Part 1

MARTTI SALANDER

Romaani

Kirj.

GOTTFRIED KELLER

Otava, Helsinki, 1908.

Gottfried Keller

Gottfried Keller on, samoinkuin hänen aikalaisensa Fritz Reuter ja Konrad Ferdinand Meyer, sekä pohjois- että eteläsaksalaisen kertomataidon etevimpiä edustajia sinä kuihtuneisuuden aikana, joka Saksan kirjallisuudessa vallitsi romantikan mailleen mennessä. Hän on yksinäisin ja luoksepääsemättömin näistä kolmesta, ja vasta verrattain myöhään tulivat hänen teoksensa Saksassa vähän laajemmin tunnetuiksi. Mutta populääriksi hän ei ole koskaan päässyt, siksi liian kaukana on hän aina kulkenut lukevan yleisön valtatiestä. Vallankaan alasaksalaiset eivät ole koskaan jaksaneet oikein omaksua tuota karheata sveitsiläistä.

Samoinkuin Keller ihmisenä oli originelli, karu ja sulkeutunut, on hän runoilijanakin eristäytynyt ja jyrkästi omintakeinen. Vaikutuksia ei hänen voi varsinaisesti sanoa keneltäkään saaneen. Luonnonpakosta kuin kotimaansa vuoripurot kumpuaa hänen runoutensa ilmoille, ja myöskin yhtä oikullisena ja polveilevana, hilliintyen kuitenkin välistä tasaisena, kirkkaana ja sopusuhtaisena edelleen virtaamaan, kuten hänen lyyrillisessä tuotannossaan ja pienemmissä novelleissaan. Mutta enimmiten se rakastaa epätasaisia ja koukertelevia uria. Hänen fantasiansa on oikullinen, ja sen johteita itsepäisesti seuraten on hän varsinkin laajemmat tuotteensa punonut kirjaviksi kudoksiksi. Mutta hänellä on myöskin varma psykologinen vaisto ja elämän havaintoon terävä silmä, mikä pakottaa hänet kuitenkin aina pysymään todellisuuden maaperässä. Eikä hän tyystin jätä sitä silloinkaan, kun hänen taipumuksensa kummallisuuksiin ja groteskimaisuuteen saa hänen satiirinsa tai huumorinsa paisumaan yli äyräidensä.

Ollen itsekin jyrkkäpiirteinen personallisuus, kuvaa Keller henkilöidensä luonteet jyrkästi yksilöllisiksi. Hänen henkilönsä eivät ole mitään epäselvästi häämöttäviä reliefejä, vaan irtonaisia ja selväpiirteisiä veistoksia. Naisten ja lasten kuvaajana vallankin on hän onnistunut. Oivallisimpia esimerkkejä siitä ovat m.m. "Martti Salanderissa" esiintyvät henkilöt Maria Salander, tuo hiljainen, aina tyyni ja lujatahtoinen perheenäidin tyyppi, pöyhkeilevä mutta pohjaltaan rehellinen ja kunnollinen Amalia Weidelich sekä hänen turhamaiset ja "sieluttomat" kaksoispoikansa. Ja kaikkialla henkilö- sekä arkielämän kuvauksessaan saa Keller aihetta jykevään leikinlaskuun. Suuremmoisessa huumorissa sekä taidossa suurentaa ja ylentää vähäpätöisiä ja naurettavia seikkoja kykenee hänet voittamaan ainoastaan "Don Quixote'n" luoja sekä Rabelais, jonka teoksia Keller vielä vanhanakin mielellään lueskeli. Mutta vaikka hän helposti heittäytyykin huvitteleimaan mielikuvituksensa vallattomilla oikuilla ja jättiläishuumorillaan, johtaa hän sentään aina tapaukset psykologisesti varmoihin tuloksiin. Ja kaiken pohjana hänen tuotannossaan on eheä, valoisa ja humaninen maailmankatsomus, joka ei salli siveellisesti vajonneenkaan kokonaan hukkua, sillä "kunnottominkin ihminen on vielä kultaisella langalla ihmisyyteen sidottu".

