Part 14

"Kiitän sydämellisesti hyvästä tarkoituksesta", sanoi hän, pudistaen tämän kättä.

"Kuinka niin hyvästä tarkoituksesta? Olenko minä ehkä valehdellut?" vastasi tämä äänellä, jota sellaiset luonteet tuollaisissa odottamattomissa tapauksissa käyttävät ja joka muistuttaa ruuvin vääntämistä.

Askelta etempänä Maria rouvan kanssa kilistäessään sanoi hän: "Kuinkas teidän laitanne on, arvoisa rouva, ettekö tekään ole tyytyväinen puheeseen?"

"Päinvastoin, enemmänkin kuin tyytyväinen, herra kirkkoherra", vastasi hän, "minä kiitänkin teitä vain siitä, mikä todella minua koski!"

"Sitä en voi niin tarkoin mitata, mitä te mahdollisesti itseänne koskevaksi ajattelette ja oletan sen vuoksi teidän kiittävän minua kaikesta mitä sanoin. Kansanpuhujan täytyy aina tarjota kokonaista, joka on niin sanoakseni taiteellisesti pyöristettyä. Joka vaaraan antautuu, hukkuu siinä, sitä te ette saa unohtaa!"

"Emmehän riitele, herra kirkkoherra! Terveydeksenne!"

Sillä tuntui hän katkaisevan keskustelun ja kirkkoherra astui arvokkaana pöydän yläpään ympäri toisten appivanhempain luo.

Jaakko Weidelich ei ilmaissut mitään, kun hän hänen kanssaan kilisti, muuta kuin että hän kiitti kunniasta, jonka jälkeen hengellinen herra kääntyi Amalia rouvaan: "Ja kuinka te olette puheeseeni tyytyväinen, rouva Weidelich, osasinko teihin nähden oikeaan?"

"Kauniisti te sen suorititte, kirkkoherra; jospa sitä osaisi sillä tavoin puhua! Sen täytyy toki -- tuhannen väki vieläkin kerran -- olla jotain kaunista, kun voi ihmisille sellaisen ilon valmistaa! Eihän sillä nähkääs minuun nähden ole väliä, minähän olen yksinkertainen eukko, mutta poikien vuoksi minua kuitenkin ilahuttaa saada sellaista kokea! Eläköön! teillekin, herra kirkkoherra! Minä kiitän teitä tuhansin kerroin!"

Kirkkoherra katseli häntä hyväntahtoisesti hymyillen. Tyytyväisyydestä ja tänään runsaammin ottamistaan viiniryypyistä loisti Amalia Weidelich kuin ruusu, jonka läpi aurinko himmertää, ja istui siinä kuin maaherratar. Salanderin tyttärien neuvosta oli hän käynyt kähertäjässä ja tällä panettanut parempaan järjestykseen yhä vielä ruskeat hiuksensa sekä rikastuttanut niitä hiukan pitsilaitteilla. Ihka uudella tummalla silkkipuvulla komeilivat kello ja ketjut ynnä solki, joka sisälsi kaksosista poikasina otetut valokuvat porsliinille valmistettuina.

Hän oli noussut seisomaan ja kun kirkkoherra maljoineen juuri lähestyi morsiuspareja, meni hän innostuksessaan lasi kädessä mukana, saadakseen hänkin heidän kanssaan kilistää ja kysyä, kuinka he voivat ja viihtyivät.

