Part 13

Martti laski tuon laajan kirjeen avonaisena pulpetilleen, otti sen jälleen ylös, käänteli lehtiä ja sanoi: "Mitä tämä nyt on? Leikkiäkö hän laskee vai tottako tämä on? Tuo hänen historia juttunsa nimittäin! Ja mikä se vanha herra on pöydällä juoksevine koppakuoriaisineen, johon hän edistystä vertaa? Maltas, kunhan vain -- luulenpa melkein, että minä olen toimittanut maailmaan nuoren tieteilijän! Hän tietää minut edistysmieheksi ja ahdistelee minua koppakuoriaisillaan! Se on vain tieteilevää arvostelua ja koko juttu tuosta vanhasta miehestä lopultakin vain keksittyä! Mutta sittenkin, siksi se on liian rehellistä ja vakavaa. Lopultakin, jos hän tahtoo minua liiketoimissa avustaa, on se minulle vain mieleen. _Doctor juris_ sopii hänelle hyvin. Historia-tieteileminen katoaa häneltä piankin poliittisessa elämässä, jahka hän mukaan joutuu. Tulevaisuuden laatu ja ehdot! Yhtä kuin kuunnella ruohon kasvavan! Tahtooko hän paistaa kääreissä olevia munia, pitäen lämpömittaria pannussa? Olkoon, kunhan hän vain tietää jotakin lakitieteestä, niin saa häneltä oppia yhtä ja toista, jota hän ei itse tule ajatelleeksikaan! Tuo hiljaiseksi yksityistieteilijäksi ja kauppiaaksi rupeaminen, joista jälkimmäinen jää riippumaan siitä tuleeko hänestä sellaista vai ei, ei näytä sentään hullummalta, vallankin kun sen voi laittaa mukavalle kannalle! Totta puhuakseni miellyttää tuuma minua yhä enemmän! Mitäs hän tässä vielä kirjoittaa? Hän haluaisi vielä vuoden matkustella, jos se kävisi laatuun. Miksei? Itse halusin myöskin nuorena ollessani oppiakseni matkustella. Myöhemminhän minun kyllä täytyi matkustella, jopa tarpeeksi etäälläkin, mutta olen silti vastoinkäymisten takia tuskin mitään nähnyt ja kun on täytynyt vaimosta ja lapsista huolehtia!"

Hän kertoi kirjeen sisällyksen naisille, jotka tulivat eri syistä pahoilleen, tyttäret sen vuoksi ettei veli tullut häihin ja äiti taas siksi, että hänen täytyi vielä edelleenkin olla ilman poikaansa ja vallankin juuri nyt, jolloin hän menetti tyttärensä. Olla ilman poikaansa, joka ei vielä koskaan ollut hänelle huolta tuottanut! Tämän tulevaisuudensuunnitelmat tai kuinka hänen tarkoitustensa selvittelyä, johon Martti heidän huomiotaan kiinnitti, oli nimitettävä, saivat hänet ylpeydestä iloitsemaan, niin arvokkaalta ja vakavalta tuntui hänestä kaikki, mitä hän kirjoitti ja hän hyväksyi lopulta kaikki, yksin matkustuksenkin. Myöhemmin miehensä kanssa kahden jäätyään ei hän voinut olla jonkinmoisella kopeudella vertaamatta itseään vasta-anoppiinsa, ja tämän kaksosiin viitaten omaa poikaansa ylistämättä.

Salander tuli oikein kateelliseksi hänen takiaan.

"Sinä olet hiukan aristokraatti", sanoi hän, "minä en käsitä, miksi sinä et voi niitä ihmisiä sietää. Mutta varrohan loppuun; kuka viimeksi nauraa, nauraa parhaiten! Kaksosista tulee vielä tanakka miespari ja he kiipeävät ylös, sillä aikaa kuin ehkä meidän Arnoldimme omine oikkuineen jää ilmanaikaiseksi kamarilelliksi!"