Gottfried Keller on, samoinkuin runoilijana hänelle monessa suhteessa sukulainen Ludwig Tieck, sorvarin poika ja syntynyt Zürichin kaupungissa 19 p. heinäk. 1819. Isästään aikaisin orvoksi jääneenä sai hän äitineen ja sisarineen viettää nuoruutensa suuressa köyhyydessä. Kouluopetusta sai hän ensin parina vuotena muutamassa yksityisessä alkeiskoulussa sekä sen jälkeen eräänlaisessa teknillisessä opistossa, josta hänet kuitenkin jo ensi vuonna syyttömästi erotettiin. Sen jälkeen eleli hän mitä rajattomimmassa vapaudessa, jatkaen itseopiskelun vaikealla tiellä itsensä kehittämistä. Hänellä oli taipumusta piirustukseen ja ahkerasti hän nyt rupesi lahjojaan kehittelemään. Hän tahtoi tulla maisemamaalariksi ja päiväkausia vietti hän luonnon parissa piirustellen ja maalaillen. Tämä hänen taipumuksensa tuleekin usein näkyviin hänen kirjallisessa tuotannossaan. Kaikkialla, missä hän kuvauksissaan joutuu kosketuksiin luonnon kanssa, viivähtää hänen katseensa mielellään viehättävissä ja väririkkaissa näköaloissa. Noista hänen maisemamaalarin ominaisuuksistaan on esim. "Martti Salander'issa" monin paikoin todistuksia.

Saatuaan v. 1840 pienen perinnön lähti Keller Müncheniin maalausta opiskelemaan. Siellä vietti hän kolmisen vuotta seikkailurikasta elämää, nauttimatta juuri mitään säännöllistä opetusta ja kärsien suurta puutetta. Kotiin palattuaan hän jätti kokonaan maalarinuran, jolla hän ei juuri dilettanttia korkeammalle koskaan ollut kohonnutkaan. Sen sijaan alkoi hän näinä vuosina kirjottaa runoja. Zürichissä oleskeli tähän aikaan kotimaansa valtiollista taantumusta paenneita "nuoren Saksan" miehiä, kuten Freiligrath, Herwegh ja Folien, joista viimemainittu kaikin tavoin avusti, opasti ja kehotteli alkavia runoilijoita. Hänen vaikutuksestaan Kellerkin julkaisi v. 1846 ensimäisen runokokoelmansa nimellä "Erään autodidaktin runoja". Pari vuotta senjälkeen sai Keller, joka näihin aikoihin vietti säännötöntä elämää Zürichin oluttuvissa, muutamain ystäväin toimesta hallitukselta 800 frangin stipendin ulkomailla opiskelua varten. Hän lähti Saksaan, aikoen kehittyä draaman alalle. Hänellä olikin melkein läpi elämänsä mielessä muutamia näytelmäsuunnitelmia, jotka kuitenkaan eivät koskaan toteutuneet. Aluksi vietti hän pari vuotta Heidelbergissä, jossa hän m.m. kuunteli Feuerbachin luentoja ja sai tilaisuuden henkevään seurusteluun. Heidelbergissä oleskelu merkitsikin paljon hänen kehitykselleen. Sen jälkeen muutti hän Berliniin, jossa hän vietti lähes kuusi vuotta, kääriytyneenä sellaiseen yksinäisyyteen, että hän ei esim. kerran kahteen vuoteen ilmottanut äidilleenkään mitään itsestään. Paitsi teatterissa ja joskus yliopistossa luentoja kuulemassa pistäysi hän vain välistä muutamissa kirjallisissa seurapiireissä, kuten esim. parooni Varnhagen von Ensen (Rahelin miehen) salongissa.