"Hyvin!" sanoivat he, puolittain onnellisina, puolittain ujoina, samalla kuin kumpikin pari puristi hänen kättään, Nuorukaisten sydämille oli kirkkoherran puhe ollut pelkkää kultaa, vaikkakin heillä oli tunne siitä, ettei kaikki ollut vallan oikein. Miettiessään, pitäisikö heidän esiintyä puhumassa, eivät he siinä tuokiossa tienneet mitään tyydyttävää puheenaihetta ja pitivät soveliaampana pysyä vaiti sinä päivänä. Kuitenkin loisti heidän sieviltä kasvoiltaan tuollainen nuorekkaan julkea turhamaisuus ja itserakkaus, mikä antoi heille kypsymättömyyden vivahduksen noiden täyteen kukkeuteensa kypsyneiden morsianten rinnalla, ja nämä jälkimäiset tunsivatkin siinä kirkaspäiväisessä juhlassa jotain omituista, samaa kuin mitä tuntenee rikas kaunotar, joka täysin itsetietoisesta taipumuksesta on antautunut, köyhälle, vähäpätöiselle miehelle ja kuitenkin toivoo, että häät olisivat ohi.

Kun nyt kannettiin esiin uusia ruokalajeja, päätti Salanderin pari, joka siksi kertaa oli kylläkseen syönyt, tehdä kävelyretken pöytien välitse ympäri puutarhaa. Weidelichin pari halusi myöhemmin tehdä samoin.

Siinä Salanderin käsipuolessa kävellessään tunsi Maria pakoitusta purkaa harminsa hengenmiehen käytöksen johdosta.

"Hän näyttää sentään olevan lystikäs herra!" sanoi hän, "ensin paksua mairittelua ja heti jälestä, kun hiukan sitä vastaan kohteliaasti huomauttaa, hänen tullessaan kiitosta perimään, piikkisiä sanoja, joiden yhteyttä on vaikea ymmärtää. Kuinka karkeasti hän sinullekin heti niin salamannopeasti vastasikaan! Ja minun antoi hän samanlaisella kohteliaisuudella ymmärtää, ettei kysymys ole minusta, vaan taiteellisesti pyöristetystä kansanpuheesta!"

"Sinä et saa sitä niin kovin vaaralliseksi käsittää", vastasi Martti, "hän on ihan aina taistelussa oman sofistiikkansa kanssa, jota aina tunkeutuu hänen puheeseensa, vaikkei hän sillä mitään tarkoittaisikaan. Hän käyttää sitä tietämättään kuin luonnollista puolustusvälinettä, käyttää silloinkin, kun ei kukaan häntä ahdistele. Minä puhuin kerran hänen kanssaan muutamasta puoluetoverista ja valitin, että tämä niin paljon valehtelee. Silloin hän vastasi, että se on parhaita perheenisiä ja kasvattaa lapsiaan mallikelpoisesti. Sillä kuittasi hän minut, koska hänestä ei ollut mukavaa siitä asiasta puhua, hän kun ei tiennyt missä määrin se voisi häntä itseään vastaan kääntyä".

"Hyvä Jumala", sanoi Maria rouva yksinkertaisesti, "onpas se surkuteltavaa!"

"Ei niinkään surkuteltavaa! Se on vain maneeria. Kaikilla jotka paljon puhuvat, vallankin politiikkaa, on maneerinsa ja niitä on sellaisiakin, joilla on maneerina puhua sitä mikä ei ole totta, ilman että he sillä juuri mitään pahaa tarkoittavat. Heillä on alituisena vaivana virittää muille pikku satimia, johtaa heitä jäätikölle ja asettaa heille kietovia kysymyksiä; tämä kaikki on enemmän suoja-aitana heille itselleen, on enemmän pelätysjärjestelmä kuin hyökkäysase. -- Mutta mitäs me nyt tällaisista asioista hääjuhlassa puhelemmekaan!"

He pysähtelivät tuolla ja täällä vieraita tervehtien, silti heidän syöntiään häiritsemättä. Sitten käveleskelivät he kiertokäytävää myöten ympäri puutarhan, johon alkoi jo puiden varjoon kokoontua kaikenlaisia katsojia jos kuuntelijoitakin. Oli pidetty huolta, että tuolle puutarhan laiteelle kasvavalle ihmisrenkaalle myöhemmällä tarjottiin virvoitusjuomia ja korintäydet leivoksia, kuka vain halusi hyväkseen käyttää.

