Part 16

Kesken puheensa täytyi hänen nauraa, kun hänen mieleensä johtui vaimonsa viimeisin tekonen. Hän oli näet taasen pitkään toraillut miehelleen tämän köyhtymisestä sekä uhkaillut ottaa laillisen avioeron, johon mies oli vain huomauttanut, että silloinhan hän joka tapauksessa saisi tilaisuuden vihdoinkin luopua piiripäälliköttären ja suurneuvoksettaren arvonimistä, jotka nytkään eivät enää haittana olleet. Silloin oli hän aivan tulipunaisena ja raivostuneena hypähtänyt hänen eteensä ja huutanut, että hänelle ei tule mieleenkään erota, että hänellä on jumalallinen oikeus elämänsä ajan kantaa niitä nimiä eikä hän niistä luovu.

Kysymykseen, mihin hänen vaimonsa sitten oli tarvinnut kaiken sen rahan, jota hän oli velkakirjoilla lainaillut, vastasi Kleinpeter: "Vaatteisiin ja koristuksiin hän on sen menettänyt! Kun minä hoidin piirikunnan ensimäistä virkaa, piti hän velvollisuutenaan pukeutua mitä parhaimmin ja se ei tosiasiassa ollut helpolla ostettavissa, niitä kun on muutamia suuria tehtailioita, joiden naiset pukeutuvat tavattoman loisteliaasti. Vielä vuosi sitten täytyi minun maksaa sadan kahdenkymmenen frangin vekseli, jonka hän oli asettanut minun nimiini, ja mitä varten? Maksuksi pienestä päivänvarjosta norsunluisina varsineen ja hienoine kankaineen! Hän oli nähnyt sen täällä muutaman puodin ikkunassa ja ollen tuttu siellä ostanut sen tällä tavoin. Näine päivänvarjoineen käveli hän sitten ympäri kaupunkia, kaikkialla missä hän luuli voivansa tehdä kiusaa rikkaammille rouville ja neideille. Sitten hän tuon päivänvarjonsa takia meni ylimääräisesti muutamiksi viikoiksi kylpemään ja asetti sielläkin minun maksettavakseni jälleen vekselin. Tätä paitsi kantoi hän varakkailta vanhemmiltaan, jotka vieläkin elävät, useat kerrat rahoja, ilmoittaen minun niitä tarvitsevan. Kun lopulta kävi selville, että hän oli valehdellut, ei hän tätä tietä saanut enää mitään."

Tuo kunnon mies olisi vielä kauankin haastellut, jollei olisi tullut aika lähteä kotiin, sillä hänen ahtaat olosuhteensa eivät sallineet hänen meno-paluupilettiään rautatien hyväksi lahjoittaa. Sitäpaitsi sanoi hän iloitsevansa, saadessaan vielä vähän aikaa rauhassa nukkua vanhassa kodissaan: rouva piiripäällikötär oli nimittäin eilen koko vaatevarastoineen ja päivänvarjoineen huilannut vanhempainsa luo, pojat taasen olivat pari viikkoa sitten matkustaneet Amerikaan, saadakseen siellä tehtaanhoitajan paikat, sillä mielelläänhän sinne niitä Sveitsistä otetaan. Niin kyllä, mutta ei sellaisia! Kunpahan olisivat ennemmin menneet! Hänen tehtaansa ja vanha kiinteimistönsä oli sitä vastoin konkurssitilassa; joka päivä saattoi hän odottaa pakkohuutokauppaa. Onneksi asia ei häntä enää ollenkaan liikuttanut.

"Ettekö voisi nyt", kysyi Salander, "ottaa itse tehtaan haltuunne ja panna se käyntiin, jos apua saisitte?"