Hän otti kirjeen mukaansa konttoriin ja luki sen vielä kerran läpi. Jälleen koski häneen ja harmitti se vanhan herran edistys-koppakuoriainen; siitä johtui hänen ajatuksensa toiseen asiaan: hänkin olisi mielellään tahtonut Arnoldin häihin ja tähän asiaan tultuaan muutti hän taasen äkkiä mieltään juhlasta ja, tehdäkseen tieteelliselle jälkeläiselleen pikku kepposen, päätti hän sittenkin panna toimeen poliittisen kansanjuhlan, jotta hän siellä kaukana kuulisi, mitä kello on lyönyt.

Neuvottelematta enää vaimonsa kanssa teki hän tulevien vävypoikiensa kanssa suunnitelman valmiiksi. Ajan hengen mukaisesti jätettiin ajeluita suunniteltaessa vaunut kokonaan huomioon ottamatta ja valittiin rautatie kulkuvälineeksi. Kaupungista ja ympäristöltä kutsutut vieraat kokoontuvat asemalle, jossa morsiusparit vanhempineen heitä odottavat. Jokainen on sopivasti puettu kuin sunnuntairetkelle, mitään tanssiaislaahustimia ja hännystakkeja ei ole kellään. Aseman ravintolasalissa nautitaan aamiaissoppa keskellä matkustavan yleisön vilskettä -- kuva rauhattomasta elämästä. Sillä välin on sentään pidetty huolta parhaimman ruokalajin tarjoamisesta rauhallisena väliaikana junien lähdettyä ja salien tyhjettyä. Sitten vie ylimääräinen juna häävieraat paikkaan, jossa vihkiminen tapahtuu; se on melkoinen kylä hyvine ravintoloineen, melkein keskivälillä kaupungista, Lindenbergistä ja Soittolasta katsoen. Kaksi pientä laulukuntaa, jotka ovat kootut morsiusparien molemminpuolisista ystävistä ja puoluelaisista, ottavat vastaan vieraat ja, etupäässään vankka nostoväen soittokunta, saattaa heidät kirkkoon, missä hengellinen demokraatti toimittaa saarnan ja vihkimisen. Sitten mennään hääpäivälliselle, jota varten, kauniin sään sattuessa on pöydät katettu pääravintolan puutarhaan, siis ulkoilmaan, ja tänne on kutsuttu joukko kaukaisempia vieraita maaseuduilta, niiden joukossa puheidenpitoon kykeneviäkin.

Pieni juhlanäytäntö keskeyttää aterian ja laulun. Allegoriset kuviot esittävät, nuorten suurneuvosten eri puolueasemiin viitaten, aselevon sopimista ja päättämistä demokraattien ja vanhaliberaalien välillä, merkiten samalla häissä olevien puolueiden kaksinkerroin läheistä sukulaistumista, mikä taas puolestaan julistetaan kauniiksi esikuvaksi maan puolueiden jälleen yhtymisestä ja niin edespäin. Jahka sitten, kuten odottaa sopii, katsomaan kerääntynyt väestö, jota muutoin on ystävällisesti kestitettävä, on vierasten kanssa muodostanut kokonaisen kansankokouksen, astuvat puhujat esiin ja käyttäen tavallisten maljapuheiden jaksoa hyväkseen selvittelevät niitä kansan itsetietoisuutta kohottavia seikkoja, jotka kohoavat korkeimmilleen vapaasta perheestä juurensa juontavan vapaan valtion korkeimmissa siveellisissä periaatteissa.

Tanssia ei toistaiseksi otettu lukuun vaan kyllä musiikki, jonka säestyksellä yön tullen tulisoihtujen valossa miehissä laulettaisiin muutamia kansallis- ja vapauslauluja niin että se kauemmaskin kuuluisi. Kun Salander oli juhlapaikalla sopinut ohjelmasta Weidelichin poikain kanssa jotka aluksi olivat siitä ihmeissään mutta perästäpäin kovin hyvillään sekä lopuksi huomauttanut olevan itsestään selvää että hän tuuman alkuunpanijana ottaa kaikki kustannukset osalleen, palasi hän hyvillä mielin takaisin Münsterburgiin.