Siirrettiin jo puutarhaa ympäröivän keveän riukuaidan luo muutamia pöytiä astioita ja koreja varten. Muuan poikavekara valkoisine paidanhihoineen, peukalot kuin vanhalla miehellä pistettyinä pyhäliivin kädenaukkoihin, seisoi etummaisena ja suu auki suurella jännityksellä seurasi noita laitoksia. Maria rouva ei voinut pidättyä huvista noutaa lähimmältä tarjoilupöydältä palasen torttua ja pistää se lapsen suun eteen, jolloin tämä heti nipisti suunsa kiinni. Peukaloitaan liivinaukoista ottamatta seisoi poikanaskali siinä kuin ei olisi hän ollut tietääkseenkään; vasta kun muuan toinen, suurempi poika, aikoi siihen hampain kajota, sieppasi hän makupalan ja livisti nuolena tiehensä.

Appivanhemmillakin oli aika palata takaisin; heille ilmoitettiin pienen juhlanäytöksen olevan valmiina esitettäväksi ja he riensivät paikalleen. Siihen lähelle oli likeisen talon puiselle terassille valkoisella ja punaisella pumpulikankaalla eroitettu näyttämö. Esitettävä kappale oli suunnilleen Salanderin antaman aiheen mukaan laadittu runomittainen vuorokeskustelu. Tekstiä ei hän itse tuntenut, hänellä kun ei ollut ollut aikaa huolehtia siitä yhdessä kirjoittajan kanssa, kuten puhe oli ollut.

Kun torven törähdyksellä oli annettu merkki ja koko hääyleisö kuroittausi näyttämöä kohti, astui vaatteen takaa esille tanakkatekoinen nuori talonpoikaisemäntä, kauha vyöllään, ja esitti itsensä puhtaana demokratiana, kansanvaltana, joka oli tottunut itse puuronsa keittämään, valmistamaan ja lämpimänä syömään ja niin edelleen. Toiselta puolen tuli sen jälkeen esiin niin sanottu puolivillainen, vanhahko herra, jolla oli nuoren miehen puku, korkea hattu, tärkätty kaulus, sininen hännystakki ja pienet korvarenkaat. Hän teki ulkomuodollaan paljon koomillisemman vaikutuksen kuin mitä Salander oli ajatellut tilaisuuteen sopivaksi. Kysyttäessä kuka hän oli ja mitä hän tahtoi, esitti hän itsensä vanha-liberalismina. Hän oli kuullut vietettävän demokraattisia häitä ja vaikka häntä muutoin demokratia miellytti enemmän kaukaa kuin läheltä, halusi hän sentään, jos se huomaamatta voisi tapahtua, mielellään vähän katsoa miltä se perhe-elämässä näyttää. Olipa hän sitten tavannut juuri oikean henkilön, sanoi tuo tanakkatekoinen henkilö, hän oli juuri demokratia ja vieraan sopi vain liittyä hänen seuraansa, hän kyllä näyttelisi kaikkea. Mutta kun tämä lähestyi ja uteliaana tahtoi aivan hellävaroen kohottaa hänen rintaliinaansa, sieppasi hän kauhan ja löi sillä toista hattuun niin lujasti että se komahti kuin rumpu.

Sellaisten kujeiden höystämänä alkoivat he toisiaan opettaa, jolloin liberalismi, kutakuinkin niinkuin elämässä on laita, omaksui huomaamattaan yhden toisensa jälkeen demokratian opeista ja puolusti sitten niitä viimemainittua vastaan, sillä aikaa kuin tämä uusine oppeineen oli taasen kaukana edellä ja rummutteli toisen hattua.