Berlinissä ollessaan julkaisi Keller toisen kokoelman lyyrillisiä runoja sekä alkoi jatkaa ennen alkamaansa "Der grüne Heinrich" nimistä romaania. Sen painattaminen kesti kuitenkin lähes viisi vuotta, sillä kustantajan täytyi lupauksin ja uhkauksin käydä alituista taistelua tekijän kanssa saadakseen häneltä käsikirjotusta. Vaikka Kellerillä olikin alati mielessään hautumassa suuremmoisia kirjallisia suunnitelmia, oli niiden kirjottaminen hänestä kuitenkin vastenmielistä. -- Berlinissä ollessaan julkaisi Keller myöskin ensimäisen osan novellikokoelmaa "Die Leute von Seldwyla".

Kotiin palattuaan jatkoi Keller entistä villiä joutoelämää, kunnes v. 1861 Zürichin kanttonin hallintoneuvosto (korkein toimeenpaneva virasto) valitsi hänet -- ensimäiseksi valtiokirjuriksi! Tämä tapahtui Kelleriä suosivan finanssipäällikön toimesta, hän kun tahtoi siten pelastaa runoilijan "villiintymisen tilasta". Sanomalehdet pitivät pahaa melua tästä nimityksestä, jossa oli virkaa hakeneita kokeneita lakimiehiäkin sivuutettu. Keller otti vastaan tuon suuritöisen toimen ja hoiti sitä perin mallikelpoisesti viisitoista vuotta. Olipa hän siinä ohella viisi vuotta jäsenenä myöskin Suuressa Neuvostossa (kanttonin lakiasäätävä valta). Kirjalliseen tuotantoon hänelle ei tällöin jäänyt paljon aikaa. Kaksi novellikokoelmaa hän kuitenkin ehti julkaista, nimittäin nuo muodollisesti erinomaiset legendansa ja toisen osan "Seldwylan asukkaita".

V. 1876 erottuaan valtiokirjurin virasta jatkoi Keller kirjallista työskentelyään, julkaisten aluksi laajan novellikokoelman nimeltä "Züricher Novellen". Sen jälkeen kirjotti hän uudelleen "Grüner Heinrich'in" ja paranteli sitä jonkun verran. V. 1881 ilmestyi taas uusi novellisikermä "Das Sinngedicht" ja pari vuotta sen jälkeen Kellerin kootut runot, joiden joukossa oli paljon uusiakin. Keller lopetti tuotantonsa, samoinkuin oli alkanutkin, romaanilla. V. 1886 ilmestyi nimittäin hänen viimeinen teoksensa "Martti Salander" (lausuttava oikeastaan Sálander). Kolme vuotta senjälkeen ilmestyivät Kellerin kootut teokset kymmenenä nidoksena. -- Pitemmän aikaa sairastettuaan, ystävänsä Arnold Böcklinin häntä kärsivällisesti hoidellessa, kuoli Keller syntymäkaupungissaan 15 p. heinäk. 1890.

Vaikka Keller arkielämän kuvauksessaan onkin rohkea realisti, kulkee hänen tuotantonsa läpi sentään vahva romanttisuuden suoni. Vallankin kauttaaltaan romanttinen on tuo neliosainen "Der grüne Heinrich", eräänlainen "Dichtung und Wahrheit" romaani, joka isolta osaltaan sisältää autobiografiaa tekijänsä lapsuus- ja oppivuosilta. Mutta Kellerin romantikka on aina valoisaa ja hillittyä, kaukana liiasta tunteilusta. Ottamatta lukuun toisin paikoin ilmenevää kuivakiskoista järkeilyä ja didaktisuutta, on "Der grüne Heinrich" läpeensä täyteläistä runoutta ja Saksan romaanikirjallisuuden ensimäisiä tuotteita. Lukijansa mielessä herättää se elävästi samanlaisen tunnelman, minkä saa kävellessään valoisan sunnuntaisen metsän läpi, johon päivä paistaa hiljaa lepattavien lehtien lomitse.

