulaisten tehtäviä, kirjoittanut kaiken siististi, vieläpä päällekirjoitukset huolellisesti fraktuuralla. Juuri oli hän taittamassa asiakirjoja kokoon ja merkitsemässä takasivuille noita kanslian omaisia titteleitä, kaikki hyvään järjestykseen. Tämän kaiken teki hän sen takia, etteivät kirjuri ja oppilas olleet työssään edistyneet ja että hän tahtoi jouduttaa töitä riittämiin asti eteenpäin. Hän ei ollut juuri hyvillään, että minä tulin sinne ja näin, kuinka hän oikeastaan teki sellaista työtä, jota varten hän palkkaa väkeä."

"Siinä on toki jonkinlaista hyväsydämisyyttä, siinä!" arveli Salander. "Entäs sinun Isidorisi, Setti, onko hänkin sellainen yötyöskentelijä?"

"Niin, kyllä hänkin toisinaan puuhailee kansliassa pitkät ajat", vastasi Isidorin rouva, "mutta en tiedä, tekeekö hän apulaisillekin kuuluvia töitä. Olen vain nähnyt, että hän tarkastaa kirjat läpi ja tekee muistiinpanoja."

Lindenbergin asemalla täytyi heidän erota. Vanhemmat nousivat heti Münsterburgiin menevään junaan, mutta Setti ja Netti jäivät vielä yhdessä odotussaliin, missä he alakuloisiksi käynein mielin hiljaa juttelivat, kunnes tuli Unterlaubiin menevä juna.

Eivät Martti ja Maria Salanderkaan olleet kotona ennen maatapanoa vastapäätä istuessaan ruusuisella mielellä. He olivat nyt vakuutettuja, että noiden kukoistavien tyttärien elämä oli käynyt autioksi ja että se nykyisellä kannalla säilyessään kävisi yhä lohduttomammaksi ja ikävämmäksi kuin loputon tihkusade.

Maria nojasi päätään käteensä ja katsoi ajatuksiinsa vaipuneena eteensä.

"Onhan meillä vielä Arnold, joka toiveitamme ylläpitää", puhui hän yksikantaan, "mutta kuinka helposti nämäkin toiveet saattavat pettää!"

"Mutta eihän hän ole sitä varten olemassa, että me tällaista mahdollisuutta ajattelisimme", lausui Martti, "hän elää ja on ihmisten ilmoilla ja eläväthän tyttäretkin ja saavat hekin vielä paremmin elämästään iloita! Arnold saattaa nyt muutoin tulla piankin kotiin, jos haluaa; onneksi on hän pysynyt tervennä ja toivottavasti edelleenkin pysyy!"

"Tahtoisin hänen olevan jo kotona! Huomenna kirjoitan minä hänelle kirjeen!"