Huomattuaan vihdoin, etteivät he tällä tavoin voisi aivan heti yhtyä, tekivät he välirauhan, ottaakseen osaa häähuveihin ja kenties naimisiinkin mennäkseen, jos niikseen olisi. Tällöin kajahtivat äkkiä polkansäveleet, mutta demokratia ja liberalismi aloittivat lystikkään tanssin. Villi demokratia raahasi kunnon toveriaan niin vallattomasti ympäri, että tämän hännystakin helmat liehuivat, jalat kompastelivat ja kaulus vääntyi taakse. Sanalla sanoen, nuo molemmat esiintyvät velikullat eivät lyöneet laimin mitään sellaisissa tilaisuuksissa tavallisia kujeita. Lopulta he vetäysivät pois, jolloin nainen löi kauhallaan miehen hattuun iltarumpua sekä vihelsi erään tunnetun laulunpätkän.

Puutarhasta ja ulkopuolelta kuuluva iloinen nauru muuttui riemuitseviksi hyvähuudoiksi. Ainoastaan joukko Isidor Weidelichin vanhaliberaalisia valitsijoita, jotka hänelle mieliksi kutsuttuina olivat häihin tulleet, näyttivät harmistuneilta ja murisivat keskenään, etteivät he olisi tulleetkaan jos tuon tiesivät. Ne olivat kunnon väkeä, jotka kaikissa ajan hankaluuksissakin olivat pysyneet mielipiteilleen uskollisina eivätkä edes ymmärtäneet noita oikeastaan sattuvia vihjauksia huikentelevaisuudesta tai myöntyväisyydestä, jolla he itse auttavat pelkonsa esineen valtaan pääsemään.

Martti Salanderkin tunsi pitojen isäntänä itsensä loukkautuneeksi siitä muodosta, jonka hänen alkuunpanemansa tuuma oli saanut. Sen vuoksi käytti hän hyväkseen alkanutta hiljaisuutta pitääkseen hänen osalleen kuuluvan puheen ja siinä tyynnyttääkseen näytöksen muutamissa synnyttämää harmia sekä uudelleen puhtaasti esittääkseen näytökselle alkuaan ajattelemansa aatteen.

Se onnistuikin hänelle kutakuinkin ja sama väkijoukko, joka oli riemuinnut tuosta liberalismin ylimielisestä kohtelusta, huusi hänelle hyväksymistään, kun hän esitti eläköönhuutonsa muiden mukana myöskin tuon vanhan vapaamielisen puolueen saapuvilla oleville arvoisille edustajille, ottaen heidät todistajiksi sille totuudelle, että kaikkien on iloissa ja suruissa yhtyminen sekä pyrkiminen sitä tulevaisuutta kohti, joka tuntee enää vain yhden puolueen, nimittäin yksimielisten ja tyytyväisten patrioottien puolueen.

Sulku oli nyt avattu. Kahden pitkän tunnin kuluessa pidettiin lukemattomia maljapuheita. Juhlavierasten suuremmaksi hauskuudeksi alkoi uusi syöminki uusin ruokalajein ja hienommin viinein. Molempien morsiusparien oli määrä pimeän tullen jättää juhla ja mennä junassa, toisen parin Lindenbergiin, toisen Soittolaan. Junia kulki joka aika, joten pääsy oli mukavaa. Häämatkan ajatuksesta oli luovuttu, notariuksilla kun ei ollut vielä viransijaisia eivätkä morsiamet sitä halunneet, päinvastoin ikävöivät he hartaasti päästä uuden kodin idylliin eläytymään, kauas maailman melskeestä. Kaikki oli sitä varten valmistettuna ja kummassakin talossa oli valmiina kunnollinen palveliatar.