"No nyt, Arnold mestari, joka tahdot kuulla ruohon kasvavan" myhäili hän itsekseen, "jospa sinä nyt tulisit sisariesi häihin, niin saisitpa nähdä jotakin, ja vallankin kuulla, sanon minä, tai kumpaakin samalla haavaa! Saisitpa oppia, ettei tämä maa vielä ole pyöreä pöydänkansi, jolla koppakuoriaiset sinne tänne juoksentelevat! Se hänen vanha herransa lieneekin ajatellut rapua, jolla ei juuri tapaa olla mitään silmiä häntäpäässään, kun se edistyksen tietään kulkee!"

Iloisena selitti hän vaimolleen ja tyttärilleen juhlasuunnitelmaa. Hänen ihmeekseen pysyi rouva kokonaan tyynenä eikä näyttänyt mitään tyytymättömyyden oireita.

"Olen iloinen", sanoi hän, "ettet sinä enää tee mitään vastaväitteitä. Saat nähdä että siitä tulee onnistunut hääjuhla, jollaista ei joka päivä olekaan nähtävänä!"

Tyttärien vuoksi vältteliäästi hymyillen vastasi rouva: "Niin, juuri tuossa kertoessasi esiintyi asia minulle toisessa valossa; uskon nyt, että tämä eriskummallinen häiden vietto siirtää niiden tavallisuudesta poikkeavan esihistorian taka-alalle tai saa kenties kokonaankin unohtumaan!"

"Todellakin! Kas vain kuinka sinä olet älykäs! Sitä minä en ole kertaakaan ajatellut!"

"Sitäpaitsi minä muutoinkin olen vähän paremmalla mielellä tähän asiaan nähden. Olen näet tänään myötäjäisseikkain takia ollut ylhäällä Varpusessa, jossa tapasin rouva Weidelichin suurissa arkipuuhissaan, jonka vuoksi minun täytyi hetkisen odottaa ja katsella päältä. Minua miellytti, ettei hän lainkaan sievistellyt. Ja sitten sai minut vallan hyville mielin se vanttera ahkeruus, jolla hän tehtävänsä toimitti ja työtä johti, väsymättä ja tarkkuudella. Hän piti kaikkea silmällä, kävi kaikkeen käsiksi ja piti samalla kertaa huolta pesijättäristä ja silittäjistä. Miestä minä myöskin puhuttelin ja rehellisessä vaatimattomuudessaan sekä levollisuudessaan miellytti hän minua vieläkin enemmän kuin rouva. Hänkään ei näytä koskaan olevan joutilaana, niin määrämittaisesti kuin hän liikkuukin. No niin, arvelin minä, jolleivät omenat kauas puusta putoa, niin eihän tässä voine kovinkaan huonosti olla laita!"

"Kuuletteko, lapset, eikö se ilahuta teitä?" puheli Salander tytöille.

"Mikä niin?" sanoivat he havahtuen synkistä mietteistään, joihin vajonneina he eivät lainkaan olleet kuulleet vanhempain keskustelua. Olivatpa heidän silmänsäkin kyynelissä.

Vähitellen kävi selville, mistä heidän mielipahansa aiheutui: ettei nimittäin aamiaista heidän kunniapäivänään syötäisi jossakin paremmassa ravintolassa, vaan rautatieasemalla, kauppamatkustajain ja töllistelevien englannittarien keskellä. Heitä suretti, ettei tulisi mitään vaunuja, ei edes heillekään, vaikka köyhinkin piikatyttö ajoi vaunuissa kirkkoon. Että heidän pitäisi morsiuspuvussa ja hunnussa, myrttiseppeleet päässä, jalkaisin ja kenties sateenvarjo kädessä marssia asemalle taikka sitten, kuten vieraille oli määrätty, kävellä puettuina kuin Rigille matkustavat, -- se pahoitti heitä kovin.