Kellerin lyrikassa ja "Grüner Heinrich'issä" ilmenevä romantikka on ehtynyt jo melkoisen vähiin vaikkei silti tyyten hävinnyt hänen novellituotannossaan ja viimeisessä romaanissaan "Martti Salander'issa". Kaikista Kellerin teoksista on "Martti Salander" paikallisväriltään enimmin sveitsiläinen. Se on Salanderin perheen vaiheisiin punottu ajankuvaus vuoden 1869 vaiheilta, jolloin Sveitsissä ja vallankin Zürichin kanttonissa pääsi voimaan entistä laajempi kansanvalta. Kun "Martti Salander" ilmestyi, otettiin se sekä kotimaassaan että Saksassa epäsuopeasti vastaan. Rohkeasti paljastelee siinä Keller kansanvallan kasvattamia epäkohtia, ja se ei voinut olla loukkaamatta kunnon sveitsiläisten patriotismia. Muualla sitä taas moitittiin liian sveitsiläiseksi. "Martti Salander'in" onkin sanottu olevan enemmän poliittinen opetuskirja kuin tavallinen romaani. Mutta vaikka sitä hyvältä osalta haittaakin samanlainen kuivakiskoisuus ja didaktisuus kuin "Grüner Heinrich'iäkin", on sillä paikallisväristään huolimatta etevässä luonteenkuvauksessaan, humanisuudessaan ja psykologisessa täsmällisyydessään kuitenkin varma yleispätevä arvonsa. Monin piirtein siinä tulevat näkyviin Kellerin etevät runoilijaominaisuudet.

Monessa suhteessa ovat Kellerin tuotannossa ensi sijalla hänen novellinsa. Paul Heyse onkin sanonut häntä novellin Shakespeareksi. Parasten novellistien rinnalle kohottavat Kellerin kertomukset sellaiset kuin "Romeo und Julia auf dem Dorfe", "Das Fähnlein der sieben Aufrechten", "Die arme Baronin" ja "Die drei gerechten Kammacher", joka viimemainittu huumorissaan ja groteskimaisuudessaan Kellerin kertomuksista kaikista "kellerimäisin". Muodollisesti ovat vallankin erinomaisia Kellerin "Sieben Legenden", jotka suppeina, hillittyinä ja tasasuhtaisina ovat novellikirjallisuuden parhaita mestariteoksia. Hänen kaikessa proosatuotannossaan ilmenevä taito löytää ihmisistä naurettavaa, silti lainkaan alentamatta heidän ihmisarvoaan, on näissä legendoissa verraton. Hän ei kohtele pyhimyksiä pilkallisesti kuten Voltaire eikä rivosti kuten Heine, vaan viehättävällä homerisella naivisuudella. Ja vaikka tuossa naivisuudessa piileekin leikkiä, jopa satiiriakin katolilaista mytologiaa kohtaan, on tekijä kuin ei hän tietäisi sellaisesta mitään.

Kuten novelleissaan ja romaaneissaan on Keller lyrikassaankin perin omintakeinen ja ilman vierasta sointua. Vapauduttuaan poliittisesta painolastista, joka raskautti hänen ensimäistä runokokoelmaansa, ovat Kellerin runot läpeensä selkeitä ja vakavan miehekkäitä. Niissä on tyyntä, tervettä ja alkuvoimaista tunnetta sekä raikasta luonnontuoksua. Karakteristisia ovat kaikenlaiset yllättävät käänteet ja Kellerille yksinomainen ilmaisutapa. Kieli kaikessa Kellerin tuotannossa on samoinkuin sisältökin luonnollisesti kumpuilevaa, ei vanhaa eikä uutta, vaan jalossa yksinkertaisuudessaan mitä vivahdusrikkainta.