"Siitä minä, herra suurneuvos, kyllä itseni varon!" vastasi Kleinpeter epäröimättä. "Jos se todellakin onnistuisi, niin olisivat jonakin kauniina päivänä taas kaikki kolme esillä, korjatakseen rasvan maidosta! Mieluummin minä jossakin ottaisin hiljaisen ja vaatimattoman toimen, minkälaisen hyvänsä; jos teille sattuisi ilmaantumaan jotakin minulle sopivaa tointa, niin olette ehkä niin hyvä ja annatte siitä vihjauksen!"

"Lupaan varmasti ajatella asiaa, luottakaa siihen!" lupasi Salander, ojentaen hänelle kätensä. "Tehän olette vielä ketterä mies eikä mikään vanhakaan, kunhan vähän ryhdistätte itseänne! Jääkää hyvästi, onnea kotimatkalle!"

"Kiitoksia tuhansin, sekä samoin teille, rouva Salander, kaikesta hyvyydestä ja osoittamastanne ystävällisyydestä!"

"Ei ansaitse, sehän on mielellään suotua!" vastasi Maria rouva ja pudisti hänen kättään. "Toivotan onnellista matkaa ja parempaa tulevaisuutta!"

Odottamattoman reippain askelin riensi tuo elostunut mies matkaansa. Miettiväisinä katsoivat aviokset hänen jälkeensä, hänen siinä katua pitkin kulkiessaan.

"Hänhän ei horju vähääkään!" huomautti Maria, "vaikka minä pelkäsin hänen tulleen hiukan toiselle kymmenelle. Luulisi hänen olevan vielä autettavissa, kun hän pääsisi siitä siististä naikkosesta eroon!"

"Ja kun hän saa rauhaisan paikan jossakin tuulen suojassa, niin luulen minäkin hänen vielä toipuvan. Mutta johtamaan hänen ei ole enää pyrittävä!"

Uusi suurneuvos mietiskeli matkalla konttoriin, jonne hän vielä lähti, tänä myöhäisen virallisen toimintansa ensimäisenä päivänä sattuneita omituisia kokemiaan, kuinka hän oli joutunut onnen hylkäämää edeltäjäänsä kestitsemään ja lohduttamaan; ja hän kiitti onneaan, ettei hänen omissa hyvissä kotioloissaan ollut sellaisia vaaroja väijymässä. Kuitenkin teki häneen synkän vaikutuksen se välittömästi huomaamansa epävarmuus, mikä on inhimillisten olosuhteiden osana ylimmissäkin laitoksissa.

XIII

Ajan oloon tuli Martti Salanderista monitoiminen mies sekä neuvostossa että sen ulkopuolella ja joutui hän puolue-elämän huojunnassa ja vaatimusten risteilyssä seisomaan kuin pyörretuulen keskessä, kun kaikki tahtoivat vetää häntä puolelleen.

Taistelu kävi nyt etupäässä kysymyksestä, oliko Sveitsin uusimman kansanvallan pohjalla pantava toimeen yhteiskunnallisia mullistuksia, se on, voitaisiinko kansalle väittää, että tämä oli ollut sen oma tahto ja tarkoitus. Tämän kysymyksen johdosta syntyi puolueoloissa vähäisiä siirtymisiä ja muutoksia, samalla kuin yhteinen kansa vieraana, epäselvänä massana pysyi vaiti.

Salander kulki keskitietä, välttäen kosketusta yhteiskunnallisten mullistusten kanssa ja sitä vastoin harrastaen olojen huojentamista ja parantamista sosialiseeraamalla kaikki mahdolliset seikat niiden entisessä muodossaan; näin tuli hän ottaneeksi katsantokannan, jota vastaan hän vielä jokunen aika sitten oli taistellut, mutta jonka sen silloiset kannattajat olivat kuitenkin jo valmiit voitettuna kantana hylkäämään.

Sillä välin nämäkin ottivat vastaan kaiken tarjona olevan, aluksi vähitellen ja tarpeelliseksi harjoitukseksi. Sama tuuli puhalteli kuntien ja valtioliitonkin keskuudessa, kaikkialla tehtiin päätöksiä menoista avustus- tai kulttuuritarpeisiin; Martti Salander oli taasen väsymättä mukana puuhaamassa ja uusia keksinnöltä käytäntöön panemassa.