"Merkillistä! Teidän sulhasenne ottivat juuri saman aatteen ilolla vastaan ja aikovat siten tulla tunnetuiksi! Vieläpä tuumivat he teetättää liinakankaasta valkoiset kesävaatteet ja pitää päässään olkihatut!" kertoi isä.

"Niinkö, tekevätkö he sillä lailla? Silloin me yksinkertaisesti pysymme poissa!" sanoi Setti; "emme ole sitä varten niin kauan odottaneet ja kestäneet, että häistämme saisimme naamiaishuvit valmistaa!"

"Ei, sitä emme tee!" vahvisti Netti; "on meilläkin siihen jotain sanomista!"

Äiti selvitti riidan.

"Tarkoin punniten heillä on oikein, mitä juhlan tähän osaan tulee", sanoi hän, "olisihan se nyt sentään vähän kummallista rautatieasemalla ja sopivampihan hyvässä hotellissa olisi kyökkikin. Jalkaisin tarpominenkaan ei oikeastaan olisi mukavaa, siksi on kaupunkimme liian väkirikas; tuhansia lapsia juoksentelisi edellä ja jälessä. Emmekähän voisi panna alttiiksi tyttöjen morsiuspukujakaan, joita he vain kerran elämässään kantavat, ja niin ovat vaunut edeltäpäin tilattavat ja samallapa täytyisi meillä olla vaunut koko seurueen varalle! Kuinka sitten siellä ulkona kylässä menetellään, se riippukoon teidän ohjelmastanne, tämä puolihan se pääasia onkin."

"Hyvä, minä mukaudun!" ratkaisi Salander asian. "Mutta silloin syödään eine Neljän Tuulen suuressa salissa ja ajetaan sinne sekä sieltä asemalle sadassa tai vaikkapa useammissakin vaunuissa! Neljän Tuulen ravintolan haluaisin sen vuoksi, että sen huoneustolla on jonkinlainen poliittinen sivumaku."

Rouva Salander silmäili miestään, samalla kuin hänen suunsa huomaamatta värähti ja silmissä näkyi, kenties ensikerran, epäillen kysyvä ilme.

Kaikkien valmistusten jälkeen saapui vihdoinkin tuo päivä. Keskellä kesäkuuta se oli ja taivas oli pilvetön. Salanderin talosta ajoivat kahdet vaunut, joissa istuivat morsiusparit vanhempineen, Neljään Tuuleen, samalla kuin sinne saapui joukko toisiakin ajoneuvoja, joissa ajoi nelisenkymmentä henkilöä miehiä ja naisia. Sulhasia ja appiukkoja lukuunottamatta esiintyivät melkein kaikki miehet mukavissa, kaiken värisissä ja muotisissa puvuissa. Ainoastaan herra Möni Wighart, joka oli kenties ainoa demokraatteihin kuulumaton vieras, tuli mustiin puettuna. Hän äänesti aina liberaalein kanssa, mutta oli toisinaan iloinen saadessaan korvapuustin, koska hän oli sen jo edeltäpäin sanonut, eikä yleensä laskenut asioita kovin paljon sydämelleen. Tänään oli hän erittäin jännityksissään hääjuhlaan nähden, joka oli jo edeltäpäin antanut puheenaihetta, ja oli hän vanhan ystävänsä kutsun ottanut kiitollisuudella vastaan.