Hallerin, Meyerin ja Arnold Böcklinin ohella on pieni Sveitsi Gottfried Kellerin kautta antanut tuntuvan lisän saksalaiselle hengenelämälle.

Suomentaja.

I

Nuorenpuoleinen hyvinpuettu mies, jonka kupeella riippui englantilainen matkalaukku, lähti sveitsiläisen Münsterburgin kaupungin eräältä asemalta pitkin uusia katuja, ei kaupungin sisään, vaan heti määrättyä suuntaa noudattaen jotakin ympäristössä olevaa paikkaa kohti, kuten ainakin henkilö joka tuntee seudun ja on varma asiastaan. Kuitenkin täytyi hänen pian pysähtyä, voidakseen paremmin ympärilleen katsella, sillä hänen kulkemansa kadut eivät olleetkaan entisiä uusia katuja, joita hän kerran oli kulkenut; ja kun hän nyt katsoi taakseen, huomasi hän, ettei hän ollut tullutkaan ulos siltä asemalta jolta hän vuosia sitten oli matkalle lähtenyt, päinvastoin seisoi entisellä paikalla paljoa suurempi rakennus.

Tuo moniosainen, suunnattoman laaja kivimassa loisti niin tyynen muhkeana ilta-auringon valossa, että mies katsoi sitä kuin tenhottuna, kunnes katuliike hänet epämieluisasti havahutti ja hän jätti paikan. Mutta pystyssä oleva pää ja kupeella hiljaa edestakaisin keinuva matkalaukku antoivat tietää, kuinka ajatusten kiihoittamana ja tyydytyksen tuntein hän siinä edelleen asteli, etsiäkseen vaimoaan ja lapsiaan sieltä, jonne hän ne vuosia sitten oli jättänyt. Turhaan hän kuitenkin rakennusten välistä etsiskeli niiden entisten polkujen jälkiä, jotka ennen niittyjen ja puutarhojen keskitse varjoisina ja ystävällisinä johtivat ylös kunnaille. Sillä nämä polutkin olivat laajalti pölyisten tai karkealla soralla peitettyjen ajoteiden alle hautautuneina. Vaikka tämä kaikki hänen kummastustaan yhä lisäsikin, tuli hän lopuksi kuitenkin miellyttävällä tavalla yllätetyksi, kun hän muutaman nurkan ympäri kaartaen huomasi odottamatta joutuneensa erääseen talojen kulmaukseen, jonka hän silmänräpäyksessä tunsi jälleen vanhasta maalaismaisesta rakennustavasta. Nuo esiinpistävät katot, punaiset hirsiseinät ja pienet, talojen edessä olevat ryytimaat olivat aivan ennallaan.

"Siinähän on Varpunen!" huudahti kulkija, samalla kuin hän pysähtyi ja lämpimin kotoisin tuntein katseli tuota vanhaa paikkaa, "todellakin Varpunen! Varpusessa, sanotaan täällä! On käsittämätöntä, miksei tämä kaikki seitsemän vuoden kuluessa ole ainuttakaan kertaa mieleeni juolahtanut, ja kuitenkin olemme koulupoikina täällä niin mainiota omenaviiniä juoneet, milloin meillä oli hitusenkaan rahaa! Ja tuossa on vanha kaivokin, josta Varpusen isännän leikillä sanottiin viiniä ja maitoa imevän!"

Todellakin suihkusi ikivanhasta puupylväästä kirkasta lähdevettä samaan altaaseen kuin ennenkin ja juuri tuon vanhan, rihlattoman pyssynpiipun läpi, joka oli siinä rautaisen kaivoputken asemesta. Tämä huomio sai miehen uudelleen innostumaan.

"Terve sinulle, rauhallisen puolustusvoiman kunnianarvoisa esikuva!" lausui hän puoliääneen. "Tämä putki, joka aikoinaan on tulta sisältään syössyt, lahjoittaa nyt raikasta lähdevettä ihmisille ja eläimille! Mutta jokaisen talon seinällä riippuu jo luullakseni rihlattu kivääri ja odottaa vakavaa koetusta. Kunpa kotimaa sellaisesta kauan säästyisi!"