Vävypojat toimittivat hänelle toisinaan apulaisen virkaa, levittämällä hänen kannattamiaan aatteita kansan keskuuteen kaikkialla missä he liikkuivat, sielläkin missä kukaan ei ollut ajatellut parannuksien ilmaiseksi tapahtuvan, mutta jotka nyt sentään rupesivat välttämättömiltä näyttämään.

Marialle teki erittäin hyvää Martin tyytyväisyys, jolla hän työstään nautti. Eräänä päivänä löysi hän Martin vanhan takin taskusta sen muistikirjan, johon oli kirjoitettu otteet valtion kulunkiarvioista ja laskuista.

"Etkö sinä ole kaivannut tätä kirjaa?" kysyi hän, näyttäen sitä miehelleen; "se oli sen vanhan mustan takkisi taskussa, jota sinä et ole enää vuoteen päälläsi pitänyt."

Salander katseli kirjaa.

"Hm! tosiaankaan minä en ole sitä kaivannut! Minä en sitä enää niin välttämättömästi tarvitsekaan; sillä ensinnäkin ovat ne asiat minulla nyt selvempänä ja toiseksi tullevat ne piakkoin pakosta syrjäytettäviksi. Syrjäytettäviksi, se on oikeastaan paha sana, jonka salaiset sosialistit ottavat hampaisiinsa, kun he rauhallisen kainosti tahtovat ilmaista, minne he tähtäävät. Että jonkunlainen syrjäyttäminen tapahtuisi, tullaan silloin sanomaan, sitähän ei tarvinnut epäilläkään, sehän oli muka vain ajan kysymys!"

"Mutta mitä sinä oikeastaan tarkoitat tuolla?"

"Minäkö? Katsohan, minä tarkoitan suunnilleen tätä: Ajan väkevän edistyksen takia kasvavat menot kaikin puolin niin tuntuvasti, että tulot eivät niitä enää peitä; jos esimerkiksi kunnat tahtovat asian mukaisesti suorittaa heille asetetut tehtävät, niin rasittuvat he liiaksi ja valtion, tahtoo sanoa, kanttonin on niitä autettava ja jätettävä osa tulojaan perimättä. Mutta kun kanttoneillakin on suoritettavana lisääntyneitä tehtäviä eivätkä verot voi loppumattomiin lisääntyä, niin on niiden käännyttävä liiton puoleen, jonka täytyy suostua antamaan riittävää apua, jos se mielii omat korkeammat velvollisuutensa täyttää. Liiton tulot eivät taasen vuorostaan ole tyhjentymättömät ja yhtä rintaa lisääntyvät sen omatkin tavanmukaiset menot. Siis on meidän koetettava avata sille uusia lähteitä ja hankittava varoja, joita se kaikkeen tähän tarvitsee."

"Sepäs oli koko pitkä ketju!" nauroi Maria; "hyvin hauskaa ja viekasta samalla, mikäli minä ymmärrän! Tai teemme me kuten mies, joka koko päivän pistelee rahakukkaroaan taskusta toiseen, siten kuvitellen omistavansa satoja rahakukkarolta sekä ostaen kaikkea mitä haluaa. Eikö ole niin?"

"Ei varsin, rakkaani! En voi sitä nyt sinulle lähemmin selittää, ne ovat seikkoja, jotka kuuluvat kansantalouteen!"