Kaikki seurueeseen kuuluvat naiset tulivat hääpukuihin puettuina, käherretyin hiuksin, kukilla ja muilla koristeilla varustettuina, aina ijän, maun ja varojen mukaan. Ja tämä kaikki ilman mitään sopimusta; jokainen teki miten halusi ja kaikki olivat halunneet samaa, huolimatta miesten kehoituksista, jotka noudattivat Salanderin ehdotusta. He iloitsivat nyt kaksinkertaisesti, kokoontuessaan hartaalla uteliaisuudella morsianten ympärille ja ihmetellessään näiden romanttisen komeata ulkoasua, jota he sanoivat kerrassaan taikamaiseksi, ja heille kun muka oli koetettu uskotella, että morsiametkin esiintyisivät tavallisissa sunnuntaipukimissaan.

Setti ja Netti tunsivat suurta ujoutta sillä ei vielä koskaan ollut Münsterburgissa ollut häitä, joissa morsian häävierasten joukossa näki niin vähän tuttuja kasvoja.

Sillä välin synnytti kuitenkin hyvä aamiainen ja auringonpaisteinen päivä tuttavallisemman mielialan, ja kun seurue asemahallisa nousi ylimääräiseen junaan, oli hilpeys jo kutakuinkin yleinen. Yhdessä tunnissa oltiin perillä. Asemalla soitti junan pysähtyessä ja vierasten ulosastuessa kahdeksan harjaantunutta soittajaa kauniin marssin, odotussalissa tervehtivät maaseudulta kokoontuneet vieraat tulijoita ja järjestyivät näiden kanssa kirkkoon menoa varten. Ulos astuttaessa kääntyivät soittajat ja johtivat viipymättä kulkueen helisevin soitoin temppeliin. Se osa väkeä, joka ei vielä ollut siellä sisällä istumassa, varsinkin nuoriso, juoksi lähelle ja parveili tiheänä joukkona noiden merkillisten kaksosveljesten ja noiden koristeltujen, yhtä merkillisten morsianten kohdalla.

Täydessä kirkossa oli parvekkeella itse asiassa kaksikin joukkoa laulajia, joita kumpaakin johti yksi koulumestari, kädessä keltaisen värinen sävelenantaja, joka sai samalla olla tahtipuikkona. Tahdista ei laajemmassa merkityksessä sentään voinut puhua, sillä sen sijaan että olisivat muodostaneet yhden köörin, lauloivat he aivankuin toistensa kilvalla tunnettua pintschgauilaista pyhiinvaelluslaulua. Kuitenkin he noiden kahden sävelenantajan heiluessa lauloivat yhteisesti ja aivan säännöllisesti muutaman kirkkolaulun, ja hävisivät heidän äänensä seurakunnan voimalliseen lauluun.

Kirkkoherra luki tämän jälkeen itse sepittämänsä rukouksen, joka ei loukannut paremmin kirkollista mieltä kuin vapaata ajatteluakaan, sekä piti kauniin saarnan tai oikeammin uskonnollisen puheen juhlatilaisuuden johdosta, selitellen sitä useammilta puolin sekä johtuen vertaukseen, joka miellytti kaikkia ja jota jokainen sanoi mieltä ylentäväksi.

Lopussa esittivät laulajat oivallisen sävellyksen Uhlandin "Morsiuslaulusta", joka kävi heille hieman vaikeammaksi kuin alussa esitetty kirkkolaulu, heidän kun täytyi nyt laulaa ilman seurakunnan apua eivätkä nuo keltaiset tahtipuikot liikkeissään aivan tarkoin toisiaan noudattaneet. Myöskin oli tuon tämänpäiväisen erikoistapauksen takia arveltu soveliaaksi tehdä muuan pieni muutos tekstiin. Laulun alku:

Tätä taloa kiitän ja siunailen, jok' on vastahan ottanut morsiamen, se kukkana kukoistakohon;

laulettiin:

Tätä taloa kiittäen siunatkaa, kaks' morsianta mi luokseen saa j.n.e.

ja säkeen: "Hääkammiosta nyt tähtönen käy" sijasta laulettiin: "Hääkammiosta kaks tähteä käy."