Tällöin lähestyi kaivoa joukko leikkiviä lapsia, pikkuväkeä kahden ja kuuden vuoden vaiheilla. Tätä viimeistä ikäluokkaa oli luultavasti kaksi poikaa, nähtävästi kaksoiset, koska he olivat ihan samankokoiset ja kummallakin oli samanlainen pyöreä pää pulleine poskineen ja vatsalla samanlaisesta vahakankaasta leikattu, kukkasilla kirjaeltu esiliina, nähtävästikin yhtä paljon näön vuoksi kuin pukua suojaamassa. Hiukan syrjässä seisoi yksinään muuan kalpea poika, jolla mahdollisesti oli kahdeksas kesä elettävänään ja joka antoi aihetta erääseen pikku tapaukseen, mikä tuon kotiapalaavan miehen huomion johti pois vanhasta pyssynpiipusta.

Toinen esiliinaan puetuista pojista huusi nimittäin kopeasti tuolle yksinään seisovalle pojalle: "Mitäs sinä täällä teet? Mitä sinä tahdot?"

Kun puhuteltu ei vastannut mitään, vaan katseli alakuloisesti eteensä, astui toinen kaksoisista, kädet selän takana ja esiliinalla ympäröityä vatsaansa pullistaen, lähemmäs ja sanoi röyhkeästi: "Niin, ketä sinä odotat täällä?"

"Minä odotan äitiäni", vastasi nyt poika, käyden epävarmaksi oliko hänellä oikeutta siinä seisoa. Mutta toinen vastasi kuivasti ja halveksien kuin aikamies: "Jahaa, sinullako on äiti?" samalla kuin hänen veljensä purskahti äänekkääseen nauruun sekä huusi: "Ha, ha, sillä on äiti!"

Heti perään lojusi koko lapsikööri hullunkurisesti jäljitellyllä naurunhohotuksella: "Sillä on äiti!"

Harvoin kuulee pikkuväen laskevan niin iloista naurua. Ja ikäänkuin tuo seikka olisi heitä kovin huvittanut, toistivat he vilpittömän lapsensydämensä pohjasta yhä uudestaan "hahahaa" sekä seisoivat rinnatusten piirissä, jonka keskellä muuan kaksivuotias palleroinen lihavilla käsillään sivujaan pidellen toisteli: "Hoo, tillä on äiti!"

Kun tämä huvi vähitellen loppui kuten kaikki tässä maailmassa, kysyi matkalaukkua kantava mies, joka oli hyvin huomannut kaikki, mutta ei ymmärtänyt siitä mitään, ystävällisesti: "Miksi te, lapset, nauratte sen vuoksi, että pojalla on äiti? Eikö teillä sitten ole ollenkaan äitiä?"

"Ei, me sanomme mamma!" selitti toinen pienokaisten johtajista ja otti samalla maasta astian, täytti sen altaasta ja heitti äidin omistajan päälle. Mutta tämä menetti kärsivällisyytensä. Hän karkasi esiin hiukan tukistaakseen tuota ilkeää kaksoispoikaa, jolloin molemmat veljet alkoivat parkua ja huutaa: "mamma, mamma!"