Mutta hänen mielialansa oli kansansivistys; se kävi hänelle todellisesta elämänurasta, jonka hyväksi työskentelemällä hän sanoi täytyvänsä korvata entisen koulun palveluksesta luopumisensa. Pyhässä innostuksessaan joutui hän tietämättään muistuttamaan juutalaisia rihkamakauppiaita, jotka tavaralleen asettavat niin korkean hinnan, että he tinkimisen uhallakin ovat varmat kohtuullisesta hinnasta. Mutta ihanne, jonka hyväksi hän työskenteli, oli hänessä niin lujassa, että hän kuitenkin vakavasti uskoi saavuttavansa nuo korkeat päämäärät. Jokaiselle oikulle, joita lakkaamatta sukelsi esiin, omisti hän huomionsa, auttoi niitä siliteltäessä ja hyväksyttävään asuun kehiteltäessä sekä edusti niitä sitten kaikella käytettävänään olevalla vaikutusvallalla niissä tarkastusvirastoissa, joissa hänkin oli jäsenenä, yhdistyksissä sekä joka tilaisuudessa Suuressa Neuvostossa.

"Toivon saavani toki vielä nähdä", sanoi hän eräänä päivänä vaimolleen, "ettei yksikään nuorukaisistamme kaupungissa eikä maalla pääse vapaaksi valtiollisesta kouluutuksesta ennen kahdennettakymmentä ikävuottaan!"

"Mitä heidän sitten tulee niin kauan tehdä?"

"Oppia ja yhä oppia! Harjoitella ja taasen harjoitella! Ajattelehan vain, kuinka suuresti aineet lisääntyvät! Kun ensin olemme saaneet aikaan, että jokapäiväinen koulunkäynti kestää viidenteentoista ikävuoteen sekä yleinen sekundaariopetus on toimeen pantu, niin alkaa jatko-opetus matemaattisissa aineissa, ainekirjoituksessa, eläintieteessä ja terveydenhoidossa, laajemmassa maantiedossa sekä historiassa. Yhtämittainen kehitys voimistelussa ja sotilaallisissa harjoituksissa on jo määrätty, mutta niitäkin on ruvettava paremmin harrastamaan, vallankin on ampumaharjoituksia pantava aikaisemmin ja lukuisammin toimeen. Itsestään selvää on, että kaiken tämän ohella jatkuvasti harrastetaan laulua ja soittoa, jälkimäistä sikäli kuin kussakin kunnassa on tarpeeksi poikia, jotka puhallussoittimien, noiden tähänastisen kansansoiton kannattajain, käyttämiseen ovat --"

"Tuo, Jumalan kiitos, miellyttää minua parhaiten!" keskeytti Maria miehensä puheen ja kävelyn pitkin huonetta. Lausuen: "Kuinka niin?" jäi tämä paikalleen seisomaan.

"No niin, kun te ensinnä olette tuon kunnon kansan eläintieteellänne ja säännöllisellä terveydenhoidollanne tehneet yhdeksi ainoaksi hypokondrikoksi, niin saattaa kansanmusiikki sen jälleen iloiseksi tehdä! Ja niin se taiteen demokratiseerautuminen, josta sinä silloin -- muistatko? -- lastemme häissä puhuit, näyttää hyvää tekevän vaikutuksensa yhä enemmän toteen! Mutta jatkahan mieluummin edelleen"!

"Minä olen pian lopussa! Kun nuorukaiset lähenevät kahdettakymmentä vuottaan, ollessaan esimerkiksi kahdeksannellatoista, saavat he kouluutusta kansalaiselle kuuluvassa valtiotiedossa. Jokapäiväisessä koulussa ovat he jo poikasina pikimmältään tutustuneet perustuslakeihin, mutta pintapuolisempien päässä se on ehtinyt jo vaalistua. Se verestetään siis voimakkaasti vielä kerran ja lopuksi selvitetään sitten koko lainsäädännön ala ennenkuin he pääsevät osallisiksi kansalaisen oikeuksista ja velvollisuuksista. Luulisinpä olevan kylliksi asioita täyttämään yhden ajanjakson! Vaikeata se alussa lienee, saada se säännöllisesti ja pysyvästi käymään, mutta käydä sen kuitenkin täytyy, jolleivät itse laitkin ivaksi muutu! Minä olen vielä unhottanut, että tämän ohessa jokaisen pojan on opittava valmistamaan itselleen yksinkertainen pöytä tai tuoli ja että tätäkin varten on ajateltava joku laitos!"