Molemmat parit lopettivat kiertokulkunsa, jonka he olivat vierasten keskuuteen tehneet, kiitellen osoitetusta kunniasta ja sanoen soveliaalla tavoin jäähyväiset, sillä aikaa kuin pöydille sytytettiin lukuisia kynttilöitä sekä pikipannuja puutarhanlaiteille. Pienen näyttämön juurelle saavuttuaan pysähtyivät he hetkiseksi, sillä veljesten päähän pisti yhtaikaa tuuma, että heidän Suuren Neuvoston jäseninä pitäisi lopuksi pitää pienoiset puheet. Soveliaimmin arvelivat he sen tekevänsä, jos he, eri puolueisiin kuuluvina, havainnollisesti esittäisivät tuota appiukon julistamaa puolueiden välistä sovintoa, astuisivat reippaasti lavalle ja pitäen lyhyet sopivat puheet ojentaisivat koko hääyleisön nähden toisilleen kätensä. Neuvotellessaan kumpi heistä ensiksi sananvuoron ottaisi, vanha-liberaalinen Isidorko vai demokraattinen Julian, syntyi lavalla heidän päänsä yläpuolella rähinää ja mekastusta, mikä herätti yleistä huomiota ja sai kaikki katseet sinne kääntymään.

Kaksi retkaletta, jonkinlaisia rääsyisiä kulkurisällejä, pahkurakepit kädessä ja reput selässä, työntyi käsikkäin ylös lavalle, meluten ja toisiaan sysien. Heillä oli rikki revityt peruukit ja rohdinparrat sekä valtaiset tekonenät, joten oli mahdoton tietää, keitä he olivat. He eivät näyttäneet enää tietävän mitä he tekisivät, jonka vuoksi he vihdoin hellittivät toisistaan ja asettuivat toisiaan vastapäätä. He olivat ilmeisestikin kujeilijoita, jotka tuossa asussa esiintyivät lisätäkseen yhdellä numerolla juhlan ohjelmaa. Tyytyväisinä odotettiinkin, mitä he esittäisivät. Kun he olivat hetkisen kiroilleet kohtaloaan, Jumalaa ja maailmaa, rupesivat he neuvottelemaan, mihin heidän olisi ryhdyttävä, päästäkseen edelleenkin rehellisesti maailman läpi. He luettelivat joukon päättömiä todistuksia siitä, mitä he olivat jo koettaneet ja mitä voisivat vielä yrittää, kunnes toisen päähän pälkähti käyttää hyväkseen mielipidettään, jonka piti muka olla vielä jossakin tallella, koska hän ei ollut sitä koskaan käyttänyt. "Mielipidekö?" kirkui toinen, "sellainenhan täytyy minullakin vielä olla ja se onkin kuin vastasyntynyt lapsi!" Samassa ottivat he reissureput selästään, napiloivat ne auki ja tongostelivat rojunsa keskellä, heville aikaa mitään löytämättä. "Seis!" huudahti toinen, "tuossa täytyy olla jotakin!" ja hän veti esiin puusta tehdyn pienen neularasian. Varovasti kohotti hän puoleksi kantta ja tirkisti yhdellä silmällä rakoon. "Niin, siellä se on", sanoi hän ja sulki kiiruusti rasian. Toinen lurjus löysi pienen pillerikotelon, avasi sen yhtä varovasti ja sulki niinikään kiiruusti, kirkuen, että siellä se oli hänenkin mielipiteensä perin hyvästi säilyneenä.

Kun nyt molemmat olivat varmoja tästä omaisuudestaan, heräsi heidän välillään kysymys siitä, mitä sillä oli tehtävä. Äkkiä muistaakin toinen lurjus, että paikkakunnalla vietetään mitä pikimmin siveän neitsykäisen Demokratian ja vanhan herran Liberalismin loistavat häät ja että tässä tilaisuudessa tarvitaan suuri varasto mielipiteitä, ja lisäksi kumpaakin lajia, liberaalisia ja demokraattisia. Jokainen joka olisi niillä varustettu, ja pienemmätkin lisät olisivat tervetulleita, tulisi kunnollisesti kestitetyksi ja jos hän oikein urhoollisesti söisi ja joisi, saisi hän hyväpalkkaisen toimen, josta olisi pysyväinen virkavapaus j.n.e. He päättivät yksimielisesti mennä häihin ja tarjota mielipiteensä. Mutta etteivät olisi toisilleen esteeksi, päättivät he jakautua eri puolille sekä ilmoittautua toinen morsiamelle, toinen sulhaselle. He tarkastivat vielä kerran vähäistä omaisuuttaan neula- ja pillerirasiassa, ikäänkuin sieltä opastusta saadakseen. Mutta he eivät voineet päästä mihinkään selvyyteen, jonka vuoksi heillä juolahti mieleen lyödä arpaa, kumman mielipiteen tuli olla liberaalisen ja kumman demokraattisen.