Mutta kukaan ei huomannut tuota tarpeetonta runon tärvelemistä ja pienet tahti- ynnä sointuhäiriöt saivat kärsivällisiä kuulijoita. Ollen tyytyväinen hyvään tahtoonkin, jos sitä on, katsoo kansa kankeaakin taiteenharjoitusta mieluummin kuin aristokraattista menoa ja on kaikkia kerroksiaan myöten valmis innokkaasti demokratiseeraamaan sen mitä sen piiriin tulee. Niin suunnilleen lausui Martti Salander vaimolleen, kun tämä vähän myöhemmin istui hänen rinnallaan pöydässä sekä huomautti hänestä tuntuneen, että laulajat olivat tuntuvasti väärin laulaneet.

"Ja kansa on oikeassa!" lopetti Martti.

"Miksi oikeassa? Aikasemmin, siitä on jo tosin kauan, ajattelit sinä toisin, silloin näet kun Wohlwend lauloi ja deklameerasi niin väärin!"

"Hm! Niin, tahtoo sanoa -- se on kokonaan toinen asia! Hän teki sen sivistyneessä maailmassa, keskellä hyvin harjoitettua väkeä, jota hän häiritsi. Täällä hän ei olisi kenenkään iloa turmellut."

Mutta Maria rouvapa ei vielä hellittänytkään miestään tuosta heidän hiljaisesta kiistastaan.

"Mutta minusta sentään väkisinkin näyttää olevan hiukan väärin, ettei tuota kunnon kansaa siinäkin suhteessa valisteta. Mitä heidän tarvitsee sitten laulaa niin vaikeita kappaleita, joita eivät pysty kunnolla suorittamaan? Minusta tuntuu, että joka kerta hutiloi yhdessä asiassa, tottuu siihen kaikissa muissakin eikä hänelle lopulta saa enää missään sanoa totuutta, hän yksinkertaisesti ei kärsi sitä!"

Martti oli hetkisen vaiti ja mietti, silmäillen viinilasia, jota hän piti kädessään. Sitten kilautti hän sitä hiljaa vaimonsa lasiin ja sanoi: "Juo terveydeksesi, Maria! Sinun on pidettävä ensimäinen maljapuhe näissä häissä, kaikessa hiljaisuudessa nimittäin! Ja pankaamme nyt asia alkuun!"

Maria rouva joi heti tavallista paremman siemauksen ja sen mukana hävisi yksi noita aurinkoisia tai hopeankirkkaita ilmeitä joita ihmisen silmissä tuolloin tällöin välkähtää, mutta jotka ajan vieriessä käyvät yhä harvinaisemmiksi, kun ihmislapsi tuulissa ja tuiskuissa huomaamatta muuttuu, niin että viisaista tulee vähemmän viisaita, vähemmän viisaista narreja ja narreista usein vielä ennen kuolemaansa roistoja.

Kun vastapäätä istuva mamma Weidelich huomasi tuon Salanderin aviosten salakähmäisen kilistyksen, nosti hänkin lasinsa ylös ja huudahti iloisesti: "Tulimmaista, eikö tässä muut saa mukana ollakaan?" Nämä kilistivät hänen kanssaan, ukko Weidelich kurotti hänkin lasiaan ja siitä levisi lasien kilinä yli koko pöydän ja sitten järjestään kaikkien pöytien yli kuin hätäkellon soitto, ilman että oltiin selvillä kuinka se syntyi ja mitä se merkitsi; ja kun mitään varmuutta ei voitu saada, nauroivat kaikki tuota päätöntä kilinää.