"Viimeksi mainittu on hyvä asia, se on hillitsevä meidän runsaslukuisen käsityöläisluokkamme ylimielisyyttä! Kirves talossa säästää puuseppää!" huomautti Maria rouva.

Martti näytti yhtä arvoitukselliselta kuin vaimonsakin, hän kun ei tiennyt mitä toinen tarkoitti, sillä mainittu käsityöläisten luokka eli juuri ahdingossa.

"Esitykseni ei näytä kaikin paikoin saavan sinun hyväksymistäsi!" sanoi Martti ja pysähtyi uudelleen hänen eteensä. "Sinusta on siinä liian paljon, eikö totta?"

Mutta vakavin ilmein ja tutkivasti mieheensä katsoen vastasi Maria: "Ei, ukko kulta! Minun mielestäni päinvastoin ohjelmasta puuttuu vielä jotakin melkoisen tärkeää, mutta joka kenties ei siihen kuulukaan, vaan vaatii erikoisen päätöksen. Unhottaa tai sivuuttaa sitä toki ei ole voitu!"

"Mitähän se sitten olisi? Ehkä pakollinen keittokoulu valtion ja kunnan kustannuksella? Mutta se kuuluu tyttöjen kasvatusohjelmaan, joka myöskin on otettu tarkastettavaksi. Sinut epäilemättä kutsutaan asianomaiseen naiskomissiooniin etkä kai minun puolisonani tule siitä kieltäytymään!"

"Tuota kaikkea minä en tarkoittanut! Minä tarkoitan sitä peloittavaa sotaretkeä, joka sveitsiläisten täytyy tehdä Aasiaan tai Afrikaan, hankkiakseen orjia tai paremminkin valloittaakseen maan, josta niitä saadaan. Sillä kuka ilman orjalaitosta auttaa köyhempiä talonpoikia peltotöissä ja kuka elättää kouluakäypiä nuorukaisia? Vai tahdotteko te maksaa niille palkkaa, kunnes he ovat kahdenkymmenen vanhoja, jolloin he osaavat kaikkea muuta paitsi työtä tehdä, pöydän ja tuolin nikkaroimista lukuunottamatta?"

"Mutta, Maria, mitä tämä nyt on?" sanoi Martti punastuvin otsin; "sinähän vastaat tänään minun kunnioittavaan luottamukseeni pelkällä katkeralla ivalla!"

"Anteeksi, Martti! En minä ole katkeramielinen, tiedänhän minä, kuinka mielevä sinä kaikessa olet! Minua vain hiukan surettaa, kun tiedän sinun purjehtivan suurta pettymystä kohti ja sitä ei meidän ijällämme kestä enää niin keveästi kuin nuorempana!"

"Meidän ijällämme? Miksi me olisimme vanhoja, jollemme tahdo sitä olla? Ja mitä noihin harhaluuloihin tulee, niin ei niistä ole taikaa senkään vertaa kuin saippuakuplista, jotka nenäämme vasten räjähtävät!"

Tämän sanoi hän enemmän leikillään, hälventääkseen vaimonsa vakavaksi käynyttä sävyä, joka ei tuntunut hänestä mukavalta. Sillä laajennetun opetuslaitoksen lukuisain vastustajain joukossa ei ollut vielä ainoakaan mies uskaltanut sillä tavoin mieltään ilmaista.

"Jättäkäämme nyt nämä jutut, jotka eivät sinua huvita", alkoi hän uudelleen puheen, "ja puhukaamme lapsista, joiden häistä sinä äsken muistutit. Minun piti sinulta jo kerran kysyä, miksei niitä nuoria rouvia saa enää koskaan nähdä. Vai onko niistä jompikumpi minun poissa ollessani täällä käynyt? Alussa tapasivat he miehiään kaupunkiin saattaessaan mielellään täällä meidän luonamme toisensa, mutta sitäkään ei ole enää pitkiin aikoihin tapahtunut."