"Isidor! Julian! Mikä hätänä, mitä teillä taasen on?" kuului muuan ääni ja eräästä talosta tuli ulos tukevatekoinen nainen, epäilemättä suoraa pesukorvon äärestä. Märkä esiliina oli työnnetty syrjään, toisella kädellä piti hän edessään kukilla ja silkillä muodin mukaisesti koristeltua olkihattua ja toisella punaisenruskealla käsivarrellaan koetti pyyhkiä hikeä otsaltaan, samalla kuin hän moittivasti huusi perässään seuraavalle koruompelijattarelle että hattu oli onnistumaton, että kukat oli asetettu väärin ja että hän tahtoi niiden olevan yhtä suuria ja kauniita kuin muillakin rouvilla sekä valkoiset nauhat ruskeiden sijasta. Hän ei sanonut tietävänsä, miksei hän saisi pitää valkoisia nauhoja yhtä hyvin kuin tuo tai tämäkin, ja jollei hän ollutkaan mikään neuvoksetar, niin saattoi hän kerran vielä saada miniöikseen vaikka kaksikin kappaletta sellaisia!

Ompelijatar, joka sillä välin oli ottanut hatun takaisin, vastasi hieman nenäkkäästi, että oli hyvä, etteivät nauhat jo tällä kertaa olleet valkoiset, sillä muuten ne olisivat tärveltyneet rouvan märistä käsistä ja olipa niin ja näin, saisiko näitä ruskeitakaan enää puhtaiksi. Hän tahtoi nähdä, mitä johtajatar siihen sanoisi. Niin sanoen asetti hän hatun koteloon, jossa hän oli sen tuonut, ja lähti harmistuneena tiehensä, pesurouvan huutaessa hänen peräänsä, että hänen tuli saada hattu ensi sunnuntaiksi, sillä hän tahtoi saada sen kirkkoon päähänsä. Tämän jälkeen hän vihdoinkin katsahti poikiaan Juliania ja Isidoria, jotka eivät lakanneet parkumasta, vaikka vieras poika oli vetäytynytkin entiselle paikalleen.

"Mikä teillä on? Kuka teille tekee pahaa?" huudahti hän, mihin pojat parkuivat vastaukseksi: "Tuo tahtoo lyödä meitä!"

Mutta nyt sekaantui tuo tarkkaavainen vaeltaja asiaan ja selitti rouvalle, että molemmat pojat olivat ensinnä tuota toista valaneet vedellä ja nauraneet hänelle, kun hänellä oli ainoastaan äiti eikä mammaa.

"Se ei ole kauniisti tehty!" sanoi rouva lempeästi nuhdellen pojilleen. "Hänen vikansa ei ole, että hänellä on köyhät tai sivistymättömät vanhemmat, ja te saisitte kiittää Jumalaa, että teidän laitanne on paremmin!"

Matkalaukun kantaja ei voinut pidättyä kysymästä, oliko tässä maassa köyhyyden tai puutteellisen sivistyksen merkki jos kansan keskuudessa vanhempia nimitettiin vielä isäksi ja äidiksi. Hän teki tämän kysymyksen vakavasta tiedonhalusta ilman pilkkaa, valmiina kuulemaan jo taasen jotain uutta, ehkä hyvää ja kiitettävääkin. Rouva katsoi häntä suurin silmin, mietti vähän, kunnes luuli saaneensa selville, että tässä oli kysymyksessä odottamaton ja aiheeton hyökkäys, ja vastasi sitten, terävällä äänensävyllä: "Me emme täällä ole kansaa, vaan ihmisiä, joilla kaikilla on yhtäläinen oikeus kiivetä ylös! Ja kaikki ovat yhtä ylhäisiä! Lapsilleni olen mamma, jottei heidän tarvitse herrasväen edessä hävetä ja jotta kerran saavat pystyssä päin maailman läpi kulkea. Jokaisen oikean äidin velvollisuus on huolehtia siitä, kun aika kerran niin vaatii!"

"Mitä sinä, eukko, pauhaat?" sanoi hänen miehensä, joka tuli kaivolle. Hän laski kaivon viereen maahan suuren korin, joka oli täynnä keltaisia nauriinnaatteja, ja lisäsi: "Siinä on nauriita pestäväksi. Minä aion heti mulistaa nurin naurispenkin ja istuttaa uudestaan. Pojat saavat viruttaa nauriit! Anna heille sankko, etteivät likaa vettä altaassa ja pidä toki huolta, etteivät lapset aina saa sotkea elukkain juomavettä!"