He istuivat siis lattialle, vetivät esille vanhan likaisen nahkatörpön arpanappuloineen ja jakoivat puolueet arvalla keskenään, tehden luonnollisesti taas kaikenlaisia kujeita ja ilveitä. "On tämä sentään kurjaa peliä", kirkui toinen, "kun ei tässä saa mitään olutta!" -- "Kuvitellaan vain mielessämme kahta kunnolleen täytettyä maljaa", huusi toinen, "niin että, ei muuta kuin -- täytä ja juo!"

Vihdoin he saivat loppuun arpomisen, jota he kaikenlaisilla hullunkurisilla ilveillä olivat pitkittäneet. Kumpikin painoi monikertaan mieleensä puolueensa nimen, ja toinen, jolla oli vanha nenäliina, teki siihen vielä suuremmaksi varmuudeksi solmun. Sitten menivät he meluten ja loilottaen näyttämön taa ja hävisivät kuten olivat tulleetkin.

Koko ajan olivat notariukset morsiamineen seisoneet lavan edessä ja äänettöminä katsoneet sinne ylös. Nyt katsahtivat he punastuen toisiinsa, mutta eivät olleet tilaisuudessa ajatuksiaan vaihtamaan. Onneksi oli heillä kiiru asemalle, johon heitä jo hoputettiin. Vanhempainsa seuraamina lähtivät he pukuja vaihdettuaan huomaamatta pois. Molemmat junat olivat lähtövalmiina. Veljekset saivat tilaisuuden kysäistä toisiltaan, kumpi heistä oli mennyt tuosta arpomisjutusta kielittelemään; kumpikin vakuutti, ettei hän ollut siitä halaistua sanaa puhunut. "Jonkun, joka meidät tunsi, on sitten täytynyt meidät silloin huomata!" hoksasivat he yhteisesti ja veivät niin noista ihanista häistä mukanaan sen kiusallisen tietoisuuden, että he saivat juorupuheen esineinä aviosäätyyn astua. Kun ensimäisessä junassa meneväin täytyi nousta vaunuihin ja siskokset Setti ja Netti ensi kerran elämässään erosivat, valtasi heidät surullinen ja kuin jotain aavisteleva mieliala; itkien syleilivät he toisiaan eivätkä nyyhkytyksiltään tahtoneet osata tointuakaan.

Häätarhassa ei tällä välin voinut huomata, että noiden kahden vekkulin ilveilyä olisi ymmärretty ja että sen merkitys olisi ollut tunnettu; se käsitettiin viattoman satiiriseksi hääilveilyksi ja sellaisena sille naurettiin. Ihmeteltiin vain, ketä ne kaksi veitikkaa mahtoivat olla.

Kun saapuvilla oli paljon nuorta naisväkeä, pantiin ravintolansalissa toimeen vielä tanssitkin, ja kun Salanderin ylimääräinen juna puolen yön tienoissa toi Münsterburgista saapuneet vieraat takaisin, jäivät talo ja puutarha vielä kokonaan valaistuina ja täynnä laulua ja soittoa jälelle ihanaan heinäkuun yöhön.