Maria Salander kävi vieläkin vakavammaksi kuin mitä hän oli ollut, mutta sanoi ainoastaan: "En tiedä mitä se merkitsee, kummastuttaa se vain minuakin. Heidän niukoista kirjelappusistaan ei ole enää pitkiin aikoihin voinut päättää mitään. Ajattelin että sinä tietäisit enemmän, kun näet seurustelet vävypoikain kanssa, joita täällä näkee vieläkin harvemmin."

"Se on minulta jäänyt! Minä käytin tuttavallisesti heidän virkapiireissään suorittamia palveluksiaan hyväkseni, mutta huomattuani heidän sen yhteydessä harjoittavan liian paljon turhanaikaisuutta ja käyttävän jokaista vähäpätöistä seikkaa matkustukseen ja huvitteluun, katsoin minä appiukkona velvollisuudekseni lopettaa tällaisen seurustelun. Muutoin kaikki ilman moitteita, sillä ovathan he vielä nuoria!"

Rouva Salander huokasi hiukan nyt vasta, sanoessaan tietävänsä sentään jotain enemmän kuin miehensä, vaikkeikaan mitään huomattavampaa, eikä tahtovansa sitä salata. Hän jatkoi siis: "Puoleen vuoteen eivät Setti eikä Netti ole enää olleet täällä; luotettavalta taholta olen minä sentään kuullut, etteivät he ole toisiaan toista vuoteen enää nähneet, että he lisäksi näyttävät välttävän toisiaan mikäli voivat, jota vastoin he avioliittonsa ensi aikoina tapasivat toisiaan kerta viikossa, milloin Soittolassa, milloin Lindenbergissä. Mitä tämä nyt siis on? Mitä on tapahtunut? Minä sitä en tiedä eikä sitä kukaan sano tietävänsä!"

"Ehkä se on vain lapsimaisuutta", arveli Salander tavallaan hämmästyneenä, "ehkä sentään enemmänkin!" lisäsi hän hetken mietittyään; "lopulta on se kaksoishoure, jonka vallassa he olivat, muuttunut toiseksi, ideaksi tai ovat he saaneet uuden, kun ei heillä itsellään ole vielä lasta!"

"Ehkä, ja oikeastaan se olisikin onni, jolleivät he yleensä lapsia saisikaan", vastasi rouva. "Minut tahtoo vallata aavistus, kuin jos jotakin olisi epäkunnossa eivätkä tytöt uskaltaisi meille sydäntään avata, minulle nimittäin, kun he kerta ovat vain omaa tahtoaan noudattaneet."

"Siinä tapauksessa olisi sentään koetettava päästä siitä selville sekä autettava heitä!"

"Sitä minä olen jo ajatellut; mutta kuinka se on tapahtuva ilman ettei se enemmän vahingoita kuin hyödytä?"

"Minä luulen olevan yksinkertaisinta jonakin kauniina päivänä hämmästyttää heitä molempia vierailullamme, jonka me olemme heille velkaakin. Kun me kauniilla ilmalla aamujunassa menemme Unterlaubiin, kävelemme Settin luo ja vietämme siellä tunnin tai pari, niin huomaamme suunnilleen kuinka siellä on laita ja onko jotakin huomattavaa. Sitten ajamme poikkirataa myöten Lindenbergiin sekä vaadimme Settin lähtemään kanssamme Nettin luo. Saammehan sitten nähdä, tekeekö hän sen vai mitä hän sanoo sekä mitä edelleen tapahtuu. Illalla olemme mukavasti täällä jälleen."