Kun ateria oli vasta juuri alkanut ja Salander pelkäsi, että joku alkaisi liian aikaisin puhua sekä häiritsisi vieraita, keskeyttäisi tarjoilun ja ruuat jäähdyttäisi, kehoitti hän soittajia puhaltamaan ja sitä menoa ahkerasti jatkamaan. Sitä tekivätkin nuo vanhat sotatorvensoittajat mahdollisimman tarkoituksenmukaisesti. Reipasten sotilasmarssien asemasta esittivät he yhden omia konserttikappaleitaan, joilla he tavallisesti loistivat, nimittäin pienemmille torvisoittokunnille sovitetun alkusoiton oopperaan "Wilhelm Tell." Rehellisesti ponnistellen, mitä levollisimmalla hitaudella ja Jumalaan turvaten saivat he varovaisesti luovineeksi vaikeuksien meren yli, niin että pöytien ympärillä istuvat vierasryhmät eivät häiriytyneet paremmin syöntipuuhissaan kuin keskustelunhyminässäänkään ja että he lopussa, sillä loppunsahan se oli tälläkin puuhalla, palkitsivat jyrisevällä hyvähuudolla noita kahdeksaa tunnontarkkaa miestä. Kiitollisina kajahuttivat he lyhyen paussin pidettyään ilmoille uljaasti räikkyvän marssin sekä vähän jälkeen muutaman suositun kansanlaulun, mutta sitten valuttivat he nopeasti veden torvistaan ja laskeusivat toistensa kantapäillä tungeksien alas soittolavalta sekä riensivät nurkkaan, jossa oli heillekin pöytä katettuna.

Kun juuri uusia ruokalajeja odotettaessa vaihdettiin lautasia, käytti kirkkoherra hetkeä hyväkseen, pitääkseen ensimäisen maljapuheen morsiuspareille ja heidän vanhemmilleen. Hän löi veitsenhamaralla lujasti lasin kylkeen, silmäsi käskevästi ympärilleen, kunnes hiljaa-huutojen avustamana sai lautasten kalinan vaikenemaan, sekä korotti sitten kauas kaikuvan äänensä. Hänen maljapuheensa muodosti täydennyksen äsken pidetylle saarnalle. Ensin kuvaili hän noiden juuri vihittyjen nuorukaisten vanhempainkotia, sanoi sanansa tuosta rehellisestä maamiehestä, joka yhdessä väsymättömän emäntänsä kanssa on uurastautunut sievoseen varallisuuteen, ja mitä tarkoitusta varten? Ainoastaan saattaakseen tuon kukoistavan poikaparin, jonka kaikkivaltias Jumala on heille kristillisessä avioliitossa rikkaasta kädestään lahjoittanut, osalliseksi koulujen siunauksesta samalla väsymättömällä uhraavaisuudella, jolla kansamme ne on perustanut ja yllä pitää kaikissa myrskyissä! Ja mihin tämä siunaus on nyt johtanut? Siitä on tässä ijäti muistettava esimerkki! Kansa on nämä tuskin miehen ikään päässeet nuorukaiset -- niin, nuorukaiset sanon minä! kutsunut tärkeisiin virkoihin, joiden uskollinen hoito on niin äärettömän tärkeä kansan taloudelle! Eikä siinä vielä kaikki. Kansa on samalla lähettänyt heidät maamme korkeimpaan virastoon, jonka yläpuolella on ainoastaan kansa kokonaisuudessaan ja Jumala ja joka ei mitään muuta pelkää, -- kunnia, joka toista niin vaatimatonta kotia toiste tuskin kohdannee! Katsokaa tuonne, jossa he istuvat rinnatusten, vanhemmat ja pojat, kaikessa arvossaan aivankuin se ei heitä lainkaan liikuttaisi!