XII

Martti Salander oli poikansa kirjeen kiihdyttämänä uudelleen tullut päätökseen muodostaa hääjuhlallisuudet kansanomaiseksi poliittiseksi juhlaksi, joka pian oli kaikkialla puheenaineena; hän oli tahtonut tämän blaseerattuun viisauteen, kuten hän sitä nimitti, vastata lakoonisesti edistysteolla, niin suureen runsaspuheisuuteen kuin sitä toimeenpantaessa johduttiinkin.

Nyt sattui odottamatta muuan seuraus, jota hän ei ollut osannut ajatella. Paikkakunnalla, jossa juhla oli pidetty, ilmoitti muuan Suuren Neuvoston jäsen kotoisten häiriöiden takia eroavansa kesken toimikauttaan ja hänen sijansa oli täytettävä uudella vaalilla. Katsellessaan sopivaa miestä johtui ihmisten huomio kansanystävään Salanderiin, ja koska hän oli jo kerran kieltäytynyt, lähettivät he pari miestä, joiden tuli taivuttaa häntä noudattamaan kutsumusta. Hämmästyneenä pyysi hän lyhyttä mietintöaikaa, niin hyvin kuin he häntä ahdistelivatkin, sillä hän oli vilpittömästi päättänyt vielä kerran vakavasti harkita, oliko hänen otettava tuo askel sekä erittäinkin punnita sen merkitystä hänen persoonaansa nähden.

Martti ei kuulunut niihin, jotka tahtoivat vapauttaa naissukupuolen eli tehdä sen tasa-arvoiseksi kansalaisen oikeuksiin nähden, ja omalta vaimoltaan, niin suuressa arvossa kuin hän häntä pitikin, ei hän koskaan erikoisesti kysynyt neuvoa tai tiedustellut hänen mieltään yleisissä asioissa. Tässä säilytti hän kantansa. Sitä mieluummin soi hän vaimolleen vaikutusvaltaa niissä asioissa, joissa tämä sitä itsestään halusi, hän kun sentään kutakuinkin usein otti puheeksi asioita, jotka häntä koskivat; tosin nämä hänen puhelunsa aamukahvia juotaessa, ruokapöydässä, makuulle tai kävelemään mentäessä olivat rouvan läsnäollessa enimmästään kuin ääneensä ajattelemista. Marian sopi sitten valita, käydäkö mielensä mukaan käsiksi johonkin seikkaan ja ilmaista hyväksymisensä tai vastustaa sitä, vaiko kokonaan vaieta. Jälkimäisessä tapauksessa otaksui Martti, että asia on hänelle aivan yhdentekevä sekä vaikeni vähitellen itsepuhelustaan. Mutta jos Maria ilmaisi henkilökysymyksistä mielipiteensä joko hyväksyen tai moittien, silloin sopi taasen hänen valita, käyttääkö hyväkseen sitä mikä hänestä näytti viisaalta ja totuudenmukaiselta, tai jättää itsestään riippumaan, mitä mahdollisesta ajatusvirheestä tai epäviisaasta menettelystä seuraisi. Näin hän käytti hyväkseen sitä avunlähdettä, joka kumpuilee kunnon perheenemännän sydämestä, sekä antoi tälle sen kunnian, mikä hänelle tulikin.

Niin lähti hän nytkin mietintöaikaa otettuaan puolisonsa läheisyyteen, ilmoittaen hänelle ensiksi tuon kutsumuksen sekä lisäten jotakin vähäpätöistä. Sitten meni hän pois, mutta tuli ensimäisen tilaisuuden sattuessa takaisin sekä alkoi pitkin askelin kävellä huoneessa edestakaisin, lausuen tällä kertaa koko joukon arveluita.