Rouva Salanderille oli tämä ehdotus tervetulleempi, samoinkuin hänen huolensakin oli syvempi, kuin mitä hänestä saattoi arvata; Mutta sen vuoksipa he eivät matkaa viivytelleetkään. Muutamana päivänä vähän sen jälkeen matkustivat he Unterlaubin asemalle ja kulkivat jalkaisin niin sanottuun Soittolaan. Silmäillessään uusin mielihyvin tuntein talon miellyttävää asemaa valoisassa pyökkimetsässä, joka peippojen viserryksistä kaikuen sitä puoleksi ympäröi, sanoi Martti Salander: "Täytyisi sentään asiain olla hullusti, jos tässä idyllisessä rauhassa voisi turma viihtyä! Kuinka puhtaaksi onkaan somero joka paikassa haravoitu; ja puistikkokin on mitä puhtaimmassa kunnossa ja sen ylitse näkee varsinaisen metsän mahtavan latvaston kiipeävän vasemmalla kukkulaa ylös!"

"Niin, kaunista täällä on!" vastasi Maria rouva, "ehkä liiankin kaunista joutilaalle mielelle!"

He kiersivät ympäri talon, jossa taka- samoinkuin etuovienkin luona oli vanhoihin pönttöihin sijoitettuina pienet ansarit. Muutaman puukasvin luona seisoi rouva Setti Weidelich kauniisti puettuna, irroitellen vajanaisia lehtiä. Hänen kasvonsa näyttivät syrjästä kapeammilta kuin ennen, kalpeammilta ja ennen kaikkea ilottomilta.

"Katsohan tuossa!" kuiskasi Maria Salander, nyhjäisten miestään käsivarresta.

Tämä pysähtyi hetkiseksi ja katsoi tytärtään, mutta astui sitten sitä reippaammin edelleen, niin että Setti kuuli hienossa somerossa narskuvat askeleet ja kääntyi katsomaan. Tuskin oli hän huomannut isän ja äidin, kun hänen kasvojaan kirkasti tavaton riemu, murtaen läpi kaihomielisyyden hunnun, joka sekin pyrki samalla kertaa kasvoille leviämään. Mutta vain epäröiden astui hän heitä vastaan, kunnes hän huomatessaan vanhempain kiirehtivän askeliaan, riensi heitä syleilemään.

"Pitääkö sinut etsiä käsiinsä, kun sinua joskus haluaa nähdä?" sanoivat he, "sekä Nettiä samoin? Mitä se sellainen on?"

Setti punastui kovin ja loi silmänsä alas.

"En tiedä, minä en käy missään", vastasi nuori rouva hämillään, "mutta ettekö te sitten ole Nettiäkään nähneet?"

"Yhtä vähän kuin sinuakin? Missä sitten on vika?" kysyi äiti.

"Missäkö pitäisi vian olla? Voivathan satunnaisetkin syyt olla samanlaiset ja voihan niillä meihin kumpaankin nähden olla samat seuraukset! Mutta tulkaahan toki taloon lepäämään, vanhus kullat! Kuinka te minua ilahutattekaan! Sen vuoksi näinkin minä niin kaunista unta viime yönä!"

"Untako? Mimmoista sitten?" kysyi isä.