Nämä tähtäsivät päätään kääntämättä puhujaan, samalla kuin kaikki katsoivat heihin ja huusivat hyväksymistään. Vasta nyt käänsi isä katseensa ja silmäili hämillään alas eteensä. Äiti kuivasi silmiään, joista vuoti kyyneleitä, ja pani sitten kätensä ristiin. Morsiantensa rinnalla istuvat pojat kumarsivat keveästi hyvä-huutajille ja puhujalle, joka jatkoi: "Jos käännymme morsianten perhettä tarkastelemaan, niin mitä näemme siellä? Myöskin kansasta kohonneen miehen, joka ahkeruutensa ja ymmärtäväisyytensä avulla on eteenpäin mennyt ja kaikkien kohtaloniskujen uhallakin uudelleen noussut, noussut entistä ylemmäs. Kaukaisessa maailmanosassa olemassaolostaan kamppaillen, palaa hän yhä uudelleen oikeutetun voitonsaaliin kanssa takaisin omaistensa luo, lastensa luo, joita hänelle kasvattaa puoliso, jalon naisellisuuden perikuva. Arvossa pidettynä kauppiaana on hän nyt rikas mies, suuri suurten joukossa. Mitä tekee hän? Rakentaako itselleen palatseja ja huviloita? Ajeleeko hän vaunuissa, pitääkö hevosia kuin muut kaltaisensa? Ei, hänellä on kauniimmat ilonaiheet! Hänen nuoruutensa ihanteet ne ovat, joita kohti hän kulkee, yhä etemmäs ja etemmäs, nyt kuten ennenkin; niistä hän pitää kiinni, niitä hän ajattelee valveella ja maatessa, niiden hyväksi hän työskentelee, elää ja häärii! Ja mitä ja missä ne ihanteet sitten ovat? Sinua, kansa, ne tarkoittavat, sinun menestyksesi, kehityksesi, oikeutesi ja vapautesi ovat ne, joille hän yksinomaan omistaa sen ajan ja työn, minkä hän liiketoimiltaan voi ryöstää. Ja mitä pyytää hän palkkioksi? Tunnustustako? Kunniavirkojako? Arvonimiä ja -asteitako? Ei minun tietääkseni, ystävät! Tuossa istuu hän keskellämme kunnioitettavan puolisonsa kanssa vaatimattomana kuin halvin joukosta, tarjoten parhaimpansa kansalle, antaen sen edustajille, noille nuorekkaille pojille rakastettavat tyttärensä! Paljon merkitsevät häät! Onko hän tahtonut niitä viettää kukilla kaunistetussa ja matoilla varustetussa tuomiokirkossa, pääkaupungin loisteliaissa saleissa? Tänne maaseudullemme on hän ne järjestänyt; vanha kyläkirkkomme, tämä viheriä nurmikko ja näiden hedelmäpuiden varjostot ovat se näyttämö, jonka hän valitsi, siten viettääkseen tämän juhlan suorastaan kansan keskellä, lähellä sen sydäntä. Siinä on hänen onnensa ja siinä on näiden uusien perheidenkin onni oleva, sillä kirkkaammat tähdet eivät heidän kattojensa yllä voisi säteillä kuin mitä ovat ystävämme Martti Salanderin ihanteet! Katsokaa tuolla noita rakastettavia morsiamia hunnuissaan ja myrttiseppelissään ja katsokaa noita jaloja vanhempia sekä auttakaa minua nyt kohottamaan mitä innokkain eläköön-huuto onnen-, terveyden- ja siunauksen toivotuksineen noille nelikertaisessa liitossa oleville ystävillemme!"

Eläköön-huutojen jymistessä ja lasien kilistessä olivat soittajat kokoontuneet ja esittivät nyt erään poliittisissa ja muissa julkisissa tilaisuuksissa tavallisen isänmaanlaulun. Pappi, jolla oli kädessään isännältä hankkimansa ampujain kilpapokaali, tunkeusi lavalta laskeuduttuaan pöydän päähän, jossa juhlan esineet istuivat ja jossa hänenkin paikkansa oli.

Salander sanoi juuri vaimolleen, joka oli käynyt tulipunaiseksi ja istui siinä ylös katsomatta, että kirkkoherra oli tehnyt mahdottomaksi sen puheen, jonka hän oli aikonut nyt pitää. Kaikki näkökohdat sanoi hän itseltään tuon rajun mairittelun takia menneen nurin. Mutta siinä keskeytti hänet kirkkoherra, joka pokaalineen kiersi juuri luo. Salander vaikeni ja kilisti hänen kanssaan.