"Olen tähän saakka ollut monessa mukana", kuului hän yksikantaan puhelevan, "vastaamatta siitä muille kuin omalletunnolleni, ja oikeastaan ilman työskentelyn yhtenäisyyttä. Se tulisi nyt olemaan toisin. En voi astua neuvostoon, jos kerta mielin olla siellä joksikin hyödyksi, äänetönnä penkissä istuakseni sekä äänestettäessä seisomaan noustakseni tai istumaan jäädäkseni. En myöskään voi tyhjänpäiväistä lörpötellä, kun kerta puhumassa olen, vaan minun täytyy ottaa asiat selville ja puhua sen mukaan asiallisesti; siten ainoastaan on rehellistä puhua ja siten parhaiten voi vaikuttaa. Tieto on valtaa! Minä teen sen, hyvä! Sitten tulen minä valiokuntiin ja komissiooneihin, ja kun minä siten sielläkin teen, niin sälyttävät he hartioilleni kertomusten laatimisen ja minä saan kirjoitella puolille öitä kuin kanslisti!"

Tässä keskeytti hänet Maria rouva tai paremminkin käytti hyväkseen yhtä niistä lyhyistä pausseista, joita miehensä tuon tuostakin otti.

"Ymmärrätkö sinä sitten kaikkia asiakirjoja", kysyi hän, "tai mistä niissä on kysymys, siksi hyvin, että kykenet niistä kirjoittamaan ja puhumaan?"

"Siksipä minä sanonkin", vastasi Martti kävelystään pysähtymättä, "että minun on niitä tutkittava!"

Jonkun aikaa edelleen käveltyään pysähtyi hän vaimonsa eteen, joka istui pöydän edessä ja kyökkitarpeiksi kuori viimevuotisia omenoita, sillä hän sanoi palvelustytön menettelevän noiden harvinaisten hedelmäin kanssa niin paksukouraisesti, että niistä jäi tuskin mitään jälelle.

"Mutta", jatkoi hän, "ethän sinä kai tarkoittanutkaan sitä, jota asiakirja-opiskeluksi sanotaan, vaan mitä yleensä kotitarveopiskelulla ymmärretään. Siinä suhteessa ei juuri tarvinne niin kovin tyyskä olla; eikähän Suuri Neuvostokaan mikään akatemia liene. Sentähden onkin kysymys päinvastoin siitä, ettei sekaannu puhumaan asioissa, joita ei perinpohjin tunne, vaan sen sijaan pitää silmällä asiantuntijoita sekä ojentautuu niiden mukaan, jos ne vain näyttävät sitä ansaitsevan.

"Sellaisissa tapauksissa siis" -- tässä hän pani taas jalkansa liikkeeseen -- "on asiakirjain sijasta tutkittava enemmän ihmisiä, kuten esimerkiksi kahden yhtä huomatun ammattimiehen ilmaistessa päinvastaiset mielipiteensä jostakin kalliista virranoikaisusta, houruinhoitolaitoksen rakentamisesta ja järjestämisestä tai kulkutauteja koskevasta laista. Tällaisissa tapauksissa minä en ottaisi mitään paikkaa tärkeässä komissioonissa, vaan tyytyisin kuten jokainen muukin antamaan ääneni kulloinkin saamani hiljaisen vaikutuksen mukaan -- ja voisin sentäänkin väärin äänestää!" lisäsi hän huoaten. "Jos nyt kysytään, onko se positiivinen, jota luulee vaivansa aikaan saada, suuriarvoisempaa kuin ettei mitään saa aikaan ja onko se siinä määrin suuriarvoisempaa, että se maksaa vaivan, niin mitäpäs minulla on vastattavana?"

Hän luetteli eri aloja, kuten etupäässä kasvatusalan, valtion- ja kansantalouden, kansanoikeuksien kehittämisen ja varjelemisen, joilla hän luuli voivansa yhteiseksi hyväksi toimia. Mutta kun rouva ei enää mitään kysynyt eikä huomauttanut, lakkasi hän lopulta kokonaan tuosta katkonaisesta haastelustaan ja kelloonsa katsoen lähti nopeasti pois.

Hän antoi vielä kulua yhden päivän, jonka jälkeen hän kirjoitti puheenalaisen vaalipiirin asukkaille, että hän ottaa ehdokkuuden vastaan.