"Minä olin olevinani pieni lapsi, joka vaeltaa maantietä tietämättä minne. Käsivarrella minulla oli pussi ja siinä omena sekä palanen leipää. Minulla oli nälkä ja minä istuin kivelle; mutta säkki oli sidottu kiinni niin lujaan monimutkaisella solmulla, etten minä voinut päästä leipään käsiksi ja minua alkoi kovin itkettää. Silloin näin minä äkkiä siinä vastapäätä erään talon muhkeassa kukkatarhassa, jossa kaikui soitto ja kuului kova lautasten kalina ja lasien kilinä ja, aatelkaas, muutamaan avonaiseen akkunaan astui herra ja rouva kukkavihkot käsissä ja ne eivät olleet ketään muita kuin herra ja rouva Salander, jotka viettivät häitään. Nuoria ja hyvin kauniita te olitte ja näitte, etten minä voinut säkkiäni avata ja itkin sen vuoksi; silloin huusitte te minua ylös luoksenne. Minä tulin heti ja isä sanoi: 'Näytäpäs säkkiäsi, me avaamme sen!' Sinä avasit solmun ja pidit sitä avattuna äidin edessä, joka pisti kätensä sisään ja veti sieltä esille sateenkaarilautasen, jota hän kerran näytti meille lapsille, kun meidän piti syömättä panna nukkumaan. Mutta se oli oikein kultalautanen tai paremminkin talrikki. 'Tulimmaista, mikä sinun nimesi onkaan, tyttö pieni?' huudahditte te molemmat. Kun minä sanoin sen, niin te sanoitte: 'Nimi ei ole meille tuntematon! Me tahdomme ottaa sinut lapseksemme tämän kauniin talrikin takia!' Sitten täytyi minun istua pöytään teidän keskellenne ja sain jaloa rapusoppaa tuolle kultalautaselle, niin että Henrik kuninkaan nenänpäätä tuskin enää läpi kuumotti. Rapusoppa, josta uneksuin, on ilmeisestikin yhteydessä ravunkuorien kanssa, joilla maahiset äidin sadussa olivat haarniskoidut. Omituista, että minä siinä tuolillani olin olevinani yhtä suuri kuin kaikki muutkin ihmiset, vaikka olinkin lapsi!"

Niin loruili Setti huvitettuna ja tyytyväisenä portaita ylös astellessaan.

"Unet yhtä kuin viimetalviset lumet!" sanoi isä, "tuo sinun unesi taitaa sentään merkitä, että me joka hetki otamme sinut uudelleen lapseksemme! Eikö niin, Maria?"

Äiti nyökäytti vain päätään ja kun he samalla astuivat huoneeseen, kysyi hän: "Missäs miehesi on? Saako mennä kansliaan häntä tervehtimään?"

Tytär kävi heti taasen vakavammaksi ja punastui uudelleen, ilmoittaessaan Isidorin menneen kylään, missä hänellä oli asioita ja missä hän toisinaan otti aamunaukun, vallankin jos jotakin poliittista oli kysymyksessä. Setti arveli hänen kyllä pian tulevan ja aikoi lisäksi lähettää kirjurin ilmoittamaan, ketä taloon on tullut.

"Ei suinkaan! Jätetään hänet vain rauhaan!" sanoivat vanhemmat yhtaikaa.

"Niinpä pyydän teitä sitten määräämään, mitä te haluaisitte nauttia, lasinko makeaa viiniä, kupin teetä vai buljonkiako? Myöskin suklaata meillä on."

"Jos lihaliemi on jo tarpeeksi vahvaa, niin anna sitä pari lusikallista, isäkin ottaa mieluimmin sitä, kuten tiedät", ratkaisi äiti asian; "muutoin älä rupea meidän takiamme mihinkään puuhiin, emme me suinkaan aio täällä ruveta herrastelemaan! Ja päivälliseksikään, kuuletko, ei tarvitse hommataksesi mitään suurempia laitoksia. Me olemme kaikkeen tyytyväisiä!"

"Äiti kulta, antakaa nyt toki jotain lisäksi hankkia, vaikkapa vain pala lihaa ja pari kalaa lammikostamme. Tämän yksistään jo miehenikin vuoksi, sillä muutoin hän olisi kovin pahoillaan. Antakaa minun vain hommata!"

"No, hommaa sitten, itsepähän paremmin tiedät!" vastasi Maria rouva, "mutta katsokaas: sinähän pukeudut kotonakin kuin prinsessa! Käännyhän ympäri, kas vain, sehän on oikea loistopuku! Ja mitkä tuhannenmoiset reunukset! Etkä ole edes vierailua odottanut!"

Taasen käänsi Setti katseensa sivulle, kertoessaan miehensä niin tahtovan ja että hänen täytyi tehdä siten rakkaan rauhan takia. Nyt oli hän siihen tottunut ja tuskin enää tiesikään, että hän kulki kauniisti puettuna.