Tästä näytti tuo pyylevä rouva vieraan läsnäollessa vielä enemmän suuttuvan. Lapset oli vasta muka kunnollisesti puetettu eivätkä saaneet heti uudelleen itseään liata! Hän kyllä viruttaa nauriinnaatit mihin on vielä kyllin aikaa ne kun noudetaan vasta seuraavana aamuna.

Ja kaksoiset puolestaan huusivat: "Isä, mamma sanoo, että me emme saa liata itseämme! Mitä me nyt tekisimme? Saammeko juosta mihin tahdomme?"

Vastausta odottamatta juoksivat he toisten lasten kanssa tiehensä. Mutta vieras, sen sijaan että olisi seurannut heidän esimerkkiään, jäi yhä vielä seisomaan, miettien sitä seikkaa että mamman mies lastensa edessä oli kuitenkin yksinkertainen "isä", jonka ohessa hän todellakaan ei näyttänyt käyvän samasta kuin tämä.

Näissä ajatuksissa keskeytti hänet maanviljelijä eli puutarhuri, joka kysyi: "Mitäs herralla täällä on asiaa?"

"Ei kai hänellä ole mitään asioimista!" pisti rouva väliin. "Hän on nimittänyt meitä vain kansaksi ja ihmetellyt, että pojat minua mammaksi sanovat!"

"Se ei ollut tarkoitus!" sanoi vieras hymyillen, "minähän olen päinvastoin iloinnut tapojen hienostumisesta tässä maassa, kansalaisten lisääntyvästä tasa-arvoisuudesta; mutta nyt kuitenkin havaitsen, että perheen päätä kutsutaan vielä isäksi eikä papaksi! Kuinkas se on selitettävä?"

Rouva silmäsi ärtyisesti miestään, joka tässä suhteessa oli hänelle arvatenkin riittävästi harmia tuottanut, sekä pysyi muutoin vaiti. Mies puolestaan katseli vierasta tutkivin silmäyksin samoinkuin rouva äsken, ja kun hän sai merkille pannuksi tämän avonaiset ja hyväntahtoiset kasvot, antautui hän tuttavalliseen keskusteluun: "Katsokaas, hyvä ystävä! Se on asia, josta olisi paljonkin kerrottavaa! Tasa-arvoisuus on meillä kylläkin olemassa ja kaikki me pyrimme ylöspäin. Innokkainta siinä asiassa on naisväki, yksi toisensa jälkeen heistä ottaa käytäntöön tuon nimityksen, jota vastoin me miehet emme omassa elämässämme voi käyttää sellaista koristusta. Me joutuisimme naurun alaisiksi omissa silmissämme, ainakin toisinaan, ja sitten, mikä on pääasia, meille korotettaisiin veroja, jos ottaisimme pappa-nimityksen. Siihen suuntaan puhui herra kirkkoherra koulun tarkastuksessa, jossa asia tuli puheeksi, kun eräs koulumestari muutamain oppilasten vanhemmista puhuessaan käytti nimityksiä pappa ja mamma. Nämä olivat luonnollisesti sellaisia lapsia, jotka olivat tuoneet kauniita lahjoja. Naisten kesken, sanoi kirkkoherra, sillä ei ole niin paljon merkitystä, heidän turhamaisuutensa kun on tunnettua. Mutta jos miehet antavat kutsua itseään papaksi, niin todistavat he sillä lukeutuvansa varakkaisiin ja ylhäisiin ja kun he siitä huolimatta maksavat liian vähän veroa, niin tiedettäisiin heidät pian korkeammasta verottaa. Sitten käskettiin kaikkien kuuden opettajan tasa-arvoisuuden vuoksi karttaa koulussa nimitystä pappa ja sanoa vain isäksi, oli sitten kysymyksessä köyhä tai rikas."